Front matter (continued 2)

Hämärä alkoi jo laskeutua maahan ja Aunenkin pehmeään pesään, johon hän nyt ei tahtonut tulta. Oli niin hyvä istua näin illan hämärässä vapaasti ja peittelemättä pakinoiden asioista, jotka täyttivät sydämmen.

He puhuivat Laurin kanssa kaikista niistä poloisista, joilla ei ole edes isää eikä äitiäkään eikä minkäänlaista kodin turvaa. Lemmetön maailma vaan kohtelee kovasti ja kuolettaa sydämmen kukkaset.

Aune oli iloinen siitä, että kerran oli päästy siihen pääasiaan, josta hän juuri enin oli halunnut puhua. Ja hän uskoi nyt siinä, hämärän muuttuessa pimeäksi ja tähtien syttyessä siellä kaukana ja korkealla, hän uskoi nyt siinä Laurille, että hänenkin oli suotu maistaa rahtunen sitä rakkautta, joka on ijäistä alkua. Siitä seuraa, että hänen korkein onnensa olisi juuri niitten poloisten palveleminen, joista he olivat puhuneet.

Lapsellisuudessaan oli hän ajatellut jos joitakin keinoja sen asian toteuttamiseksi. Ensi innostuksessaan oli hän päättänyt tehdä työtä aamusta varhain iltaan myöhään, käyttää oikein elämänsä joka hetken, kutoa kintaita ja sukkia sekä ommella vaatteita. Kun niitä siten karttuisi hänelle koko kuormallinen, lähtisi hän kuormineen matkustamaan pitkin teitä ja taipaleita. Niinpä saisivat siitä viluiset vastaantulijat lämmikettä. Hän poikkeisi köyhimpiin mökkeihin tien varrella, yöpyisi yksinäisiin asuntoihin ja viettäisi arkenakin jouluiltaa matalissa majoissa…

Mutta jo ensimmäiset yritykset siihen suuntaan olivat osoittaneet, että tyhjiin saivat rauveta ne unelmat.

Ei ollut Aunessa töitten tekijää eikä kuorman kera kulkijaa.

Surren oli hän luopunut niistä tuumista ja hänen toimintahalunsa etsi uusia keinoja eikä löytänyt.

Ainoa lohdutus oli ollut se, että jos voisi hyvillä ajatuksillaan seurata heitä heidän teillään ja poluillaan, olla läsnä lohdutuksen tarpeessa ja virittää toivoa toivottomiin mieliin.

Mutta nyt oli hän saanut ihan uuden ajatuksen. Hän oli saanut sen juuri näinä päivinä. Lauri saisi nyt kuulla kaikki, sillä Laurinkin piti olla osallisena auttamassa häntä hänen elämänsä tehtävää suorittamaan.

Hänen elämänsä tehtävää — Aunen silmät loistivat pimeässäkin pelkästä riemusta.

Hän oli ennen mielestään ollut luotu vaan tyhjäntoimittajaksi maan päälle ja hänen elämänsä oli tuntunut olevan vaan vastukseksi ja vaivaksi toisille.

Aune kertoi nyt Laurille, että hänen isänsä oli varakas ja että hän siis isoksi tultuaan saisi paljon rahoja ihan omikseen. Niillä rahoillaan hän rakentaisi kodin kodittomille! Juuri niin, ja siinä yrityksessä piti Laurin olla hänelle avullisena.

He saisivat nyt siis yhdessä tuumata millaiseksi ja mihin paikkaan se olisi tehtävä. Se Aunella vaan oli selvillä, että maaseudulla sen olla piti, järven rannalla ja metsikössä. Eivät he hakkaisi pois ainoatakaan puuta siitä ympäriltä. Huoleti saisivat riippakoivut lyödä ikkunoihin ja humahdella kotoiset kuuset.

Maantielle sen kumminkin pitäisi näkyä, että löytäisivät siellä vaeltajat kotiinsa. Ja hyvä olisi, jos lähellä siinä risteilisi monta tietä.

Kivestäkö vai puusta? Oli ensimmäinen kysymys.

Kivinen ehkä kestäisi kauvemmin, mutta se tuntuisi kolkommalta ja muistuttaisi kaupunkia.

— Puusta vain se tehdään meidän talo, komeista kankaan petäjistä!

Aune näki jo edessään uuden uutukaisen talon valkeiksi veistettyine seinineen. Päivä paistaa korkeisiin ikkunoihin ja siellä takana…

— Pitäisi saada se piirretyksi paperille!

Otettiin tulta. Laurin piti piirtää siinä pienellä pöydällä Aunen sängyn vieressä. Heillä oli suuri paperiarkki, lyijykynä ja viivotin. Hienoilla viivoilla merkitsivät he paperin ylälaitaan rannan rajan. Määrättiin sitten metsän laajuus ja pantiin rakennuksen perustus.

— Janne tämän kauniisti osaisi piirtää — sanoi Lauri. Hänellä on maalilaatikkokin ja hän on pienellä siveltimellään tehnyt oikeita tauluja.

— No niin maalatkoon sitten Janne. Mutta rakennus on tehtävä oikein iso, suuri sali keskelle ja monta kaunista kamaria molempiin päihin. Lauri saisi selittää kaikki Jannelle. — — —

Leenan kamarista kuului kellon lyönti. Lauri laski montako kertaa se löi — seitsemän! Säihkähtäen hypähti hän pystyyn. Olisi pitänyt olla jo kotona. Hän pani paperin kauniille käärölle ja pisti kainaloonsa.

— Sen talon asukkaille olisi opetettava paljon hyvää. Ja sitä on meidän tehtävä yhdessä, mutta sitä ennen on meidän itse opittava. Kysy Jannelta eikö hänkin tahtoisi auttaa meitä, — sanoi Aune ojentaen kätensä Laurille jäähyväisiksi.

Kotia kulkiessaan ajatteli Lauri, että Aune aikoi siis laittaa niille lapsille koulunkin ja pyysi häntäkin ja Jannea opettajiksi. Lauri oli ensin luullut, kun Aune puhui hänenkin avustaan, että hän pääsisi kivenhakkaajaksi sitä taloa rakennettaessa. Lauri tiesi kyllä, että vaikka se tehdäänkin puusta, niin tarvitaan siihen paljon kiviäkin. Tehdään luonnollisesti kaunis kivijalka ja Lauri oli juuri aikonut esittää Aunelle, että tehtäisiin kaikki uunit harmaasta kalliosta. Ne ovat niin kauniit. Lauri oli nähnyt sellaisen isänsä hakkaaman uunin.

Mutta opettajaksi Aune tuntuikin häntä aikovan. Oi, jos kävisikin niin! Mutta voisikohan se olla mahdollista, kun hän on niin köyhä. Hädintuskin saa käydä kansakoulun loppuun asti. Hän oli usein kuullut emintimän sanovan isälle, että Laurikin jo vaan olisi laitettava ansaitsemaan, kyllä se sillä koululla kelpaisi työmieheksi, vai herraako siitä meinataan.

— Ei voinut Aune sitä ymmärtää, ei täydelleen asettua köyhän lapsen kohdalle.

Lauri poikkesi jo sisään kotiportista, mutta ennenkuin kääntyi oikeaan omia portaita kohden, laski hän liukkaita portaita alas maakerrokseen.

Janne oli lukemassa huomista maantiedeläksyä kartta levällään pöydällä.

Lauri aukaisi käärönsä ja selitti lyhyesti, mikä tässä oli tarkoitus.

Jannella oli kaikki heti selvillä. Hän ajatteli vaan että maalaisiko koivut tumman vaiko vaalean viheriäisiksi. Riippuu siitä pitäisikö olla kevät vai kesä. Hän aukaisi maalilaatikkonsa ja huomasi, että vaaleata väriä oli enemmän kuin tummaa. Se seikka ratkaisi asian kevään voitoksi. Siitä tulisi ihmeen hauska työ, kun hän vaan osaisi oikein.

Mutta ensin piti lukea maantiedeläksy.

Kiivetessään kotiportaita ylös pelkäsi Lauri, että nyt häntä torutaan kovasti, kun on viipynyt näin kauvan. Käsi ihan vapisi, kun väänsi avainta lukossa. Mutta torumisia ei tullutkaan. Siellä istui vieras, jota Lauri ei koskaan ennen ollut nähnyt. Hän ei oikein tiennyt oliko se herra vai talonpoika. Ainakaan hän ei ollut niitten työmiesten tapainen, jotka väliste kävivät istumassa isän luona.

Vieras katseli Lauria pitkään ja tutkivasti. Lauri joutui hämilleen. Hän ei tiennyt, että vieras hänen piirteistään etsi yhtäläisyyttä hänelle rakasten kasvoin kanssa, sillä vieras ei ollut kukaan muu kuin Laurin eno.

— Uskollisista silmistäsi tunnen sinut sisareni pojaksi — sanoi eno likistäen Laurin kättä.

Lauri nieli kyyneleensä. Eno muistutti kovin hänen äitiään äänestäänkin ja koko olotavassa.

Eno kertoi sitten, että hän on kauppiaana Oulussa ja että hän välistä käy Helsingissä asioilla. Usein sanoi hän kuulustelleensa sisarvainaansa perhettä, mutta nyt vasta onni ohjasi hänet heidän luokseen.

Pois lähteissään lupasi eno keväällä taas tulla Helsinkiin ja sanoi silloin käyvänsä heidänkin luonaan.

Sinä iltana ratkaistiin Laurin kohtalo. Hän oli miellyttänyt enoa ja, koska eno oli varakas ja lapseton, päätti hän ottaa Laurin kasvatikseen. Mutta hän aikoi sanoa sen vasta keväällä.

Lauri istui nyt kehdossa onnellisena enonsa käynnistä pikku Anni sylissään. Voi, kuinka sen jalat taas olivat kylmät, aivan kuin jääpuikot. Sukat luisuivat aina pois ja kenkiäpä vaan ei ollutkaan. Vielä ne on kerran kengät Annillakin, ajatteli Lauri, kauniit ja lämpimät, kun hänkin tästä joutuu ansaitsemaan.

Täytyi ihan nousta koettamaan tuntuiko isän rautamoukari vielä yhtä raskaalta kuin ennen. Pienempänä oli hän tuskin jaksanut kohottaa sitä lattiasta. Mutta tänä iltana tuntui se merkillisen keveältä.

— Sen saat perinnöksi — sanoi isä — kun tämä käsi väsähtää. Se onkin ainoa perintö, minkä voin jättää pojalleni, se ja rehellinen nimi.

Kun kaikki sitten nukkuivat ja kamarissa oli pimeä, nousi Lauri hiljaa vuoteestaan ja hiipi ikkunan luo.

Aivan oikein, siellä istui Janne heidän talonsa luonnos edessään. Hän näkyi nyt piirustavan. Tarkasti sitten työtään, kallistellen päätään vuoroin vasempaan ja oikeaan. Kas niin nyt hän ottaa siveltimen. Ja hiljaisina yön hetkinä puhkeevat siinä vaaleanviheriäiset hiirenkorvat lehdettömiin puihin.

15

Sillä viikolla oli Laurilla joka aamu jotain hyvin tärkeätä kysyttävää Aunelta. Jannen täytyi saada tietää niin paljon.

— Tehdäänkö tuuliviiri katolle?

— Kaivetaanko kaivo pihamaalle?

— Mihin laitetaan kukkalavat ja mistä kukista Aune enin pitää?

— Onko talolla peltoja?

— Tarvitaanko navettaa ja hevostallia? y.m.

Ne olivat asioita, joita Aunekaan ei ennen ollut ajatellut ja hänen täytyi aina ratkaista jokaisen niistä muutamassa minuutissa.

— Tottakai omat pellot pitää olla, joissa laiho vihertää syksyin, keväin ja joissa korkea ruis aaltoilee kuin meri kesätuulessa.

— Lehmät ja lampaat kanssa tarvitaan talossa. Niitä hyväillään ja ruokitaan, lypsetään ja keritään, mutta ei milloinkaan teurasteta.

Janne siis nyt maalaa ja piirustaa kaikki paperille tarkalleen joka kohdan.

Yhtä hän kumminkaan ei voisi panna paperille, sitä joka on tärkein kaikista ja jota paitse heidän kotinsa olisi kolkko kuin hauta. Mutta sen pitää kumminkin olla siellä mukana, täyttää huoneet lattiasta lakeen, huminoida puitten latvoissa ja ihmisten silmistä säteillä.

Ja lämmitellä saavat sen loistossa vilua kärsineet. —

Oi, jos se jo olisi valmis, aika ehtisi, vierähtäisivät vuodet!

— Onkohan Janne ollut maalla? Vaikea hänen muuten on maalata ilmi elävätä luontoa. Sunnuntaiksi hänen taideteoksensa nyt siis valmistuu.

Aune laski päivät ja yöt, illat ja aamut, ja niitten vaihdellessa kasvoi hänen omassa mielessään kuva siitä tulevaisuuden kodista, kaunis ja ihana.

Jalona nousee sen katto metsikön keskestä aivan kuin ylevän ihmisen otsa. Sopusointu kuiskailee lempeätä säveltään siinä ympärillä ja rannalla asuu rauha. — —

Vihdoin tuli sunnuntai ja silloin saapui Laurikin paperikääröineen. mielessään miltei ylpeillen ojensi hän sen Aunelle. Niin varma oli hän Jannen mestaruudesta.

Hämmästyen huomasi Lauri, että Aunen kasvot ilmaisivat pettymystä, kun hän katseli Jannen työtä.

— Ei ole Janne ollut maalla — ajatteli Aune.

Häntä ihan nauratti Jannen koivut, jotka seisoivat kuin sotamiehet jäykissä riveissä valmiina tekemään kunniaa. Ja niitten välillä kulki ruskea hiekkakäytävä suorana ja säännöllisenä.

— Ei niin meidän pihamaalla, vapaasti vihertäköön siinä nurmen nukka ja rehoittakoon ruoho.

Mutta itse rakennus ei ollut hullumpi ensinkään. Siinä oli suuri sali keskessä, aivan niinkuin Aune oli tahtonut, ja kamarit kummin puolin.

Janne oli muistanut senkin huoneen, joka Aunelta oli jäänyt ihan unhotuksiin — keittiön. Lauri selitti että siellä on suuri muuripata, jossa parhaillaan keitetään puuroa. Sentähden nouseekin sankka savu piipusta suoraan ylös kuin Aapelin uhri.

Aune sai heti eteensä kuinka Leena siellä sekoittaa puuroa äärettömän suurella kauhalla.

Toiseksi Aune oikeastaan oli ajatellut Leenan tehtävän siinä talossa. Hän oli ajatellut, että Leena parhaiten osaisi puhua sen asukkaille Jumalasta ja neuvoa heitä ijankaikkisen elämän tielle.

Itse rakennus siis oli hyvä ja se olikin pääasia, sillä sen mukaan oli tehtävä se toinen.

Portti kanssa kelpaisi. Sattumaltako lie Jannelta tullut sydämmen kuvat koristeiksi sen yläreunaan. Eivätpä siihen mitkään muut koristeet niin hyvin olisikaan sopineet. Rakkaasti kuiskaavat ne siinä jokaiselle:

— Sydämmellisesti tervetullut tänne!

Kun nyt sitten joku pieni tyttönen kylmänä iltana nöyrästi niiaa siinä portin takana ja arkaillen anoo yösijaa, niin portti aukee ja lämpimät kädet taluttavat hänet sisään ja ystävälliset äänet lausuvat hänelle:

— Kotonasi toki yösijaa saanet. Oi, että harhailit niin kauvan siellä kaukana, etkä löytänyt ennemmin tietä tänne!

Ja ryysyinen puku riisutaan pois ja puetaan ylle ihan uusi pehmeintä villavaatetta.

Ja hän saa juoda lämmitystä omasta pikku kupistaan ja hänen oma pieni vuoteensa odottaa valmiina sulkemaan kotiutuneen matkamiehen lämpöiseen helmaansa. — —

Janne oli tehnyt puitteetkin tähän teokseensa. He olivat Laurin kanssa ajatelleet, että Aune mahdollisesti tahtoisi ripustaa sen seinälleen.

— Ehkei panna sentään seinään kaikkein katseltavaksi, sanoi Aune. Pidetään vaan omina iloinamme, niinkuin pidetään se, mikä on sydämmelle kaikkein kalleinta.

Lauri saisi pitää muistonaan tämän paperin, ehkä Janne ottaa tehdäkseen toisen Aunelle, jossa olisi vaan rakennukset ja portti sekä kukkalava lemmikkineen. — —

— Ja nyt minä ilmoitan sinulle suuren ilon, — sanoi Aune — sinä pääset meidän kanssamme Ahtolaan, jos nimittäin tahdot tulla.

Lauri ei puhunut mitään, mutta suuri ilo kuvastui hänen kasvoistaan ja hän nyökkäsi päätään myöntymyksen merkiksi.

Aune alkoi nyt kertomaan hänelle Ahtolasta, kiittelemään sen kauneutta ja suloista rauhaa. Ja kertoessaan näytteli hän sukkapuikolla kaikki paikat lampun kuvusta aivan kuin kartasta.

— Tuossa kulkee polku pitkin lahden rantaa. Sitä pitkin sinä sitten lykkäät minua. Siinä rantasella kasvaa lumpeenkukkia, niin lähellä, että voisi varsin hyvin rannasta kättään kurkoittaen ottaa niitä. Mutta emme henno sentään, antaa heidän nauttia siinä lyhyttä elämäänsä siniaallon harjalla keinuellen.

— Tässä näet metsän reunan. Sinne nyt katoaa polkumme puitten runkoin väliin ja sinne mekin sitä seuraamme Tapion suureen saliin. Puitten oksat yhtyvät päämme päällä vihannaksi katoksi ja joskus hipasee tuoksuva lehvä kasvojamme.

— Ei aikaakaan niin alkaa puitten välistä välkkyä jotain sinistä ja kohta olemme pienen metsäjärven rannalla. Siinä olen istunut monta kevätpäivää katsellen kuinka rastas rakentaa pesäänsä suureen koivuun. — —

Paljon he sitten vielä puhuivat kesästä ja sen riemuista. Laurikin innostui kyselemään kaikellaista, se kun hänelle oli ihan outo ja tuntematon maailma.

Kun Lauri sitten alkoi hankkia kotiinsa, tiedusteli Aune Jannen äidin terveyttä. Ja saatuaan tietää, ettei hän vieläkään jaksanut pestä pyykkiä, antoi Aune yhden kultarahoistaan vähäiseksi kiitollisuuden osoitteeksi Jannen suuresta vaivasta.

— Onkos teillä nyt puita? Kysyi Aune hämillään.

— On — vastasi Lauri punastuen.

Hän olisi luultavasti vastannut niin, vaikk'ei heillä olisi ollut lastuakaan. Mielessään jatkoi hän — puita kyllä on tällä kertaa, pikku Annilla vaan ei ole kenkiä.

Mutta siitä hän ei puhunut mitään.

16

Näin kuluivat päivät, viikot ja kuukaudetkin edelleen huonoin ja hyväin säitten vaihdellessa. Ja niitten vaihdellessa vaihteli Aunenkin kamarissa tuska ja lepo, kärsimys ja ilo, toivo ja pettymys.

Sulanut oli jo lumi kaduilta ja Laurinkin puukenkäin pohjat olivat jo kuluneet ohukaisiksi aivan.

Oli sunnuntaiaamu. Pitkästä aikaa oli Aune päässyt pyörätuoliinsa istumaan ikkunan luo.

Kun hän viimeksi istui siinä, kimalteli hanki vielä esplanaadissa. Nyt alkoi siinä jo paistaa vieno vihanta ja Runebergin patsaan juuressa alkoivat kevään ensimmäiset kukkaset avata kupujaan auringon lämpimässä.

Aune ajatteli, että nyt on siis jo liikkunut mailla hellä tuulenhenki, jonka lempeätä laulua kuunnellen sortuneetkin nousevat nauttimaan uutta, ihanaa elämätä. Ja hän ajatteli että sellainen tuulenhenki sentään on saanut suloisen tehtävän osakseen.

Siihen liittoon tuli Laurikin. Hän oli ihan punainen ja hengästynyt ja ilo loisti silmistä. Hän kertoi käyneensä satamassa katsomassa, kun ensimmäinen laiva tuli rantaan.

Juhlallisesti oli se lähestynyt liehuttaen lippujaan ikäänkuin tuodakseen terveiset kesän mailta. Ja kuitenkin oli sen kyljessä nimi: "Aavasaksa".

Lauri sanoi, ettei ensimmäisen laivan tulo koskaan ennen ollut herättänyt hänessä niin suurta riemua kuin tämän saapuminen. Tuliko se ehkä siitä, että he juuri olivat maantieteessä lukeneet Aavasaksasta ja hän tuli ajatelleeksi juhannusaurinkoa, joka paistaa yönkin halki yli pimennossa olleen Pohjolan.

Vai senkötähden sai se hänen sydämmensä niin kovasti sykkimään, että hän nyt enemmän kuin koskaan ennen odotti kesää.

Kovin Aunea ilahutti se, että Lauri nyt enemmän kuin koskaan odotti kesää. Jospa hän sitten vaan ei tuntisi pettymystä!

Yhdessä he nyt Aunen ikkunasta katselivat kuinka hyasintit ja tulpaanit patsaan ympärillä ihan silmissä ylenivät aurinkoa kohden ja levittivät rusolehtiään.

Aune kertoi isän sanoneen niitä katsellessaan, että on aivan kuin meidän kylmä maamme kesken hankiaan ja jäitään yltyisi kukkimaan sen miehen muistolle, joka sitä niin paljon rakasti.

Ja hän oli lisännyt, että mies metallinen siinä hymyilee ylevätä hymyään kukkain puhjetessa ja lakastuessa ja ihmisvarjoinkin vaihdellessa aivan niinkuin hymyilee katoavalle katoamaton.

Sillä vielä sittenkin, kun patsaat muruiksi murskautuu, elää se kauneus, mikä ihmishengestä on heijastanut, sillä se on ijankaikkista alkujuurta.

Heidän siinä istuessaan katsellen kukkasia ja ihmisiä, jotka yhä taajenevissa parvissa alkoivat liikkua esplanaadissa, ilmestyi siihen ihan äkkiarvaamatta sininen lippu ja parvi valkealakkisia ylioppilaita. He asettuivat patsaan juurelle ja kajahuttivat ilmoille raikkaan laulunsa kuin kesälinnut ainakin.

Lauri ja Aune aukaisivat ikkunan. Vapaasti aaltoili siitä nyt sisään kevätilman tuoksu ja laulun säveleet. "Mun muistuu mieleheni nyt suloinen Savonmaa" soi sieltä.

— Niin muistuu minunkin mieleeni — sanoi Aune ja puristi Lauria käsivarresta. — Ahtolakin on Savossa!

— Noin sinäkin kerran vielä seisot sinisen lipun suojassa, päässäsi valkea lakki — sanoi Aune. — Niin, se on varma, minä näen sen.

Lauri sävähti punaiseksi ja kävi taas ihan kalpeaksi. Povea paisutti niin kummallisesti. Hänkin kerran mukana tuolla! Laulu soi nyt hänen korviinsa taivaalliselta soitolta. Hänen silmänsä vettyivät. Ylioppilasten valkeat lakit lyyryineen sulivat nyt hänen silmissään yhteen yhdeksi ainoaksi suureksi ylioppilaslakiksi ja se oli — hänen! Ei hän enää tuntenut edes maata jalkainsa alla. Hän oli kuin huumeessa ja heräsi vasta, kun ylioppilaat reippain askelin alkoivat kulkea poispäin marssin tahdissa. Kansanjoukko seurasi mukana. Ihan juoksivat kaikki, pienet ja suuret.

Laurikin hairasi lakkinsa tuolilta, sillä hän ei muistanut muuta, kuin että hänenkin täytyi juosta ylioppilasten jäljestä.

— Joko sinä lähdet, Lauri? — Kysyi Aune surullisesti.

— Niin, hänhän olikin Aunen luona, ei hän siis voinut eikä edes tahtonutkaan lähteä sieltä.

— Juokse vaan sentään sinäkin heidän jäljestään — kehoitti Aune ystävällisesti — niin minäkin tekisin, jos voisin.

Ja sillä hetkellä tunsi hän taas kipeästi jalkainsa puutteen.

— Enkä lähde, ei tee edes mielenikään, vastusteli Lauri.

— Voi sinua Lauri, sinä vaan kiellät itsesi taas, ja tällä kertaa minun tähteni. Mutta sitä et saa tehdä, sinun täytyy nyt mennä.

Lauria ihan itketti. Ajoiko Aune hänet nyt siis pois luotaan ja hänellä oli kumminkin kaikkein hauskin siellä. Eikö Aune nyt voinut uskoa sitä.

Ja hän loi Auneen niin uskollisen katseen rehellisistä sinisilmistään, ettei Aune voinut muuta kuin luottaa hänen sanoihinsa ja puhjeta sanomaan:

— Oi, kuinka sinä olet hyvä, kuinka äärettömän hyvä! Jospa voisin olla yhtä hyvä minäkin!

Ikkuna oli yhä auki ja yhä virtasi siitä sisään kevätilman suloinen tuoksu. Se täytti huoneen ja lauloi siellä pienelle kalpealle kukkaselle uuden elämän ihanaa laulua. Sillä väliste tuntui siltä kuin hänkin kuuluisi niihin sortuneihin, jotka makaavat hangen alla pitkän ja pimeän talven.

— Nyt minä tiedän mitä me teemme juuri tällä hetkellä — huudahti Aune — me lähdemme ulos!

Isä ei ollut kotona, mutta Leenan täytyi suostua, varsinkin kun tohtorikin oli luvannut, että Aune ensimmäisenä lämpimänä kevätpäivänä pääsee ulos, koska ulkoilma varmaankin taas häntä vahvistaisi.

Leena toi nyt eteisestä hänen harmaan päällysnuttunsa, joka tuntui tulleen suuremmaksi talven kuluessa. Samaten otti hän eteisen hyllyltä pyöreästä vakasta hänen pienen harmaan samettihattunsa, jossa ei ollut muuta koristetta kuin ruusukkeelle solmittu silkkinauha ja josta hän niin paljon piti.

Sitten kantoi Leena pyörätuolin porrasten eteen ja vei viimein Aunenkin sylissään siihen istumaan. Ja niin he lähtivät matkaan kaikin kolmen.

He päättivät mennä hautuumaalle, jonne Aunen ensimmäinen kevätmatka ennenkin aina oli suunnattu.

— On hyvä, että saat koetella voimiasi, onko sinussa meidän lykkääjää, tuolin ja minun — sanoi Aune naurahtaen.

Laurin mielestä hänen lykättävänsä tuntui kevyeltä kuin höyhen. Tuoli tuntui pyörivän ihan itsellään eteenpäin. Hän vaan ohjaili sitä, vei hellävaraa ja väisteli epätasaiset kohdat katukäytävällä.

Aunesta tuntui taas kovin oudolle olla ulkona niin pitkästä aikaa. Hänkö itse siinä todellakin istui? Tuntui aivan siltä kuin se olisi ollut joku toinen.

Ennen oli häntä aina kovin kiusannut se, että ihmiset uteliaina katselivat häntä aivan kuin jotain kummaa.

Nyt ei hän ensinkään välittänyt siitä. Tuntui taas ihan siltä, kuin hän itsekkin jostain korkeammalta olisi katsellut sitä pientä matkamiestä, joka toisten auttamana pyöri eteenpäin pitkin esplanaadia.

Kuljettiin sitten hiljalleen Välitorin poikki ja sen reunassa aukeni eteen leveä Bulevardikatu. Siitä Aune aina oli pitänyt kovin paljon. Kun siitä yläpäästä katseli suoraan eteensä, näytti ihan siltä kuin ei sillä olisikaan loppua. Sitä katsellessaan Aune aina oli tullut ajatelleeksi ijankaikkisuutta, jolla myöskään ei ole loppua. Ja hän oli ennen luullut että kaikki ihmiset Bulevardia kävellessään ajattelevat sitä samaa.

Mutta Leena oli sanonut, että tuskinpa lienee niin. Näytti ihan siltä, kuin korkeahattuisilla herroilla olisi tärkeämpää ajateltavaa. Ja hän pelkäsi, että hienot neidit tuskin joutuivat muistamaan muuta kuin kauniita vaatteitaan.

Kenties kulkee siinä joukossa joku murheen murtama, joka koettaa luoda vettyneen katseensa kauvemmaksi, kohti ijäisyyden kultaporttia. — Sitä vaan ei tarkalleen tiedä mitä toisen mielessä liikkuu.

Hiljalleen kulkivat he pitkin Bulevardia. Siintävältä meren selältä tuli leppoisa tuuli iloisesti liihoitellen, löyhytellen. Se humahteli vanhain vaahterain latvoissa ja aukoi vallattomasti äärimmilleen paisuneita nuppuja.

Aurinko lämmitti pikku Aunen kuihtuneita jäseniä. Oi, kuinka hän nyt taas oli onnellinen! Hänen parhaat ystävänsä olivat siinä ääressä. Isä tosin ei ollut mukana, mutta Aune tunsi, että hänkin ajatteli pientä tyttöään juuri sillä hetkellä. Ja kaikki ihmiset sitten, joita tulvaili kaduilla, kuinka hän rakasti heitä kaikkia! Ja hän tunsi selvästi, että nekin rakastivat häntä.

Yksi asia Aunella nyt ainakin oli selvillä, — se, että oikein onnellinen oli hän ainoastaan niinä hetkinä, joina se suuri rakkaus täytti hänen sydämmensä, se suuri rakkaus, joka ulottuu kaikkialle ja jokaiseen, ja se on Jumala.

Bulevardi oli jo jäljelläpäin ja he olivat kulkeneet Albertinkatua Lapinlahdenkadulle, jonka päässä hautuumaa jo häämöittikin puistoineen. Vähän matkaa sitä katua kuljettuaan, olivat he ison, valkean kivitalon kohdalla, jota puut ympäröivät ja jonka seinässä oli isoilla kirjaimilla:

/* LASTENKOTI. */

— Ai, pysähdy, huudahti Aune. Tämä koskee meitä!

He olivat juuri sen talon portilla, mutta ei siinä ollut sydämmenkuvia koristeina. Muuten siellä oli hietakäytävät ja puut rivissä aivan kuin Jannen piirustuksessa. Kovin mielellään Aune olisi mennyt sinne sisään katsomaan, mutta ei hän sillä kertaa voinut päästä.

Monta pientä tytönpäätä ilmestyi ikkunaan. Aune nyökkäsi niille tuttavallisesti ja ne nyökkäsivät vastaan.

Valkea esiliina näkyi olevan jokaisen edessä. Niin heidänkin lapsillaan sitten, ajatteli Aune.

Oi, kuinka ne näyttivät herttaisilta! He olivat jo ihan ystäviä ja silloin pyörätuolin täytyi lähteä liikkeelle. Aune nyökkäsi vielä jäähyväisiksi ja ikkunasta vastattiin. Kaikkein pienin näkyi ojentavan käsiään hänen jälkeensä. Olisi pitänyt saada syliinsä se pieni!

Jatkaissaan matkaansa joutuivat he kulkemaan ruumissaaton rinnalla. Aikaisin väsynyttä vietiin siinä levolle. Pieni valkea arkku oli isän ja äidin sylissä.

— Kuinka sinä nyt juuri kuolit — sanoi Aune — nyt kun kaikki heräävät uuteen eloon, sortuneetkin hankein alta?

Kirkonkellot soivat surullisesti ja kyyneleet vuotivat surevan äidin silmistä seppeleeseen arkun kannella.

— Siinä on nyt murheen murtama, — ajatteli Aune — joka kenties koettaa luoda vettyneen katseensa kauvemmaksi, kohti ijäisyyden kultaporttia, josta hänen pieni lapsensa jo on käynyt sisälle.

Oi, kuinka Aunen oli sääli sitä äitiä! Jos Jeesus nyt eläisi maan päällä, niin varmaan, varmaan hän pysähdyttäisi ruumissaaton, herättäisi pienokaisen kuolleista ja antaisi sen elävänä sen äidille.

Mutta ei ollut nyt Jeesusta eikä ketään, joka olisi armahtanut.

Ruumissaatto kulki kulkuaan uudelle hautuumaalle, mutta pyörätuolia ohjattiin kohti vanhan hautuumaan porttia. Kun he olivat poikenneet siitä sisään, kulki Leena edellä, että Lauri löytäisi tien. Ei sinne ollutkaan vaikea löytää, vähän matkaa vaan valtatieltä oikealle.

Pysähtyivät nyt kummun kohdalle, jossa kohosi tumma hautapatsas nimikirjoituksineen. Leena etsi luutansa pensaikosta ja lakaisi pois kuivettuneet lehdet, joitten välistä vihanta ruoho jo nosti korttansa ilmoille.

— Kohta saamme tulla istuttamaan kukkasia — sanoi Leena muokaten multaa kädellään.

— Voi, ettei meillä nyt ollut mukana pientä seppelettä tai kukkakimppua, kuten ennen, — pahoitteli Aune. Ei saanut kaupoista sunnuntaina. —

Korkeat puut huminoivat hiljaa ja uudelta hautuumaalta kuului hautausvirren surullinen sävel.

— Voi, minkätähden piti sen kaiken olla niin surullista, vaikka ruumiin kuolemalla se oikea elämä vasta alkaakin!

Linnut visertelivät puitten latvoissa elämän laulua — kuolleille.

Oli niin juhlallista, täytyi puhua ihan kuiskailemalla. Aune kertoi Laurille, että isä siihen haudalle tullessaan aina paljastaa päänsä ja vaipuu ajatuksiinsa. Aune arvasi, että isä silloin ajatuksissaan koettaa kohota äidin luo.

Ja poismennessä sanoo hän tavallisesti vaan:

— Hän oli liian hyvä tähän maailmaan.

— Missä sinun äitisi hauta on? — Alkoi Aune kysellä.

— En tiedä, en muista oikein — sanoi Lauri — jossain se on syrjemmässä, jonne köyhiä haudataan.

— Etkö sitten milloinkaan ole käynyt siellä?

Olivat he käyneet ensi aikoina isän kanssa. Siihen oli pistetty keppi multaan merkiksi ja isä oli aikonut teettää siihen puuristin, mutta se oli sitten jäänyt teettämättä.

— Nyt me lähdemme etsimään sitä, — sanoi Aune.

Ja he lähtivät kiertämään pitkin hautuumaan syrjiä, pujottelivat hautakumpuin välitse ja pysähtyivät tunnustelemaan multaan pistettyjä keppejä, joita oli monta. Mutta Lauri vaan ei jaksanut muistaa, mikä hänen äitinsä hauta oli.

— Selvästi muistan hautuupäivänkin, sanoi hän. — Se oli juuri näin kaunis kevätpäivä kuin tämäkin. Seisoin haudan partaalla isän vieressä ja itkin, sillä sydäntäni särki kovasti. Muistan senkin, että siihen näkyi merenlahti ja että se silloin oli kirkas ja tyyni. Aivan lähellä hautaa kasvoi suuri kuusi. Ja kun seisoin siinä ja itkin, lensi pieni lintunen sen oksalle ja lauloi ihanasti. Luulin sen tulleen lohduttelemaan minua ja luulin sen laulaneen:

— Ole uskollinen ja vilpitön, niin käy sinulle hyvin elämässä ja kuolemassa. —

Etsiessään asettuivat he nyt sellaiseen paikkaan, johon näkyi merenlahti ja jossa kasvoi suuri kuusi, mutta siinä taas ei ollut keppiä.

Mahdotonta aivan oli heidän löytää sitä, sillä meri näkyi moneen paikkaan, monta kuusta kasvoi ja monta pientä lintua liverteli niitten vihreillä oksilla.

— Isä sen kyllä muistaa, sanoi Lauri.

— Siksipä tulemmekin toiste isäsi seurassa etsimään.

Ja he päättivät nyt Leenan kanssa, että samalla kuin he istuttavat kukkia omalle haudalle, laittavat he Laurinkin äidin haudalle juuri samallaisia.

Ja niin he lähtivät paluumatkalle. — — —

Sitten iltasella, kun Aune jo oli asettunut yötiloilleen, alkoivat kaikki ne asiat, jotka hän päivällä oli kokenut, uudelleen kiertokulkunsa hänen aivoissaan.

— Jossain se on syrjemmässä — soi Laurin surullinen ääni. Voi, miksi piti sen olla syrjemmässä? Minkätähden sielläkin vielä tehdään eroitus?

Leenan täytyi olla siinä lähellä lohduttelemassa.

— Eihän siinä oikeastaan mitään eroitusta tehdä. Mutta haudat kun ovat kalliita näin kaupungissa, niin varakkaammat voivat lunastaa parempia paikkoja. Ja yhdentekevähän aivan on, missä ruumis lepää, kunhan henki vaan on ijäisessä ilossa.

— Aivan, aivan varmaan on Laurin äiti siinä ilossa — riemuitsi Aune — hän kun oli niin hurskas ja hyvä. Ja se Aunea kanssa lohdutti, että he sitten istuttavat kauniita kukkia hänen haudalleen — Vaikka se onkin syrjemmässä.

Uudelleen kulki siinä ruumissaattokin hautuumaata kohden kirkonkelloin soidessa.

— Ai, ai sentään, kuinkahan, kuinkahan kovasti sen äidin sydäntä särkee?

Aune oli ihan tuskassa ja Leena koetti lohduttaa häntä sillä, että on sanottu: autuaat ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen.

— Niinpä nyt lohduttakoon häntä se suuri Lohduttaja, ainoa ja korkein!

Aune näki niin elävänä edessään sen äidin kalpeat kasvot, joihin sanaton suru oli painanut pyhän leimansa. Niin, pyhän, sillä jotain pyhää ja korkeata on sellaisessa suuressa surussa, jota ihmiskieli ei kykene kertomaan. Eiköhän vaan lienekkin se korkeinta kaikesta siitä, mitä ihmissydän voi tuntea!

Aunekin olisi tahtonut sellaisen suuren surun sydämmeensä. Tosin oli hän ikänsä kaiken kantanut murhetta jalkainsa tähden. Mutta se tuntui nyt niin itsekkäältä ja vähäpätöiseltä.

No, mikäs esti suremasta? Mikäs esti surulla saattamasta pienokaista multiin ja itkemästä itkevän äidin kanssa!

Aunen päänalainen kastui taas ihan märäksi sinä iltana ja hentoset sormet liittyivät ristiin peitteen alla.

Kun hän jo oli uniin uupumassa, ojennettiin vielä kahta pientä kättä hänen jälkeensä lastenkodin ikkunasta. Mutta hänen viimeinen ajatuksensa oli:

— Oi, sinä pieni lintukulta, joka lauloit lohdutusta orpopojalle haudan partaalla!

— Oi, jos olisikin aina joku pieni lintunen livertämässä uutta toivoa murheen yössä!

17

Kevät edistyi edistymistään luonnossa, mutta Aunen poski kävi yhä kalpeammaksi. Näytti siltä kuin elinvoimat päivä päivältä olisivat laskeneet. Mutta isä toivoi, että kesä taas korjaisi kaikki. Oli vaan heti ruvettava hankkimaan maalle.

Mutta eräänä päivänä tuli tohtori tavallista synkempänä Aunen kamarista ja selitti isälle, että nyt oli koetettava viimeistä keinoa ja lähdettävä — ulkomaille.

Se tuli kuin ukkosen isku.

— Viimeistä keinoa, ja auttaisiko sekään? Mutta täytyihän sen auttaa, koska se oli viimeinen. Luoja tiesi, Hän yksin tiesi! Vielä oli toivomisen syytä. Ja toivoa täytyi, sillä muuten ei jaksaisi elää.

Se oli heti ilmoitettava Aunelle, sillä matkaan oli päästävä niin pian kuin suinkin.

Aune tuli ensin kovin surulliseksi. Hän oli uneksinut niin valoisia kesäunelmia ja nyt ne kaikki raukeisivat tyhjiin. Mutta Leena lohdutteli, että niin oli usein elämässä, että juuri ne valoisimmat melkein aina raukesivat tyhjiin ja että siihen oli tottuminen jo ajoissa.

Ja isän mielestä Aunesta olisi pitänyt tuntua oikein hauskalta päästä omin silmin näkemään etelä-Euroopan kauniita maita. Ja entäs sitten matka ensin meren yli! Aavalle merellehän Aunen aina oli tehnyt mieli päästä, sinne missä ei näy rantoja ei ääriä, ei muuta kuin taivaan korkea kansi. Ja liittyihän siihen matkaan pääasiana heidän elämänsä iloisin ja ainoa toivo — Aunen paranemisen toivo.

Mutta Aune hymyili surumielisesti sille ilolle.

Kannettiin nyt sisään matkalaukut. Täytyi vaan alkaa keräillä kokoon kapineita, sillä kahden päivän päästä piti sen suuren laivan, joka veisi heidät kotimaan rannasta, lähteä matkaan.

Aune oli ennen aina keväisin tahtonut itse olla mukana matkalaukkuja täytettäissä. Hän oli tahtonut omista tavaroistaan itse määrätä jokaisen kapineen joka laskettiin sinne. Ja hänestä oli ollut ylen tärkeätä, missä järjestyksessä kirjat olivat ja mikä joutui äidin valokuvan naapuriksi. Ja siinä kaikessa oli hänestä ollut ihan omituinen viehätyksensä. Nyt oli hän ihmeellisesti välinpitämätön kaikesta siitä. Leena sai panna matkalaukkuun mitä ikinä tahtoi ja missä järjestyksessä tahansa.

Leena oli ensin ihan ymmällä, sillä hänenkin piti nyt mukaan sille pitkälle ulkomaanmatkalle näin äkkiarvaamatta. Mutta siinä vaan ei ollut pitkiä arvelemisen aikoja.

Toisen päivän iltapuolella olivat kaikki kapineet jo hyvissä ajoissa valmiina eteisessä matkaa varten. Aunekin oli jo matkapuvussa, tummansinisessä leningissään ja helminauha kaulassa.

Hän oli lähettänyt kutsumaan Lauria puheilleen ja odotti nyt jännityksessä hänen tuloaan. Mutta Lauri viipyi kauvan.

— Kenties hän ei pääse ensinkään, ajatteli Aune. Ja hänen sydäntään alkoi jo ahdistaa se ajatus.

Kaikkein rakkaimmat ja kauniimmat kertomus- ja kuvakirjansa oli hän laittanut paperikääröön ja kirjoittanut päälle Laurin nimen ja osoitteen, sillä hän oli päättänyt antaa ne muistiksi hänelle.

Siinä Lauri arvon tulikin ihan viimeisessä hetkessä. Ilonkyynel herahti Aunen silmään — ilon vaiko surun?

— Niin se nyt kävi — sanoi hän. — Mutta, jos Jumala suo — niin me kerran vielä vietämme kesää Ahtolassa.

Laurin täytyi silloin luvata, että hän säilyttää ne Jannen tekemät tärkeät piirustukset kalleimpana tavaranaan ja ettei hän milloinkaan unohda heidän yhteistä tuumaansa, heidän elämäntehtäväänsä.

Lopuksi uskoi Aune ne kolme jäljellä olevaa kultarahaansa Laurin huostaan. Hän kyllä tietäisi, miten ne parhaiten olisivat käytettävät.

Eikä auttanut enään muuta kuin lähteä laivalle. Lauri sai nyt tehdä viimeisen palvelluksensa pikku Aunelle — lykätä hänet pyörätuolissa rantaan.

Kun he kulkivat patsaan ohi, nyökkivät hyasintit jäähyväisiään iltatuulessa, aivan kuin lähettääkseen suloterveisensä etelän kukkasille. Aunekin nyökki niille armaille ystävilleen, joitten kehitystä hän niin hartaasti oli seurannut.

Samaan liittoon tulivat serkutkin ajaen. He olivat pelänneet myöhästyvänsä ja ottaneet hevosen. Hiljalleen ajoivat he nyt pyörätuolin jäljessä. Heillä oli kummallakin iso kukkavihko mitä kauniimmista ruusuista. Mutta heistä tuntui vaan niin kummalliselta, aivan kuin olisivat kulkeneet ruumissaatossa.

Saimi itki katkerasti. Hän sanoi tietävänsä ihan varmaan, ettei Aune enään milloinkaan palaa siltä matkalta ja hän katui, että oli panettanut ainoatakaan punaista ruusua kukkavihkoonsa.

Rantaan päästyä sanoi Aune kiireesti hyvästi saattajilleen ja isä ja Leena kantoivat hellävaraa pyörätuolin laivan peräkannelle.

Aunesta tuntui taas niin oudolle, aivan kuin joku vieras olisi istunut pyörätuolissa ja hän itse jostain loitommalta olisi katsellut liikettä rannalla ja merelle lähtevän laivan kannella.

Mutta kun laivamiehet olivat irroittaneet paksut köydet ja laiva hiljalleen rupesi etenemään laiturista, tunsi Aune sydämmensä ahdistuksesta, että hän siinä istui pyörätuolissa ihan itse.

Monta oli siinä matkaan lähtijää, mutta vielä useampia jäi rannalle. Serkutkin seisoivat siellä huiskuttaen nenäliinojaan, mutta Aunen silmä etsi väentungoksesta pientä punaista lakkia, jossa oli tupsu päänlaella.

Siellä sen omistaja seisoikin surullisena ja kalpeana. Aune ajatteli, että tulikohan Laurin yhtään ikävä häntä. Hän ei ollut puhunut mitään, kun Aune sanoi lähtevänsä, ei sanaakaan.

Eron hetkenä, kun laiva eteni etenemistään ja ihmiset rannalla yhä pienenivät, tunsi Aune oikein kuinka paljon, paljon hän piti Laurista. Olisi tehnyt mieli sanoa vielä edes sanan, huutaa sinne rannalle:

— Jumalan haltuun!

Mutta se ei olisi kuulunut enään. Aune kohotti nyt vaan kättänsä taivasta kohden merkiksi ja Lauri näkyi ymmärtävän hänen sanatonta kieltään, sillä rannallakin nousi pieni kätönen kohti korkeutta.

Sitten ei enään voinutkaan eroittaa mitään. Kaikki ihmiset sulivat yhteen mustaksi juovaksi, joka viimein näytti vaan pieneltä pilkulta. Ja lopuksi ei näkynyt sitäkään.

Mutta rauha oli jälleen palannut Aunen sydämmeen. Se olikin poistunut sieltä vaan sentähden, että hän hetkeksi oli unohtanut taivaallisen Isän. Oli unohtanut, etteivät mitkään merten aallot voi eroittaa niitä, joilla on yhteinen matkan määrä Hänen luokseen.

Ilta oli lämmin ja ihana. Laiva kiiti jo täyttä vauhtia meren hiljalleen aaltoilevaa pintaa, jossa ilta-aurinko kimalti ja välkkyi.

Auringon valossa jäi Helsinki sinne rantaselle loistamaan ihmekaupunkina. Valkeat kivimuurit heijastivat kirkkautta ja tuhannet ikkunat säteilivät kuin puhtain timantti.

Kuka olisi luullut surun ja kärsimyksen milloinkaan vaeltavan niitä katuja!

Sielläkö todella hän, Aunekin, oli asunut? Sielläkö hän oli kuunnellut myrskyn ulvovaa ääntä pilkkopimeinä talviöinä?

Sielläkö vainen puukenkäpoika otsansa hiessä oli juoksuttanut sanomalehtiä kylminä aamuina ja sielläkö istui sairas lapsi lukien läksyjään ja tehden taulunpuitteita pyykkimuijan kosteassa kamarissa? — —

Hetken loisti Helsinki vielä ilta-auringossa tornineen ja huippuineen, mutta sitten laiva teki käänteen aukeammalle ulapalle, jossa ei näkynyt ääriä ensinkään.

Aune katseli kotimaansa katoavaa rantaa hiljainen kaiho sydämmessään. Sinne nyt jäivät kotimaan käet kukkumaan ja nuoret tuomet tuoksumaan tyynillä rannoilla.

Mutta Jumala on kaikkialla ja Hänen rakkautensa rakentaa sillat tähdestä tähteen. Ja Hänen kätensä ohjaa ihmistenlapsia heidän teillään ja poluillaan, ja hyvä on olla Hänen turvissaan!

Nyt ei Suomesta enää näkynyt muuta kuin kaitainen juova taivaan rannalla. Aune sulki silmänsä säilyttääkseen sen kuvan niin kauvan kuin suinkin.

Ja kun hän nyt istui siinä silmät suljettuina katsellen kaitaista juovaa taivaan ranteella, ilmestyi siihen pieni poikanen, joka kohotti kättään korkeuteen.

Ei Aune nyt enään kysynyt hänen nimeään. Mutta hän tunsi hänet siksi veljekseen, jonka hän kerran oli nähnyt unissaan. Ja Aune tunsi sielussaan taivaallista riemua siitä käden asennosta, sillä hän tiesi, mitä se merkitsi.

Ja hän tiesi nyt, että todellisesti onnellinen on ihmistenlapsista ainoastaan se, jonka silmä tähtää ijäisiä asuntoja. Ja se onni ei riipu mistään maallisista ehdoista ja eduista.

Kun Aune vihdoin aukaisi silmänsä, ei näkynyt enään mitään juovaa taivaan ranteella. Aurinko meni siellä vähitellen mailleen, ilta alkoi hämärtää ja tuuli tuntui kiihtyneen. Mustia pilviä ajeli taivaalla ja yhä kovemmin alkoivat aallot heiluttaa laivaa.

Pyörätuoli ei tahtonut enään pysyä paikoillaan. Sentähden isä ottikin Aunen käsivarrelleen ja kantoi hänet hyttiin, jossa he heti laittoivat hänet levolle. Mutta nukkumisesta ei voinut olla puhettakaan. Laiva pyöri nyt niin, että isä ja Leena vaan seiniin nojailemalla voivat pysyä pystyssä ja ulkoa kuului meren pauhu ja laivan rytinä ja ryske. Aallot tuntuivat heittelevän sitä kuin lastua vaan. Oi, kuinka ihmisvoima taas tuntui vähäiseltä.

— Noin juuri elämänkin ulappa ihmisen pientä purtta heittelee — sanoi Leena — ja onneton se, jonka peräsintä ei pitele voimakkaampi käsi.

— Pelkääkö lapsikultani? Kysyi isä.

— En vähääkään, sillä minun peräsintäni pitää se Voimallisin.

Aunen kasvot olivat vastapäätä hytin pientä, pyöreätä ikkunaa. Ja hän tuijotti siihen, mutta siitä katseli vaan pilkkopimeä sisään. Väliste sentään oli aivan kuin jotain valkeata olisi väipähtänyt ohi. Se oli varmaan korkean aallon vaahtopäinen harja.

Ja kun Aune katseli sinne pilkkopimeään, ilmestyi ikkunaan vanha tuttava ja ystävä. Se oli iltatähti, joka oli noussut taivaan ranteelle ja pääsi pilkistämään pilvien lomasta. Nyt hän oli aivan kuin omassa sängyssään. Noin juuri oli sama tähti katsellut hänen huoneensakin ikkunasta sisään.

Kenties näytti sen loisto vieläkin lempeämmältä nyt, kun se oli tullut lohduttamaan yön vaaroissa harhailevia. Ijäisen rakkauden kieltä se puhui.

Niin se on — missä ei ole pientä lintua laulamassa, siellä nousee kirkas tähti taivaan vahvuudelle valottamaan. Mutta Jumala on kaikki kaikissa.

Aunella oli isän käsi toisessa kädessään ja Leenan toisessa. Hän likisti niitä hellän hellästi hentosilla käsillään. Ja hän puhkesi nyt kiittämään heitä heidän rakkaudestaan häntä kohtaan, jota hän ei ollut ansainnut, mutta jossa hän oli saanut lämmitellä ikänsä kaiken. Ja hän ymmärsi, että sekin rakkaus säteenä lähti siitä suurimmasta.

Oi, hän oli ollut ja hän oli niin onnellinen! —

Laineet, yhä heittelivät laivaa kuin pientä lastua vaan. Mutta Aune sanoi, ettei hän pelkäisi sittenkään, vaikka laiva sortuisi aaltojen alle ja peittyisi sinne, syvälle meren syvyyteen.

Sillä kuolemata ei olekkaan olemassa niille, jotka odottavat "uusia taivaita ja uutta maata".

* * * * *

Muutamia viikkoja sen jälkeen kulki suuri laiva taas meren aukeata ulappaa. Oli kirkas kesäpäivä. Meren maininki nousi ja laski tyynesti ja tasaisesti. Kullalle ja hopealle hohti veden kalvo ja leppoisat laineet hyväilivät laivan laitoja.

Mutta laivan peräkannella istui vanha herra tyhjän pyörätuolin vieressä. Ja sanaton suru oli painanut pyhän leimansa hänen kasvoihinsa.

Niin laiva teki äkkiä käänteen niemen nenitse. Ja rannalla siellä hohti Helsinki auringon valossa ihmekaupunkina niinkuin ennenkin tornineen ja huippuineen.

Ja kun ranta läheni, nostettiin laivalla lippu liehumaan. Mutta se nostettiin vaan puoliväliin tankoa murheen merkiksi, sillä laivalla oli ruumis. —

Matkustajien joukossa oli pieni tyttö. Ja kun hän kuuli, että laivalla oli ruumis, kävi hän kovin totiseksi. Hän tuli Leenan luo, joka istui yksinään mustiinsa puettuna, ja kysyi hiljaa:

— Kuka on kuollut?

Niin Leena otti sen pienen tytön käden käteensä ja vastasi surun sortamalla äänellä:

— Rakas lapseni, pikku Aune on kuollut.

Ja Leena kertoi nyt siinä, laivan laskiessa Helsingin tyyneen satamaan, — hän kertoi siinä kuuntelevalle tytölle pikku Aunen elämän tarinan.

— Sahattiinko sen jalka sitten poikki? Kysyi lapsi pyyhkien kyyneleet poskeltaan.

— Ei sitä sahattu. Ennenkun ennätettiin sahata, lähti Aune pois, levähytti siipensä lentoon aivan kuin muuttolintu vieraalla maalla.

18

Monta vuotta on kulunut. On kevät. Hanget ovat sulaneet pohjolan metsistä, joissa kevätpurot nyt iloisesti lirisevät. Ja muuttolinnut ovat palannet pesilleen etelän mailta.

Helsingin esplanaadissakin on vieno vihanta jo alkanut paistaa. Ja aavalta meren selältä tulee leppoisa tuulenhenki iloisesti liihoitellen, löyhytellen. Uutta elämän toivoa tuo se mukanaan. Ja puut aukovat nuppujaan. Ja kukka nostaa varttaan maasta.

Esplanaadissa kävelee parvi ylioppilaita, uuden uutukaiset, vasta voitetut valkolakit päässä. Kuin pohjolan keväinen päivä, niin valoisana on elämä heidän edessään. Kevään toiveet kutovat kultakangastaan tuolla taivaanranteella. Ja heidän mielensä palaa suuriin sankaritöihin siinä sodassa, jota valkeus käy pimeyden valtoja vastaan. Ja kaikki se kauneus, mikä ihmismieltä voi ihastuttaa, nostaa heidät ihanteiden maahan ylemmäs arkielämän pikku puuhia ja vähäpätöisyyksiä.

Runebergin patsaan luo jouduttuaan, pysähtyvät he siihen ja laulun sävelinä nousevat keväiset tunteet kohti taivaan korkeata kantta.

Pohjoisesplanaadilla on patsaan kohdalla kivitalon ensimmäisessä kerroksessa ikkuna, jossa illan hohde välkkyy. Ja Lauri katsoo siihen ja lapsuusajan muistot heräävät hänen mielessään armaina ja ihanaisina.

— Ennustuksesi on käynyt toteen. Nyt minä seison täällä.

Mutta ei avaudu ikkuna. Eikä ilmesty siihen armaita kasvoja.

Lauri jää siihen seisomaan vielä sittenkin, kun toverit lähtevät toisaalle. Hän ei ole kuullut sanaakaan Aunesta sen illan jälkeen, jona se armoton laiva vei hänet kotimaan rannasta kauvas vieraille maille. Sillä muutaman päivän perästä Aunen lähdettyä kiikkui Laurikin meren aalloilla — "Aavasaksa" vei hänet silloin Ouluun. Eikä hän ole käynyt Helsingissä sen koommin. Ja harvoin on hän enään viime vuosina muistanutkaan pikku Aunea.

Mutta kun hän nyt seisoo siinä katsellen kuinka illan hohde välkkyy ikkunassa, tuntuu siltä kuin hän ei voisi liikkua paikaltaan, ennenkun hän on nähnyt Aunen.

Ja kuinkahan onkaan — vaikkei hän tietensä olekkaan viime aikoina ajatellut Aunea, niin tuntuu nyt ihan siltä, kuin kaikki hänen ponnistuksensa näitten vuosien kuluessa olisivat olleet vaan sitä varten, että hän kerran saisi seisoa patsaan juuressa Aunen ikkunan alla päässään valkea lakki.

Mutta ei tule Aune ikkunaan.

Lauri lähtee kävelemään. Poikkee aivan kuin tietämättään sisään tutusta portista ja avaa raskaan oven, joka vinkuu saranoillaan niinkuin ennenkin. Ja hän tuntee ne portaat joihin hän kerran kompastui puukengissään. Mutta ovessa, jota hän etsi, on outo nimi, tuntematon aivan, vieras vainen.

Hän palaa takaisin, seisoo portilla, tuntee katuvierustan terävän syrjän, johon pyörätuoli tärähti, silloin kun he lähtivät hautuumaalle. Ja hän alkaa astua niitä samoja katuja. — Välitorin reunassa aukeaa leveä Bulevardi hänen eteensä vanhoine vaahteroineen, joitten latvoissa iltatuuli humahtelee.

On aivan kuin joku toinen veisi häntä, taluttaisi hellästi kädestä. Ne on lapsuusajan armaat muistot. Muisto, jostain ihanasta, jota ei koskaan voi unohtaa ja joka ei milloinkaan tule takaisin.

Ja ne vievät häntä ne muistot, kuljettavat Albertinkatua Lapinlahdenkadulle. Hän pysähtyy tutun rakennuksen portille. Ja monta pientä tytönpäätä ilmestyy ikkunaan. Ja kaikki on aivan niinkuin ennenkin.

Niin hän tulee hautuumaalle ja kulkee vähän matkaa valtatieltä oikealle, eikä siellä olekkaan kaikki entisellään.

Sinne on tumman muistomerkin vierelle ilmestynyt pieni risti valkeinta marmoria. Ja siinä valkeassa ristissä on kultaisilla kirjaimilla:

/* AUNE. */

— — — Oli jo myöhä, kun Lauri sinä iltana tuli kotiinsa. Vanhemmat asuivat vielä siinä samassa huoneessa. He olivat jo odottaneet häntä.

Isä ei voinut kyllikseen katsella Lauriaan. Oliko se todellakin sama pieni poika, joka ennen kulki siinä ryysyvaatteissaan surullisena ja kalpeana? Nyt oli hän pitkä ja sorja, mutta hänen kasvonsa olivat vielä viattomat ja puhtaat kuin lapsen. Isää ihan itketti ilosta, kun hän katseli Lauria.

Ja entäs se lakki sitten! Isä katseli sitä aivan kuin jotain pyhää kapinetta. Sellaista ei hän milloinkaan ollut pidellyt kädessään. Hän otti varovaisesti käteensä Laurin lakin, käänteli ja katseli sitä joka puolelta.

Laurikin tarkasteli isäänsä. Hän oli tehnyt sen huomion, että isän kädet vapisivat paljoa enemmän entisestään ja että otsaan oli ilmestynyt monta uutta poimua. Mutta muuten oli hän nyt onnellisemman näköinen kuin ennen ja hänen katseensa oli kirkas ja rauhallinen.

Oi, sitä rakasta isää! Lauri tiesi, ettei hän milloinkaan voisi valehdella eikä koskaan tehdä toiselle vääryyttä, ennen hän kuolisi.

Mutta Laurin sydäntä ahdisti sinä iltana kalvava suru. Hän nousi kävelemään edestakaisin sen pienen huoneen lattiata ja pysähtyi väliste ikkunan alle. Katse kulki tuttua uraansa sinne vastapäätä olevaan maakerrokseen ikäänkuin nähdäkseen lukiko Janne, vai tekikö taulunpuitteita.

Laurin kysymättä sanoi isä:

— Janne ei asu enään siellä. He muuttivat pois huoneen kosteuden tähden. Häntä sinun heti pitää tavata. Hän pääsi ylioppilaaksi jo viime kevännä. Kuka olisi luullut hänen tulevan niin terveeksi ja reippaaksi? Kyttyrää ei huomaa juuri ensinkään. Hän vaan ei liioin herrastele. Väliste tulee hän työpaikalleni, ottaa vasaran kädestäni ja hakkaa monta tuntia miehen tavalla.

— Te olette vanha ja väsynyt — sanoo hän. Ja kun ensin estelin häntä, jotta:

— Mitäs herra tällaista työtä, hän vastasi:

— Mikäs herra minä teille ja samallaisia herrojahan me ollaan kaikki.

— Ja usein olen nähnyt hänen vetävän äitinsä raskasta pyykkitiinua käsirattaissa rantaan.

— Voi, sitä kunnon poikaa! — Puhkesi Lauri sanomaan. Ja hän hehkui halusta päästä puristamaan Jannen kättä.

Oo, hän muisti kyllä sen ajan, jolloin Janne valjuna vapisi kelkan perässä, kuin hän veti häntä kouluun, sen ajan jolloin hän näki nälkää huoneessa, josta löyhähti vastaan kellarinhaju. —

Emintimä oli tehnyt tilan Laurille heidän omaan sänkyynsä ja heidän piti itsensä nukkua lattialla. Mutta Lauri sanoi, ettei sellainen asiain järjestys voinut tulla puheeksikaan. Juuri entisillä yötiloillaan tahtoi hän nukkua. Piti koetella näkeekö siinä vielä yhtä hyviä unia kuin ennen.

Lauri auttoi emintimää vuoteitten valmistamisessa.

Hän oli heti huomannut, että se kova ja tyly ilme oli kadonnut äitirukan kasvoista ja sijaan oli tullut jotain hyvää ja lempeätä.

Ennenkun he kävivät nukkumaan, istuutui äiti Laurin viereen, otti häntä kädestä ja pyysi sydämmestään anteeksi entisen kovuutensa häntä kohtaan. Hän ei ollut tietänyt paremmasta silloin. Ikuinen rakkaus ei ollut silloin vielä päässyt paistamaan hänen jäiseen rintaansa.

Ja hän meni piironginlaatikolle ja otti sieltä esille — pikku Annin kengät, jotka olivat ostetut Laurin Oulusta lähettämillä säästörahoilla. Ne olivat kovin sievät pikku kengät. Kärjissä oli vähän kiiltonahkaa niinkuin Lauri kirjeessään oli määrännyt. Ja näkyi, että niissä oli kävellä tallusteltu, sillä toinen oli kannalta vähän läntistynyt. Ne olisivat voineet kestää vielä kauvan, mutta pikku Anni ei tarvinnut sitten enään kenkiä, ei kenkiä eikä muuta.

Lauri oli hellitä itkuun, mutta se ei olisi ollut miehekästä. Hän nousi kävelemään ja koetti puhua muuta. Hän kertoi siitä, kuinka hän tervaveneessä oli laskenut Oulujoen kuohuvia koskia, kuinka siellä vesi nousee vaahtopylväinä paasista ja valtava pauhu estää ihmisäänen kuulumasta.

Mutta yli kosken pauhun kuului nyt hänen sydämmensä vaikeroiva ääni, ja se huusi takaisin pikku Annia — pikku Annia ja sitä toista. Oi, kuinka olisi tehnyt hyvää, jos kaksi hentoa käsivartta nytkin olisi kietoutunut hänen kaulaansa niinkuin muinen, kun hän iltasella tuli kotiin surulliselta matkalta! — —

Niinpä hän nyt lepäsi siinä entisillä yötiloillaan. Ja hän ajatteli, että siinä sentään oli ollut hyvä nukkua. Se oli kumminkin ollut hänen kotinsa lattia ja kodin lattia on pehmeä ja lämmin. Ja siinä oli ollut niin hyvä levätä puhtaalla omallatunnolla ja rinta täynnä rauhaa.

— Oi, onnellinen hän, jos aina voi säilyttää sydämmensä niin vapaana kaikesta saastasta kuin oli sen pienen pojan, joka muinen nukkui ryysyvuoteellaan seinivieressä lattialla! — —

Mutta vaikka siinä olikin hyvä levätä, pakenivat unenhenget kumminkin hänen vuodettaan. Ja väikkyi siinä vaan pieni valkea risti kultakirjaimineen.

Kenties se olikin ollut vaan hairahdus. Kenties sitä ei ollutkaan todellisuudessa. Olisi pitänyt koetella kädellään. Mutta sitä hän ei olisi rohjennut. Hän oli vaan seisonut sen edessä paljastetuin päin, hengessään koettaen kohota Aunen luo.

Mutta missä oli hän? Ja kuka hän oli? Ja oliko häntä ollenkaan?

Tähtitarhain riemujako hän katseli katoamattomassa kirkkaudessa?

— Ooh, ja minä matelen täällä maan tomussa!

Ja oliko häntä ollutkaan?

Oliko hän ehkä ollut sen kaikkein korkeimman ja pyhimmän ilmaus, sen joka pakenee pois jo silloin, kun yrittää sitä nimeltään mainita, saatikka sitten käsin kosketella.

Ooh, Laurin täytyi hypätä pystyyn ja itkeä ahdistustaan yön hiljaisuudessa. Hänen täytyi langeta maahan kasvoilleen sen pyhimmän eteen, joka poltti hänen sielussaan, joka vaati häntä pudistamaan pölyt jaloistaan ja jonka edessä hän vapisi — ja joka pakeni häntä, mutta jota kuitenkin aina täytyi tavoitella. Sillä se oli ihaninta kaikesta!

— — Hän lepäsi jo tyyntyneenä vuoteessaan, mutta unenhenget vaan vielä väistyivät häntä.

Aikaisen aamun sarastus valaisi jo itäistä taivaanrantaa. Kohta se hehkui kultana ja purppurana. Ja vihdoin lensi sieltä kultaiset nuolet suoraan heidän huoneeseensa.

Lauri alkoi katsella ympärilleen. Pöydällä siellä, johon isä sen oli asettanut illalla, oli hänen valkea ylioppilaslakkinsa, jonka voittamista hän oli pitänyt elämän korkeimpana onnena.

Mutta hänen täytyi nousta kädellään koettamaan oliko se todellakin siellä.

Oli se, eikä se edes yrittänytkään paeta. Mutta se olikin vaan palanen vaatetta eikä sillä semmoisenaan voinut olla mitään merkitystä hänen elämänsä onnen mittaajana.

Pöydällä lakin vieressä oli se pieni puulaatikkokin, jonka äiti illalla oli tuonut vinniltä. Siihen Lauri Ouluun lähteissään oli kätkenyt kalleimmat tavaransa, ja kannen oli hän naulannut kiinni suurilla rautanauloilla.

Hän yritti nyt kantta auki ja saikin siihen senverran rakoa, että sai pistetyksi kätensä sisään.

Ensimmäiseksi tuli sieltä esille pienet punaiset kintaat, jotka olivat kuluneet rikki peukaloista ja kärjiltä.

— Oi sentään! Lauri vei ne huulilleen ja suuteli hellästi.

— Toden totta ne olivat hänen kalleimpia tavaroitaan!

Sitten otti hän sieltä paksun paperitukun. Kylläpä siinä oli kääreitä. Mutta viimein tuli sieltä esille iso paperiarkki. Lauri levitti sen eteensä pöydälle. — Se oli se Jannen tekemä tärkeä piirustus. Lauri jäi istumaan sen eteen pää käden varassa. Hän katseli kuinka lemmenkukat sinersivät siinä ikkunan alla.

Ja hän tiesi nyt, minkätähden hän oli ponnistellut ja minkätähden pyrkinyt pysymään hyveen ja totuuden tiellä. — Sentähden vainen, että hän kerran kelpaisi olemaan opettajana siinä koulussa, jonka Aune laittaa niille lapsille. —

Aurinko oli jo kohonnut täyteen loistoonsa taivaanranteelle. Se valaisi nukkuvan kaupungin hiljaiset kadut. Se valaisi sen pienen huoneen, jossa Lauri istui miettien elämänsä korkeinta kysymystä. Ja sen lempeät säteet kuiskailivat hänelle:

— Minä olen Aune…

Mutta minkätähden oli Aune nyt oikeastaan ilmestynyt hänelle? Minkätähden oli hän saattanut hänen sielunsa vapisemaan ahdistuksen tulessa? — Senkötähden, että Lauri muistaisi pysyä uskollisena hänen asialleen?

Ja Lauri ymmärsi nyt, että Aunen asia oli hänenkin elämänsä korkein tarkoitus. Ja ollakseen sille uskollisena ei hänen tarvinnut rakentaa taloja, ei linnoja kivestä eikä puusta.

Sillä Aunen asia puhui hänelle lemmenkukan sinisilmästä siinä ikkunan alla. Se puhui hänelle pienen kintaan kuluneista silmukoista.

Ja Aunen asia oli rakkaus ihmistenlapsiin. —

Lauri aukaisi ikkunan ja joi virvoittavaa aamuilmaa.

Ja alhaalla siellä hohti Helsinki tornineen ja huippuineen. Mutta Lauri tiesi, että niitten kattoin alla oli paljon ahdistusta ja tuskaa. Ja hän hehkui halusta päästä sitä lieventämään.

Kauvan käveli hän vielä edestakaisin sen pienen huoneen lattialla. Hän pysähtyi sängyn eteen ja katseli siinä nukkuvia.

Oi, hänen rakasta isäänsä? Kuinka hänen sydämmensä pitkien vuosien kuluessa oli palanut halusta päästä häntä näkemään.

Ja se oli todellakin hän! Käsi vapisi nukkuissakin sängyn laidalla.

Ja nurkassa tuolla oli raskas rautamoukari.

Oi, kuinka onnellista, että hän vielä oli eläväin joukossa, ettei vielä ollut liian myöhäistä! — —

* * * * *

Mutta kun hän laski polttavan päänsä valkealle tyynynpäälliselle vihdoinkin nukkuakseen, näki hän edessään vastaisen elämänsä viitoitetun tien.

Eikä se hukkunut ihaniin utupilviin, vaan se kulki jokapäiväisen elämän karua maata, kärsiväin ja unhotettuin keskitse.

Itsensäkieltämisen taivalta se kulki voitosta voittoon.

Ja sen tien päässä toivoi hän vielä kerran saavansa nähdä Aunen.