ALKULAUSE. (continued 2)

Sitä kesti kokonaisen kuukauden! Tanssiaisia, vierailuja, päivällisiä, illallisia, teatteri. Ja välillä kotona. Se oli sentään parasta! Kuinka ihanaa pitojen jälkeen ottaa vaimonsa isältä ja äidiltä, heidän nenänsä edestä pistää hänet vaunuun, lyödä ovi kiini, nyykäyttää vanhemmille: nyt menemme kotiimme! Ja siellä teemme, mitä tahdomme. Ja sitten kotona pieni yöateria ja sitten istua ja lörpötellä aamupuolille!

Ja kotona oli Ludvig aina järkevä! Periaatteessa! Kerran yritti rouva koetella, miltä suolalohi ja perunat ja kaurakeitto maistuisivat. Mainiolta! Ludvig oli kyllästynyt siunattuun ruokalistaan. Ensi perjantaina, kun piti taas tulla lohta, toi Ludvig kotiin kaksi metsäkanaa! Hän pysähtyi ovelle ja huusi:

— Voitko ajatellakaan, Liisu, voitko ajatella niin kuulumatonta?

— Mitä niin?

— Niin, uskotko, kun sanon, että ostin, itse ostin metsäkanaparin, niin arvaas mistä hinnasta?

Rouva oli enemmän tyytymättömän kuin arvaamishaluisen näköinen.

— Ajatteles, kruunu parilta!

Rouva oli ostanut metsäkanoja 80 äyrillä parin, mutta, lisäsi hän sovittaen, ettei aivan häpäisisi miestään, sinä talvena oli paljo lunta.

— Niin mutta sinun täytyy myöntää, että tämä on huokeaa!

Mitäpä ei hän olisi myöntänyt, kun sai nähdä miehensä iloisena. Illalla oli määrä syödä puuroa, koetteeksi. Mutta kun Ludvig oli syönyt metsäkanan, oli hän ihan pahoillaan, ettei jaksanut syödä niin paljo puuroa kuin olisi tahtonut näyttääkseen että hän todella tahtoi syödä puuroa. Ja puuroa söi hän kernaasti, mutta maito oli tehnyt hänelle pahaa vilutaudista saakka. Hän ei voinut nauttia maitoa, mutta puuroa hän syö joka ilta, joka ilta, kun hänen pikku vaimonsa ei vaan ole vihainen. Eikä puuroa enää tullut!

Kuuden viikon kuluttua sairastui rouva. Päätä kivisti ja annatti ylen. Vain pieni vilustus. Mutta ylenannatus ei loppunut. Hm! Olisikohan hän syönyt jotain myrkyllistä. Vaskiastiat olivat äsken tinatut. Lääkäri kutsuttiin. Hän hymyili ja sanoi, että oli niinkuin pitikin. Kuinka piti olla? Hullusti? Lörpötystä! Ei ollut mahdollista. Kuinka se voisi olla mahdollista? Ei, seinäpapereissa oli syy, niissä on kai arsenikkia! Lähetetään apteekkiin! Myrkytöntä, kirjotti apteekari. Sepä ihmeellistä? Ei myrkkyä seinäpapereissa. Rouva oli yhä kipeä. Herra luki terveysoppia, ja sitten kuiskasi hän jotain rouvan korvaan! Kas, siinähän se olikin! Lämmin jalkakylpy vain!

Neljä viikkoa myöhemmin selitti kätilö, että kaikki oli "niin kuin pitikin!"

— Niinkuin pitikin! Niin, tietysti, mutta kovin pianpa se tuli!

No, koska nyt kerta oli niin, niin — kuinka hauskaa! Aatteles, pienokainen! Hurraa! Isä ja äiti! Mikä nimi pojalle? Sillä poika se oli. Tietysti!

Mutta nyt puhui rouva vakavasti miehensä kanssa! Ei ollut näkynyt käännöstyötä eikä oikolukua häitten jälkeen. Ja palkka ei yksin riittänyt.

— Niin, niin, humussa oli eletty. Herrajumala, kerran vaan oli ihminen nuori, mutta nyt tuli toista.

Seuraavana päivänä meni notario vanhan ystävänsä, aktuarion luo pyytämään tätä takuuseen. — Kun on isäksi tulemassa, rakas veli, niin on menoja edessä!

— Aivan niin, veliseni, — vastasi aktuario, ja siksi ei minulla ole ollutkaan varoja mennä naimisiin, mutta sinä olet onnellinen, kun on varoja.

Notario ei ilennyt pyytää. Olisiko hänellä otsaa pyytää tämän vanhan nuorenmiehen auttamaan hänen lastansa, miehen, jolla ei itsellään ollut varoja hankkia lapsia. Ei, sitä ei hän sentään voinut.

Kun hän tuli kotiin päivälliselle kertoi rouva, että kaksi herraa oli ollut häntä kysymässä.

— Miltä ne näyttivät? Olivatko nuoria! Oliko niillä nenäkakkulat? Varmaankin kaksi luutnanttia, hyviä ystäviä.

— Ei, luutnantteja ne eivät olleet, näyttivät vanhemmilta!

— Ahaa, vanhoja Upsalatovereita, jotka tulivat katsomaan, miten vanha Ludde eli perheen isänä.

— Ei, ne olivat tukholmalaisia!

Tyttö kutsuttiin sisään. Hänestä ne olivat vähän rojuisen näköisiä ja niillä oli kepit.

— Kepit! Hm! — Mitäs ne olivat! No, ne olivat luvanneet tulla takaisin. Muuten oli hän ostanut kannun hyötymansikoita ihan pilkkahinnasta!

— Ajatteles, ulkomaan mansikoita puoli toista kannulta, tähän vuoden aikaan.

— Ludvig, Ludvig, miten tässä käy?

— Mainiosti. Olen tänään saanut uuden käännöstyön!

— Mutta sinulla on velkoja, Ludvig!

— Joutavia! Odotas, kun saan suuren lainani!

— Lainasi! Sehän on uusi velka!

— Niin, mutta sellaisilla ehdoilla! Ei puhuta nyt raha-asioista! Eivätkö mansikat ole hyviä? Mitä? Maistuisiko lasi sherryä. Liina! Juoksepas tuomaan pullo sherryä, hyvää!

Hänen nukuttuaan päivällisunensa salin sohvalla pyysi rouva sanoa pari sanaa. Mutta hän ei saanut suuttua!

— Suuttua? Hän! Herranen aika! Talousrahoja kai?

— Niin. Puotitili oli maksamatta! Teurastaja karhusi, ajuri "juoksi", oli vaikeata!

— Ei muuta! Ne saavat joka killingin huomispäivänä! Hävytöntä, karhuta tuommoisia rippeitä. Ne saavat joka killingin ja menettävät ostajan! Mutta ei nyt puhuta siitä. Lähdetään liikkeelle! Ei vaunuja nyt! Mennään raitiotievaunussa Eläintarhaan vähän tuulettumaan.

Ja niin mentiin eläintarhaan; kun tultiin ravintolaan ja pistäydyttiin yksityishuoneeseen, kuiskailivat salissa istuvat nuoret herrat. Luulivat seikkailijoiksi! Niin hassua! Mutta rouva ei oikein pitänyt siitä.

— Ja lasku sitten. Ajatteles, jos olisi oltu kotona, mitä kaikkea olisi saatu niillä rahoilla!

Kuukaudet kuluvat. Aika lähenee! Tarvitaan kehto ja pikkuvaatteita. Ja tarvitaan paljo. Herra Ludvig on päiväkaudet liikkeessä raha-asioissa. Mutta viljanhinnat ovat kohonneet. Kovat ajat lähenevät! Ei käännöstyötä, ei oikolukua. Ihmisistä on tullut materialisteja. He eivät enää lue kirjoja, vaan ostavat rahoillaan leipää. Kuinka karkea, prosallinen aika. Ihanteet katoavat maailmasta eikä metsäkanoja saa alle kahden kruunun paria. Ajurit eivät tahdo kuljettaa notarioita ilmaiseksi Eläintarhaan, sillä heilläkin on vaimo ja lapset, ja kauppias tahtoo maksuakin tavaroistaan. Oi, kuinka realistista!

Päivä tulee ja yö on läsnä! Herra saa pukea ylleen ja juosta hakemaan kätilöä! Sairasvuoteen äärestä saa hän juosta eteiseen ottamaan vastaan karhuja. Ja niin on hänellä tyttärensä käsivarsillaan! Silloin itki hän, sillä hän tunsi vastuunalaisuuden olevan voimiaan painavamman ja hän tekee lupauksia. Mutta hänen hermonsa ovat pilalla. Hänellä on käännöstyötä, mutta hän ei voi istua sen ääressä, sillä hänen täytyy alinomaa juosta hoitamaan asioitaan.

Hän töytää appiukon luo, joka on tullut kaupunkiin, viemään iloista sanomaa.

— Olen isä!

— Hyvä, sanoo appi, — onko sinulla leipää lapselle?

— Ei, ei tällä kertaa. Sedän täytyy auttaa!

— Kyllä, tällä kertaa. Mutta ei enempää. Ei ole enempää kuin mitä lapset tarvitsevat!

Ja rouvan pitää saada kananpaistia ja kuuden markan viiniä. Oikeata!

Ja kätilölle sata kruunua. — Miksi vähemmän kuin muut. Antoihan kapteenikin sata?

Rouva on pian jalkeilla. Ah, hän on kuin tyttönen taas, solakka kuin puun vesa, hieman kalpea, mutta se sopii hänelle.

Appi tulee heille ja puhuu yksityisesti Ludvigille.

— Nyt olet hyvä etkä hanki lisää lapsia vähään aikaan, — sanoo hän, sillä silloin olet hukassa.

— Mitä isä puhuu! Eikö olla naimisissa! Eikö rakasteta toisiaan! Eikö pidä saada lapsia?

— Kyllä, mutta pitää saada leipää lapsille! Rakastaa kyllä kaikki nuoret tahtovat, leikkiä, pistäytyä sänkyyn, huvitella, mutta edesvastuu!

— Appikin on tullut materialistiksi! Oi, kuinka kurja aika. Ei ihanteita enää!

Talo oli turmiolla. Rakkaus eli, sillä se oli voimakas, ja nuorten mieli oli pehmeä. Mutta ulosottolaitos ei ollut pehmeä. Ulosmittaus oli edessä ja konkurssi uhkasi. Ennen sitten ulosmittaus. Appiukko tuli suurine matkavaunuineen ja vei tyttärensä ja tyttärensä tyttären ja kielsi vävyn näyttäytymästä ennenkuin hänellä oli leipää ja velat maksetut. Tyttärelle ei hän sanonut mitään, mutta mentäessä kotiin, tuntui hänestä kuin toisi vieteltyä. Hän oli lainannut viattoman lapsensa nuorelle herralle vuodeksi, ja sai hänet takaisin "turmeltuna." Tämä tahtoi kyllä jäädä miehensä luo, mutta eihän hän lapsineen voinut kadullakaan asua!

Ja niin sai herra Ludvig nähdä kotinsa hävitettävän. Mutta eihän se ollut hänen, kun hän ei ollut sitä maksanut. Huu! Nuo kaksi herraa ottivat vuoteet ja vaatteet; ottivat vaskikattilat ja peltiastiat; pöytäastiat ja kruunut ja kynttiläjalat, kaikki, kaikki! Ja kun hän seisoi yksin huoneessaan, kuinka tyhjää, kurjaa. Olisipa Louise täällä! Mutta mitä tekisi tämä tyhjissä huoneissa! Ei, parempi näin. Hänen oli hyvä! Ja niin alkoi julman elämän vakavuus! Hän sai oikolukua eräässä aamulehdessä. Puoliyöstä kello kolmeen kesti työ. Hän sai jäädä toimeensa, koska ei ollut tullut konkurssia, mutta virkaylennyksestä ei ollut toivoa!

Lopuksi sai hän luvan käydä katsomassa vaimoaan ja tytärtään kerran viikossa, mutta aina vartiomisen alaisena. Lauantaiyön nukkui hän appiukon viereisessä kamarissa. Sunnuntai-iltana täytyi hänen lähteä takasin kaupunkiin, sillä sanomalehti ilmestyi maanantaiaamuna.

Ja kun hän ottaa jäähyväiset vaimoltaan ja tyttäreltään, jotka saattavat häntä portille, ja heiluttaa lakkiaan mäeltä, silloin tuntee hän olevansa niin kurja, niin onneton, niin nöyryytetty. Entäs vaimonsa sitten? Ludvig on laskenut, että hän tarvitsee kaksikymmentä vuotta maksaakseen velkansa! Ja sitten! Sitten ei hän vieläkään voi elättää vaimoa ja lasta. Mutta hänen toivonsa? Ei ole mitään! Jos appiukko kuolee, ovat hänen vaimonsa ja lapsensa puilla paljailla, eikä hän uskalla toivoa heidän ainoan tukensa kuolevan!

Oi kuinka elämä on julmaa, se kun ei voi hankkia ruokaa ihmislapsille, kun se kumminkin voi antaa sitä kaikille muille luoduille olennoille!

Oi niin julmaa, niin julmaa! Kun ei elämä voi antaa metsäkanoja eikä hyötymansikoita kaikille ihmislapsille! Niin julmaa, julmaa!

Päästä naimisiin.

Saattoi tosiaankin sanoa, että he työnsivät tytön miehen syliin. Tyttö oli vanhin viidestä sisaresta ja hänellä oli sitäpaitsi kolme veljeä. Tyttöjen huoneessa oli hyvin ahdasta, eikä ollut mitään harvinaista pieni kahakka kellosepän perheessä. Sulhanen soitti alttoviulua hovikapellissa ja puhutteli itseään kuninkaalliseksi kamarimusikukseksi. Tyttö pääsisi hyviin naimisiin! Mies näki tytön jossakin ja pisti nenänsä oven raosta sisälle. He asettivat pojan ja tytön sohvalle, sisaret nappasivat tyttöä selkään, veljet sanoivat "nuo kahden", ja isä ja äiti olivat kohteliaita, ja siinäpä musikus sai tytön.

Sulhanen kävi tervehtimässä täsmälleen kello viisi joka iltapäivä ja hänen täytyi lähteä kello puoliseitsemän, sillä hänen piti olla teatterissa kello seitsemän. Helvetin ikävää oli olla kihloissa, mutta tottahan se paranisi kun päästäisiin naimisiin. Ukko, joka myöskin tahtoi saada jotain hauskuutta vävystä, oli intohimoinen lautapelin pelaaja. Siinäpä minun mieheni, ajatteli äijä, ja niin täytyi sulhas-raukan pelata lautaa joka iltapäivä. Tyttö istui vieressä tai meni ulos huoneesta kauheitten mäjähdyksien tähden ja vävy sai aina turkkiinsa. Ukko piti hänestä siitä syystä paljo, paitsi kun sulhanen oli hajamielinen ja teki erehdyksen, mikä tapahtui varsin usein.

Sunnuntaisin oli sulhanen päivällisellä morsiamen luona. Silloin sai hän puhua teatterijuttuja: mitä näyttelijä se sanoi silloin kun näyttelijätär se sanoi niin! Ja sitten puheli ukko siitä mitenkä olot olivat ennen Forsslovin ja Högqvistin eläessä. Ja päivällisten jälkeen, ukon nukkuessa, pääsivät he hetkiseksi kahden. Mutta missäpä he olisivat voineet olla yksin? Tyttöjen huone oli täynnä, pojat valtasivat kaikki sohvat ja ukko piti hallussaan makuuhuonetta. He saivat istua ruokailuhuoneessa kumpikin rottinkituolillaan ja vanharouva torkkui keinutuolissa.

Sulhanen oli hirveästi väsynyt ja uninen päivällisten jälkeen ja olisi myöskin halunnut nojata ruumistaan johonkin, mutta hänen täytyi istua kuin tikku kovalla rottinkituolilla ja koettaa pitää kättään tytön vyötäisten ympärillä. Ja kun he suutelivat, oli aina joku irvistelevä veli oven takana heitä matkimassa, tai istui joku sisar jossain nurkassa ja näytti kovin siveelliseltä.

Ja minkälainen touhu hänellä olikaan vapaapileteistä! Joka päivä täytyi hänen hakea molemmat pilettinsä kansliasta jotta perheen teatteritarve olisi tullut tyydytettyä, ja kuitenkin täytyi hänen sitäpaitsi salakulettaa pojat joskus kulissien kautta sisälle. Jopa heidän sukulaisuussuhteensa kävi lopulta niin vahvaksi, että he suikkelehtivat itse sisälle, ja pisin pojista oli eräänä iltana heitetty ulos kun hän oli koetellut erään tanssijattaren rintoja, niinkuin oli erään diplomatin nähnyt tekevän näytöksien väliaikoina.

Lauvantai-iltasin oli sulhanen useimmiten vapaa ja silloin teki hän morsionsa kanssa pienen retkeilyn Djurgårdeniin. Tietysti täytyi äitimuorin olla mukana, ja aniharvoin pääsivät he edes silläkään, sillä ainakin kaksi sisartakin oli matkassa.

— Pane ylles ja tule matkaan, — sanoi morsian. — Adolfilla ei kai ole mitään sitä vastaan, että menemme kävelemään.

Kuinkas Adolfilla olisi ollut mitään sitä vastaan?

Mutta kun ruoka Alhambralla piti maksettaman, niin tuntui se kuusi kertaa niin raskaasti kuin jos olisivat olleet kahden. Ja saattoipa sekin tapahtua, että äitimuori väsähti. Silloin täytyi ottaa vaunut ja Adolf sai istua nokalla.

Hauskaa tosiaankin saada rahojensa edestä haistella viinahista ajuria ja istua kuin korkkiruuvi voidakseen kysyä Eliniltä paleliko hän. Joskus sattui niinkin, että "veljet" tulivat hakemaan sisaria Alhambralta, ja aina heidän hajuaistinsa ohjasi heidät tarjoilupuolelle, ja pitkä Carl pyysi aina lankomiestä "pellittämään" vähän hänen puolestaan, sillä ei hän tullut sinne oikeastaan tullakseen pöytään kutsutuksi. Ja hyvin saattoi sekin muuten tapahtua, että Erik kutsui langon vähän sivuun ja "nykäsi" viitosen, hopeaisen tai pahimmassa tapauksessa viisikymmentä äyriä.

Kun ei sulhanen koskaan saanut olla kahdenkesken morsiamen kanssa, ei hän päässyt ensinkään tuntemaan tyttöä. Hän tiesi vaan rakastavansa, ja se sai riittää. Mutta hän odotti paljo avioliitosta jolloin hän kokonaan saisi omistaa rakastettunsa.

Ja kun hänellä oli sunnuntaina kuulutustodistus taskussaan, söi hän viimeistä nuorenmiehenpäivällistään Skomakarkällarissa valoisin, iloisin mielin, ajatellen nuorta vaimoa ja yksinolemista hänen kanssaan; saada istua samassa sohvassa ja puhua hänelle ilman irvisteleviä veljiä tai ilkeitä sisaria. Ja kun hän pikku laivalla kulki Skeppsbrolta Nybrolle, paistoi tammikuun aurinko niin punaisena ja muodosti loistavan tien jääsohjoiseen veteen veneen jälkeen, ja Djurgårdenin vihreät kuuset kulkivat silmissä ohitse kuin kunniavahdit selvästi kuvastuen sinipunervaa iltataivasta vasten, eikä koskaan ollut hän huomannut sellaista valoa ilmassa eikä maassa. Ja kun hän tuli kotiin vinttikamariinsa ja riisui arkivaatteet pukeakseen ylleen hännystakin ja valkean huivin, niin pani hän pois kaiken ikävän, kaiken pahan, koko nuorenmiehen vastenmielisen ja epäsäännöllisen elämän, ostettuine naissuosioineen. Eikä tulevaisuudessa yhtään varjoa näkynyt. Hän kokosi viimeiset pikkuesineet vanhojen vaatteitten joukkoon matkalaukkuun, mikä piti vietämän hänen uuteen kotiinsa, jossa hän nukkuisi tämän yön. Vanhan leposohvan jätti hän hyvästi kuin jonkin erikoisen olennon, ja hän näki vielä jälkiä sen päällisessä viimeisen tytön nappikengistä. Asuntoakalle sanoi hän hyvästit ilman sen suurempaa kaipausta omasta puolestaan, mutta sitä suuremmaksi suruksi akalle. Vaimoparka itki ja toivotti onnea ja Jumalan siunausta hänelle ja hänen uudelle kodilleen.

Illalla olivat häät vanhempien luona. Kun hän vihdoin, saatuaan kuulla koko kuurollisen hävyttömyyksiä langoiltaan, jotka nyt löivät häntä selkään ja kutsuivat Ravaillaciksi, sittenkun äitimuori, joka kohteli häntä kuin ryöväriä, oli runsaasti vetistellyt ja hiljaa kehottanut häntä olemaan hyvä rakastetulle tyttärelleen, vihdoin kietoi kätensä vaimonsa vyötäisille ja vei hänet vaunuihin, tahtoivat muutamat veljet seurata mukana kotiin, mutta hän veti vaunujen oven kiinni niin että ruudut helisivät ja toivotti pojat helvettiin.

Niin he siis vihdoinkin olivat kahden. Mutta nyt, nähdessään miehensä melkein voitonriemuisena, alkoi vaimo häntä pelätä. Sellaisena ei hän ollut miestään ennen nähnyt. — Oliko se ihmeellistä? — kysyi mies. Mutta vaimo itki eikä tahtonut ottaa vastaan miehen hyväilyjä. Mies närkästyi ja hyvin surkeina sitten tultiin uuteen kotiin, jossa palvelustyttö, joka oli ajanut kuskilaudalla, huomasi unohtaneensa tulitikut.

Seuraavana aamuna oli miehellä opetustunti kello seitsemän. Heidän täytyi elää ymmärtäväisesti sillä hänen palkkansa oli pieni, ja hän tahtoi heti korvata sen mitä oli menettänyt kihlausaikana. Kello yhdeksän tuli hän kotiin suurukselle. Senjälkeen meni hän soittoharjotuksiin. Päivällisen jälkeen täytyi hänen levähtää hiukan, sillä opetustunnit alkoivat taas kello neljältä. Mutta rouvan mielestä oli karkeata se, että mies otti päivällisunet. Hän istui yksin kotona odottamassa, ja kun mies vihdoin tuli kotiin, pani hän maata. Mutta miehen täytyi, muuten ei hän olisi jaksanut kello neljältä. Hänen täytyi. Kello neljä tuli oppilas. Ja sitten hyvästi vähäksi aikaa, pikku ystävä!

— Mutta kyllä sinä sentään voisit lähettää oppilaan kotiin tänään!

— Mahdotonta, täytyi olla ankara itselleen. — Ja kun oppilas tuli, kuuli rouva ulkoa kuinka mies löi tahtia jalallaan lattiaan ja kuinka kauhea viulu vinkui ijäisesti samaa c d e f g a h.

Mutta sitten soi äkkiä ovikello ja sisään syöksyi veljeä kolme, ja kaikki neljä sisarta. Ja sitten naurua ja riehkinää. Ja pitkä Carl meni heti kaapille ja asetti esille punschilasit ja sanoi jotakin törkeätä, ja sisaret kurkistivat sisarensa silmänalusia, oliko hän hyvinkin sininen. Ja rouvan täytyi mennä kaapille hänenkin ja ottaa osa talousrahoista ja lähettää Lina viinikauppaan.

Adolf, joka oli kuullut metelin, avasi oven ja nyökkäsi ystävällisesti langoille ja kälyille. Hän oli sydämmestään iloinen siitä, että vaimo sai jotakin ajankulua; iloinen hän todella oli, mutta hänellä ei ollut aikaa tulla heidän joukkoonsa.

— Kuules, sinun nenäsihän on vallan viheriä, — sanoi Erik, joka oli hyvin kärkevä, ja Adolf vetäytyi jälleen sisähuoneeseen. C d e f g a h c! Jumala, kuinka opetustunti häntä tänään kiusasi. Tuolla ulkona kävi meno ja lasien helinä, mutta hän ei saanut olla mukana. Lopulta koputti rouva ovelle. Adolfin pitäisi edes tulla juomaan tervetuliaismalja poikien ja tyttöjen kanssa! Niin, sen hän voi tehdä! Mutta sitten sisälle taas! Kello viisi tuli uusi oppilas.

— Tämä on tosiaankin sinun hauskaa kuulla, Elin, tämä sianteurastus, — sanoi Malla.

Mutta silloin Elin loukkaantui ja sanoi ettei naimisiin mennä huvin tähden.

— Mitä varten sitten?

— Se ei kuulu sinuun.

Alkoipa sisarten väli siinä jo tulistua, kun Adolf tuli ulos, sanoakseen hyvästi, hänen täytyi mennä Operaan!

Mutta hän pyysi heitä kaikkia jäämään sisaren luo illalliselle jottei tämän tulisi ikävä. Mutta häntä ei heidän pitänyt odottaa.

Ja he jäivät.

Kun mies tuli kotiin yöllä kello kaksitoista, nukkui vaimo. Sali, hänen hieno salinsa oli täynnä tupakansavua ja haisi lialle; pöytäliina, joka vielä eilen oli puhdas, oli nyt tahrainen, rikkinäinen lasi oli lattialla, oluenjätteet haisivat laseissa. Voi oli syödä syritelty pieneksi kokkareeksi; kaikki pehmeä leipä oli hotkittu, ja eräällä lautasella oli viipale rasvasta sianlihaa (ne pirut olivat syöneet laihan lihan kaikki!), kuivunut kielenviipale kuin guttaperkapallosta leikattu, ja kaksi ansjouvista, joissa näkyi haarukanjälkiä. Vaimo heräsi.

— Onko sinulla siellä mitään syötävää, ukkoseni? — kuului patjoista.

No olihan sitä, ei hän siitä niin paljoa perustanut. Hän meni itse hakemaan keittiöstä olutta.

Ja sitten meni hän vuoteeseen. Rouva olisi tahtonut vähän ensin jutella, mutta mies nukkui kohta.

Seuraavana päivänä tuli anoppi päivällisvierailulle. Kun Adolf tuli kotiin, haisi salissa portviini. Iltapäivällä tuli appiukko. Adolfilla oli taas tuntinsa ja äijä lähti pian pois, kiukuissaan, sillä kyllä sitä saattoi ottaa vähän vapautta kun oli vastanainut. Mutta veljet ja sisaret pysyivät kiinni. Aina oli joku vapaana, ja he vuorottelivat. Aina oli punschia pöydällä ja sigarrin tuhkaa matoilla.

Eräänä päivänä uskalsi Adolf tehdä varovaisen huomautuksen siitä kovasta punschin juomisesta, jossa hän ei voinut olla osallisena.

Hyi kuitenkin! Että kehtasikin; ikänä ei enää kukaan sukulainen jalallaan astuisi hänen kotiinsa. Vaimo kyllä tiesi, että kaikki oli miehen, ja sen saisivat muutkin tietää.

— Ei, pieni ystäväni, oli vaan kysymys siitä, että juotiin punschia joka päivä, joka päivä, enkelini.

— Mutta se ei ollut totta, sillä eilen ei juotu yhtään.

— Tosi kyllä, mutta jos yhtenä päivänä kolmestakymmenestä ei juotu, niin voitiin kyllä kuvaannollisesti sanoa, että juotiin joka päivä.

Vaimo ei ymmärtänyt kuvaannollista puhetta. Ei ollut saanut niin hienoa sivistystä, että olisi kuvia ymmärtänyt, mutta piikit hän ymmärsi. Voi sentään, ei hän ollut voinut aavistaakaan, että naimisissaolo oli sellaista. Mieshän ei ollut koskaan kotona, ja kun hän oli kotona, niin hän joko makasi tai riiteli. Ja sitten sanoi mies vielä karkeasti, että koko pesä oli hänen.

Onnettomuudeksi oli pitkä Carl samana päivänä turhaan koettanut lainata, hän oli saanut kieltävän vastauksen, ja sen lyhköisen, ilman anteeksipyyntöjä. Huhu siitä levisi pian samoinkuin punschihistoriastakin, ja Adolf huomattiin ahneeksi rakkariksi ja petolliseksi rakkariksi, sillä ei hän ollut koskaan sellainen heidän kihloissa ollessaan.

Adolf ei ollut läsnä ja sai puolustaa itseään sillä, että hänellä oli siihen varaa ollessaan yksin, mutta ettei se käynyt, yksinkertaisen yhteenlaskun mukaan, enää päinsä, kun hän oli kaksi, mutta mitäpä siitä, se otettiin vaan nuhteeksi, ikäänkuin hän olisi ollut jotenkin pakotettu elättämään kellosepän tytärtä.

Seuraus oli tästä se, että Adolf itse toi pöytään punschin kun heinäsirkat tulivat, ja silloinhan hän ei voinut puhua mitään talousrahojen kulutuksesta, kun hän itse niitä haaskasi sillä tavalla.

Eräänä yönä tuli Adolf kotiin väsyneenä ja nälkäisenä kuten tavallisesti. Juusto oli kuin kaapittu nauris, tyhjillä lautasilla oli merkkejä pienistä pihveistä, toisella maksamakkaroista. Rasvaista sianlihaa oli vähän jälellä, muutamia munankuoria, eikä yhtään voita.

Mies oli hyvin nälkäinen ja hermostunut, olisipa suuttunutkin jos olisi jaksanut, mutta hän päätti päästä irti kurjasta asiasta laskemalla leikkiä. Vaimo oli jo vuoteessa ja odotti vaan myrskyä.

— Kuules, ystäväni, — sanoi mies, — eikö sinun kaikissa veljissäsi ole ketään joka pitäisi sianrasvasta?

Kaikki-sanassa oli kärki.

— Onko minulla mielestäsi niin paljon veljiä?

— Onpahan niitä! Enemmän sinulla on veljiä kuin minulla voita.

— Eikö siellä ole voita? — Niin, vaimo ei ollut tosiaankaan sitä huomannut ja oli pahoillaan, mutta peräytyä hän ei tahtonut. Siitä syystä sanoi hän:

— En ole sinun palvelijasi!

— Sitä ei mies ollut koskaan uskonutkaan, sillä jos olisi niin ollut, niin toista olisi silloin näkynyt.

— Mitä toista?

— No, se oli samantekevää!

— Oh, sehän oli hirveätä, mies aikoi lyödä häntä…

— Niin, jos hän olisi palvelustyttö, mutta ei nyt!

— Mies siis kuitenkin tahtoi lyödä häntä?

— Niin, jos hän olisi palvelija, nyt ei hän ollut sitä, eikä häntä siis lyötäisi!

— Se oli parasta! Hän oli mennyt naimisiin ollakseen vaimo eikä palvelija! Jos jotakin oli epäjärjestyksessä niin saisi mies puhua siitä palvelijalle, eikä hänelle riidellä. Hän oli jättänyt hyvän kotinsa ja heittäytynyt tuollaisen miehen syliin!

"Hyvä koti"-sanojen kohdalla yskähti herra Adolf, varomattomasti kyllä!

— Eikö se ollut hyvä koti? Oliko hänellä jotakin muistuttamista sen johdosta? Eikö siellä ollut tarpeeksi hienoa j.n.e.

Sellaista se sitten oli lähes joka ilta.

Sitten tuli lapsi. Rouva ei yksin voinut hoitaa lasta. Mallan täytyi tulla sinne vähäksi aikaa. Malla tuli ja asettaikse saliin ensinnä. Herra Adolf luuli olevansa monivaimoisuudessa, sillä Mallan alushameet olivat usein makuuhuoneessa hänen housujensa päällä. Ja pöydässä tarjosi Malla. Makuuhuone tuli lapsihuoneeksi, ja saadakseen salin rauhaan, täytyi herra Adolfin jättää oma huoneensa.

Hän ei tietysti voinut enää pitää "sianteurastusta" omassa kodissaan, vaan sai juosta pitkin taloja ja soittaa vierailla ovilla, kuulla anteeksipyyntöjä sellaisia, että pikku-Fredrik oli sairas tai koulussa, venyä kapakoissa odottaessaan uutta tuntia, kun oli liian pitkältä kotiin.

Harvoin hän enää tuli kotiin.

Iltasin istui hän Operakellarilla tovereineen ja puhui soitosta ja muusta sellaisesta mikä häntä miellytti. Haukkumista sai hän kyllä kuulla kotiin palatessaan, niin ettei sinne ollut niin erityistä kiirettä.

Kotona oli helvetti, se oli kaikki mitä hän tiesi, eikä hänellä mielestään ollut mitään vaimoa; ei ollut koskaan ollutkaan; tuskin uskoi koskaan saavansakaan. Mutta lapsia hän sai.

Missä vika oli, siitä hän ei koskaan päässyt selville. Vaimo sanoi sen johtuvan siitä, ettei mies koskaan ollut kotona, ja mies puolusteli itseään sillä että toimi oli sellainen. Ja molemmat he olivat oikeassa. Mutta eihän mies voinut valita muuta tointa! Ei, sehän oli mahotonta! Eihän voitu teatterissa näytellä päivisin, kun kaikki ihmiset tekivät työtä päivänvalossa.

Mies myönsi auliisti, ettei vaimo voinut olla iloinen ollessaan avioliitossa sellaisen miehen kanssa, joka tuli kotiin vaan öiksi kuin jonkun porton luo (ja tuskin sitäkään); se oli nyt kerran sillä tavalla, eikä elämä aukaise kaikkia pähkinöitä mitkä kulturin pähkinäpensastossa ovat kasvaneet; täytyi mukautua siihen, niinkuin niin paljoon muuhunkin. Vaimo oli mennyt naimisiin päästäkseen naimisiin, ja sitä oli mieskin, voiko mies kieltää sitä? Siksipä oli heidän laitansa sellainen kuin se oli. Sitä ei kukaan ihminen voinut auttaa. Sitä ei voinut pirukaan auttaa — nykyisissä olosuhteissa!

Täytyy.

Juuri tasan kello puoliyhdeksän seisoo eräänä talvi-iltana muuan mies ovella joka johtaa ravintolan lasiparvekkeelle. Vetäessään matematisella tarkkuudella käsistään kastorhansikkaita, katsoo hän yli sumentuneitten silmälasiensa ensin oikealle, sitten vasemmalle, nähdäkseen mahdollisesti jonkun tuttavan. Sitten ripustaa hän päällystakkinsa sen tavalliseen koukkuun, oikealle lämmitysuunista. Tarjoilija Gustaf, maisterin entinen oppilas, on määräystä odottamatta mennyt ja korjannut leivänmurut hänen pöydältään, sekottanut sinapin, helistänyt suola-astian ja kääntänyt toisapäin pyyheliinan. Sitten menee hän määräyksettä edelleen noutamaan pullon Medhamraa, avaa puolikkaan Yhdistykseläistä, jättää maisterille kuin näönvuoksi ruokalistan ja sanoo enemmän tyhjänä muodollisuutena kuin kysymyksenä: — Rapuja.

— Naarasrapuja? — sanoo maisteri.

— Suuria naarasrapuja, — sanoo Gustaf ja menee keittiöluukulle ja huutaa:

— Suuria naarasrapuja, maisterille, ja paljo dilliä!

Sitten menee hän noutamaan voita ja juustoa, leikkaa pari viipaletta leipää ja vie maisterin pöydälle. Tämä on sillävälin tehnyt retkeilyn parvekkeella saadakseen iltalehtiä, mutta on löytänyt vaan Posttidningenin. Korvaukseksi ottaa Dagbladetin, jota hän ei päivällisillä ehtinyt lukea; ja sitten panee hän alleen tuolille Dagbladetin, kääntelee Posttidningeniä ja asettaa sen vasemmalle puolelleen leipäkorin päälle. Sitten sivelee hän veitsellään muutamia matematisia voikuvioita leivälleen, leikkaa suorankulman sveitsinjuustoa, kaataa lasiin kolmeneljännestä viinaryypyksi ja vie sen suunsa kohdalle: siinä pidättää hän hetkisen, kuin epäillen lääkettä ottaisi, heittää päänsä taaksepäin ja sanoo huh! Niin on hän tehnyt kahtenatoista vuotena ja niin tekee hän kuolinpäiväänsä asti.

Kun ravut, kuusi kappaletta, on tuotu, tutkii hän niitten sukupuolta, ja kun ei ole mitään vastaansanottavaa, käy hän nautintorikkaaseen työhönsä. Pyyhkeen kulma pannaan irtokauluksen alle, kaksi juustovoileipää pannaan valmiiksi lautasen viereen ja hän kaataa lasiin olutta ja puolikkaan sitä toista. Sitten ottaa hän pienen rapupuukon ja alkaa teurastuksen. Ei ole muita kuin hän, joka osaisi syödä rapuja Ruotsissa, ja kun hän sattuu näkemään jonkun syövän rapuja, sanoo hän: sinä et osaa syödä rapuja. Ensin tekee hän leikkauksen ravun pään ympäri, ja kun on saanut suunsa lävelle, imee hän.

— Se on kaikkein hienointa, — sanoo hän. Sitten irrottaa hän selkäkilven muusta ruumiista, kaapii rasvan kilvestä, iskee hampaansa sitten itse runkoon ja imee syvin siemauksin; sitten massuttelee hän pieniä jalkoja kuin sparrista. Senpäälle syö hän vähän dilliä, juo kulauksen olutta ja purasee voileipää. Tarkkaan avattuaan sakset ja imettyään kaikista raoista syö hän lihan ja siirtyy häntään. Kun hän on syönyt kolme rapua, juo hän taas vähän ja lukee virkanimitykset Posttidningenistä. Niin on hän tehnyt kahtenatoista vuotena ja niin tekee hän aina vastakin.

Hän oli kahdenkymmenenvuotias alkaessaan syödä tässä ravintolassa, ja nyt on hän kolmenkymmenenkahden vanha, ja Gustaf on ollut tarjoilijana täällä kymmenen vuotta! Hän on vanhin tarjoilija ravintolassa, hän on vanhempi kuin kellarimestari, sillä tämä on omistanut liikkeen vasta kahdeksan vuotta! Hän on nähnyt monta ryhmää päivällisvieraita; toiset kestivät vuoden, kaksi ja viisikin; sitten hävisivät he, menivät toiseen paikkaan, muuttivat toiselle seudulle tai menivät naimisiin. Hän tuntee itsensä hyvin vanhaksi, eikä hän kuitenkaan ole kuin kolmenkymmenenkahdenvuotias! Tämä on hänen kotinsa, sillä huoneessaan Ladugårdslandetissa hän vaan nukkuu!

Kello tulee kymmenen. Silloin nousee hän ja menee pieneen ravintolasaliin, missä toti häntä odottaa. Nyt tulee kirjakauppias. He pelaavat shakkia tai puhuvat kirjoista. Kello puoliyksitoista tulee toinen viulu Dramatiselta. Se on muuan vanha puolalainen joka pakeni Ruotsiin 64:n jälkeen ja elättää nyt pakosta itseään sillä mitä ennen piti huvinaan. Puolalainen ja kirjakauppias ovat jo täyttäneet 50 vuotta, mutta he viihtyvät maisterin seurassa kuin ikäisensä kanssa ainakin.

Tarjoilupöydän takana istuu kellarimestari. Hän on vanha merikapteeni, joka on rakastunut etusalonkiin ja päätti siitä syystä yhdistää kohtalonsa tarjoilijattaren kanssa. Rouva vallitsee nyt keittiössä ja antaa keittiöluukun olla aina auki pitääkseen silmällä ukkoa, ettei tämä menisi ja ottaisi "naukkua" ennenkuin vieraat ovat lähteneet. Mutta sitten kun kaasu on sammutettu ja vuode kunnossa, saa ukko astiallisen rommitotia unijuomaksi.

Kello yksitoista alkaa tulla nuoriaherroja, jotka kulkevat varovasti tarjoilupöydän luo ja kuiskaten kysyvät kellarimestarilta onko hänellä "yksityistä huonetta" vapaana yläkerroksessa, ja sitten kuuluu hameitten kahinaa; ne koettavat kulkea nopeasti eteisen läpi päästäkseen huomaamatta ylempään kerrokseen.

— No, — sanoo kirjakauppias, joka on saanut puheaineen kuin ilmaiseksi; — etkös jo ole ajatellut suvun jatkamista, vanha Blom.

— Minulla ei ole varoja, — sanoo maisteri. — Miksi et mene itse naimisiin?

— Ei kukaan huoli minusta nyt enää, — sanoo kirjakauppias, — sittenkun pääni on tullut sellaiseksi kuin vanha hylkeennahkalaukku. Sitäpaitsi minulla on vanha Stafvani, minulla.

Stafva oli salaperäinen olento, jota kukaan ei uskonut löytyvän. Hän sai täydentää kirjakauppiaan toteutumattomat unelmat.

— Mutta entäs herra Potocki? — kysyi maisteri.

— Hän on jo kerran ollut naimisissa, eikö se riitä, — sanoo kirjakauppias.

Puolalainen nyökkää kuin metronomi ja sanoo:

— Niin, olen ollut onnellisissa naimisissa, minä, — ja sitten juo hän totiaan. — Hush!

— Niin, — sanoo maisteri, — jolleivät nuo naiset olisi sellaisia hatukoita niin saattaisipa asiaa ajatella, mutta kun ne ovat sellaisia kirottuja hatukoita. Puolalainen nyökkää taaskin päällään ja hymyilee, sillä hän ei tiedä mitä hatukka merkitsee ruotsiksi.

— Olen ollut onnellisissa naimisissa — hush!

— Ja sitten alkaa lasten poru ja happamat vaatteet uuninreunalla, — jatkaa maisteri, — ja sitten palvelijoita ja keittiönkäryä. Ei, suuri kiitos! Ja sitten saa tuskin nukkuakaan yöllä!

— Hush! — sanoi puolalainen.

— Herra Potocki sanoo hush, hän, — lisäsi kirjakauppias nuorenmiehen tavallisella vahingonilolla, kun hän kuulee jonkun naineen miehen puhuvan moittien avioliitosta.

— Mitä minä sanoin? — kysyi puolalainen ihmetellen.

— Hush, — matki kirjakauppias, ja keskustelu päättyi yhteiseen irvistykseen ja tupakkapilveen.

Ja sitten tulee kello kaksitoista. Yläkerrassa vaikenee piano, joka on säestää rämistänyt mies- ja naisäänistä kuoroa; tarjoilijat lakkaavat juoksemasta parvekkeen ja keittiöluukun väliä; kellarimestari asettelee jääsäiliöön viimeisiä champagnepulloja, joita viedään yläkertaan; kaasuliekki sammutetaan; ja kolme ystävystä nousee ja lähtee, kukin kotiinsa, "viattomaan nuorenmiehenvuoteeseensa", mutta kirjakauppias kotiinsa Stafvansa tykö.

* * * * *

Maisteri Blom oli kahdenkymmenenvuotiaana keskeyttänyt lukunsa Upsalassa ja mennyt pääkaupunkiin ylimääräiseksi opettajaksi. Antamalla sitäpaitsi opetustunteja koulun ulkopuolellakin tuli hän toimeen hyvästi. Hän ei pyytänyt paljoa elämältä. Järjestys ja rauha oli kaikki kaikessa. Huoneessaan Ladugårdslandetissa, jonka hän oli vuokrannut eräältä vanhalta mamselilta, sai hän enemmän kuin mitä nuorimies tavallisesti haluaakaan, sillä hän sai hoitoa ja ystävällisyyttä, kaikkea sitä hellyyttä minkä luonto tässä naisessa oli aikonut toiselle ikäpolvelle hänen vertansa; se tuli nyt ilmaiseksi maneerille. Neiti piti hänestä hyvää huolta. Mutta maisteri, jonka äiti jo varhain oli kuollut, ei ollut tottunut saamaan tällaista huolehtimista ilmaiseksi, ja ottikin siitä syystä lahjan vastaan kuin jonkinlaisena tunkeilemisena vapauttaan vastaan, mutta hän otti sen vastaan! Ravintola oli kuitenkin hänen kotinsa. Siellä maksoi hän kaikesta ja tunsi olevansa vapaa, ei velvollisuuden eikä kiitollisuudentunnetta ketään kohtaan.

Syntyneenä maaseutukaupungissa Keski-Ruotsissa, oli hän muukalainen Tukholmassa. Ei hakenut ketään! Ei käynyt vieraisilla perheissä ja kohtasi vaan ravintolassa tuttujaan, puheli heidän kanssaan, mutta ei uskonut heille mitään tärkeämpää, eikä hänellä sellaista olisi ollutkaan. Hänen toimensa koulussa, missä hän vaan opetti kolmannella luokalla, teki hänestä mielestään sellaisen keskenkasvannaisen. Olihan hän päässyt kolmannelta luokalta ja tullut seitsemännelle, aina ylioppilaaksi asti; mutta nyt istui hän kuitenkin paikallaan kolmannessa luokassa, hän oli istunut siinä kaksitoista vuotta, eikä koskaan edemmäksi päässyt. Hän opetti vaan Euclideksen toisen ja kolmannen kirjan, se oli luokan opintomäärä. Koko elämä näytti siis hänestä vaan palaselta, mutta palaselta ilman alkua ja loppua: toinen ja kolmas kirja. Vapaana aikana luki hän arkeologiaa ja sanomalehtiä. Arkeologia on muotitiede, ajan sairaus, voi sanoa. Ja se on vaarallista, sillä se osottaa useimmissa tapauksissa, että inhimillinen hassutus on ollut jokseenkin pysyväistä laatua.

Sanomalehdissä näki hän shakkipelin; — politika oli hänelle mieltäkiinnittävää peliä — kuninkaasta, ei sen enempää, sillä hän oli kasvatettu, hän niinkuin kaikki muutkin, siihen käsitykseen, joka oli tullut hänelle kuin uskoksi, että meitä ei liikuttanut se mitä maailmassa tapahtui, siitä pitivät huolen ne, joille Jumala oli antanut vallan. Tämä tapa katsoa maailmaa antoi hänen sielulleen suuren ja hiljaisen rauhan, ei hän ketään häirinnyt, eikä häntä kukaan. Kun hänestä joskus näytti jokin seikka kovasti hassulta, niin hän lohdutteli itseään sillä, että sitä ei nyt voinut pirukaan auttaa! Kasvatus oli johdonmukaisesti tehnyt hänestä itsekkään, ja katekismus oli opettanut hänelle, että kun kukin pitää omista asioistaan huolta, niin hyvin käy, tulkoon mitä tahansa. Hän hoitikin toimensa koulussa erinomaisesti; ei tullut koskaan liian myöhään; ei ollut koskaan sairas; ja yksityiselämässään oli hän nuhteeton. Maksoi vuokransa päivälleen, ei koskaan syönyt laskuun ja meni "naisten" tykö kerran viikossa (hän ei koskaan sanonut menevänsä "tyttöjen" tykö). Hänen elämänsä kulki kuin juna kirkkailla raiteilla, kellon mukaan, pysähtyi määrätyille asemilleen, ja hän vältti kuin älykäs mies ainakin kaikkia yhteentörmäyksiä. Tulevaisuutta ei hän koskaan ajatellut, sillä oikea itsekäs mies ei koskaan ajattele niin kauvaksi, siitä yksinkertaisesta syystä, että tulevaisuus on hänelle vaan korkeintaan pari — kolmekymmentä vuotta. Niin kului hänen elämänsä!

* * * * *

Oli juhannuspäivän aamu, kirkas, aurinkoinen niinkuin sen ollakin pitää. Maisteri makasi vuoteellaan ja luki egyptiläisten sotataidosta, kun mamselli Augusta toi kahvia. Päivän kunniaksi oli neitsyt leikannut safranileipää ja pistänyt muutamia sireninkukkia tarjottimelle, sitäpaitsi oli hän jo edellisenä iltana pannut muutamia koivunoksia uunin taka, hakenut puhdasta hietaa ja sen päälle pari keltaesikkoa sylkylaatikkoon ja peilipöydälle lasiin muutamia kieloja.

— No eikös maisteri lähde pienelle huvimatkalle tänäänkin? — kysyi muija ja heitti silmäyksen ympärilleen niihin kaunistuksiin, joita oli pieneen huoneeseen hankkinut, saadakseen sanasen tunnustukseksi tai kiitokseksi.

Mutta maisteri ei ollut huomannut koreuksia, sanoi vaan kuivasti:

— Ei, mamseli Augusta, tietäähän hän hyvin, etten minä koskaan lähde huvimatkoille ihmisten survottavaksi, kuulemaan kakarain kauheata porua.

— No mutta eihän nyt voi kaupungissakaan kulkea näin kauniina juhannuspäivänä? Kyllä kai maisteri nyt ainakin Djurgårdeniin menee?

— Sitä vielä viimeiseksi tekisin, varsinkaan tänään, kun kaikki kansa näyttää sinne menevän. Ei, minun on täällä kaupungissa niin hyvä olla, ja joskus ne kaiketi loppuvat nämä pyhärehkinätkin.

— Rakas maisteri, — intti akka, — paljo on sellaisia ihmisiä, joitten mielestä on aivan liian vähän pyhiä vuosikautisessa raskaassa työssä. Mutta jos maisteri nyt olisi hyvä ja sanoisi mitä hän tahtoo, niin laitettaisiin järjestykseen, sillä sisar ja minä aijomme lähteä Mariefrediin ja palaamme sieltä vasta kello kymmenen illalla?

— Hauskaa matkaa, mamselli Augusta, en tarvitse mitään, tulen kyllä yksin toimeen! Portinvartija saa siivota, kun lähden päivälliselle.

Ja hän jäi yksin kahvitarjottimineen. Kun hän oli kahvin juonut sytytti hän sigarrin ja jäi makuulle vuoteeseensa tutkimaan egyptiläisten sotataitoa. Ikkuna, avoinna kun oli, narisi saranoillaan heikon eteläisen tuulen puhaltaessa. Kello kahdeksan alkoivat kaikki Ladugårdslandetin kirkonkellot soida, suuret ja pienet, ja Katarina, Maria ja Jakob yhtyivät niihin, ja kävi sellainen helinä ja kumina että pakanakin olisi siitä tullut epätoivoon. Kun kellonsoitto oli tauvonnut, alkoi muuan tykkiväensoittokunta soittaa erästä francaisea Nybrohamnissa. Maisteri kieriskeli raideissaan vuoteellaan, jopa olisi vaivautunut nousemaankin ja sulkemaan ikkunan, jollei olisi ollut niin liiaksi kuuma. Ja sitten kuului muutamia rummunpärrytyksiä Carl XIII:sta torilta, mutta sen keskeytti taas uusi torvisoittokunta eräästä toisesta laivasta Nybrohamnissa.

Mutta pahaenteinen rummunpärrytys Carl XII:sta torilta lähestyi. Ne olivat tarkka-ampujia, ja he kulkivat Storgataa pitkin. Ja nyt sai hän kuulla Norrköpingin tarkka-ampujamarssin kuudesti; sitä säestivät laivain huudot, kirkonkellot ja — torvisoittokunnat, mutta lopulta se kulki Kastellholmaan päin ja hävisi sinne.

Hän nousi vuoteestaan kello kymmenen, pani parranajovettä lämpiämään väkiviinakeittiöönsä. Paita oli piirongin päällä valkeana ja kovana rinnastaan kuin lauta. Neljännestunnin sai hän työskennellä ennenkuin sai napit reikiin. Sitten ajeli hän partaansa puolisen tuntia. Senjälkeen kampasi hän hiuksensa huolellisesti, aivan kuin olisi suorittanut jonkin hyvin tärkeän toimituksen. Ja kun hän veti housuja jalkaansa varoi hän niitä pääsemästä maahan, etteivät pölyyntyisi lattiasta.

Hänen huoneensa oli yksinkertainen, hyvin yksinkertainen ja hyvässä järjestyksessä. Siinä ei ollut mitään yksilöllisyyttä, se oli ylimalkainen kuin hotellihuone. Ja kuitenkin oli hän asunut siinä kaksitoista vuotta. Muitten ihmisten huoneeseen kokoontuu tavallisesti jo sellaisena aikana yhtä ja toista pikkuesinettä: lahjoja, pieniä korukaluja, loistoesineitä. Täällä ei ollut edes piirrosta seinällä, mikä jossain kuvalehdessä on saanut tunteitten kielet väräjämään, ei ystävällisen sisaren neulomaa sohvakoristetta, ei valokuvaa joistakin rakkaista kasvoista, ei kirjaeltua kynänpyyhjettä kirjotuspöydällä; kaikki oli ostettu halvasta hinnasta, tarpeettomien kulujen vähentämiseksi ja omistajan riippumattoman aseman säilyttämiseksi.

Hän meni ikkunalle nähdäkseen kadulle ja Tykistökentän yli satamaan. Melkein vastapäätä olevassa talossa näki hän eräässä huoneessa naisen liivisillään sukivan hiuksiaan. Hän kääntyi pois kuin jostakin rumasta tai sellaisesta mikä saattoi häiritä hänen rauhaansa. Alhaalla satamassa liehui kaikilla purje- ja höyryaluksilla lippuja, ja virta välkehti auringonpaisteessa. Kirkkoon meni muutamia muijia virsikirjat käsissään. Tykistötalon edustalla käveli vahti sapeleineen ja näytti tyytymättömältä, silloin tällöin vilkaisten tornikelloon, vieläkö oli pitkältä vahdinvaihtoon. Muuten olivat kadut tyhjiä, harmaita, helteisiä. Hän katsoi taas naista joka pukeutui. Nainen oli ottanut ihojauhosivelimen ja siveli jauhoa parhaillaan sieramiinsa peilin edessä, venyttäen kasvojaan niin että hän näytti apinalta. Maisteri lähti ikkunalta ja istuutui keinutuoliin. Hän suunnitteli ohjelmaa päivän varalle, sillä kaikista huolimatta pelkäsi hän sentään yksinäisyyttä. Arkipäivisin oli hänen ympärillään koulunuorisoa, ja vaikkei hän rakastanutkaan näitä villipetoja joita hänen piti kesyttää, se on opettaa teeskentelyn vaikeata taitoa, tunsi hän jonkinlaista erityistä tyhjyyttä kun he eivät olleet hänen ympärillään. Nyt kesälomalla oli hän järjestänyt jonkinlaiset lomakurssit, mutta hekin olivat nyt lyhyellä lomalla, ja useita päiviä oli hän nyt ollut yksinään, ottamatta lukuun ruokailuaikoja, jolloin hänellä oli aina varmasti seurana kirjakauppias ja toinen viulu.

Kello kaksi ajatteli hän, kun paradi on päättynyt ja kansajoukko ehtinyt hajaantua, menen ravintolaan ja syön päivällistä, siellä on hiljaista ja rauhallista tänään ja siellä juomme kahvia ja punschia, kunnes ilta tulee, jolloin mennään Rejnersiin (se nimi oli ravintolalla Berzeliuksen puiston luona).

Kellon lyödessä kaksi, otti hän hattunsa, harjasi huolellisesti vaatteensa ja lähti ulos.

— Olisipa ihme jollei heillä olisi tänään keitettyjä ahvenia, — ajatteli hän. — Ja ehkäpä tänään voisi ottaa sparristakin, kun kerran on juhannus!

Ja sitten käveli hän alaspäin, etsien varjoa kruununleipomon korkean seinän suojassa. Berzeliuksen puistossa istui työläisperheitä lapsivaunuineen samoilla penkeillä missä arkisin istui Suuren Puutarhakadun ylhäisiä bonneja. Hän näki erään äidin antavan lapselle rintaa. Se oli suuri, uhkuva rinta, johon pienokaisen kätönen melkein vajosi kun hän siihen kiinni tarttui. Maisteri kääntyi pois inholla. Näitten vieraitten olo hänen puistossaan häiritsi häntä. Hänestä se oli samaa kuin nähdä palvelusväkeä salongissa herrasväen ollessa poissa. Eikä hän voinut sitä antaa heille anteeksi, että he olivat rumia.

Niin tuli hän ravintolan lasiparvekkeen luo ja aikoi juuri laskea kätensä ovenripaan, vielä kerran ajatellen ihania ahvenia "ja runsaasti persiljaa", kun hän samassa huomaa valkean paperilapun, johon on jotakin kirjotettu ja joka oli kiinnitetty lasiruutuun. Hänen ei tarvinnut lukea sitä, sillä hän tiesi mitä siihen oli kirjotettu: että ravintola oli juhannuspäivän sulettuna, mutta hän oli sen unohtanut! Hänestä tuntui kuin olisi hän iskenyt päänsä johonkin lyhtypaaluun katukäytävällä! Hän raivostui. Ensin suututti häntä kellarimestari joka oli sulkenut ravintolan, sitten se, että hän itse oli unohtanut tämän sulkemisen! Hänestä tuntui niin tavattomalta se, että hän oli saattanut unohtaa sellaisen asian, niin tavattomalta, ettei hän sitä uskonut, vaan haki jotakuta, joka oli ollut siihen syynä. Se oli luonnollisesti kellarimestari. Hän oli pois suunniltaan, lamassa, epäkunnossa, murtunut. Hän istuutui eräälle penkille ja oli vähällä itkeä kiukusta.

Pom! ja samassa iski pallo keskelle paidanrinnustaa. Hän kimmahti seisaalleen kuin härsytetty vaapsiainen ja tahtoi saada käsiinsä rikollisen, kun hän näki pienten, rumien tytönkasvojen nauravan hänelle päin silmiä, ja tytön takana erään työmiehen, jolla oli yllään pyhävaatteet ja päässä panamahattu, ja joka hymyillen otti tyttöä kädestä ja kysyi herralta tekikö kipeätä, ja sitten näki hän kokonaisen liudan palvelustyttöjä ja kaarttilaisia, jotka nauroivat. Hän etsi silmillään polisikonstapelia, sillä hän tunsi tulleensa loukatuksi ihmisoikeuksissaan, mutta kun hän näki konstapelin tuttavallisesti juttelevan lapsen äidin kanssa, ei hän tuntenut mitään halua riidellä vaan meni suorastaan Norrmalmin torille ottaakseen ajurin ja mennäkseen kirjakauppiaan luo, sillä nyt ei hän enää kauvempaa voinut olla yksin. Päästyään ajurinrattaille tunsi hän itsensä jotenkin turvatuksi, ja nyt kuivasi hän nenäliinalla paidanrintamuksensa, jossa oli pölyinen pallon jälki.

Päästyään Götgatalle maksoi hän ajurin varmana siitä että tapaisi kirjakauppiaan kotona. Mutta kulkiessaan ylös portaita alkoi häntä huolestuttaa! Jos ei kirjakauppias olisikaan kotona! Hän ei ollutkaan kotona! Eikä koko rakennuksessa ketään muutakaan! Sillä niin tyhjältä se kuulosti hänen koputtaessaan ovelle, ja askeltensa kuuli hän kaikuvan portaissa.

Kun hän vihdoin taas seisoi yksin kadulla, ei hän tiennyt mihinkä menisi. Potockin osotetta hän ei tiennyt ja mahdottomalta näytti hänestä saada käsiinsä osotekalenteriakaan tänään, kun kaikki myymälät olivat sulettuina!

Hän kulki, tietämättä minne tie johti, alas Götgataa, Skeppsbrolle, Norrbrolle ja Carl XIII:sta torille. Ei yksiäkään tuttuja kasvoja kohdannut hän, ja hän tunsi haavottavasti iskevän tämän kansajoukon, joka oli vallannut kaupungin herrojen poissaollessa, sillä hän oli kasvatettu ylimysmieliseksi niinkuin me muutkin, valtion kouluissa.

Nälkä, joka ensi temmellyksessä oli lauhtunut, alkoi taas herätä. Silloin valtasi hänet uusi kauhea ajatus, jota hän raukkamaisuudesta ei ennen ollut uskaltanut ajatella loppuun asti: missä saan päivällistä? Hän oli lähtenyt ulos, taskussaan vaan päivällislippuja ja rahaa yksi kruunu ja viisikymmentä äyriä, koko hänen rahastonsa. Pilettejähän saattoi käyttää vaan Rejnersillä ja yhden kruunun oli hän jo käyttänyt ajamiseen.

Hän tuli jälleen Berzeliuksen puistoon. Siellä istui työläisperheitä ja söi ruokakoreistaan: keitettyjä kananmunia, rapuja, pannukakkuja! Eikä polisi sanonut mitään! Tuollapa istui jo muuan konstapeli voileipä kädessä ja olutlasi toisessa. Eniten kävi hänen sisulleen se, että nämä ihmiset, joita hän halveksi, olivat hänestä voitolla tällä kertaa! Mutta mikseipä hän voinutkin mennä johonkin maitokauppaan ja tyydyttää nälkäänsä. Miksei? Niin! Vastauksen karkotti hän luotaan kuin röyhtelyn; ja niin meni hän alas laivasillalle lähteäkseen Djurgårdeniin, missä hänen täytyi tavata tuttavia, joilta saattoi, niin vastenmielistä kuin se olikin, lainata rahaa päivällisiin, mutta hienoihin päivällisiin, Hasselbackenilla!

Laivalla oli paljon väkeä, niin että maisterin täytyi seistä koneen vieressä joka lämmitti hänen selkäänsä ja pirskotti talisulaa hänen vaatteilleen, samalla kuin hänen täytyi seistä ja katsoa tuijottaa erään keittäjättären hiussykeröä ja haistella pahentunutta hiusrasvaa. Mutta ei yksiäkään tuttuja kasvoja!

Päästyään Hasselbackenille oikaisi hän runkonsa niin suoraksi kuin mahdollista ja koetti saada arvokkaan ja vapaan ryhdin. Kenttä ravintolan edustalla muistutti teatterikatsomoa ja näytti täyttävän sellaisen tarkotuksenkin, nimittäin olevan kohtaus- ja näyttelypaikka sellaisille joilla on jotakin näytettävää. Kauvimpana perällä istui upseeria, sinisinä kasvoiltaan liiallisesta syönnistä ja juonnista; heidän lähellään muutamia ulkovaltojen edustajia, harmaina ja uupuneina siitä voimiakysyvästä työstä, että puolustivat joitakuita maanmiehiään jotka olivat tapelleet satamassa, tai että olivat läsnä juhlanäytännöissä, lastenkastajaisissa, häissä, hautajaisissa y.m. Mutta siinäpä olikin sitten hieno yleisö. Sillä keskellä kenttää huomaa maisteri Ladugårdslandetin nokikolarin perheineen, kellarimestarin "Helvetin Kuningas"-ravintolasta, provisorin "Sjubben"-apteekista ynnä muita ja heidän ympärillään kulkee vihreä vartija hopeakoruissaan ja kädessään kullattu sauva ja heittää halveksivia katseita tähän seuraan, ikäänkuin kysyäkseen mitä heillä oli täällä tekemistä. Maisteri tuntee kovasti hämmästyvänsä niistä monista katseista jotka kaikki näyttävät sanovan: katsos tuolla hän kulkee ja hakee päivällistään. Mutta hänen täytyy kulkea edemmäksi! Ja hän tulee parvekkeille missä syödään ahvenia ja sparrista, missä juodaan sauternea ja champagnea. Ja hei, siinäpä jo häntä lyökin tuttu käsi olalle, ja kun hän kääntyy, näkee hän tarjoilija Gustafin loistavat kasvot, ja hän ottaa vastaan kädenpuristuksen ja teeskentelemättömän: — no mutta kas kun maisterikin on täällä; mitäs kuuluu?

Ja tarjoilija Gustaf, joka oli niin iloinen saadessaan tuntea itsensä hetkiseksi rinnastetuksi herransa kanssa, tuntee kankean puupalikan lämpimässä kourassaan ja kohtaa pari katsetta, teräviä kuin neulankärjet. Ja tämä kova käsi painoi eilenillalla niin lämpimästi kymmenenkruunun setelin hänen kouraansa ravintolasalissa ja tämä mies kiitti häntä puolenvuoden palveluksesta ja huomaavaisuudesta kuin ystävää. Ja tarjoilija Gustaf menee entiselle paikalleen toveriensa luo, hämillään ja suuttuneena. Mutta maisteri menee katkerin mielin jälleen ulos, ulos läpi koko väkijoukon, joka hänen mielestään ivaillen kuiskailee: ei hän saanut päivällistä!

Ja sitten tulee hän kauemmaksi nurmikoille. Tuolla seisoo Kasperi ja saa selkään vaimoltaan. Tuolla taas muuan merimies näyttää Onnen tähdessä sitä odotettua palvelustytöille, tykkimiehille, kaartilaisille ja kisälleille. He ovat syöneet päivällistä kaikki nämä ja näyttivät iloisilta, ja hetkisen hän jo mielestään oli huonompikin kuin he, mutta sitten muisti hän, etteivät he tietäneet kuinka egyptiläinen leiri linnotettiin, ja silloin tunsi hän olevansa jälleen ylhäällä, eikä hän voinut ymmärtää kuinka ihmiset saattoivat vajota niin syvälle, että he tunsivat iloa sellaisesta surkeudesta mikä nyt juuri heitä huvitti!

Hän oli kuitenkin menettänyt halunsa tutkia useampia ravintoloita ja meni Novillaan päin, ohi Tivolin ja Singelbackenin. Siellä nurmikentällä tanssi nuoriso viulun soidessa; vähän matkaa siitä oli muuan perhekunta asettunut nurmelle erään tammen alle; mies, perheenisä, oli polvillaan, paitahiasillaan, paljain päin, olutlasi toisessa kädessään ja makkaralla höystetty voileipä toisessa; hänen lihavat, iloiset kasvonsa, jotka olivat suun ympäriltä hyvin ajellut, loistivat ilosta ja hyväntahtoisuudesta, kun hän kehotti vieraitaan, luultavasti vaimoaan, appivanhempiaan, lankojaan, puotipalvelijoitaan, palvelustyttöjä, syömään, juomaan ja iloitsemaan, sillä tänään oli juhannus koko päivän. Ja tuo iloinen mies lasketteli sukkeluuksia niin että koko seura kierteli ruohossa nauraen sydämmensä pohjasta. Ja kun pannukakkua tarjottiin ja sormin syötiin ja portviinipullo kiersi ympäri, piti vanhin puotipalvelija puheen, milloin lausuen jotakin niin sydämmellistä, että rouvat ottivat esiin nenäliinansa, ja isäntä pisti toisen poskipartansa kärjen suupieleen, milloin taas niin hauskaa, että hyvähuudot ja nauru keskeyttivät puhujan; silloin sumentui maisterin mieli; mutta hän ei mennyt tiehensä, vaan istuutui eräälle kivelle muutaman männyn taakse, katsellakseen "eläimiä". Kun puhe oli päättynyt, joivat isäntä ja emäntä maljan, joka päättyi hurraahuutoihin. Samalla säestettiin sitä harmonikoilla ja kaikilla lautasilla jotka suinkin olivat vapaina. Sitten nousi seurue lähteäkseen juoksemaan leskistä. Ja isoäiti meni erään pensaan taka auttamaan kaikkein nuorinta ja äiti itse sai napittaa keskulaisten housut.

— Mitä eläimiä — ajatteli maisteri itsekseen ja kääntyi poispäin, sillä luonnollinen oli hänestä rumaa, koskapa kaunis oli luonnotonta, paitsi "tunnustettujen" mestarien tauluissa kansallismuseossa.

Ja sitten näki hän kuinka nuoretherrat riisuivat paitahiasilleen ja tytöt ripustivat kalvosimensa orapihlajapensaisiin; ja sitten asettuivat he riviin ja sitten juoksivat he.

Ja tytöt nostivat hameitaan niin että sukkanauhat näkyivät, punaisia ja sinisiä nauhoja joita saa ostaa rihkamapuoteista; ja kun ritari oli saanut kiinni naisensa, otti hän sen syliinsä ja pyöritti niin että tytön polvetkin näkyivät, ja silloin nauroivat vanhat ja nuoret niin että vuoret kaikuivat.

— Oliko se viattomuutta vai turmelusta? — ajatteli maisteri taas. Mutta varmaankaan ei seura tietänyt mitä merkitsi outo sana korruption, ja siksi iloitsivat he.

Kun he olivat juoksemiseen väsyneet, oli kahvikin jo valmista. Eikä maisteri voinut käsittää mistä ritarit olivat oppineet olemaan niin kohteliaita naisille, sillä he ryömivät nelinkontin hakemaan sokeriastiaa ja kermaa palvellakseen tyttöjä, ja kiristäjät hikisissä liivinselkämyksissä olivat kuin "selkään istutetut rivat".

— Siinä koirakset naaraksille kiemailevat, — ajatteli hän — mutta odottakaahan!

Mutta sitten näki hän isännän, iloisen sielun, kohteliaasti tarjoovan kahvia vanhalle appi-isälleen ja anoppi-äidilleen, vieläpä vaimolleenkin, ja kaikille puotipalvelijoille ja palvelustytöille, ja kun joku kieltäytyi tarjouksesta sanoen: "herran pitää ottaa itse", vastasi tämä, että hän kyllä ehtisi sittenkin. Ja sitten näki hän appi-isän tekevän pajupillejä pikkupojille, ja isoäiti hääräsi siinä ympärillä kuin piika ja tahtoi pestä kaikki astiat! Ja silloin ajatteli maisteri, että itsekkäisyys oli sentään merkillinen asia, kun se voi ottaa niin inhimillisiä muotoja, niin jakaa, että näytti siltä, kuin kaikki antaisivat ja ottaisivat ihan yhtä paljo, sillä itsekkäisyyttä se oli, se oli selväkin!

Ja sitten leikkivät he panttileikkejä, ja lunastivat jokaisen pantin suuteloilla, oikeilla suuteloilla keskelle suuta niin että mäiskyi, ja kun iloinen kirjuri "seisoi kaivossa" ja sai suudella suurta tammea, teki hän sen niin hassunkurisesti ja syleili paksua runkoa aivan kuin halataan tyttöä, kun ei kukaan näe, ja riemuisasti sille naurettiin, sillä kaikki tiesivät kuinka se käy, vaikkei kukaan tahtonut tehdä sitä toisten nähden.

Maisteri, joka aluksi oli arvostellen katsellut näytelmää korkealta näkökannaltaan kivellä, oli vähitellen niin kiintynyt heidän iloonsa, että hän melkein tunsi olevansa mukana seurassa. Jopa hän saattoi hymyilläkin puotipalvelijan sukkeluuksille, ja isäntä, joka näytti olevan pikkukauppias, oli yhdessä tunnissa saanut hänen myötätuntonsa. Mutta sepä olikin sitten ensiluokkainen ilokukko. Hän osasi "nylkeä kissaa", "kulkea rapuna", "maata" puunrungolla, "niellä rahoja", "syödä tulta" ja tehdä kaikkia konsteja. Ja kun hän otti kahvileivänviipaleen erään nuoren tytön kureliiveistä ja antoi sen sitten hävitä oikeaan korvaan, silloin nauroi maisterikin niin että hänen tyhjä vatsansa hyppi.

Ja sitten alkoi tanssi. Maisteri oli lukenut Rabesin kieliopista sellaisen lauseen kuin "Nemo saltat sobrius, nisi forte insanit" [ei kukaan tanssi selvänä jollei ole kovin raivostunut] Cic, ja hänestä oli aina tuntunut, että tanssi oli hulluuden ilmaus. Hän oli tosin nähnyt koiranpenikoiden ja varsojen tanssivan, kun ne olivat iloisia, mutta hän ei luullut Ciceron aikoneen ulottaa väitettään aina eläimiin asti, ja eläinten ja ihmisten välille oli maisteri oppinut vetämään paksun viivan. Mutta kun hän nyt näki näitten nuorien ihmisten, selvinä, mutta muuten kylläisinä pyörähtelevän harmonikan ryhdikkään poljennan mukaan, tuntui siltä kuin hänen sielunsa olisi joutunut keinuun, jonka hänen silmänsä ja korvansa panivat liikkeelle, eikä hän lopulta voinut muuta kuin polkea jalallaan tanssintahtia hänkin, hiljaa, pehmeätä sammalta vastaan.

Kun oli kolme tuntia kulunut, nousi hän ylös. Mutta hänestä tuntui melkein vaikealta lähteä sieltä; oli kuin olisi pitänyt keskeyttää hauska seurustelu; sillä hän tunsi kuin olleensa heidän mukanaan, mutta lempeämmäksi hän oli tullut sydämmeltään ja tunsi rauhaa ja suloista raukeutta aivan kuin itsekin olisi huvitellut.

Ilta oli tullut; jokunen kiiltokylkinen vaunu laahasi muutamia naisia, jotka makasivat, yllään valkeat teatterikapat, vaunun takaistuimella kuin käärinliinoissa ruumiit, valkeaksi sivuttuina ja silmien alla mustat juovat, maalattuina, sillä oli siihen aikaan muodissa se, että piti näyttää ylösnousseelta ruumiilta. Maisterin ensi ajatuksenkulku sai hänet miettimään, että noilla naisilla mahtoi olla hyvin ikävä, mutta ei hänen käynyt heitä sääliksi, ei hiukkastakaan. Mutta suuren maantien alapuolella, avaralla laivareitillä tulivat höyrypurret takaisin huvimatkoilta, lippujen liehuessa ja soiton raikuessa, ja niin hurrattiin, soitettiin ja laulettiin, että se kuului aina Djurgårdsbergille asti.

Maisteri ei ollut koskaan tuntenut elämäänsä niin yksinäiseksi kuin tässä kansanvilinässä, ja hänestä tuntui kuin ihmiset katselisivat säälien häntä, joka yksin kulki siinä kuin mikäkin jörri, ja hän itsekin tunsi sääliä itseään kohtaan. Hän olisi tahtonut mennä puhuttelemaan ensimmäistä vastaantulijaa, ketä tahansa, vaan saadakseen jälleen kuulla oman äänensä, sillä siinä yksinäisyydessään tunsi hän kuin joku vieras olisi kulkenut hänen rinnallaan. Ja nyt alkoi muuan muisto kiusata hänen omaatuntoaan. Hän muisti tarjoilija Gustafin Hasselbackenilla, miehen joka ei voinut hillitä iloaan nähdessään hänet. Jo pääsi hän niin pitkälle, että toivoi tulevan vastaan kenen tahansa ja lausuvan ilonsa hänet tavatessaan! Mutta ketään ei tullut.

Jopa sentään tulikin; kun hän istui höyrypurressa, tuli muuan lintukoira, joka oli isännästään hukkunut, ja laski päänsä hänen polvelleen. Ei maisteri tavallisesti sietänyt koiria, mutta nyt ei hän sitä hätistänyt luotaan; polveen tuntui niin pehmeältä ja lämpimältä, ja eksynyt eläin katsoi häntä niin silmiin, kuin olisi tahtonut häntä ottamaan selvää isännästä.

Mutta kun he pääsivät maihin Nybron luona, juoksi koira tiehensä.

— Se ei tarvinnut minua enää — ajatteli maisteri, ja sitten meni hän kotiin ja pani maata.

* * * * *

Tämän juhannuspäivän vähäpätöiset tapaukset olivat kuitenkin järkyttäneet maisterin varmuutta. Hän huomasi nimittäin, että huolellisuus, varovaisuus ja älykäs harkinta ei riittänyt ihmiselle. Hän tunsi ympärillään jonkinlaista epävarmuutta. Jopa ravintolakin, hänen kotinsa, oli niin epäluotettava, että hän saattoi milloin tahansa tulla suljetuksi sen ovien ulkopuolelle. Gustafin osottama kylmyys alkoi myöskin tuntua hänestä painostavalta. Tarjoilija oli tosin yhtä kohtelias kuin ennenkin, huomaavaisempikin tavallistaan, mutta ystävyys oli kadonnut, luottamus niinikään. Tämä teki maisterin epäluuloiseksi, ja joka kerta kun hän sai kuivan lihapalan tai liian vähän perunoita, ajatteli hän: aha! nyt hän kostaa minulle!

Kesä tuli maisterille hirveäksi, sillä toinen viulu matkusti pois, ja kirjakauppias oleksi enimmäkseen Mosebackenilla.

Eräänä syksyiltana istuivat toinen viulu ja kirjakauppias ravintolassa juomassa totiaan, kun maisteri tulee huoneeseen kainalossa muuan käärö, jonka hän huolellisesti kätki erääseen tyhjään pullon koriin romunurkassa. Maisteri oli ärtyisällä tuulella ja hyvin hermostunut.

— No, vanha Blommi, — alkoi kirjakauppias jo varmaankin sadannen kerran, — etkö jo mene naimisiin?

— Piru menköön naimisiin; eikö tässä ole kylliksi muutenkin huolta! Ja mikset mene itse naimisiin? — purasi maisteri.

— Oh, minullahan on vanha Stafvani, minulla, — vastasi kirjakauppias, joka oli kaavaan valanut joukon vastauksia joukkoon kysymyksiä.

— Minä olen ollut onnellisissa naimisissa, minä, — sanoi puolalainen. — Mutta minun vaimoni on nyt kuollut, hush!

— Tosiaankin, — sanoi maisteri — mutta kuinkas herra sitten on leskimies?

Puolalainen ei ymmärtänyt käännettä, muuta kuin nyökkäsi vaan päällään myönnytyksen merkiksi. Maisterin mielestä he tuntuivat väsyttäviltä. Keskustelu liikkui aina samaan suuntaan, samoista asioista; ja hän tiesi heidän vastauksensa ulkoa.

Kun hän lähti hakemaan sigarria päällystakkinsa taskusta etehisestä, juoksi kirjakauppias romunurkkaan ja otti maisterin paketin. Kun ei se ollut sen tarkemmin sulettu, sai hän sen pian auki ja avasi kääröstä hyvän amerikalaisen yöpaidan, jonka hän huolellisesti levitti maisterin tuolin selkämykselle.

— Hush! — sanoi puolalainen ja irvisti kuin jotakin rumaa nähdessään.

Kellarimestari, joka piti hyvästä pilasta, kyykistyi tarjoilupöydän alle ja nauroi ääneensä, tarjoilija jäi saliin, ja pian pisti muuan keittäjätär päänsä ulos luukusta.

Kun maisteri palasi huoneeseen ja sai nähdä koiruuden, kalpeni hän raivosta, ja kohta epäili hän kirjakauppiasta, mutta kun hän näki Gustafin eräässä nurkassa nauravan, juolahti hänen mieleensä entinen ajatus: hän kostaa minulle! Ja sanaakaan sanomatta tempasi hän paidan, heitti rahat pöydälle ja meni!

Siitä päivästä lähtien ei maisteria enää Rejnersillä nähty. Kirjakauppias oli kuitenkin saanut tietoonsa, että hän söi Ladugårdslandet-ravintolassa. Ja niin hän tekikin! Mutta hän oli hyvin tyytymätön! Ruoka ei ollut huonoa, mutta se ei ollut laitettu sellaisella tavalla johon hän oli tottunut. Tarjoilijat eivät olleet huomaavaisia. Usein aikoi hän jo palata Rejnersille, mutta ylpeys esti häntä siitä. Siten oli hänet heitetty kodistaan; siten oli monivuotinen tuttavuus särkynyt viidessä minutissa.

Syksyllä sattui uusi isku. Mamselli Augusta oli saanut pienen perinnön Nyköpingistä ja aikoi jättää Tukholman lokakuun alussa. Maisterin täytyi muuttaa. Ja hän muutti joka kuukausi, sillä ei hän voinut nyt mihinkään tyytyä. Toinen paikka ei ollut huonompi kuin edellinen, mutta se ei ollut sama! Hän oli niin tottunut kulkemaan vanhoja katujaan, että hän joskus joutui entisen asuntonsa portille saakka ennenkuin huomasi erehdyksensä. Hän oli sanalla sanoen vallan sekaisin. Lopuksi kävi niin, että hän muutti perheeseen asumaan, niin sydämmestään kuin hän olikin sitä aina vihannut ja kauhistunut. Ja siinäpä sitten tuttavilta hänen jälkensä katosivat.

Taasenkin eräänä iltana Rejnersillä istuu puolalainen yksin, poltellen, juoden ja hikotellen, itämaalaisen tavoin haaveillen, mikä ominaisuus on hänen rodulleen ominaista. Silloin tulee kirjakauppias sisälle kuin myrskytuuli; iskee hattunsa lyttyyn pöytää vasten ja huudahtaa:

— Herran Jesta sentään, olettekos kuulleet ihmeempää?

Puolalainen herää konjakki- ja tupakkanirvanastaan ja mullistelee silmiään.

— Herran Jesta nyt sentään, olettekos tosiaankaan kuulleet mokomaa? Hän on mennyt kihloihin!

— Kuka on mennyt kihloihin? — kysyy puolalainen vallan säikähtäneenä hatun rääkkäämisestä ja vapahtajan nimen niin viljalta väärinkäyttämisestä.

— Maisteri Blom! — Ja kirjakauppias pyytää totilasin ikäänkuin korvaukseksi siitä ravinnosta jota hän on tarjonnut. Ja kellarimestarinkin täytyy tulla esiin tarjoilupöydän takaa kuulemaan.

— Onko siinä rahoja? — kysyy hän ilkkuen.

— Ei, sitä en luule, — sanoo kirjakauppias, joka nyt on sankari ja jakaa vaan vähittäin lahjojaan.

— Onko hän kaunis? — kysyy puolalainen. — Minun vaimoni oli niin kaunis, niin, hush!

— Ei, ei hän ole edes kauniskaan, — sanoo kirjakauppias. — Mutta hän näyttää hyvältä tytöltä!

— Oletteko nähnyt sitten heitä? — kysyy kellarimestari. Onko hän vanha? — Ja hän kurkistaa keittoluukkuun päin.

— Ei, hän on nuori!

— Entäs hänen vanhempansa? — jatkaa kellarimestari.

— Isä kuuluu olevan satulaseppä Örebrossa!

— Mutta sepä vasta lurjus oli! — sanoo kellarimestari, — ja uskokaa minua, ei kukaan vältä kohtaloaan!

Ja sanottuaan tällaisen viisauslauselman ikäänkuin siunatuksi lopuksi, menee hän jälleen tarjoilupöytänsä taakse.

Kun vähän on tyynnytty siitä ettei ole raha kysymyksessä, ruvetaan mietiskelemään "millä he elävät." Ja kirjakauppias tekee ylimalkaisen laskelman maisterin tuloista ja siitä "mitä hän voi ansaita opetustunneillaan." Kun se kysymys oli loppuun käsitelty, tahtoo kellarimestari kuulla lähempiä seikkoja. "Missä tapasi hän tytön? Onko hän vaalea vai tumma? Rakastaako hän sulhastaan?" Tätä viimeistä kysymystä ei pidetä ensinkään vähäarvoisena, ja kirjakauppias "luulee niin", sillä hän näki kuinka tyttö roikkui maisterin käsivarressa illalla erään myymälän ikkunan edessä Arsenalsgatalla. — Niin, mutta että hän tosiaankin, sellainen puupölkky, saattoi rakastua! — se oli ihan uskomatonta. Mutta millainen aviomies hänestä mahtaa tulla? Kellarimestari tiesi, että maisteri oli ruokiin nähden "kirotun" turhantarkka, ja sitä ei saa olla kun aikoo naimisiin (kurkistaa keittiönluukulle!) ja sitten tahtoo hän kovin mielellään ottaa totilasin illalla. Luuliko hän sen käyvän päinsä joka ilta kun oli naimisissa? Ja eikähän maisteri sietänyt lapsiakaan! Hui! vihelsi hän, ei siitä hyvää tule! — Uskokaa minua, ei siitä hyvää tule! Ja sitten voin teille, herrat, mainita vielä yhden asian (tässä nousi hän seisaalleen, vilkasi ympärilleen ja jatkoi kuiskaten), luulenpa piru vieköön, että sillä vanhalla hipokritillä on jokin lemmensuhde. Ettekös muista, herrat, sitäkin iltaa kun — hihihihi — yöpaita! Sepä se! Ei siinä ollakaan missään lehmän selässä! Pitäköön vaan rouva Blom huolta siitäkin, odottakaa vaan! Pahempaakin on nähty! Mutta en minä sano mitään!

Tosiseikka kuitenkin oli, että maisteri oli kihloissa ja aikoi mennä naimisiin parin kuukauden kuluttua.

Mitenkä sitten kävi, se ei kuulu enää kertomukseen, ja vaikeatapa onkin tietää mitä kodin luostarimuurien sisäpuolella tapahtuu, missä vaitiololupaus jokseenkin tarkkaan pidetään.

Varmaa on vaan se, ettei maisteria enää senjälkeen koskaan nähty kapakassa. Kirjakauppias sai, tavatessaan kerran maisterin yksin kadulla, kuulla pitkän ripityksen siitä, että hänen pitäisi mennä naimisiin. Niin, maisteri oli ruvennut ahdistelemaan nuoriamiehiä, ja sanonut heitä itsekkäiksi, kun eivät tahtoneet jatkaa sukua, että sellaisille käille pitäisi panna suuri vero, sillä kaikki välilliset verot kohtaavat etupäässä perheenisää, niin, hän meni niinkin pitkälle, että vaati laadittavaksi lakia, joka rankaisisi nuorenmiehensäädyn kuin rikoksena, joka "sotii luontoa vastaan." Kirjakauppias, jolla oli hyvä muisti, lausui arveluita siitä, että sitoisi itsensä johonkin "hanheen", johon maisteri vastasi, että hänen vaimonsa oli älykkäin nainen maan päällä.

Kaksi vuotta sen jälkeen oli puolalainen nähnyt maisterin rouvineen teatterissa, ja "hänen mielestään he näyttivät onnellisilta, hush!"

Kolme vuotta myöhemmin oli kellarimestari tehnyt huvimatkan juhannuksena Mariefrediin. Siellä linnan vieressä nurmikolla oli hän nähnyt maisterin lykkäävän lapsivaunuja ja kantavan ruokakoria, muassaan kokonainen karavani herroja ja naisia, jotka näyttivät "olevan maalta." Maisteri oli päivällisen jälkeen laulanut lauluja ja juossut "pukkusilla" nuorten herrojen kanssa. Hän näytti kymmentä vuotta nuoremmalta ja oli oikea ritari naisia kohtaan.

Kellarimestari, joka oli vallan lähellä seuruetta, oli päivällistä syötäessä kuullut herran ja rouvan puhelusta osan. Kun rouva otti ruokakorista astiallisen rapuja, oli hän pyytänyt ettei Albert olisi vihainen, mutta hänen oli vallan mahdoton saada naaraksia vaikka oli hakenut läpi koko Munkbron. Ja silloin oli maisteri kietonut kätensä vaimonsa vyötäisille ja vakuuttanut syövänsä yhtä mielellään koirasrapuja, ja tyytyväinen oli hän siihen mitä oli. Ja kun sitten pikkuruinen alkoi huutaa vaunussa, oli maisteri nostanut hänet käsivarrelleen ja kantanut kunnes itku taukosi. No, nehän olivat pikkuasioita, mutta kuinka ihmiset saattoivat elää naimisissa, vaikka he poikamiehinäkin vaan tuskalla tulivat toimeen, se oli tosiaankin arvotus. Mutta näytti siltä kuin lapset toisivat ruokaa muassaan tullessaan maailmaan, siltä se tosiaankin näytti!

Korvaus.

Aikanaan pidettiin häntä yliopistonerona, eikä ollut epäilystäkään siitä, ettei hänestä tulisi jotakin suurta. Mutta lakitieteen kandidatiksi päästyään täytyi hänen mennä Tukholmaan ansaitsemaan. Väitöskirjan teko täytyi siirtää tuonnemmaksi. Hän oli hyvin kunnianhimoinen, mutta varoja ei ollut. Siitä syystä oli hän päättänyt mennä rikkaisiin ja ylhäisiin naimisiin. Ja siksipä nähtiinkin hänen Upsalassa ja sittemmin Tukholmassa seurustelevan hienoimmissa piireissä mihin hän vaan saattoi päästä. Upsalassa joi hän vanhempana ylioppilaana aina veljenmaljan vastatulleitten aatelismiesten kanssa, ja nämä tunsivat itsensä hyvin mairitelluiksi vanhemman maanmiehen tuttavuudesta. Ja sitten tultiin ystävyyssuhteisiin, hänelle edullisiin, ja kesällä kutsuttiin hän vanhempien hoviin.

Ja siellä hän sitten vainueli. Hänellä oli seurustelutaitoa, soitti ja lauloi ja jutteli hyvin sujuvasti naisten kanssa, ja siksipä häntä suosittiinkin. Hänen pukunsa puhui suurempaa loistoa kuin minkä hänen varansa olisivat sallineet, mutta koskaan hän ei lainaillut rahoja aatelismiehiltä eikä ystäviltään. Olipa hän ostanut pari arvotonta osakettakin Kropp & Wäng oy:ssä, eikä hän unohtanut sopivassa tilaisuudessa huomauttaa, että oli mentävä yhtiökokoukseen.

Toista kesää oli hän jo hakkaillut muuatta aatelisneitiä, jolla oli jonkinlainen maatila, ja jo puhuttiin hänen hyvästä menestyksestään, kun hän äkkiä hävisi hienoista piireistä ja meni kihloihin sellaisen köyhän tytön kanssa, jonka isä oli tynnyrintekijä ja vailla maatilaa.

Hänen ystävänsä eivät voineet ymmärtää sitä, että hän niin itsestään iski mäihään. Hän kun oli niin hyvässä vireessä, jo piti saalista ihan haarukan nokassa, ei muuta kuin hotkaista. Niin, ei hän sitä itsekään voinut käsittää kuinka hänen monivuotiset suunnitelmansa niin nopeasti saattoi sekottaa muuan tytöntypykkä, jonka oli nähnyt vaan kerran eräällä laivalla. Hän oli lumoissa, aivan varmaan. Hän kysyi ystäviltäänkin eikö tyttö ollut kaunis. Ei, sitä he eivät tosiaankaan voineet sanoa, suoraan puhuakseen.

Mutta älykäs se tyttö kuitenkin oli. Katsokaapas sen silmiin! Ne puhuvat. Ystävät eivät voineet mitään nähdä, vielä vähemmin kuulla, sillä tyttö ei koskaan puhunut.

Mutta hän kävi tynnyrintekijän kodissa joka ilta, ja kas se tynnyrintekijäpä vasta oli älykäs mies, saakeli soikoon! Tuomari oli polvillaan, ikäänkuin muistutellen kesäistä hovielämäänsä, ja piteli lankavyhtiä; hän lauloi tytölle, soitti, puhui teatterista ja uskonnosta, ja aina oli hän huomaavinaan myöntävän vastauksen tytön syvissä silmissä. Hän kirjotti tytölle runoja, ja laski hänen jalkoihinsa laakeriseppeleensä, kunnianhimoiset unelmansa, jopa väitöskirjansakin. Ja sitten meni hän naimisiin.

Tynnyrintekijä joi häissä itsensä hutikkaan ja piti tytöille ruokkoomattoman puheen; mutta varatuomari näki äijän esiintymisessä niin paljo tervettä luontoa, niin paljo rakastettavaisuutta, ettei hän ukkoa pidätellyt, pikemmin vaan yllytti häntä pahempaan. Hän viihtyi niin hyvin näitten yksinkertaisten ihmisten keskuudessa; siellä sai olla oma itsensä.

— Kas siinä on rakkaus, — sanoivat ystävät. — On se rakkaus sentään jotain ihmeellistä!

Ja niin olivat he avioliitossa. Kului kuukausi, kaksikin kuukautta. Ja mies oli niin onnellinen. Iltasin istuivat he kahden ja mies lauloi Rosen i Nordanskog; se oli vaimon mielilaulu. Ja mies puhui teatterista ja uskonnosta, ja vaimo kuunteli niin hartaasti! Mutta ei vaimo koskaan mitään puhunut, hän oli vaan yhtä mieltä miehensä kanssa ja virkkasi sohvankoristeita.

Kolmantena kuukautena rupesi mies jo vanhaan tapaansa ottamaan päivällisunensa. Rouva tahtoi istua vieressä sillä ei hän voinut olla yksin. Tämä vaivasi miestä, sillä hän olisi mielellään halunnut olla omissa aatoksissaan.

Joskus tuli rouva miestään vastaan Norrbrolle, ja se hyvin hänen ylpeyttään kutkutti kun sai nähdä miehensä juoksevan toverien luota hänen tykönsä. Ja sitten vei hän miehensä kotiin kuin voittokulussa; mies oli yksin hänen!

Neljäntenä kuukautena ei mies enää jaksanut laulaa Rosen i Nordanskog. Se oli niin kulunut! Ja sitten otti hän käteensä kirjan, ja niin istuivat he vaiti.

Eräänä iltana piti miehen mennä muuatta kuolinpesää selittävään kokoukseen, jonka jälkeen syötäisiin illallinen. Silloin oli hän ensimmäistä iltaa poissa kotoa. Rouvan piti kutsua joku ystävätär iltaa viettämään ja panna sitten aikaisin maata, sillä mies viipyisi kauvan.

Ja ystävätär tuli, ja sitten lähti hän kello yhdeksän. Rouva istui saliin odottamaan, sillä hän ei menisi maata ennenkuin mies tulisi kotiin. Ei hän kuitenkaan voisi nukkua.

Ja niin istui hän huoneistossa aivan yksin. Mitäpä hän olisi tehnyt! Tyttö oli jo mennyt levolle, ja kaikki oli hiljaa. Seinäkello naksutti yksikantaan. Mutta kello ei ollut vasta kuin kymmenen, kun hän väsyneenä pani pois virkkuunsa. Hän meni sinne ja tänne, puhdistelikin vähän paikkoja ja oli hermostunut. Tämä se oli avioelämää. Temmataan irti ympäristöstään ja pannaan kolmeen tyhjään huoneeseen, kunnes mies tuli kotiin humalaisena ja raakana. Mutta rakastihan mies häntä, ja olihan nyt pakko olla liikeasioissa. Hassuahan oli sitä ihmetellä. Mutta rakastiko mies häntä vielä? Eikö hän tässä hiljankin kieltäytynyt pitelemästä lankavyhtiä, jota tointa ennen niin himoitsi — ennen naimisiinmenoa. Eikö hän eilen näyttänyt vähän tyytymättömältä kun Norrbrolla tavattiin ennen päivällistä! Ja vaikkapa hän olisikin kokouksessa illalla, niin tarvitsiko siltä olla illallisella.

Kello oli vasta puoliyksitoista kun hän oli nämä seikat miettinyt. Oikein häntä ihmetytti se, etteivät nämä ajatukset jo ennen olleet hänen mieleensä juolahtaneet. Ja sitten ne synkät mietteet taas virisivät ja sielun silmissä ohitse vilistivät. Mutta nyt ne olivat jo saaneet vahvistusta. Mies ei hänelle enää juuri paljo puhunutkaan. Ei koskaan enää laulanut, ja piano oli sulettuna. Ja valehdellut oli siinäkin, että nukkui päivällisen päälle, makasihan se vaan ja luki ranskalaista romania.

Hän oli siis valehdellut vaimolleen!

Kello oli vasta puoli kaksitoista. Hiljaisuus oli kauheata. Hän avasi ikkunan ja katseli kadulle. Siellä pari herraa teki kauppoja kahden naisen kanssa. Niin, sellaisia ne miehet ovat! Jospa vaan hänenkin miehensä! Silloin menisi hän järveen!

Rouva sulki ikkunan ja sytytti kynttiläruunun makuuhuoneessa. "Täytyy nähdä mitä tekee", oli mies sanonut eräänä tuttavallisena hetkenä. Vielä oli siellä kaikki niin kirkasta ja hienoa. Viheriäinen sijapeite oli kuin niitty josta heinä on hiljan tehty, ja pienet valkoiset poskipatjat kuin kissanpoikaset kedolla; hänen pukunsa oli silkoisenloistava; peilissä ei ollut vielä vesipirskeitten rumia jälkiä, ja hopeaiset pinnat hiusharjassa, ihojauhorasiassa ja hammasharjassa olivat vielä niin kirkkaat. Heidän tohvelinsa vuoteen alla olivat vielä niin uudet ja kankeat, kuin eivät koskaan joutuisikaan ajelehtimaan. Kaikki oli vielä niin nuorteansiroa, mutta sittenkin oli se jo niin vanhaa. Hän tunsi kaikki miehensä laulut, kaikki hänen salonkikappaleensa, kaikki hänen sanansa, kaikki hänen ajatuksensa. Hän tiesi tarkkaan mitä mies sanoisi päivällispöytään istuessaan, kaikki mitä hän sanoisi kun he olivat kahdenkesken illalla.

Hän oli kyllästynyt, hän oli väsynyt kaikkeen. Oliko hän rakastanut miestään? Oli kyllä! Oli tosiaankin! Mutta tässäkö ne nyt sitten olivat kaikki hänen nuoruutensa unelmat! Tulisiko koko elämä tällaiseksi! Niinpä kai! Mutta … hehän saisivat lapsia! Niin, mutta vielä ei näkynyt merkkiä siitä! Hei! Silloinpa ei hän enää olisikaan yksin; silloin saisi mies olla poissa niin paljo kuin tahtoisi, sillä olisihan kotona silloin joku jota hän, vaimo, saisi hoitaa ja hyssytellä, jolle puhella. Ehkä tästä puuttuikin vaan lapsi. Ehkä olikin avioelämän tarkotus toista kuin se, että herra sai pitää kotonaan naiseläjän, ja pitää sitä lain turvissa yksin, rauhassa! Niin kyllä! Mutta pitäisihän miehen sentään häntä rakastaa; ja sitä hän ei tehnyt! Ja sitten itki rouva!

Kun mies tuli kotiin kello yksi, oli hän vallan selvä. Mutta hän oli vähältä suuttua nähdessään vaimon vielä ylhäällä.

— Mikset ole pannut maata? — oli hänen ensimmäinen tervehdyksensä.

— Kuinka minä olisin voinut nukkua kun odotin sinua?

— No mutta tämähän nyt vasta on merkillistä. Sittenhän en minä koskaan uskalla lähteä ulos! Luulenpa että olet itkenytkin!

— Niin, minä olen itkenyt, ja itkeä kai minun täytyy, kun et sinä — rakasta — minua — enää.

— Enkö minä rakasta sinua kun minun täytyy kulkea liikeasioissa?

— Eihän illallinen ole mikään liikeasia.

— Kas niin! Nyt ei enää uskalla uloskaan mennä! Sehän nyt vasta on pirua kuinka naisten pitää olla kintereillä aina!

— Kintereilläkö! Niin, sen kyllä näin eilen päivällä kohdatessani sinut Norrbrolla. Mutta en enää koskaan tule sinua ottamaan vastaan kotimatkalla.

— Mutta, pikku ystäväni, kun minä kuljin päällikköni kanssa…

— Huhuhu! Nyt pääsi rouvalta itku ja hän sai väristyksiä. Täytyi mennä herättämään Lina ja saada hauteita.

Mies itki, hänkin! Sydämmen kyyneleitä! Omaa kohtaloaan, kovuuttaan, kelvottomuuttaan, toiveitaan, kaikkia! Mutta tässähän oli enemmän kuin toiveet! Mieshän rakasti häntä! Eikö ollut niin? Sanoihan vaimokin rakastavansa häntä, nyt, kun mies oli polvillaan sohvan vieressä ja suuteli vaimonsa silmiä. Niin, he rakastivat toisiaan! Pilvi vaan oli kulkenut ohitse! Pahoja aatoksia yksinäisyydessä. Vaimon ei tarvitsisi enää koskaan, ei koskaan olla yksinään. Ja niin nukkuivat he toistensa syliin, ja vaimo hymyili jälleen.

Mutta seuraavana päivänä ei vaimo mennyt miestään vastaan. Mies ei kysynyt mitään päivällispöydässä. Mies puhui paljo, mutta vaan puhuakseen, ja tuntui siltä kuin hän puhuisi vaan itselleen. Illalla kertoi hän vaimolleen pitkiä juttuja elämästä Sjöstaholmilla, ja mitä neidit sanoivat paroonille ja mitä nimiä kreivin hevosilla oli. Ja seuraavana päivänä puhui hän väitöskirjastaan.

Eräänä päivällisaikana tuli mies kotiin hyvin väsyneenä. Vaimo istui salissa ja odotti. Hänen lankakeränsä oli pudonnut lattialle. Mies kulkee ohitse, ja lanka sekaantuu hänen jalkoihinsa; pitsi heltiää vaimon käsistä ja laahaantuu lattialle. Mies suuttuu ja potkaisee langan jaloistaan; hän oli liian väsynyt kumartuakseen ja ottaakseen kerän lattialta.

Vaimo sanoo jotakin kiivasta miehen epäkohteliaisuudesta.

Mies vastaa ettei hänellä ole aikaa ajatella vaimon askaruksia, ja saattaisipa vaimo muuten ryhtyä tekemään jotakin hyödyllistäkin. Miehen täytyi ajatella väitöskirjaansa jos tahtoi pitää huolta tulevaisuudestaan. Ja siitä syystä täytyi heidän koettaa supistaa menoja.

Ja siinä sitä oltiin.

Seuraavana päivänä istui vaimo kutomassa sukkaa miehelleen, kyyneleet silmissä. Mies selitti, että tuli halvemmaksi ostaa koneella kudottuja sukkia. Silloin purskahti rouva taas itkuun. Mitäpä hän tekisi? Lina piti huolta taloudesta, eikä keittiössä ollut työtä muuta kuin kahdelle. Rouva siisti itse huoneet. Tahtoiko mies, että Lina piti erottaa.

— No eihän nyt sitä!

— No kuinka sitten!

Sitä ei mieskään voinut sanoa, mutta jotakin täytyi olla hullusti. Talous tuli liian kalliiksi. Siinä oli kaikki! Se ei käynyt päinsä pidemmältä, eikä mies voinut koskaan kirjottaa väitöskirjaansa. Ja sitten kyyneleitä ja suuteloita ja suuri sovinto!

Mutta mies alkoi nyt olla poissa pari iltaa viikossa. Liikeasioita! Miehen täytyi luonnollisesti näyttäytyä ulkosalla. Niin täytyi tehdä, muuten hänet unohdettiin.

Voi niitä pitkiä iltoja! Mutta nyt meni rouva aina maata ja oli nukkuvinaan kun mies tuli kotiin.

Jo oli vuosi kulunut, eikä vieläkään näkynyt mitään merkkiä lapsesta. Varatuomarista alkoi tämä kovasti muistuttaa erästä suhdetta mikä hänellä ennen oli erääseen tyttöön, sillä erotuksella vaan, että tämä oli paljoa ikävämpi ja kalliimpi. Keskustelusta ei tullut enää mitään, tyhjänpäiväisistä talousasioista vaan joskus sananen vaihdettiin. Vaimohan oli miehen mielestä liian yksinkertainen. Itseäänhän mies vaan oli kuunnellut, ja vaimon silmien syvyyshän johtui vaan siitä, että hänellä oli niin suuret silmäterät, niin tavattoman suuret silmäterät. Mies puhui nyt jo suoraan entisestä rakkaudestaan mikä jo alkoi sammua. Ei, se riipasi sydämmeen niin kipeästi, niin armottomasti. Se ei voinut kuolla. Mutta niin puheli hän itselleen joskus. Kaikki tässä maailmassa kuluu. Mikseipä sitten kuluisi myöskin Rosen i Nordanskog. Kun oli sitä saanut kuulla kolmesataakuusikymmentäviisi kertaa, niin kuluihan se, ei siinä auttanut pirukaan. No! Oliko vaimo oikeassa tehdessään siitä sen johtopäätöksen, että rakkauskin oli kulunut. Ei, ja kuitenkin hiljainen oli! Mutta jos tämä olikin vaan lihallisten himojen tyydyttämistä? Sitäpä kai se oli, kun ei kerran lapsia tullut.

Eräänä päivänä päätti mies kysyä neuvoa eräältä naineelta toverilta; hehän olivat molemmat jäseniä naineitten vapaamuurariliitossa.

— Kuinka kauvan olet ollut naimisissa, veli?

— Kuusi vuotta!

— Onko mielestäsi ikävää olla naimisissa?

— Alussa se vähän tuntui siltä, mutta kun lapset tulivat, sai taas hengittää.

— Mutta kuules, miksenhän minä saa lapsia?

— Se ei ole sinun vikasi, mutta se on helposti autettavissa. Lähetä vaimosi lääkäriin!

Mies puhui hienoisesti vaimolle, ja tämä meni lääkäriin. Hei! Kuusi viikkoa senjälkeen oli asia oikealla laidallaan.

Ja nytpä tuli häärinää taloon! Kas sellaista puuhaa! Ja sitten oli pikkuvaatteita salin pöydällä, ja niitä pistettiin piiloon valokuva-albumien ja runokirjojen alle kun joku tuli ovelle. — Ja uudestaan ne taas puikahtivat esille kun se olikin vaan mies joka tuli huoneeseen. Ja sitten piti nimeä mietittämän pojalle. Sillä pojan sen piti olla. Ja sitten neuvoteltiin "rouvan" kanssa, ja siinä piti ostettaman lääkärinkirjoja, kehtoja ja sijavaatteita.

Ja sitten se tulikin! Ja se oli poika!

Ja kun mies näki "pienen, punaisen, voiltahaisevan babianin" lepäävän niillä rinnoilla, joita hän ennen oli pitänyt leikkikaluinaan, ja kun hän näki pienen naisen olevan todella naisen, ja suuret silmäterät, jotka katsoivat pienokaista niin syvästi kuin olisivat tulevaisuuteen katselleet, silloin käsitti hän näissä silmissä kuitenkin olevan jotakin syvää, syvempää kuin mitä hänen teatterinsa ja uskontonsa saattoi käsittää. Ja nyt leimahti jälleen liekkiin se ensimmäinen, vanha rakkaus, ja muassaan se toi jotakin uutta, jotakin sellaista minkä hän oli kyllä aavistanut, mutta ei ymmärtänyt.

Ja kuinka kaunis olikaan vaimo päästessään jälleen jalkeille. Ja niin älykäs kaikessa siinä mikä koski pienokaista.

Ja mies tunsi itsensä mieheksi. Sensijaan että hän ennen puhui kreivin hevosista ja paronin krikettipelistä, puhui hän nyt melkein liiaksi pojastaan.

Ja ollessaan illalla ulkona halusi hän kotiin, ei siitä syystä, että vaimo olisi istunut odottamassa kotona kuin paha omatunto, vaan senvuoksi, että mies tiesi vaimolla olevan seuraa. Ja miehen palatessa kotiin makasivat he, sekä vaimo että pikkuinen. Mies oli oikein kuin mustasukkainen pikkuisen vuoksi. Ja tunsi itsensä syrjäytetyksi, sillä olihan se kuin jonkinlainen viehätys, kun tiesi jonkun kaipaavan.

Nyt sai mies ottaa päivällisunenkin; ja kun Harald jo voi olla ihmistenkin seurassa, silloin avattiin pianokin uudelleen, ja silloin laulettiin Rosen i Nordanskog, sillä se oli ihan uusi Haraldille, ja se tuli uudeksi Laura-raukallekin, joka ei ollut saanut kuulla sitä niin pitkiin aikoihin.

Eikä äidillä ollut enää koskaan aikaa virkata, mutta talopa olikin täynnä pitsikoruja. Mutta eipä tullut mitään väitöskirjaakaan.

— Sen saa Harald kirjottaa, — sanoi varatuomari, sillä nyt tunsi hän, ettei elämä ollut lopussa kun se loppui.

Ja sitten istuivat he monena iltana kuin ennenkin, ja puhelivat, mutta nyt puhuivat he molemmat, sillä nyt ymmärsi vaimokin jo mitä he puhuivat. Hän tunnusti olevansa yksinkertainen kuin kana, joka ei mitään ymmärtänyt teatterista eikä uskonnosta, mutta vaimohan olikin sen sanonut miehelleen, vaikkei tämä ollut sitä uskonut. Mutta nyt ei mies uskonut sitä laisinkaan.

Ja he lauloivat Rosen i Nordanskog, ja Harald kirkui joukkoon, ja he tanssivat Rosen i Nordanskogin sävelten mukaan, ja he tuutivat sen mukaan, eikä se koskaan kulunut, eipä!

Huono onni.

Voithan ajatella kuinka herkullista on asua yhdessä saman naisen kanssa koko ikänsä, kun pari miestoveriakin vaan vaivoin voivat kestää pari lukukautta. Ja miehillähän sentään on enemmän samallaisia tapoja ja juonia. Ole varoillasi vaimoa valitessasi, ja opi tuntemaan morsiosi ennenkuin nait hänet!

Niin varotteli vanha setä tavallisesti nuorta veljenpoikaansa, mutta mitä se auttoi? Mies ei valitse vaimoaan, vaan se vaali, luontainen valinta, tapahtuu useimmiten itsestään.

Ja niin tapasi tämäkin mies omansa! Se oli muuan komea, kahdenkymmenenkahdenvuotias tyttö. Hän oli ollut valmis naimisiin jo seitsemäntoistavuotiaana ja oli sitten istunut viisi vuotta kotonaan ja odottanut päästäkseen naimisiin, pois kodin pakosta, äidin jankutuksesta ja sisarien kalvamisesta. Ja sitten tuli mies, pelastaja, ritari. Ritari oli tukkukauppias ja oli perinyt vanhan, hyvän liikkeen Skeppsbron luona. Hänellä oli tyynet, hiljaiset tavat, ja hänen suurin halunsa oli vaan perustaa koti ja päästä rauhaan. Hän oli tosiaan luotu mitä parhaimmaksi ja sopuisimmaksi aviomieheksi. Ja sitten menivät he naimisiin!

Mies oli järjestänyt kaikki, laskenut ja suunnitellut mitä heidän onneaan varten tarvittaisiin.

No! Häitten jälkeisenä päivänä ei vielä asiat olleet järjestyksessä, sillä he olivat päivällisillä appivanhempien luona. Mutta seuraavana päivänä! Miehen piti olla konttorissa kello yhdeksän.

— Mehän kai juomme kahvia kello kahdeksan, — sanoi mies vaimolleen.

Rouva vastasi myöntävästi, hän oli niin nukuksissa vielä. Mies nousi ylös kello puolikahdeksan ja piti huolta kahvipöydän kattamisesta, ja sitten asetti hän kukkia vaimonsa lautasen luo, ja sitten sytytti hän tulen munankeittäjään. Sitten meni hän makuuhuoneeseen.

— Ylös nyt, pikku muijaseni, kahvi on valmista — sanoi hän.

Mutta vaimo kääntyi seinään päin ja sanoi että hän tahtoi vielä vähän maata.

— Hm! Mies siis odottaisi puoliyhdeksään. Sitten tuli hän uudelleen makuuhuoneeseen.

— Sehän nyt ihmeellistä on, ettet anna minun maata! Juo sinä vaan kahvisi, minä saan kyllä myöhemminkin.

Mies tuli alakuloiseksi, mutta päätti kuitenkin odottaa. Ikävää se kuitenkin oli, sillä hänen piti mennä konttoriin katsomaan aamupostia. Mutta sitä hauskempaahan olisi sitten. Pieni kahdestaanseurustelu kahvipöydässä oli aina väikkynyt hänen mielessään yhtenä kotoisen onnen tärkeimpänä kohtana.

Kello puolikymmenen uskalsi mies taas uudelleen yrittää. Mutta nyt se oli vielä ihmeellisempää ettei vaimo saanut maata. Hän oli tottunut makaamaan niin kauvan kuin tahtoi, ja hän toivoi, ettei mies enää ruvennut häntä kasvattamaan. Miksei mies ollut juonut kahviaan? Mikä oli häntä estänyt? Vaimo halusi saada kahvin vuoteeseen kun heräsi, mutta unensa tahtoi hän nauttia häiritsemättä.

Silloin tuli mies murheelliseksi, mutta ei hänellä ollut siihen mitään sanottavaa. Ja juodessaan sitten kahvia yksinään, tuntui hänestä kuin olisi poikamies jälleen. Eikä hän ollut iloinen mennessään konttoriin.

Päivällisruoka oli kaikki kerrassaan sokeroitua. Mies inhosi makeita ruokia, mutta ei tahtonut pahottaa vaimonsa mieltä. Kuitenkin kysyi hän, oliko se tapahtunut vaimon vai keittäjättären tahdosta. Se oli vaimon mielen mukaan, sillä hän oli tottunut siihen kodissaan. Sallatissa oli kermaa ja sokeria. Mies taas kysyi eikö vaimo pitänyt enemmän öljyssä höystetystä sallatista. Ei, vaimo ei sitä voinut sietää. Mutta voitiinhan miehelle laittaa osa erittäin öljyssä. Ei hän tahtonut nirsuilla, ei se sitä kannattanut. Olkoon miten tahansa.

Ruoan jälkeen joi mies tavallisesti kahvia, mutta lääkäri oli kieltänyt sen rouvalta. Mies sai juoda kahvinsa yksin. Lukisiko hän sanomalehtiä vaimolleen? Siellä oli muuan hyvä artikkeli Irlannin-kysymyksestä.

— Hui, ei mitenkään! Ei vaimo halunnut kuulla mitään sellaista ikävää.

Sitten viritti mies sigarrin. Se oli hyvä havannasigarri, jonka hän oli ostanut suorastaan Bremenistä. Suuri hämminki!

— Poltatko sinä?

— Tietysti. Etkö siitä tiennyt?

— En!

— Isäni piti polttamista hyvin siivottomana tapana, ja minulle tekee pahaa tupakansavu.

Mies laski sigarrin pöydänreunalle ja katseli haikeasti kuinka se vähitellen hiiltyi hienoksi tuhaksi, valkeaksi kuin pumpuli.

Illalla aikoi mies lukea ääneensä. Mitä ihmettä? Dickensiäkö? Ei, vaimo ei voinut kärsiä englantia eikä englantilaisia kirjailijoita. Eikö miehellä ollut ranskalaisia. Ei, mies taas inhosi kaikkea mikä tuli Ranskasta.

— Se oli vahinko!

Ja sitten täytyi miehen mennä tanssiaisiin, illallisille ja teatteriin. Viimeinen kiusasi häntä eniten, sillä helposti huomasi hän näyttelemisen katsomossa olevan mieltäkiinnittävämpää kuin näyttämöllä. Ja sitten ei saanut puhella, ei pitää toisiaan kädestä, vielä vähemmin suudella.

Keväämmällä täytyi heidän luonnollisesti saada kesähuvia. Mies äänesti Mälaria, sillä hän oli kasvanut sen rannalla, mutta vaimo ei voinut asua Mälarin rannalla, sillä hän oli saanut siitä yskää, ja niin asettuivat he erääseen paikkaan Saltsjön rannalla. Mies rakasti kalastusta ja metsästystä, ja hänellä oli purjevene. Ne olivat hänen elämänsä kolme intohimoa, ja niitten avulla paranteli hän lyhyenä kesäaikana terveyttään, joka talvella oli huonontunut.

Ensimmäisenä sunnutai-aamuna maalle päästyään nousi mies ylös kello viisi, otti mukaansa ruokapussin, kalakomppeet ja avukseen yhden miehen. Ja kuinka hyvältä maistuivatkaan piippusauhut ja kuinka suloista oli kiskoa vedestä ahvenia!

Ja sitten tuli hän kotiin mitä parhaimmalla tuulella kello kaksitoista. Hän riensi kohta suutelemaan vaimoaan, mutta tämä työnsi hänet takaisin. Mies haisi raa'alle kalalle ja tupakalle. Että sivistynyt mies tosiaankin saattoi nauttia moisesta karkeasta huvituksesta. Ja vaimo oli sitten vielä saanut odottaa suurukselle.

Kissa sai syödä niin paljo ahvenia kuin tahtoi, ja loput heitettiin tunkiolle.

Päivällisellä tulisi kai vaimo jälleen hyvälle mielelle, sillä miehellä oli varattuna yllätys. He tulivat puistoon ja joutuivat sillalle.

Siellä oli hieno purjevene, ja muuan mies merimiehen vaatteissa odotti herrasväkeä, lähteäkseen viemään heitä merelle.

— Purjehditko sinä? Onko se sinun veneesi?

— Onpa niinkin, ystäväni, — sanoi mies ylväästi.

— Etkä siitä ole minulle sanaakaan maininnut! En koskaan voi päästää sinua purjehtimaan. Sinun täytyy luvata minulle, Ernst, ettet koskaan mene purjehtimaan. Kuuletkos! Jos rakastat minua!

Ernstin täytyi luvata, vaikka hän epäillen miettikin kummanko valitsisi, epäsuosion vai korkeimman huvituksensa.

Tosiaan on minulla ollut hirvittävän huono onni. Ja sitten menivät he puistoon, ja heillä oli ikävä. Mutta rouva pani iltapäivällä toimeen vieraskutsut, ja silloin tuli luutnantteja ja varatuomareita, ja he istuivat parvekkeella ja puhuivat teatterista ja soitosta, ja herra Ernst sai kulkea ja niistää heidän sigarreitaan ja tarjota valkeeta ja täyttää punschilaseja, niin että kun ilta tuli, oli hän väsynyt kuin ravintolatarjoilija. Ja kun hän koetti sekaantua keskusteluun, sai hän aina sellaisia sutkauksia, joihin ei osannut vastata, sillä nuoretherrat olivat niin näsäkkäitä. Ja hänestä tuntui kuin olisi hän ollut kellarimestari koko iltapäivän ja kuin hänen kotinsa olisi ollut kapakka.

Syksyllä alkoi näkyä merkkejä raskaudentilasta. Rouva suuttui, suuttui mieheensä ja itseensä. Mutta hän kiristi liivit tiukalle ja kulki maailmalla viimeisiin asti. Pari viimeistä kuukautta oli hän vallan raivoissaan. Tällaista ei enää koskaan saisi tapahtua! Miehen täytyi lukea ranskalaisia romaneja jotka häntä ilettivät, ja laahata kotiin joitakuita ystäviä jotka saattoivat rouvaa huvittaa. Ja talo oli täynnä ystäviä.

Sitten syntyi lapsi. Rouva ei luonnollisesti tahtonut itse imettää, sillä hän ei olisi sitten enää voinut kulkea avokauloin juhlissa.

Terveeksi tultuaan puhui rouva miehelleen ratsastustunneista. Mies kysyi lääkärin neuvoa. Tämä epäsi. Seuraavana päivänä tuli rouva kotiin professorin luota, joka oli määrännyt ehdottomasti ratsastamista. Hän oli "määrännyt", kuuletkos! Sitä ei voinut auttaa.

Herra Ernstiä hirvitti kovasti koko ratsastuslaitos. Sinne tullessa löyhkäsi vastaan kiimaisten eläinten, hien ja ammoniakin haju. Avoimissa pikkuovissa näkyi puolialastomia naisia, yllään vaan housut ja paita. Vastenmieliseltä tuntui hänestä myöskin se ruumiillinen kosketus, kun tallimestari auttoi hänen rouvaansa satulaan, kun tuo vahvapakarainen kersantti tarttui hänen vaimoaan vyötäisille ja asetteli polvet oikeaan paikkaan satulassa. Ja kaikki nämä kavalierit ja hehkuvat katseet, mitkä seurasivat hänen vaimonsa vartalon kaikkia liikkeitä. Täällä oli irstaisuutta ilmassa, ja täällä tapahtui pahaa salassa. Mutta lääkäri oli "määrännyt."

— Ratsasta sinä kanssa, — sanoi vaimo, kun mies kerran oli tyytymätön. Mies ratsasti mukana pari kertaa, mutta sai sydämmentykytyksen ja pudotti hattunsa, sai haukkumisia tallimestarilta ja joutui naurunalaiseksi.

Lopulta tuli vaimo eräänä päivänä ja sanoi ratsastustuntien siirretyn iltatunneiksi. Heidän piti harjotella kadrillia soiton säestyksellä. Mies saisi katsella parvelta jos tahtoi. Yhden illan mies siellä istui, mutta ei istunut enää toisten. Hän sai välillä juosta ja palvella herroja ja naisia, availla champagnepulloja ja tarjota sodavettä.

Vihdoin sai hän jäädä yksin kotiin lapsen luo. Sitä onnea hän olikin uneksinut! Ja sitten ajatteli hän kaikkia niitä vaimoja, jotka saavat istua yksin kotona, sillä aikaa kun miehet juovat kapakoissa. Miksei hän ollut kohdannut elämänsä polulla sellaista onnetonta naista, eivätpä he kaksi olisi silloin olleet yksin? Huono onni! Huono onni!

Kadrillia ajettiin yhä uudestaan ja pian sitä seurasivat illalliset.

Eräänä yönä kello kahdentoista tienoilla kuului eteisen ovesta hirveätä kellonsoittoa. Herra Ernst istui tapansa mukaan lapsihuoneen vieressä ja luki Dickensiä. Hän hyppäsi aukasemaan; hänen vaimonsa seisoi siellä ulkopuolella yksin, ja mies kuuli kuinka askeleet hiipivät ulos portaita. Rouva oli sairas. Mies vei hänet sisälle. Rouva oli aivan kalpea ja silmissä oli omituinen kiilto.

— Ernst, — sanoi hän ja purskahti hermostuneeseen nauruun joka oli kuin itkua — Rakastatko minua?

Rakastihan mies.

— Olen sairas, niin sairas.

Rouvan kasvonpiirteet veltostuivat ja hänen suunsa hymyili surumielisesti.

— Voi, kuinka sinua rakastan!

Herra Ernst tuli levottomaksi, sillä sellaisia sanoja ei hän ollut kuullut moneen, moneen aikaan.

— Oletko minulle vihainen? — sanoi rouva ja kiemurteli tuskissaan.

Mieskö, eihän laisinkaan, mutta onnellisempi hän olisi, jos vaimo ei olisi niin paljoa poissa kotoa.

— Vai niin, hän oli liiaksi poissa; kun lääkäri oli "määrännyt" sen. Eikö siis hänen terveytensä merkinnyt mitään miehelle?

— Kyllä, kyllä, mutta pikkulapsi!

— Oliko sillä mitään puutetta, pienokaisella! Eikö hän ollut yhtä hyvä äiti lapselleen kuin joku muukin, joka lapsirakkaaksi tekeytyy…

Nyt täytyi rouvan nousta tuolilta — ja hän oli sairas.

Mies auttoi vaimonsa makuuhuoneeseen ja aikoi kutsua Kirstiä.

— Ei, ei mitään tarvittu, ei Kirstiä, ei ketään! Ja sitten sai hän juodakseen vettä ja istui sohvalle. Herra Ernst oli ihan kalpea. Huone haisi konjakille — ja tupakalle!

— Noo, missä sinä nyt olet huvitellut, vanha toukka? — sanoi vaimo. — Olet varmaan lukenut taas Dickensiä! Hui, kun minä olen kipeä!

Ja niin oli hän kipeä taas!

Sitten tahtoi hän mennä suutelemaan pienokaista! Mutta mies asettui tielle ovella.

— Sinä et mene sinne!

— Kuka sen kieltää?

— Minä! Sinä, saatana, olet juovuksissa!

— Hahahaha! Et sitä turhaan sanonut! Sellainen aasi mikäs olet, etkä mies, hyi piru!

Rouva aikoi heittää miestään eräällä kirjalla, mutta kaatui lattialle.

Herra Ernst herätti Kirstin ja sai rouvan vuoteelle. Sitten laskeutui hän maata parille matolle lapsihuoneen oven eteen ja makasi siinä koko yön.

* * * * *

Mies ei nähnyt vaimoa aamulla. Mutta konttoriin mennessään päätti hän varmasti ottaa eron vaimostaan. Mutta millä perusteella? Juopumuksestako? Laki ei ollut edellyttänyt sellaista tapausta. Entä sitten häpeä! Seurapiiri! Mutta sen täytyi tapahtua!

Mies ajatteli läpitse yön tapahtumat. Mitä sanoja olikaan heitetty! Ilman valmistuksia, heti. Mutta salassa se oli valmistettu.

Koko aamupäivän kulki hän kuin surevainen ja piti itseään kuolleena. Mitä saattoi elämä hänelle enään antaa? Ja lapsi ilman äitiä! Raskain askelin meni hän kotiin päivälliselle. Mikä myrsky siellä mahtoikaan olla vastassa! Mitä tulisikaan tapahtumaan! Hän kulki viimeistä katuosaa; pysähtyi erään myymälän kohdalle ja katseli tavaroita ikkunassa. Menisikö kotiin ollenkaan? Eikö olisi parasta tehdä loppu koko kurjuudesta? Mutta lapsi, lapsi!

Tultuaan portaille kuuli hän laulua ja pianonsoittoa. Kun hän pääsi sisälle istui hänen vaimonsa ja säesti pianolla erästä ystävätärtä joka lauloi. Ja sitten juoksi vaimo rakasta ukkoaan vastaan ja suuteli häntä. Ja miehestä tuntui kuin olisi hän saanut terveytensä jälleen takaisin. Ja kaunis oli vaimo tänään. Ja millä sulolla hän kertoikaan ystävättärelle kuinka sairas hän oli ollut yöllä, mainitsematta mitään epämiellyttäviä yksityiskohtia. Ja heillä oli hauska päivällinen kolmisin.

Ja sitten jäivät he kahden. Ei sanaakaan puhuttu eilisestä. Mies makasi vuoteessa ja katseli kuinka vaimo riisui. Vaimo näytti miehen mielestä julkeammalta kuin ennen, mutta samalla kauniimmalta. Mies vihasi vaimoaan, mutta hänen lihansa oli kahleissa. Ei koskaan voisi hän elää ilman tätä naista.

Ja niin jatkettiin entistä elämää. Mies istui ratsastushuoneen parvella ja avasi champagnepulloja. Hän seisoskeli ruokasalien ovilla ja olla rääpösti valveilla kokonaiset tanssiaisyöt, sillä itse hän ei tanssinut. Hän istui teatterissa ja kantoi vaimonsa shaalia, pani hänen kenkänsä nappiin vaan saadakseen hetkisen nähdä hänen pohkeensa.

Mutta joskus hän sentään väsyi ja istui kotona.

— Mikä elukka, — sanoivat herrat.

— Mikä naisko se rouva, — sanoivat muutamat naiset.

Eräänä päivänä sai mies lukea eräästä lauvantailehdestä kuvauksia erään hienoon maailmaan kuuluvan naisen elämästä. Ne olivat kauheita asioita. Oli nähty hänen suutelevan miehiä porttikäytävissä. Kauhea epäluulo heräsi miehessä. Mutta hän ei voinut saada todistuksia, sillä sellaisille retkille ei oteta todistajia. Mutta hänen rauhansa oli mennyt. Hän tunsi itseään petettävän, mutta ei voinut tehdä sille mitään.

Eräässä raivonpuuskauksessa hankki hän itselleen rakastajattaren. Nainen petti hänet kahden kuukauden kuluttua. Mies otti uuden; ja sama oli seuraus. Hän halusi vaimon saavan tietää siitä. Mutta vaimo ei mitään tiennyt, tai teeskenteli tietämättömyyttä.

Ja niin elettiin edelleen, vuodesta vuoteen! Erotako? Ei, sitä ei mies voinut lapsen tähden. Eikä hän sitäpaitsi voinut elää ilman vaimoaan.

Eräänä yönä, juotuaan vahvasti erään ystävänsä luona, avasi hän sydämmensä ja sanoi kaikki mitä ystävä jo ennestään tiesi.

— Et sinä ole ainoa, sinä, — sanoi ystävä. Miehellähän vaan on alkuunpano-oikeus. Siitä seuraa, että hän melkein joka tapauksessa on orja, sillä joka rakastaa, se on orja. Melkein kaikki avioliitot syntyvät miehen rakkauden perusteelle. Niin on luonnossakin. Koirakset tekevät hyökkäyksen, naaras istuu ja odottaa. Kuka? Kuka sattuu tulemaan! Ja usko pois, naiset ne hallitsevat maailmaa, vaikkei heillä olekaan äänioikeutta. Nainen meni naimisiin päästäkseen pois kodista, ja niin tekevät useimmat naiset. Sinä nait päästäksesi kotiin! Onko vaimosi rikollinen? Ei, se on hänen luonteessaan, hän on syntyään polyandristi; luonto on sinut taas tehnyt monogamistiksi. Huono onni teidät vaan on yhteen saattanut! Huono onni, ystäväni!

Niin, se oli kyllä selitys herra Ernstinkin mielestä, mutta mikään lohdutus se ei ollut!

Erehdys oli tehty, mutta se ei ollut korjattavissa.

— Sillä jos sovitaan toisilleen, se saadaan tietää vasta jälestäpäin, ja silloin se on myöhäistä! — sanoi ystävä.

— Mitä sitten pitää tehdä? Mitä pitää tehdä?

— Pitää kai lopulta tehdä kuin maalaispojat, sanoi leikkisästi ystävä, joka jo alkoi kyllästyä.

— Mitäs he tekevät sitten?

— Ottavat selvän siitä jo etukäteen! Jaa, ne saakulin maalaispojat, ne ovat viekkaita!

Viilloksia.

Hänen silmänsä olivat auvenneet näkemään maailman hassuutta, muta hänellä ei ollut voimaa tunkeutua pimeyden läpi ja nähdä syytä tähän hassuuteen; siitä syystä joutui hän epätoivoon ja särkyyntyi. Sitten joutui hän rakastamaan tyttöä, joka meni naimisiin toisen miehen kanssa. Hän valitteli sitä ystävilleen ja ystävättärilleen, mutta nämä vaan nauroivat hänelle. Siten kulki hän kappaleen tietään yksin, "väärinkäsitettynä." Hän kuului hienostoon ja otti osaa sen huveihin, koska ne olivat hänelle unohdusta; mutta hän halveksi niitä, eikä sitä salannutkaan.

Eräänä iltana oli hän jälleen tanssiaisissa. Hän tanssi siellä erään nuoren tytön kanssa, joka oli harvinaisen kaunis, ja jolla oli ilmeikkäät kasvot. Valssin loputtua vei hän tytön seinävierelle. Jotakin oli puhuttava, mutta mitä. Vihdoin lopetti tyttö äänettömyyden ja sanoi: Parooni on kai hyvin huvitettu tanssista? — Ei, ei ensinkään! vastasi tämä. Oletteko te? — En tiedä mitään hassumpaa, vastasi tyttö. — Parooni oli löytänyt oikean naisen! — Miksi sitten tanssitte? kysyi parooni. — Samasta syystä kuin te, vastasi tyttö. — Voitteko tietää ajatukseni? kysyi parooni. — Mitä vaikeutta siinä olisi. Henkilöt, jotka ajattelevat samoin, tuntevat aina toistensa ajatukset. — Hm! Te olette merkillinen tyttö; uskotteko rakkauteen? — Ei! — En minäkään! Mutta naidahan sentään täytyy! — Niin, alan tosiaankin uskoa niin! — Tahtoisitteko tulla naimisiin minun kanssani? — Miksei? Me emme kuitenkaan koskaan tappelisi! — Hyi! Mutta mistä sen tiedätte? — Sentähden että olemme samaa mieltä! — Niin kyllä, mutta se voi tulla yksitoikkoiseksi! Meillähän ei ole koskaan mitään kertomista toisillemme, kun me jo etukäteen tunnemme toistemme ajatukset! — Se on totta, mutta yksitoikkoisempaa sentään olisi elää naimatonna, väärinkäsitettynä; tiedättehän! — Se on totta! Tahdotteko ajatusaikaa? — Kyllä, kotiljongiin asti! — Ei pidemmältä? — Miksi pidemmältä?! —

Parooni johdatti tytön salonkiin ja jätti sinne. Sitten joi hän muutamia laseja champagnea. Illallisten kestäessä tarkasteli hän tyttöä. Tämä antoi parin nuoren diplomatin palvella itseään, mutta näytti ilmeisesti ivaavan heitä ja kohtelevan kuin tarjoilijoita.

Kun tuli kotiljongin aika, meni hän suoraan tytön luo ja jätti kukkavihkonsa. — Hyväksyttekö? kysyi parooni. — Hyväksyn, vastasi tyttö. — Ja niin he olivat kihloissa.

Se oli oikea avioliitto, sanoi maailma. He olivat kuin luodut toisilleen. Sama yhteiskunnallinen asema, samat varallisuussuhteet, ja samat "väljehtyneet" käsitykset elämästä, Väljehtymisellä tarkotti maailma sitä, etteivät he pitäneet tanssiaisista, näytännöistä, basareista, ja muista jaloista huvituksista, jotka antavat elämälle sen oikean arvon. Ja he olivat kuin kaksi vastapestyä kivitaulua, samanlaiset vielä, mutta aavistamatta vähääkään kuinka elämä tulisi niihin kirjottamaan. Koskaan he eivät kysyneet kihlausajan hellinä hetkinä: Rakastatko minua; sillä he tiesivät, etteivät toisiaan rakastaneet, koskeivät kerran uskoneet rakkautta olevan. He puhuivat vähän, mutta he ymmärsivät toisiaan niin hyvin. Ja sitten menivät he naimisiin.

Mies oli aina huomaavainen, aina kohtelias, ja he olivat hyviä ystäviä. Lapsi ei mitään muuttanut heidän suhteessaan, jollei sitä, että nyt saivat jotakin puheenaihetta.

Miehessä alkoi kuitenkin jonkinlainen toimintahalu herätä. Hän alkoi tuntea vastuunalaisuutta, ja mikä tärkeämpää, ikävystyä toimettomuuteen. Hän eli koroillaan, mutta ei ollut ryhtynyt mihinkään valtionvirkaan. Hän alkoi nyt kuitenkin miettiä jotakin sopivaa tointa, mikä saattaisi täyttää hänen elämänsä tyhjyyden. Hän kuuli henkien ensimmäiset aamuhuudot kun he alkoivat herätä, ja hänen mielestään vaati velvollisuus häntä ottamaan osaa siihen suureen tutkimustyöhön inhimillisen kurjuuden alkusyistä. Hän alkoi lueskella, seurata politikaa, ja kirjotti vihdoin erääseen lehteen artikkelin oppikoulukysymyksestä. Siitä seurasi se, että hänet pantiin oppikouluvaliokuntaan. Mutta siitä alkoikin tutkiminen, sillä kysymykset täytyi perusteellisesti selittää.

Paroonitar makasi sohvalla ja luki Chateaubriandia tai Mussetiä. Hän oli kadottanut kaiken toivonsa ihmiskunnan pelastamisesta, ja häntä vaivasi se, että möyrittiin sitä tomua ja kuonaa, minkä vuosisadat olivat verhonneet inhimilliset laitokset. Mutta hän huomasi kuitenkin jäävänsä miehestään jälelle. He olivat kuin kaksi kilpa-ajohevosta. He punnittiin ennen lähtöä, ja he huomattiin samanpainoisiksi; he olivat luvanneet pitää radalla yhtä jalkaa; kaikki oli niin hyvin laskettu, että he päättäisivät juoksun samaan aikaan ja pääsisivät kilpailusta samalla hetkellä. Mutta nyt oli mies jo häntä edellä kokonaisen hevosen mitan. Jollei hän kiirehtisi, jäisi hän jälelle.

Niin kävikin! Vuotta senjälkeen oli mies valtionrevisori. Hän oli matkoilla kaksi kuukautta. Nyt tunsi paroonitar rakastavansa miestään, hän tunsi sen siitä, että pelkäsi kadottavansa hänet.

Miehen palattua oli vaimo kuin tulenliekki, mutta miehen pää oli täynnä matkalla tehtyjä huomioita. Mies näki kyllä, että eronhetki oli läsnä, mutta hän tahtoi lykätä sen tuonnemmaksi, estää sitä jos suinkin mahdollista. Sitten alkoi mies kertoa vaimolleen suurissa, elävissä kuvissa, kuinka oli järjestetty se jättiläiskoneisto, jota valtioksi kutsutaan; koetti selittää pyörien kulun, kehityksen moninaisuuden, sen pidättäjät ja ha'at, huonot heilurit ja epävarmat ilmareijät. Vaimo seurasi mukana vähän aikaa, mutta sitten hän väsyi. Tuntiessaan huonommuutensa, antautui hän kokonaan lapsenkasvatukseen; hän tahtoi oikeana malliäitinä osottaa, että hänkin johonkin kelpasi. Mutta mies ei pitänyt sitä arvossa, Hän oli nainut hyvän toverin, mutta nyt hänellä oli vaan hyvä lapsenhoitaja. Kuka saattoi sitä auttaa, kuka saattoi kaikki edeltäpäin nähdä?

Talo oli nyt täynnä valtiopäivämiehiä ja revisoreja, ja herrat puhuivat politikaa päivällispöydässä. Rouvan työ rajottui siihen, että piti silmällä tarjoilun hoitoa. Parooni oli aina siksi hienotunteinen, että asetti yhden nuoren kirjurin emännän kummallekin puolelle puhumaan teatterista ja soitosta, mutta paroonitar vastasi aina lastenkasvatuksella. Jälkiruokaa syötäessä ei koskaan unohdettu juoda emännän maljaa, ja sitten päätäpahkaa lentää herran huoneeseen, tupakoiden puhumaan politikasta. Paroonitar meni silloin lastenkamariin ja tunsi katkeruudella että mies oli nyt niin paljo edellä, ettei hän enää koskaan miestään saavuttaisi. Mies työskenteli paljo kotona iltasin, ja kirjotti myöhään yöhön, mutta silloin oli huone aina lukittu. Kun mies sitten näki vaimonsa itkeneen, otti se hänen sydämmeensä kovasti, mutta eihän heillä ollut mitään toisilleen sanottavana. Heillä ei ollut ennenkään toisilleen mitään puhuttavaa. Mutta kun työ miestä joskus ikävystytti, kun hän tunsi oman henkilönsä yhä köyhtyvän, tunsi hän tyhjyyttä, kuivuutta, ja kaipasi jotakin lämmintä, läheistä, josta hän muisteli nuoruudessaan uneksineensa. Mutta jokaisen sellaisen ajatuksen heitti hän pois kuin jonkin uskottomuuden, ja korkea käsitys oli hänellä velvollisuudesta vaimoaan kohtaan. Tehdäkseen vaimonsa elämän edes jossainmäärin siedettävämmäksi, ehdotti mies, että kutsuttaisiin perheeseen vieraaksi talvikaudeksi muuan naisserkku, josta vaimo oli niin usein puhunut, mutta jota mies ei ollut koskaan nähnyt. Tätä oli paroonitar jo kauvan toivonut, mutta nyt, kysymyksen todella tultua vireille, ei hän sitä tahtonutkaan. Hän ei tahtonut sitä missään tapauksessa. Mies kysyi syytä, mutta sitä ei vaimolla ollut. Tämä kiihotti miehen uteliaisuutta, ja lopuksi tunnusti vaimo, että hän pelkäsi tätä serkkua; voisi vielä riistää miehen häneltä; mies rakastuisi. Sepä ihmeellinen tyttö, se täytyy nähdä. Paroonitar itki ja varotti mutta parooni nauroi, ja niin tuli serkku.

Oli päivällisen aika. Parooni tuli kotiin väsyneenä kuten tavallisesti, oli unohtanut serkun ja uteliaisuutensa tähän tyttöön nähden. He istuivat syömään. Parooni kysyi serkulta pitikö tämä teatterista. Ei, siitä hän ei pitänyt. Piti enemmän todellisuudesta kuin kuvallisesta. Serkku oli perustanut kotiseudullaan ompelukoulun ja yhdistyksen vapautettujen vankien auttamiseksi. — Haha! Täällä oli juuri vankeinhoitokysymys käsiteltävänä. Serkulla oli useita valaisevia tietoja annettavana. Ja vankeinhoidosta puhuttiin sitten koko päivällisaika. Ja serkku lupasi kirjottaa asiasta pienen artikkelin, minkä parooni sitten tarkastaisi ja lopullisesti muokkaisi.

Tapahtui kaikki mitä paroonitar oli aavistanut. Herra parooni meni henkiseen avioliittoon serkun kanssa, ja vaimo jäi syrjään. Mutta serkku oli myöskin kaunis, ja kun hän nojasi paroonin kirjotuspöydän vieressä, tunsi tämä jonkinlaista lämmintä suloutta, kun serkun pehmeä käsivarsi koski hänen olkapäähänsä tai kuuma hengitys tuntui poskeen. Eivätkä he aina puhuneet vankeinhoidosta. He puhuivat myöskin rakkaudesta. Serkku uskoi sielujen rakkauteen, ja hän selitti niin hyvin kuin voi, että avioliitto ilman sielujen rakkautta oli laillistettua haureutta. Parooni ei ollut seurannut rakkautta koskevien uusien käsityksien kehitystä, ja hänen mielestään oli tämä kovaa puhetta, mutta perusteita sillä tosiaan oli.

Mutta serkulla oli muitakin ominaisuuksia, mitkä tekivät hänet vallan erinomaiseksi oikeaan henkiseen avioliittoon. Hän sieti tupakkaa ja voi polttaa paperossia. Tästä seurasi se, että hän päivällisten jälkeen voi mennä herrojen huoneeseen ja puhua politikaa. Silloin oli hän kerrassaan viehättävä. Omantunnon silloin vähän loukuttaessa, saattoi parooni nousta istuimeltaan hetkiseksi, mennä vaimonsa luokse lapsihuoneeseen, suudella häntä ja pienokaista ja kysyä heidän vointiaan. Ja paroonitar oli kiitollinen, mutta hän ei ollut onnellinen. Parooni palasi seuraan loistavalla tuulella aivankuin olisi täyttänyt jonkin velvollisuuden, ja seurassa hän pysyi. Joskus loukkasi se häntä, ettei hänen vaimonsa voinut olla mukana, ja hän tunsi kuin painostaisi tämä toinen puoli häntä alas.

Kun kevät tuli, ei serkku lähtenytkään kotiin, vaan seurasi talonväkeä kylpypaikalle. Siellä pani hän toimeen seuranäytännön seudun köyhien hyväksi, ja hän ja parooni näyttelivät vastakkain, luonnollisesti rakastajaa ja rakastajatarta. Sillä yhtä luonnollisella seurauksella, että liekki leimahti palamaan, vankeinhoitokysymys sai kesälomaa ja rakkaus syttyi ilmituleen. Mutta se oli vaan henkistä tulta. Yhteiset harrastukset, samat käsitykset ja kenties samanlaiset luonteet.

Paroonittarella oli ollut hyvää aikaa ajatella asemaansa. Eräänä päivänä sanoi hän miehelleen, että kun kaikki heidän välillään kerran oli lopussa, niin paras oli erota. Tätä ei mies sentään tahtonut ja joutui epätoivoon. Serkku sai lähteä ja vaimo sai nähdä eikö hän sentään ollut kunniallinen mies.

Serkku lähti pois. Sitten alkoi kirjeenvaihto. Paroonittaren täytyi lukea kaikki kirjeet. Hän ei olisi sitä tahtonut, mutta parooni tahtoi sitä. Lopulta paroonikin mukautui ja luki itse kirjeensä. Ja vihdoin tuli serkku takaisin! Silloin se repesi! Parooni oli huomannut ettei hän voi tulla toimeen ilman häntä! Mitä piti tehdä? Erotako? Se olisi kuolema! Jättääkö? Mahdotonta! Purkaa avioliitto, jota paroonikin nyt piti laillistettuna haureutena, ja mennä uusiin naimisiin? Niin, se oli ainoa rehellinen menettelytapa, vaikka se olikin tuskallista.

Mutta sitä ei serkku tahtonut! Hän ei tahtonut joutua siihen huutoon että oli houkutellut miehen vaimonsa luota; ja häpeä, häväistysjutut!

— Mutta epärehellistä oli salata sitä vaimolta, epärehellistä oli jatkaa tällaista suhdetta; ei saattanut tietää kuinka pitkälle se menisi!

— Mitä? Mitä ajatteli hän? Mihinkä se menisi?

— Sitä ei saattanut tietää!

— Oh! Häpeällistä! Mitä ajatteli parooni hänestä?

— Että serkku oli nainen! — Ja sitten laskeutui mies polvilleen ja tunnusti hehkuvan rakkautensa, että hän heitti helvettiin serkun vankeinhoidot ja koulut, ettei hän tiennyt oliko serkku se vai tämä, mutta sen tiesi, että rakasti häntä! — Silloin halveksi serkku häntä ja matkusti suorastaan Parisiin. Parooni matkusti heti jälessä ja kirjotti Hamburgista kirjeen vaimolleen. Selitti heidän tehneen erehdyksen ja olisi epäsiveellistä antaa suhteen jatkua. Pyysi eroa!

He erosivat, ja vuotta jälkeenpäin oli parooni nainut serkun. Silloin heillä oli lapsi. Mutta se ei häirinnyt heidän onneaan, päinvastoin. Siellä ulkona oli paljo uusia aatteita, ja vahvat tuulet siellä puhaltelivat! Mies sai vaimon kirjottamaan teoksen "Nuorista rikoksentekijöistä." Se arvosteltiin huonoksi. Silloin raivostui rouva ja vannoi ei koskaan enää kirjottavansa. — Silloin rohkeni mies kysyä kirjottiko vaimo vaan saadakseen mainetta, oliko hän kunnianhimoinen. — Vaimo taas kysyi miksi mies kirjotti! — Tästä syntyi pieni sananvaihto. Mutta virkistävää oli vaan saada kerran kuulla toinenkin mielipide kuin omansa. — Omansa? Mitä se merkitsi? Eikö vaimolla ollut omia ajatuksia. — Tästä lähtien oli hänen suurin ylpeytensä saada näyttää omaavansa itsenäisiä mielipiteitä, ja niitten täytyi siitä syystä olla aina toisia kuin miehen, ettei vaan mitään sekaannusta syntyisi. — Silloin selitti mies, että vaimolla sai olla mitä mielipiteitä tahansa, kunhan vaan rakasti miestään. — Rakastaa? Mitä se oli? Mieshän oli eläin kuten kaikki miehet, ja hän oli ollut petollinen vaimolle. Mies ei rakastanut hänen sieluaan vaan hänen ruumistaan! — Niin, molempia rakasti mies, vaimoaan semmoisenaan, kokonaisenaan! — Voi kuinka petollinen oli mies ollut! — Ei, ei petollinen, vaan itsepetoksen uhri, luullessaan rakastavansa ainoastaan vaimonsa sielua.

He olivat kulkeneet väsyksiin Boulevardilla ja päättivät siitä syystä istua lepäämään erään kahvilan edustalle. Vaimo sytytti paperossin palamaan. Tarjoilija tuli luo, varsin epäkohteliaasti, ja sanoi ettei täällä polteta. Tarjoilija sanoi tämän olevan paremman paikan, ja siitä syystä ei tahdottu karkottaa pois muita vieraita, laskemalla sisälle "sellaisia naisia."

He nousivat, maksoivat ja lähtivät. Parooni raivosi; nuori paroonitar oli vähältä itkeä. — Katsos, siinä on ennakkoluulojen valta! Polttaminen oli miehen tekona tyhmyys, sillä tyhmyyttähän on polttaa, mutta naiselle se oli rikos! Poistakoon sen ennakkoluulon kuka voi! Ja joka tahtoo! Parooni ei tahtonut, että hänen vaimonsa tulisi ensimmäiseksi uhriksi, ja saisi sen jokseenkin vähäarvoisen kunnian, että oli rikkonut ennakkoluuloja vastaan. Sillä muutahan se ei ollut. Venäjällähän polttavat hienon maailman naiset eri ruokalajien välillä suurilla juhlapäivällisilläkin. Käsitteet siis muuttuivat sillä tavalla leveysasteitten mukaan. Eivätkä nämä pikkuasiat sentäänkään olleet vailla merkitystään elämässä, sillä pikkuseikathan juuri muodostavat elämän. Jos miehillä ja naisilla oli samat pahat tottumukset, niin saattaisivat he helpommin seurustella keskenään, oppia tuntemaan toisensa ja helpommin toisiinsa sopiutua kuin nyt! Jos he saisivat samallaisen kasvatuksen, olisivat heille edutkin samat, eivätkä he koskaan elämässä eroaisi. — Tässä pysähtyi parooni aivan kuin olisi jotakin tyhmää sanonut. Mutta paroonitar ei kuunnellutkaan, sillä hänen ajatuksensa eivät olleet seisahtuneet loukkaukseen. — Häntä oli solvaissut muuan tarjoilija, hänet oli ajettu pois paremman kansan seurasta. Tässä oli jotakin takana! Varmasti! Heidät tunnettiin täällä! Varmaankin, hän oli sen jo ennenkin huomannut. — Mitä oli hän huomannut? — Sen että heitä kohdeltiin halveksien ravintoloissa. Ei luultu heidän olevan naimisissa, kun he kulkivat käsikoukkua ja olivat kohteliaita toisilleen. Kauvan oli vaimo sitä sietänyt, mutta nyt ei hän enää voinut. Mutta mitä se oli verrattuna siihen mitä kotoa kuului? — Mitä oli hän kuullut kotoa sellaista, josta ei ollut miehelleen kertonut? — Oh! Sellaisia asioita! Sellaisia kirjeitä! Ja varsinkin ne nimettömät kirjeet! — Entäs parooni sitten! Häntä kohdeltiin kuin rikoksellista! Eikä hän kuitenkaan ollut tehnyt mitään rikosta! Hän oli noudattanut kaikkia lain vaatimuksia, eikä ollut tehnyt aviorikosta. Hän oli lähtenyt maasta lain määräyksen mukaan, antanut peräänkuuluttaa itseään ja saanut avioerolupakirjan kuninkaalliselta konsistoriolta; papisto, pyhä kirkko oli leimatulla paperilla vapauttanut hänet entisestä avioliittolupauksestaan; hän ei siis ollut rikkonut sitä vastaan! Voitiinhan vapauttaa kokonaisia kansoja hallitsijalleen tekemästä uskollisuudenvalasta, kun maa vallotettiin, miksei yhteiskunta tunnustanut tätä vapautusta lupauksestaan? Eikö juuri yhteiskunta ollut antanut konsistoriolle oikeutta purkaa avioliittoja? Kuinka siis saattoi yhteiskunta tuomita omaa lakiansa? Yhteiskunta oli siis sodassa itseään vastaan! Häntä kohdeltiin todella kuin pahantekijää! Eikö lähetystösihteerikin, hänen vanha ystävänsä, ollut lähettänyt takaisin vaan yhtä käyntikorttia, kun hän oli lähettänyt oman ja vaimonsa kihlakortin! Eikö häntä sivuutettu kaikissa julkisissa kutsukorttijaoissa? — No niin, paroonitar oli saanut kärsiä pahempaakin. Muuan Parisissa asuva ystävätär oli sulkenut ovensa häneltä, ja useat olivat kääntyneet poispäin, kun hän tuli kadulla heitä vastaan.

Ei kukaan tiedä mistä kenkä puristaa ennenkuin saa sen jalkaansa! He olivat nyt saaneet jalkaansa kengät, oikeat espanjalaiset saappaat, ja he olivat nyt sodassa yhteiskuntaa vastaan. Hieno maailma oli karkottanut heidät luotaan! Hieno maailma! Tuo kokoelma lähes pähkähulluja ihmisiä, jotka elivät salassa keskenään kuin koirat, mutta kunnioittivat toisiaan niinkauvan kun ei mitään töyssähdystä tullut, se on, olivat kylliksi rehellisiä irtisanomaan sitoumuksen, odottamaan lankeamispäivää ja voittamaan sen vapauden minkä laki myönsi. Ja tämä hienosto, yhteiskunnan huippu, jakoi kaikessa valheellisessa rikollisuudessaan yhteiskunnallista arvoa, sellaisen mittakaavan mukaan, jossa kunniallisuus oli alempana nollaa. Yhteiskunta oli siis valheista kudottu! Kun sitä ei oltu ennen huomattu. Mutta nyt piti tutkiskella vähän tätä kaunista rakennusta ja tarkastella sen perusteita.

Pitkään aikaan eivät he olleet niin yksimielisiä kuin tullessaan kotiin sinä päivänä. Paroonitar jäi senjälkeen lapsensa luokse kotiin, ja hän odotti toista. Tämä taistelu kävi hänelle raskaaksi, ja hän oli siihen jo kyllästynyt! Hän oli väsynyt kaikkeen! Hieno maailma oli mielellään mukana komeasti kalustetussa ja lämpimässä huoneessa kirjottamassa vapautetuista vangeista ja tarpeeksi pitkän välimatkan päässä ojentamassa heille hyvin hansikoidun käden, mutta hieno maailma ei tahtonut ojentaa kättään naiselle, joka oli mennyt naimisiin avioliitosta eronneen miehen kanssa. Miksei? Siihen ei ollut helppo vastata.

Parooni eli kuitenkin mukana maailmassa. Edustajahuoneessa, kokouksissa ja kaikkialla kuuli hän kiivaasti moitittavan yhteiskuntaa. Hän luki sanomalehtiä ja aikakauslehtiä, seurasi kirjallisuutta ja tutkiskeli. Hänen vaimoansa uhkasi sama kohtalo kuin edellistäkin: jäädä jälkeen! Mutta ihmeellistä se oli! Vaimo ei voinut seurata kaikkia yksityisseikkoja miehen tutkimuksissa, useita kohtia uusissa opeissa hän ei voinut hyväksyä, mutta hän tunsi miehensä olevan oikeassa ja toimivan hyvän asian puolesta. Mies taas tiesi varmaan kotona olevan "avustajan", joka ei väsyisi, ystävän joka tarkotti hänen parastaan. Heidän yhteinen kohtalonsa ajoi heidät yhteen kuin säikähtyneet kyyhkyset rajuilman tullessa. Vaimossa virisi nyt ilmiliekkiin naisellisuus, jota nyt niin vähässä arvossa pidetään, ja joka on osa äidistä, siitä luonnonvoimasta, minkä nainen on saanut. Se laskeutui kuin lämpö takasta lapsien yli, kuin auringonpaiste mieheen, kuin rauha kodin ylitse. Mies ihmetteli usein sitä, ettei hän enää kaivannut entistä toveria, jonka kanssa hän ennen saattoi puhua kaikesta, hän huomasi ajatuksiensa voimistuneen senjälkeen kun hän lakkasi niitä kohta julkilausumasta; ja hän tunsi enemmän voittaneensa hiljaisessa hyväksymisessä, ystävällisessä hyökkäyksessä, osaaottavassa kädenpuristuksessa. Hän tunsi itsensä vahvemmaksi kuin ennen ja vapaammaksi aarteittensa tarkastuksessa; hän oli yksin nyt, mutta yksinäisempi ennen, sillä silloin vastustettiin häntä niin, että se herätti vaan epäilystä.