SISÄLLYS. (continued 2)

Kun muut fariseukset näistä syistä etsivät Jeesusta hukuttaaksensa, niin Nikodeemus, joka oli yksi heistä ja juutalaisten ylimmäinen, katsoi parhaaksi saapua yöllä hänen puheilleen.

Ja meille on nyt myöskin aivan selvä, mitä Nikodeemus oikeastaan tuli tiedustamaan. Hän, kuten näkyy, sydämmessään myönsi, että Jeesus oli puhunut totta, mutta tahtoi vaan saada selkoa siitä, mimmoinen se taivaan valtakunta oli, jota Jeesus saarnasi, koska sen perustamiseksi oli välttämätöntä hävittää koko juutalaisten entinen käsitys jumalasta ja hänen palvelemisestaan.

Ja Jeesus antaessaan hänelle vastauksen, tietää puhuvansa oppineelle miehelle, joka tunnustaa vaan semmoista, mikä ei ole ristiriitaista inhimillisen järjen kanssa.

Samallaisen kysymyksen kuin Nikodeemus, teki Jeesukselle kerran samarialainen vaimo:

"Meidän isämme, sanoi hän, ovat tällä vuorella kumartaneet ja rukoilleet, ja te sanotte, että Jerusalemissa on se sija, jossa on rukoileminen."

Omituista on, että tässäkin kohden voimme ymmärtää, että samarialainen vaimo jotakin kysyy, ainoastaan siitä vastauksesta, minkä Jeesus hänelle antaa. Myöskin tässä edelläkäyvä puhelu heidän välillään todistaa, että hänen kysymyksensä on juuri se, mihin Jeesus sitten vastaa. Hän tarkoittaa siis kysyä: kun meidän isämme ovat tällä vuorella rukoilleet ja kun te juutalaiset sanotte, että rukoilla pitää Jerusalemissa, niin miten sinä käsket rukoilemaan sitä Jumalaa, jonka sanot voivan antaa minulle ikuisen elämän?

Jeesus vastaa hänelle:

"Usko minua, vaimo, että pian tulee aika, jolloin ette palvele Isää vuorella ettekä Jerusalemissa. Se aika lähestyy, ja onkin jo käsissä, että oikeat palvelijat palvelevat Isää hengessä ja teossa, sillä Isä vaatii semmoisia palvelijoita itselleen. Jumala on henki ja häntä on palveleminen hengessä ja teossa."

Niinikään hän kerran fariseusten kysymykseen, miten ja koska Jumalan valtakunta olisi tuleva, vastasi, ettei se valtakunta, josta hän saarnasi, ollut sellainen kuin se, josta entiset profeetat olivat puhuneet. He olivat sanoneet, että Jumala tulisi kaikellaisten ulkonaisten ilmiöiden mukana, — hän sitävastoin puhui semmoisesta Jumalan valtakunnasta, jonka tuloa ei voida nähdä. Ja jos siitä sanottaisiin, tuossa se nyt on tullut tai tulee, taikka tässä se nyt on, niin semmoista ei saa uskoa. Jumalan valtakunta on kuin salaman välähdys, sekä siellä että täällä ja jokapaikassa, — se ei ole ajassa eikä paikassa, sillä se on ihmisten sydämmissä.

Mutta Nikodeemukselle hän antaa tarkimman ja perusteellisimman selityksen asiasta.

Hän sanoo, että ihminen on Jumalan siittämä, ja tämän perustuksella jokainen ihminen voi ymmärtää, mitä taivaan valtakunta on.

[Suomalaisessa tekstin käännöksessä puhutaan vaatauudestasyntymisestä, mikä on aivan mielivaltainen käännös. Kysymys ei tässä ole uudestasyntymisestä, vaan tulemisesta siitetyksi korkeudesta, taivaasta, eli siis Jumalasta.]

Nikodeemus, kuten aina kaikki filosoofit, vetoaa nyt siihen, että tämmöinen selitys sisältää järjettömyyttä, ja siis on merkityksetön. Hän sanoo: kuinka voi ihminen, joka jo on ennättänyt vanheta, tulla Jumalan siittämäksi, eihän hän voi äitinsä kohtuun toisen kerran mennä ja siellä uudestaan siittyä Jumalasta.

Ei sovi meidän sanoa, että Nikodeemus olisi ilmaissut tavattomampaa ymmärtämättömyyttä tällä kysymyksellään, sillä meidän oma kirkkomme vielä tänäkin päivänä aivan samalla tavalla ymmärtää Jeesuksen siittymisen neitseestä Maariasta pyhän hengen kautta ilman ruumiillista isää. Sekä Nikodeemus että meidän kirkkomme ymmärtävät asian niin, että voidakseen syntyä hengestä, täytyy syntyä vaimosta hengen itsensä siittämänä miehen asemesta.

Tämän erehdyksen Jeesus oikasee nyt sillä lauseella, johon Te olette vedonneet, ilmaistaksenne, että kaste on välttämätön taivaan valtakuntaan tulemiselle.

Puheena olevan lauseen voi alkukielestä kääntää myöskin näin:

Ja Jeesus vastasi hänelle: Totisesti, sanon sinulle, joka ei ole siinnyt lihasta ("vedestä") ja vielä hengestä, ainoastaan se ei taida tulla Jumalan valtakuntaan.

Tässä ei nimittäin ole kysymys tavallisesta "vedestä", vaan ihmisruumiin siemennesteestä. (Vrt. Joh. 10: 34 "ja kohta vuoti veri ja vesi".)

Ja Jeesus jatkaa selitystään:

Se, mikä on ruumiin siittämä, se on ruumis, mutta mikä on hengen siittämä, se on henki. Äläkä siis ihmettele, että minä sanoin sinulle: meidän täytyy tulla Jumalalta siitetyiksi. Henki liikkuu, missä ja milloin tahtoo, ja sen äänen sinä ymmärrät, vaan et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee. Niin on jokaisen laita, jonka on henki siittänyt.

Nikodeemus kysyy edelleen:

Kuinka semmoisia saattaa tapahtua?

Ja Jeesus vastaa:

Sinä olet opettaja, etkä näitä ymmärrä. Totisesti, sanon sinulle, me puhumme, mistä tiedämme ja todistamme, mitä näemme, mutta te ette ota vastaan meidän todistuksiamme. Minä sanoin teille siitä, mikä on maassa, ettekä te usko; kuinkas te silloin saattaisitte uskoa, jos minä alkaisin puhua siitä, mikä on taivaassa. Eihän kukaan voi taivaaseen nousta, taivaasta on ainoastaan tullut alas ihmisenpoika, se, joka taivaassa onkin.

Ensin oli Jeesus sanonut, että ihmisessä on tuo korkeuden siittämä henki; nyt hän sanoo, ettei tästä korkeudesta, s.o. Jumalasta, kukaan voi antaa tietoja, sillä ei kukaan voi päästä Jumalaan asti; mutta Jumalalta taivaasta on astunut alas eli siinnyt hengen poika, — se sama, joka pysyy aina taivaassa Jumalan kanssa. Ja sentähden ihmisenpoika merkitsee henkeä, hengen poikaa ihmisessä.

Ja niinkuin Mooses ylensi käärmeen korvessa, niin on ihmisenpoikakin ylennettävä.

Täytyy muistaa, mitä tuo kertomus käärmeen ylentämisestä on. Käärmeen kuva nostettiin ihmisten nähtäväksi, jotta nämät olisivat pelastuneet ja jääneet elämään huolimatta pistoksesta. Ylentää ihmispoikaa, niinkuin Mooses ylensi käärmeen, merkitsee siis: käyttää Ihmisenpoikaa samaan tarkoitukseen kuin juutalaiset käyttivät käärmettä korvessa.

— että jokainen; uskoen häneen, ei hukkuisi, vaan saisi ikuisen elämän.

Sillä niin Jumala on rakastanut maailmaa, ja hän on antanut poikansa, semmoisen kuin hän itse, sitävarten, että jokainen, uskoen häneen ei hukkuisi, vaan saisi ikuisen elämän.

Niinkuin Mooses, rakastaen kansaa, teki heille pelastukseksi käärmeen kuvan, niin Jumalakin antoi maailmalle pojan, että ihmiset pelastuisivat.

Eihän Jumala synnyttänyt poikaa maailmaan rangaistaksensa maailmaa, vaan siksi, että maailma eläisi hänen kauttansa. Joka uskoo poikaan, hän ei ole rangaistuksen alainen, mutta joka ei usko, hän on jo rangaistu sillä, ettei uskonut siihen, mitä on poika, samallainen kuin Jumala. Rangaistus juuri siinä onkin, että valkeus tuli maailmaan, mutta ihmiset rakastivat enemmän pimeyttä kuin valkeutta, sillä heidän tekonsa olivat pahat. Sillä joka pahoin menettelee, hän hylkää valkeuden, eikä tule valkeuteen, niin etteivät hänen työnsä tulekaan näkyviin. Mutia joka totuudessa elää, se tulee valkeuteen, niin että hänen työnsä näkyvät.

Nämät ajatukset ilmaisevat, mitä Jeesus tarkoittaa Jumalan valtakunnalla, jota jo Johannes saarnasi. Ylentää Jumalan poikaa ihmisessä, uskoa häneen, se merkitsee: olla Jumalan valtakunnassa. Jumalan tarkoitus ei ole ihmisten kuolema, vaan elämä. Se ihminen, joka uskoo pojan henkeen, se elää valkeudessa, se ei kuole ja jääpi Jumalan valtakuntaan: mutta se, joka ei usko hengen valoon, poikaan, hän ei elä, vaan on kuollut. Siinä juuri onkin kuolema, että ihmisille on annettu elämän valkeus, vaan he tekevät pahaa ja siten itse hylkäävät elämän.

Se on siis kokonaan toinen Jumala, kuin se heprealaisten Jumala — luoja, tuomari ja rankaisija, joka oli tunnettu Nikodeemukselle.

Mutta erehtynenkö siis, jos sanon, että sama harhakäsitys Jumalasta ja hänen valtakunnastaan on myöskin meillä, jotka uskomme, että semmoinen ulkonainen temppu, kuin lapsen kaste, voi jotain vaikuttaa tuon lapsen sydämmessä! Jos me taas sanomme, ettei ole kysymyskään siitä, mitä kaste lapsen sydämmeen vaikuttaa, kunhan lapsi vaan tulee senkautta Jumalan yhteyteen ja hänen valtakuntaansa, niin emmekö me juuri silloin kuvaile mielessämme jotakin ulkonaista Jumalaa, joka vaatii kastetta "laintyönä"? Emmeköhän ymmärrä taivaanvaltakunnalla silloin vaan jotakin tulevaa haudantakoista autuudentilaa, emmekä sitä nykyisyyden elämää meidän sydämmissämme, joksi Jeesus sitä sanoi ja joka on ikuinen vaan siksi, että nykyisyys on ikuinen ja joka ei voi kuolemalla katketa vaan siksi, että se on elämä kuolemattomassa Isässä.

Nikodeemuksen ja Jeesuksen välisessä keskustelussa ei ole mainittu, ainoatakaan ehtoa tähän Jumalan valtakuntaan tulemiselle. Siinä on päinvastoin sanottu, että jokainen ihminen tietää, mitä taivaanvaltakunta on, koska hän on korkeudesta syntynyt ja että jokainen siis voi siihen tulla.

Ehdot — ja välttämättömät ehdot — on Jeesus luetellut ihan toisessa tilaisuudessa. Ne löytyvät kaikki hänen vuorisaarnassansa. Mutta kasteesta ei sielläkään mainita mitään. — —

Te voitte sanoa, että näinkin käsittäen kasteen merkityksen meidän kumminkin olisi pitänyt noudattaa yleistä hyvää tapaa ja myöskin ajatella niitä ikävyyksiä, jotka ehkä tulevat kohtaamaan lasta itseään.

Mutta täytyyhän teidän myöntää, että jos meidän mielestämme lasten kaste on Kristuksen opin henkeä vastaan, niin me emme voi muuten menetellä, jos tahdomme pysyä sopusoinnussa tämän opin kanssa.

Niitä on paljon, jotka ajattelevat niin kuin me, — jotka ajattelevat, että jonkunhan täytyy ottaa ikävyydet kärsiäkseen. Käsitykset eivät ota muuttuakseen meidän sanoistamme. Ne voivat muuttua vaan teoista.

Syöminen.

Ei mikään niinkuin ylenmääräinen syöminen ja juominen kuoleta henkistä elämää. Mikä siihen sitten lienee syynä, menneekö kaikki voima ruuan sulattamiseen, niin ettei voimaa muuhun enää riitä, vai muutenko ihminen tylsyy ollessaan alituisesti täynnänsä, varma vaan on, että ylensyöminen ei koskaan kulje yhdessä aatteellisen elämän kanssa.

Mitä sanoo kaiken henkisen elämämme herättäjä tästä asiasta?

Enemmän kuin luullaan.

Korvessa ollessaan hänelle ensiksikin itselleen selviää henkisen elämän luonne ruumiillisen ruuan vertauksessa henkiseen.

"Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, mutta jokaisesta sanasta, kuin Jumalan suusta lähtee."

Näillä sanoilla vastaa hän kiusaajalle, joka käskee häntä pitämään huolta ruuastansa. Hän käyttää näitä sanoja muistellen Israelia, joka eli korvessa nääntymättä 40 vuotta. Hän sanoo: "ei ihminen elä leivästä, vaan ihminen elää Jumalan tahdosta."

Eräällä matkalla opetuslapset häneltä kysyivät eikö hän tahtoisi syödä.

"Minulla on ruokaa syödäkseni, jota ette tiedä", vastasi hän. "Minun ruokani on se, että minä teen hänen tahtonsa, joka minun lähetti, jos täytän hänen tekonsa."

Kansalle hän kerran sanoi:

"Te huolehditte maallisesta ruuasta, vaan minä sanon teille: älkäät murehtiko siitä ruuasta, joka katoo, vaan murehtikaa siitä ruuasta, joka säilyy ikuiseen elämään, siihen, minkä teille antaa ihmisen poika, johon Jumala on leimansa pannut."

Ja kun opetuslapset pyysivät, että hän heille antaisi tätä leipää, niin hän vastasi:

[Seuraavat kohdat (35, 50-55 värssyt) Johanneksen evankeelion 6:sta luvusta siteeraan pitkin matkaa omilla sanoilla siten ilmaistakseni, miten ne käsitän.]

"Minun Isäni antaa sen totisen leivän taivaasta, sillä Jumalan leipä on se, mikä taivaasta tulee alas ja antaa maailmalle elämän."

"Minä olen elämän leipä; joka liittyy minuun, hän ei suinkaan isoo, ja joka uskoo minuun, hän ei koskaan janoo."

"Teidän isänne söivät mannaa korvessa, ja kuolivat. Mutta tämä on se leipä, joka tuli taivaasta alas, ja joka sitä syö, ei hänen pidä kuoleman. Minä olen se elävä leipä, joka taivaasta tuli alas; se, joka tästä leivästä syö, hän elää iankaikkisesti; ja se oppi, jonka minä annan, on se, että minä annan lihani henkisen elämän ruuaksi."

Juutalaiset käsittivät väärin nämät sanat eli juuri niinkuin niitä vieläkin monet käsittävät, että nimittäin Jeesus olisi puhunut oman ruumiinsa syöttämisestä ihmisille. He sanoivat keskenänsä: "kuinka tämä taitaa antaa lihansa meille syödä?"

Ja Jeesus selittää:

"Totisesti sanon teille: ellette syö sitä lihaa, jota Ihmisen poika syö, ja juo sitä verta, jota Ihmisen poika juo, niin ei ole elämä teissä. Siinä Jumalan hengessä, joka syö minun lihaani ja juo minun vertani, on ijankaikkinen elämä. [Sanat: 'Ja minä olen herättävä hänen viimeisenä päivänä' (6: 54), ovat tässä kohden omavaltainen lisäys.] Sillä minun lihani on hänelle totinen ruoka, ja minun vereni on totinen juoma. Joka syö minun lihaani ja juo minun vertani, on minussa ja minä hänessä. Niinkuin elävä Isä minun lähetti ja minä elän Isästäni, niin myös se henki, joka minua syö, elää minun tahdostani. — Tämmöinen on se leipä, joka taivaasta tuli alas, ei niinkuin teidän isänne söivät mannaa, ja kuolivat. Joka tätä leipää syö, hän elää ijankaikkisesti."

Näitä sanoja on ymmärretty ja voikin ymmärtää monella tavalla. Erityisesti voisi johtua toiseen selitykseen, jos hyväksyisi sen toisinaan, joka löytyy useissa käsikirjoituksissa. Niissä kuuluu 54:s värssy näin: "Joka syö omaa lihaansa ja juo omaa vertansa, hänellä on ijankaikkinen elämä." Mutta näinkin ollen on pääajatus yhä sama: Jeesus sanoo (v. 53): Joka ei pidä ruokanaan Ihmisen pojan ruokaa, ei hänessä ole elämää, mutta (v. 54) joka pitää lihallista elämäänsä oman henkensä ruokana, hänellä on iankaikkinen elämä.

Pääasia on vaan, ettei näitä sanoja saa ymmärtää niinkuin juutalaiset niitä ymmärsivät, että muka kysymys olisi Jeesuksen lihan syömisestä.

Karkoittaakseen kaikki semmoiset ajatukset ja väärinkäsitykset Jeesus lopettaa selityksellä:

"Henki on se, joka eläväksi tekee, ei liha mitään auta. Ne sanat, kuin minä teille puhuin, ovat henki ja elämä."

Koko Kristuksen opin luonne käskee ihmistä kuolettamaan lihan pyyteitä tehdäkseen henkisen elämän mahdolliseksi. Hänen oppinsa äärimmäinen johtopäätös on seuraavassa:

"Totisesti sanon minä teille: ellei maahan pudonnut nisunjyvä kuole, niin se jää yksinänsä, mutta jos se kuolee, niin se tuo paljon hedelmätä. Joka rakastaa henkeänsä, hän kadottaa sen, mutta joka tässä maailmassa vihaa henkeänsä, hän tuottaa sen ijankaikkiseen elämään."

Kaikki on uhrattava henkisen elämän ylläpitämiseksi. Ihmisen liha eli lihallinen elämä on vaan ruoka henkiselle elämälle. Se on kokonaan kulutettava hengen palvelukseen.

Korvessa syntyi hänen ajatuksissaan ensikerran tuo vertaus ruumiillisen ja henkisen ruuan välillä, joka sitten on hänen huulillaan läpi koko hänen elämänsä. Ja niinkuin se oli hänen ensimmäinen ajatuksensa, niin se jäi hänen viimeisekseen.

Jeesus rupesi vihdoin selvästi ilmaisemaan opetuslapsilleen, mitä kohtaloa kohti hän kulki aikoessaan sanoa ihmisille koko totuuden ja samalla kuitenkin olla heidän väkivaltaansa vastustamatta. Hän sanoi opetuslapsilleen menevänsä Jerusalemiin ja saavansa siellä kärsiä pahinta fariseuksilta, pappein päämiehiltä ja kirjanoppineilta.

Pietari, joka häntä alituisesti seurasi, kehoitti häntä säästämään itsensä ja lausui toivomuksen, ettei semmoista suinkaan hänelle tapahtuisi. Tähän Jeesus hänelle sanoi: "mene pois minun tyköäni, saatana, sinä olet minulle pahennukseksi, ettes ymmärrä niitä kuin Jumalan ovat vaan ainoastaan niitä, kuin ovat ihmisten." Ja hän kutsui tykönsä kansan ja opetuslapset ja sanoi heille; "jos joku tahtoo minun perässäni tulla, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua, sillä joka tahtoo henkensä vapahtaa, hän hukuttaa sen, mutta joka henkensä hukuttaa evankeeliumin tähden, hän löytää sen. Sillä mitä se auttaa ihmistä, jos hän kaiken maailman voittaisi, ja sielullensa saisi vahingon? Taikka mitä antaa ihminen sielunsa lunastukseksi?" (Vrt. Math. 16: 21-26, Mark. 8: 31-37, Luuk. 9: 22-25).

Tällä hän nyt on selvästi sanonut, mikä voi olla lunastuksena sielulle: se, että ruumiillinen elämä (jota juutalaiset merkitsivät sanoilla "liha ja veri") annetaan hengen palvelukseen.

Vihdoin tuli se hetki, jolloin Jeesus jo selvään näki, ettei mikään voinut enää hillitä hänen vihollistensa raivoa ja vihaa, ja että siis kovin koettelemus oli hänellä ihan edessään.

Pelkäämättä ja rauhallisena oli hän tullut Jerusalemin suurelle pääsiäisjuhlalle. Juhlan kuumimmillaan ollessa — meidän mässäykset pääsiäisen aikaan lienevät lasten leikkiä silloisten juutalaiskemujen rinnalla heidän pääkaupungissaan — kutsui hän oppilaansa kokoon yksinäiseen saliin erään yhteisen tuttavan luo, syödäksensä siellä hekin pääsiäisaterian. Kun he olivat kokoontuneet, ilmoitti Jeesus heille, että tämä nyt oli hänen viimeinen ateriansa. Hän ei tulisi enää mitään maistamaan, ei ruokaa eikä juomaa, ennen kuolemaansa. Ja kuitenkin sanoi hän haluamalla halunneensa elää tähän hetkeen asti.

Heidän syödessänsä hän jakoi ruuan ja juoman opetuslapsilleen ja sanoi, että hänen oikea ruokansa oli se, että hänen oli murtaminen ruumiinsa ja vuodattaminen verensä heidän hyväkseen. Ja hän käski nyt heitä syömään ja juomaan hänen muistoksensa.

[Sanoja "tämä on minun ruumistani" ja "tämä on minun vertani." (Luuk. 22: 19-20, Math. 26: 26-28, Mark. 14: 22-24) ei voi ymmärtää, ellei muista, että juutalaisilla sananparsi "ruumis ja veri" ilmaisivat elämää ja että he siis pitivät ruokaa ja juomaa elämän perustuksena. Jesus sanoo tätä käsitystä vastaan. Hän sanoo: "tämä ruoka ja tämä juoma ei synnytä elämää, vaan synnyttää ainoastaan ruumiin ja veren, jotka minä päinvastoin annan pois elääkseni; niinkuin minä murran tämän leivän, niin minä murran ruumiini. Siis: Ottakaa ja syökää tätä leipää, jonka minä olen teille murtanut, ja muistakaa, että se on vaan minun ruumiini. Syökää aina minun muistokseni."]

Näissä sanoissa on viimeisen kerran lausuttu Jeesuksen suuri läpikäyvä ajatus, että ihmisen totinen ruoka on hänen oikea suhteensa Jumalaan ("uusi testamentti"), — että ihmisen on muistaminen elättävänsä ruumistaan vaan ruuaksi hengen elämälle, — että hänen on tällä ruumiillansa palveleminen Isän tahtoa, että se, joka rakastaa henkeänsä, hän kadottaa sen, mutta joka tässä maailmassa vihaa henkeänsä, hän tuottaa sen ijankaikkiseen elämään.

Hän käskee siis opetuslapsia syödessänsä muistamaan, mitä varten heillä on ruumis olemassa. Ja tämän hän tekee niin, että sanoo: syödessänne muistakaa minua, joka söin ja join vaan antaakseni ruumiini ja vereni teidän hyväksenne. Se on: sitä varten tekin eläkää!

Se "henkinen elämä", jolle hän käskee syöttämään koko lihallisen elämän ja olemassaolon, ei siis ole mitään asketismia, jonka luonne on aina ollut ja aina on kaikellaisten armovälikappaleiden tavoitteleminen omalle itselleen ja oman personallisen autuuden rakentaminen, vaan se on tämän maallisen elämän vapaaehtoinen uhraaminen muille, se on: Isän tahdon täyttämiselle. — —

Ensimmäisillä kristityillä näyttääkin jääneen tavaksi syödessään muistella opettajaa. He mursivat leipää niinkuin hän oli murtanut ja luultavasti silloin ajattelivat seurata häntä elämässä ja kuolemassa. He sanoivat näitä aterioita rakkausaterioiksi juuri senvuoksi, että he silloin muistivat syövänsä vaan elääksensä toisilleen.

Kuitenkin, päättäen eräästä kohdasta Paavalin ensimmäisessä korinttiläiskirjeessä (11; 20-34), oli hänen seurakunnassaan koko asia joutunut unohduksiin, niin että seurakuntalaiset kokoontuessaan iltakokoukseensa mässäsivät, eivätkä siis ollenkaan pitäneet ruokaa ja juomaa ainoastaan henkisen elämän ravintona. (Siteeraan tuon kohdan Paavalista taaskin omilla sanoilla, osoittaakseni kuinka se minun mielestäni on ymmärrettävä).

"Kun te kokoonnutte, niin ette te aterioitse niinkuin ennen opettajan ympärillä aterioittiin. Sillä syödessä kiirehtii teistä jokainen oman ateriansa kimppuun, yksi on nälkäinen silloin kuin toinen on juovuksissa. Eikö teillä siis ole huoneita, missä saisitte syödä ja juoda? Halveksitteko Jumalan seurakuntaa? Vai tahdotteko saada hämilleen niitä, joilla ei ole mitään mitä söisivät? Mitä minun olisi teille sanominen? Kiittäisinkö? En, tässä asiassa en kiitä. Minä olen opettajastamme saanut tietää, minkä teillekin ilmoitin, että herramme Jeesus, sinä yönä, jona hän petettiin, otti leivän, kiitti, mursi, ja sanoi: 'Ottakaa, syökää. Tämä on minun ruumiini joka teidän hyväksenne murretaan. Tehkää sitä minun muistokseni.' Sitten hän otti aterian jälkeen pikarin, ja sanoi; 'Tämä on minun vereni, jonka minä vuodatan, että te käsittäisitte uuden suhteenne Jumalaan ja pääsisitte erehdyksestänne. Aina kun juotte, juokaa minun muistokseni.' — Sillä aina kun te syötte ja juotte, teidän on julistaminen opettajan kuolemaa, kunnes hänen ihanteensa toteutuu. Sentähden se, joka ylellisesti syö ja juo, tekee päinvastoin itsensä osalliseksi niiden kanssa, jotka tappoivat opettajan. Mutta voittakoon ihminen ensin himonsa ja sitten vasta syököön ja juokoon. Sillä joka syö ja juo ylellisesti, hän syö ja juo itsellensä turmion, häneltä jää käsittämättä opettajan kuolema. Sentähden on myöskin niin paljon heikkoja ja sairaita teidän seassanne ja paljon kuolleita. Jos sitävastoin noudattaisimme kieltäymystä, niin emme suinkaan joutuisi sairauden ja kuoleman uhriksi. Kun meidän tuomiomme on tämmöisessä kurinpidossa Jumalan puolelta, niin silloin me emme tule tuomituksi maailman kanssa. Sentähden, rakkaat veljet, kun te kokoonnutte syömään, niin odottakaa toinen toistanne. Mutta jos joku ei voi nälkäänsä hillitä, hän syököön mieluummin kotonansa, ettei kokoutumisenne olisi teille turmioksi."

Siis: älkää syödessänne mässätkö, vaan muistakaa aina, minkä merkityksen opettaja pani syömiselle; aina kuin syötte ja juotte, tehkää sitä hänen muistoksensa, joka ei lihoittanut eikä juovuttanut itseänsä, vaan päinvastoin antoi ruumiinsa ja verensä palvellakseen totuutta. Niin tekin tehkää. Joka ei ymmärrä mitä varten hän syö ja juo, hän ei ymmärrä opettajaansa, vaan syöpi ja juopi omaksi vahingokseen.

Minä en voi paraimmalla tahdollanikaan tässä nähdä mitään muuta kuin muistutuksen, että aina kun me syömme ja juomme meidän olisi pitäminen mielessä, ettemme syö lihoaksemme ja juopuaksemme tai yleensä nauttiaksemme, vaan että me syömme elääksemme Jumalan tahdon täyttämistä varten.

Jeesus ei ole turhaan yhdistänyt ajatustaan elämän tarkoituksesta syömiseen. Ja muisteltakoon sitten tätä hänen oppiansa lihallisen elämän kuluttamisesta hengen ruuaksi joko erityisissä juhlatilaisuuksissa taikka vaan tavallisesti syödessä, se voi olla yhdentekevää.

Pääasia on vaan, ettemme käsitä, kuten juutalaiset, kysymyksen olevan Jeesuksen lihan syömisestä, ettemme tee tästä suuresta opetuksesta vaan jonkun salaperäisen tempun, johon ryhdymme kerran vuodessa, silloin kuin syömme, juomme ja mässäämme kaiken muun ajan.

Ilmankin Kristuksen opetusta jokainen meistä tietää, että ylensyöminen ja ylenjuominen kuihduttaa henkisen elämän. Mutta Kristuksen opin kanssa me saamme voimaa todellakin pitämään ruumiillista olemustamme vaan hengen ruokana.

"Kavahtakaat, ettette koskaan raskauta sydämmiänne ylönsyömisestä ja juopumisesta ja elatuksen murheesta —"

"Älkäät surulliset olko sanoen: mitä me syömme, taikka mitä me juomme, eli millä me itseämme verhoitamme, sillä kaikkia näitä pakanat etsivät, sillä teidän taivaallinen Isänne kyllä tietää teidän kaikkia näitä tarvitsevan. Vaan etsikäät ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, ja niin nämät kaikki teille annetaan."

"Anna meille tänäpäivänä meidän jokapäiväinen leipämme —" merkitsee siis Kristuksen opetuksen mukaan: anna meille tänäpäivänä sinun pyhästä hengestäsi, että me voisimme koko tämän päivän elää sinun tahtosi täyttämiseksi eli palvella sinun tarkoituksiasi!

Ja kuinka käy, jos näin rukoilee, se seisoo Luukaan evankelion 11 luvun 5-13 värssyissä.

Isännät ja torpparit.

Me kuvailemme mielessämme Suomen entisyyttä jotenkin pimeäksi, kuvailemme, että täällä alituisesti riehui sodat ja nälät, että tätä maata nylki ja näännytti jokainen, joka täällä sai osakseen läänityksiä, että viljelys kyllä alituisesti pyrki eteenpäin, mutta yhtä alituisesti tuli siltä ensimmäinen hedelmä riistetyksi, yhtä alituisesti vietiin siltä voimat sotakentälle ja peratut maat jätettiin entiselleen rappeutumaan. Ja me kuvailemme oikein, sillä historia joka lehdellänsä todistaa sen vallattomuuden määrättömyyttä, jota täällä harjoitettiin. Pahin vitsaus eli oikeastaan varsinainen nylkemiskeino oli läänitysherrain verovoudit. Ne isännöivät ajoittain täällä semmoisella vallalla, että talonpoikain eli varsinaisten maanviljelijäin itsenäisyys oli sortumaisillaan. Talonpoika oli muuttumaisillaan lampuodiksi ja hänen oikeutensa vaan asukasoikeudeksi. Herrat häätivät heitä mailta mielensä mukaan aivan niinkuin mielensä mukaan heitä veroittivat, jakoivat heille käskyjänsä ja vaativat seisomaan edessänsä paljain päin.

Viljelijäin itsenäisyys kuitenkin säilyi. Kuningasvalta joutui pelastajaksi, se kun perustui paremmin rahvaan kannatukseen. Ja niin muuttuivat olot vähitellen kokonaan. Herrat kerääntyivät hovin ympärille ja muuttuivat virkamiehiksi, jotka kantoivat palkkaansa kruunulta. Verot järjestettiin, jaettiin tasasemmin ja maksettiin nyt välittömästi kruunulle. Sen sijaan kuin ennen yksityinen lääniherra nylki maata minkä kerkisi ja aivan välittämättä sen viljelyksestä, niin nyt huomattiin kruununtulojen riippuvan kokonaan viljelyksen kunnosta, s.o talonpoikaisen omistusoikeuden pysyväisyydestä ja turvallisuudesta.

Omistusoikeus tehtiin perustuslaiksi.

Säädettiin, että "perintötalonpojan omistusoikeus perintötaloon pidetään voimassansa aina rikkomatta, niinkuin myös se oikeus sitä hallita, joka on myönnetty ja vakuutettu; ja taloille kerran tehdyt, laillisessa järjestyksessä vahvistetut veron ja kymmenysten laskut pitäkööt ikuisina aikoina paikkansa, älköönkä milloinkaan mitään niiden muuttamista tahi liikuttamista sallittako."

Ja mikä oli seurauksena?

Niinkuin keväällä pensas työntää tuoreita oksia rungostansa, niin jokainen kylä lähetti siirtolaisensa viljelemättömille erämaille. Hämmästyttävällä nopeudella levisi asutus yli koko Suomen. Ihana on tämä viimeinen lehti viljelyksen historiassa.

Ja viljelys leviäisi ja laajenisi yhä vielä meidänkin päivinämme, mutta meidän eteemme näyttävät jo omat esteemme vähitellen kerääntyneet.

Niinä aikoina, jolloin esi-isäin viljelykset turvattiin, oli vielä maata niin paljon heidän käytettävänään, etteivät he lähimaillekaan jaksaneet kaikkea viljellä. Kun kruunu kumminkin tahtoi järjestää veroasiansa, jaettiin kylille ja sittemmin yksityisille taloille tavallisesti kaikki maa, mikä saattoi viljelykseksi vastaisuudessa kelvata, ja verotettiin pysyväisesti. Samassa annettiin laki, ettei näin verotettua maata saisi vähentää, s.o. esim. antaa osan pois ja siten tehdä kykenemättömäksi suorittamaan veroa. Kun siis ei saanut vähentää, niin tuli tavaksi antaa maata muuten alustalaisten viljeltäväksi, jotka sitten suorittivat veroa emätalolle.

Nämät alustalaiset eli torpparit olivat tietysti yhtä itsenäisiä kuin välittömästi veronmaksavat talot. Ja se on sitä luonnollisempaa, kun isäntien omat lapset tavallisesti perustivatkin torppia ja siten laajentivat viljelyksiä.

Ei mikään rajoittanut heidän vapauttaan, kun he vaan veronsa maksoivat. Ja kukapa se olisi verosta muukaan vapaaksi päässyt.

Ne olivat niitä vanhoja, hyviä aikoja.

Torppari oli maallaan kuin isäntä. Hän viljeli ja laajenteli alojaan mielensä mukaan. Ja lapset jatkoivat hänen työtään, perien torpan niinkuin oman kotinsa, laitellen uusia koteja viereen, myllertäen ja metsiä kaskina poltellen, lupaa kysymättä, niinkuin ainakin omaansa.

Mutta isännät saivat myöskin lapsia. Ja nämät lapset jakoivat perintönsä ensin itselleen, sitten lasten lapsille ja niin edespäin, kunnes maan arvo vähitellen nousi, niin että aivan pienestäkin palasesta saattoi syntyä kysymys, että kenenkä se nyt oikeastaan oli.

Silloin vasta isännät muistivat, mitä omistusoikeus oikeastaan on. Samalla he unohtivat, että alustalaiset olivat luuta heidän luustansa ja verta heidän verestänsä.

Ja perintötorpparit pantiin lujalle.

— Mistä te olette ottaneet oikeuden periä toinen toisenne?

— Ammoisista ajoista on niin ollut, vastasivat he.

— Vai ammoisista? Mutta tiedättekö mitä omistusoikeus merkitsee? Omistusoikeus se on täydellinen herruus esineen yli. Siis me saamme vaikka hävittää ja polttaa poroksi sen mitä omistamme!

— Mutta te olette antaneet meille oikeuden viljellä ja käyttää.

— Hyvä, mutta jollemme saa koskaan takasin teiltä tätä oikeutta, niin emmehän sitten ole omamme herroja.

Kutsuttiin kokoon lakimiehet ja nämä selittivät, ettei kukaan voi periä toiselle kuuluvata maata, se on, maata joka ei ole perinnön-antajan oma; sillä tämmöinen tapa loukkaa omistusoikeutta, joka on pyhänä pidettävä laki.

Perintötorpat hävisivät. Torpan sai pitää kukin ainoastaan niin kauan kuin hän eli. Perijä tehköön uuden sopimuksen ja suostukoon uuteen veroon.

Mutta tämäkin oli isäntien mielestä arveluttavaa omistusoikeuden pyhyydelle: siis muka riippui torpparin ijän pituudesta, milloin isäntä sai takaisin käyttövallan torppaan. Omistusoikeus siis riippui siitä, kuinka kauan käyttäjä eli! — Ei, se ei saanut käydä päinsä. Pitää olla määrätty aika, sopimuksen mukaan, Ja korkeintaan 50 vuotta.

Iloisina ja tyytyväisinä omistusoikeutensa varmuudesta isännät olivat tottuneet vapaasti myyskentelemään ja vaihtamaan maitansa. Sattui yhä useammin niin, että uusi isäntä ei ollut tyytyväinen vanhan isännän torppareihin. Eikö hän siis muka saanut vaihtaa niitä parempiin? Mikä omistaja se on, joka ei saa määrätä, kuka hänen maatansa viljelee, he!

Taas nousi hälinä omistajain leirissä.

Ja taas lakimiehet ratkaisivat. Omistusoikeuden loukkaamattomuuden ja pyhyyden kanssa ei ole yhtäpitävää, että omistaja A on pakotettu sallimaan torppari B:n viljellä ja käyttää maatansa, vaikka A ei ole itse tehnyt mitään kontrahtia B:n kanssa. Jos B on tehnyt kontrahdin 30 vuodeksi A:n isän kanssa tai sen kanssa, jolta A on ostanut tai vaihtanut maan, niin semmoinen kontrahti ei voi kuulua A:han. Hänen omistusoikeuttaan ei voi rajoittaa mitkään kolmannen miehen tekemät teot, siis ei myöskään kontrahdit.

Silloin tuli torpparien olo tukalaksi. — Jos isäntä — arvelivat he — kompastuu ja kuolee, ei hänen perijänsä tiedä meistä mitään. Tai jos isäntä myypi maansa, niin voi ostaja ajaa meidät maantielle. Ei, tämmöinen olo ei kelpaa. Hitto tässä maata viljelköön, lähtään työnansiolle, tai ruvetaan rengiksi.

Nyt tuli lakimiehille taas työtä. Yhdeltä puolen omistusoikeuden pyhyys ja toiselta puolen kuka saadaan uutisviljelyksiä murtamaan ja taistelemaan korpimetsiä vastaan — ja mitä tehdään irtolaisväelle!

Keksittiin.

Tehtiin semmoinen laki, että jos torppari A tahtoo säilyttää viljelysoikeuttaan uutta omistajaa vastaan, niin täytyy hänen mennä korkean oikeuden eteen ja anoa, että hänen kontrahtinsa kopioitaisiin pöytäkirjoihin. Sitten hänen täytyy lunastaa suurella rahalla ote näistä samoista pöytäkirjoista, jotka nyt sanotaan "kiinnitykseksi". Se merkitsee, että hänen 50 vuotinen kontrahtinsa pitää paikkansa kymmenen vuotta, vaikka omistajat näiden 10 vuoden kuluessa muuttuisivatkin. Kymmenen vuoden perästä hänellä on oikeus uudistaa tämä temppunsa uuden omistajan suostumuksella, jota tämä älköön ilman laillista syytä kieltäkö.

Juristit ovat aina viisaita. He tappoivat nytkin kaksi kärpästä yhdellä tiellä: järjestivät vaikean asian ja hankkivat hyvän lisätulon.

Ja erehtyivät ainoastaan yhdessä kohden:

Jotta kontrahtia voisi näin kiinnittää, pitää sen välttämättä olla kirjallisesti tehty, he otaksuivat, ettei isännillä olisi mitään tämmöistä pientä kirjoituskoetta vastaan, erittäinkin kun kaikki kustannukset ja karttapaperit tietysti tulisivat torpparin suoritettaviksi, jonka hyväksi koko laitos oli perustettu.

Mutta siitä ei tullut mitään. Jollei kelvannut suupuhe, niin sai olla ilman, arvelivat isännät.

Ja niin on tuosta hyvästä keksinnöstä jäljellä vaan se, että kun ennen kontrahti ilman mitään kiinnitystä katsottiin sitovan uutta omistajaa, olipa se sitten suullisesti tai kirjallisesti tehty, niin nyt on laki julistanut, että kontrahti ei sido uutta omistajaa, vaan saa tämä vapaasti häätää torpparinsa.

Ja sitten on sama omistusoikeuden pyhyys vielä vaikuttanut seuraavan seikan oikeudellisissa oloissa.

Tavalliset tuomiot voidaan panna täytäntöön vasta sitten kuin ne ovat voittaneet lainvoiman, se on, sittenkuin on kulunut umpeen valitus- tai vetoomisaika, taikka, jos tyytymätön oli valittanut tai vedonnut, sittenkuin ylemmän oikeuden tuomio on annettu ja voittanut lainvoiman.

Tästä luonnollisesta säännöstä löytyy vaan seuraavat poikkeukset: vekseliasioissa menee tuomio heti täytäntöön, ennenkuin se on voittanut lainvoiman; niinikään menee tuomio heti täytäntöön merioikeus-asioissa, koska nämätkin ovat kiireellisiä eivätkä siedä viivytystä; mutta saman poikkeuksen yleisestä säännöstä tekevät myöskin — häätämisjutut. Tuomio, jolla torppari häädetään torpastaan, menee täytäntöön ennen kuin se on voittanut lainvoiman. Valittakoon torppari sittenkuin hän on häädetty, se on, kääntyköön hän taitavan asianajajan puoleen ajaakseen juttuansa kirjallisesti ylioikeudessa, sittenkuin hänellä ei enää ole omaisuutta eikä tietoa tulevaisuudesta, — sittenkuin hän on maantiellä.

Niin olivat nyt asiat.

Yhdellä puolen oli omistusoikeuden aate säilytetty loukkaamattomana ja pyhänä. Ja toisella puolen oli seuraava tosiasia.

Köyhä mies viljelee maata: hänellä on perhe ja lapsia; hän on sitkeällä ja väsymättömällä työllä avannut uutisviljelyksen, saanut vihdoin voiton karun luonnon yli ja odottaa jo tyynempää tulevaisuutta, jolloin hänelle alkaa kypsyä hedelmä työstänsä. Epätoivoinen ilme katoo vähitellen hänen kasvoistaan. Vaimonkin kasvoista loistaa rauha ja tyyneys, kun hän iltasin istuu kynnyksellä lastensa iloja katsellen. Kuinka he rakastavat tätä torppaansa, kuinka tuttu ja muistoja täynnä on heille joka polku, joka kivi, joka mätäs tällä kotoisella mäellä!

Kesäisenä pyhä-iltana sattuu maanomistaja viljavainioitansa tarkastellessa osumaan heidän majallensa. Hän ei ole tuntea entistä erämaan torppaa omakseen. Mikä soma paikka, kuinka mukava mäenrinne, kuinka hyvä lepikkö tuossa vielä käyttämättä, entäs tuolla ja entäs täällä! — Ja minunhan tämä oikeastaan on!

— Kuuleppas, kuinka pitkältä sitä kontrahtiaikaa vielä onkaan?

— Oho, kyllä sitä vielä kestää, kestäneekö 40 vuotta.

— Niin-niin, mutta onko inteknattu?

— On inteknattu.

— Näytäppäs.

Torppari tuopi esiin paperinsa; isäntä lukee kontrahdin tyystin läpi ja antaa sitten kaikki takasin torpparille.

— Näkyy olevan, sanoo isäntä ja lähtee tiehensä.

Mutta kotimatkalla häntä melkein pistättää torpparin varmuus.

— Luulisihan, arvelee hän, että maa on minun, mutta vielähän mitä: siinä se istuu kiinni turpeessa minun ikäni ja ehkä vielä poikarukin elinajan. Kaunis omistusoikeus! Minun se on, minun, minun, minun, — mutta eihän: — minä en saa sen kanssa menetellä niinkuin omani kanssa. Luulisi, että minä saan omani vaikka hävittää, viskellä puut juurineen järveen ja liottaa pellon savet veteen — mutta eihän, en saa niinkauan kuin hän elää. Siinä on jotakin nurinpäistä — on varmaan!

Ja tästä ajasta asti isännän sydämmessä alkaa kiertää ja kouristella ja kouristella ja kiertää. Yöllä näkyvät unissa lepiköt ja niitynpaikat, — ja päivällä sapettaa torppari ja 40 vuotta ja intekninki.

Asia päättyy siihen, että torpalla pidetään yhteinen syyni ja torppari saa manuun metsänhaaskuusta.

Kun juttu sitten joutuu käräjille juristien käsiin, niin riippuu sen meno tietysti kokonaan siitä, onko metsänhaaskuu tapahtunut vai ei.

Oikeus tutkii vaan kylmiä tosiasioita. Mutta jos metsänhaaskuu todistetaan tapahtuneeksi, niin kontrahti on rikottu — ja häätämistuomio pannaan täytäntöön viipymättä.

Tämä kaikki on nyt hyvin surkeata, mutta — omistusoikeuden pyhyys!

Torpparit nostivat kerran melun, kyllästyneinä kärsimyksiinsä. Heille vastattiin, etteivät he ymmärtäneet mitä he tekivät — että he uhkasivat vallattomuudellaan ikivanhoja ja pyhiä perusoikeuksia. Tämmöisiä asioita ei muka ratkaista yhdessä hengenvedossa. Täytyy ennen kaikkea syventyä historiallisiin tutkimuksiin. Täytyy miettiä miten kysymys olisi ratkaistava säilyttämällä loukkaamattomana omistusoikeuden pyhyyttä.

Isännät ovat pitäneet joka viides vuosi ja nyt viime aikoina useamminkin yleisiä kokouksia, joissa muun muassa ovat ottaneet puheeksi tämän asian.

Kuinka muka torppari-asia olisi järjestettävä!

Se on luonnollista, että se on järjestettävä ilman että omistusoikeuden pyhä aate vähimmässä määrässäkään tulee loukatuksi. Se on ollut aina isäntien ensimmäisiä pykäliä. Sehän on kaiken vapauden kulmakivi.

Torpparit odottavat yhä, mitä hyvää näistä näin perusteellisista tutkimuksista vihdoin lähtee. He ovat tietysti jääneet siihen vakuutukseen, että mitä perusteellisemmat ja syvemmät nämä tutkimukset tulevat olemaan, sitä suuremmat edut heitä odottavat.

Ja isännät yhä "järjestävät". Komiteat — lausunnot — mietinnöt — lausunnot — mietinnöt — komiteat.

Vastukset äärettömät. Kysymys monimutkainen, vaikea, sotkuinen. Komiteat ponnistavat voimiansa. Heidän tutkimuksensa menevät hamaan aikojen alkuun asti. He tutkivat uudelleen ja perin pohjin omistusoikeuden historiallisen kehityksen, kuinka se vähitellen anastuksesta eli omavaltaisesta herruudesta muuttui lain suojaamaksi pyhäksi oikeudeksi, jolla nyt koko yhteiskunnallinen rakennus seisoo. Läpikäytiin myöskin ikivanha roomalainen oikeus ja esitettiin sen mukaan omistusoikeuden käsite kaikessa puhtaudessaan:

Omistusoikeus — se on välitön ja itsessään rajaton oikeudellinen herruus omistetun esineen yli. Tähän oikeuteen kuuluu a) oikeus menetellä mielin määrin itse esineen kanssa, siis muuttaa, kuluttaa ja hävittääkin esine joko osaksi tai kokonaan, b) oikeus menetellä juriidillisesti esineen kanssa niinikään mielensä mukaan, se on, myydä se muille, luovuttaa jollekin erityisiä osia siitä, kuten esimerkiksi panttioikeuden, nautinto-oikeuden, käyttöoikeuden j.n.e., c) oikeus kieltää syrjäistä käyttämästä esinettä, vaikkapa siitä ei olisikaan mitään vahinkoa omistajalle eikä esineelle; d) oikeus käyttää esinettä hyväkseen miten paraaksi näkee, se on, nauttia sen hedelmiä, etuja ja kaikkia tuotteita siitä.

Ja vihdoin valmistui torppareille kauvan odotettu vastaus. Se tuli komiteoista raskaana kirjana, jonka joka sivu todisti syvää tutkimusta ja mitä perinpohjaisimpia tietoja.

Nämät asiapaperit nähtyänsä torpparit varmaankin mykistyvät ja vihdoin ymmärtävät, että kysymys on ulkopuolella heidän järkensä ääriviivoja.

Ja näiden asiapaperien perustukselle isännät nyt laativat lain, jolla he ovat lopullisesti järjestäneet torpparikysymyksen.

Heidän vastauksensa torppareille kuuluu näin:

1) Me olemme kumonneet entisen asetuksen, joka kielsi meitä isäntiä jakamasta maata perinnöksi lapsillemme aivan pieniin osiin, samaten kuin senkin lain, joka esti meitä myömästä tämmöisiä pieniä palasia maastamme vieraille. Näin ollen olette nyt siis tekin tilaisuudessa, jos teillä on rahaa, ostamaan meiltä pieniä maapalasia.

2) Me olemme antaneet ankaran lain itsellemme, että kaikki torpparikontrahdit ovat tästä lähin tehtävät kirjallisesti, jotta te voisitte sitten niitä asianomaisesti kiinnittää. Sen tapauksen varalle, että joku meistä sittenkin tekisi teidän kanssanne suullisen kontrahdin, emme tosin ole voineet säätää itsellemme mitään rangaistusta, vaan olemme keksineet seuraavan keinon pelottaaksemme itseämme suullisista kontrahdeista: Torppari saa siinä tapauksessa milloin hyvänsä sanoa ylös kontrahdin ja jättää meidät poloset maant — neuvottomiksi siitä, mistä nyt saisimme uuden torpparin. — Koska kuitenkin omistusoikeuden aate ei voi kärsiä tämmöistä yksipuolista rajoitusta, joka tuottaa vahinkoa vaan meille, olemme me katsoneet kohtuulliseksi tehdä samalla sen määräyksen; että myöskin isäntä on semmoisessa tapauksessa oikeutettu milloin hyvänsä ylössanomaan torpparinsa.

Tämmöinen on tämä lopullinen vastaus.

Torpparien tulee entistä tärkeämmäksi muuttua niin pian kuin mahdollista rikkaiksi. Ja heidän tulee samalla myöskin keksiä keino, millä saisivat isännät köyhiksi. Sillä ymmärtäväthän he sen, että ainoastaan rikkaat voivat ostaa maata ja ainoastaan köyhät tahtovat myydä maata.

Se on sitäkin tärkeämpää, koska he epäilemättä myöskin ymmärtävät, että isännät voivat kadottaa halun torppien perustamiseen, kun nyt kaikki kontrahdit ovat pakostakin tehtävät kirjallisesti, se on, kun isäntien on pakostakin suostuttava kiinnitykseen. Isännät voivat siihen määrään kadottaa halun, että vastaavat torpan hakijalle: joko viljelet suupuheella — taikket viljele ensinkään.

Ja mikäs sitten neuvoksi? Ei muu, kuin katsoa silmiin isäntää ja koettaa sisässään arvostella hänen luotettavuuttaan ja rehellisyyttään ja hyvyyttään. Sillä isännällähän nyt on oikeus sanoa kontrahti ylös milloin hänen mieleensä vaan niin juolahtaa. Torpparin tulee siis oppia nöyräksi ja huomaavaiseksi isäntää kohtaan.

Ja eiköhän hän pian huomanne, että on selvintä seisoa herransa edessä lakita päin.

Enkelin matka.

Me enkelit, jotka elämme loppumattomissa avaruuksissa, — me olemme vapaat olennot.

Sillä me noudatamme kaikessa Jumalan tahtoa, ja se, joka niin tekee, hän on vapaa. Me teemme mitä me tahdomme.

Saamme esimerkiksi luoda uusia tähtiä omien ihanteittemme mukaan, joka onkin useiden enkelien — ja myöskin minun — lempiaatteita.

Tämän lopullisen tarkoituksen saavuttamiseksi on meidän alituisesti palveleminen, hoitaminen ja tutkiminen avaruuksien tähtiä. Semmoinen palveleminen on välttämätön siksi, että oppisimme tuntemaan eri tähtien sisällistä elämää, — ettemme tyytyisi niitä ainoastaan pintapuolisesti ihailemaan ja hemmottelemaan. Monet tähdet ovat nimittäin väriltään niin ihania ja herättävät niin lämmintä sääliä yrityksissään pujotella eteenpäin suurten aurinkokuntain keskuudessa, että me kiinnymme helposti niiden ulkonaiseen olemukseen, ja unohdamme tunkeutua kunkin tähden sisälliseen henkeen, pyrkiäksemme ymmärtämään sen elämää semmoisena kuin se on siellä sen omassa itsessä. Ainoastaan näin me opimme rakastamaan tähtiä. Se on näet rakkaus, joka juuri on Jumalan tahto ja joka sitten synnyttää vapautemme.

Tavallisesti harjoitamme näitä opintoja niin, että tutkimme jotakin erityistä aurinkokuntaa siirtyen tähdestä tähteen.

Mutta minä olin saanut loppuun suoritetuksi niin sanotun "sinisen" aurinkokunnan kaikki tähdet ja olin jo ryhtynyt erästä ihan toista tähtiryhmää tarkastamaan. Liitelin sinne aika ajoin. Se on loppumattomien matkojen takana.

Tämä sikerö ei ole kovin suuri. Sitä sanomme "värittömäksi aurinkokunnaksi", siitä syystä että sen ainoan auringon valo on kokoonpantu useista eri väreistä, jotka toisiinsa sekoittuneina antavat omituisen värittömyyden itse valolle.

Jo siitäkin syystä on sen ympärillä olevia tähtiä vaikea oppia rakastamaan. Sillä meidän enkelien sydäntä, kuten jo sanoin, viehättää aina ensin tähden värivivahdus, josta päätämme sen tunnusluonteen.

Mutta minä aivan hämmästyin sitä, minkä sain nähdä.

Otin tarkastellakseni erään tähden aivan lähellä mainittua aurinkoa. Liitelin edestakasin pitkin tähden pintaa, kuten aina on tapani, saadakseni ensin oikean yleiskäsityksen. Minä olin tullut varjon puolelle, niin että pimeys vallitsi joka paikassa ympärilläni. — Aina tahdon ensin tutustua pimeään puoleen, sillä valopuolta on paljoa helpompi rakastaa. — Paksu ilmakehä, joka tähteä ympäröitsi, oli kovassa liikkeessä, ajeli levottomia sumupilviä edellään. Joskus, kun sattui aukko näihin sumupilviin, lankesi ylhäältä omituinen heijastusvalo alas pinnalle. Minä huomasin, että se tuli auringon kirkastamasta taivaankappaleesta, joka oli aivan lähellä tähteä. Ja aina kun sen haaveellinen valaistus pääsi esille, hurmautui minun mieleni siitä mitä näin.

Ääretön humiseva meri oli ihan allani. Sen suunnattomat aallot vyöryivät rauhallisina eteenpäin minne ilmakehä liikkui. Helminä leikki heijastus sen taitteissa, välkkyen, kimmeltäen, loihtien esille viirejä, joita en olisi aavistanut täällä näkeväni. Huomasin aaltojen keskellä pienen merenpohjasta kohoavan kallion ja näin, kuinka ne nousivat koko voimallaan sitä vastaan, nousivat musertamaan sitä allensa, aukasivat kitansa, päänsä kaaristivat nielläksen mitättömän vastustajan. Ja minä näin niiden vaan viskaavan korkealle ilmaan vaahtonsa, sillä sitten ne pärskähtivät pirstaleiksi, murtuivat ja vihasta sihisten voimattomina vaipuivat alas. Mutta rauhallisena ja liikkumattomana näyttäytyi jälleen kallio. Vesi virtasi kiiruusti alas sen laelta ja tuhannet kimallukset välkähtelivät sen monitaitteisilla kupeilla.

Tunsin että minä voisin — — niin, että minä nyt jo olin rakastunut, — rakastunut tuohon kallioon, joka nurkumatta, liikahtamatta, ikuisesti otti vastaan aaltoja, — rakastunut aaltoihin, jotka nousivat ja laskivat ja vyöryivät nopeasti kuin pakoon toinen toisensa edellä, — rakastunut siihen ääneen, jonka kuulin kallion luota, kun suuret aallot sen hetkeksi jättivät rauhaan, siihen omituisen levolliseen, sovittavaan lotinaan, joka seurasi rajuja hyrskähdyksiä ja täytti niiden väliajat.

Ihastuksissani minä lensin eteenpäin. Tahdoin pian päästä valon puolelle tätä tähteä. Sillä jos sen varjopuoli oli minua voinut näin miellyttää, niin mitä minua odottikaan siellä, missä aurinko tähteä valaisi!

En tarvinnut kauvan lentää, ennenkuin jo näin auringon nousevan merenpinnasta. Sumupilvet ruskottuivat. Koko taivas kaariutui kuin tuliahjoksi sen ympärille. Ja vihdoin, kuin se erkani ylemmäksi pinnasta, näin mannermaata merien keskellä.

Ihastukseni oli rajaton.

Värittömyyttäkö olin valittanut? Mikä suuri erehdys se oli! Näin kaikki värit edustetuiksi täällä. Hallitsevana oli viheriä, — minun lempivärini. Suuret alat olivat vaan yhtä viheriätä. Mutta tuhansissa eri vivahduksissa; missä tummempaa, missä helakampaa. Ja kun kauvas katsoi, niin saattoi tuo viheriä muuttua yhä sinisemmäksi, ensin tumman siniseksi, sitten yhä vaaleammaksi — yhä, yhä vaaleammaksi, kunnes vihdoin yhtyi taivaan väreihin.

Ja kun minä sitten laskeuduin alemmas ja saavuin korkean vuoren huipulle, näin minä, että tuo suunnaton viheriä ala, jota ensin olin luullut yhdeksi kokonaiseksi liikkumattomaksi aineeksi, että se oli — kasvullisuutta.

Riemastus riehahti rinnassani. Siis vapauden alkua, elämää! Avaruuksien enkelit eivät aavistaneet, mitä aarteita minä olin löytänyt.

Laskeusin huimaavaa vauhtia alas laaksoihin, missä näin helakampaa viheriää. Paikka, johon näin tulin, oli täynnänsä kukkia; mitkä keltasia, mitkä sinisiä, mitkä punasia.

Minä vajouduin hurmautuneena alas ja uppousin vyötäisiä myöten niiden keskelle. Räpyttelin kumminkin siivilläni ilmaan, etten olisi mitään alleni musertanut.

Ja niin aloin ensimmäisen tutkimukseni.

Minun oli saaminen selkoa, mimmoinen oli se vapaus, jota nämä tähden olennot nauttivat. Se oli vaikeampaa kuin luulinkaan. Tiesinhän minä, että vapaus riippuu rakkauden määrästä. Mutta minun oli mahdoton ymmärtää, mitä nuo värilliset olennot osasivat rakastaa, mitä ne palvelivat, missä asioissa ne osasivat täyttää Jumalan tahtoa. Näin, että ne liikkuivat. Mutta se ei ollut heidän omaa voimaansa. Se oli tuuli.

Melkein surullisena niinä nousin heidän keskeltänsä. Levitin siipeni ja viimeisen kerran hyväilläkseni kukkia pyhkäsin kevyesti niiden päitä. Ne nuokahtivat minulle pitkin koko ketoa, ja jäivät vielä heilumaan, kun minä jo käänsin katseeni muuanne.

Minä olen niin herkkä ja niin pian joudun epätoivoon. Jumala on usein huomauttanut minua tästä asiasta.

Päätin sittenkin jatkaa tutkimuksiani ja olin juuri aikeessa liitää pienen mäen huipulle, kun sen rinteeltä omituinen ääni herätti uteliaisuuteni. Ensin kuulin niinkuin joku olisi pannut hyvin nenäänsä: möö-öö-öö, — Vaan tuskin olin päässyt hämmästyksestäni, kun jo kuulin toisellaisen äänen: umuu, amuu, amuu, — aivan kuin hengen hädässä.

Minä sinne. Nyt minua tarvitaan, — ajattelin innoissani.

Mutta paikalle saavuttuani ei ollutkaan enää kysymys mistään hädästä. Näin nurmella vastasyntyneen ja hänen emonsa, joka sitä nuoli ja hoiteli. Ympärillä näin suuren joukon rauhallisia olentoja, jotka kummallisella pitkänlaisella kielellään kiertelivät suuhunsa rehevää nurmikkoa.

Ja nämät osasivat liikkua. Näin kohta, ettei se ollut tuuli, vaan heissä asuva sisällinen voima. Selvä oli siis, että heillä oli elämää ja vapautta.

Minä päätin käyttää kaikki voimani päästäkseni perille siitä, minkä laatuinen se elämä ja se vapaus oli, jota he nauttivat. Ja lähtökohdakseni otin tuon vanhan, kaikissa avaruuksissa paikkansa pitävän perusajatuksen: vapaus voi olla vaan siellä, missä on rakkautta.

Huomasin heti, että he paitsi itseänsä voivat kyllä rakastaa ja palvella heidän ulkopuolellansakin olevia olentoja, mutta ainoastaan semmoisia, joita tunsivat välittömästi omikseen. Minä olin yhdeltä puolen ihan liikutettu, kun näin, millä alttiilla huolella emo hoiteli vastasyntynyttä. Mutta heti sen jälkeen näin saman emon puskevan kumoon pienen heikkojalkaisen vasikan, joka ei ollut hänen omansa. — Sitten näin kauvempana laumassa seuraavan tapauksen. Kaksi elukkaa seisoi vieretysten ja toinen nuoli toisen kaulaa. Tämä nautti hyvästä teosta niin, että pani silmänsä umpeen ja lakkasi märehtimästä. Jonkun ajan kuluttua asettui se, joka oli nuollut, toisen eteen ja tahtoi, että häntä nyt vuorostaan nuoltaisiin. Mutta toinen ei viitsinyt. Silloin se suuttui ja puski toista kylkeen. Tämä ei uskaltanut kostaa suuremmalle, vaan kääntyi ympärinsä ja puski nyt vuorostaan ihan viatonta nuorta mullikkaa, joka säikähtyen hyppäsi syrjään ja vioitti jalkansa terävään kiveen. Enkä minä huomannut säälin merkkiäkään pahantekijän kasvoissa. Se rauhoittui, pani silmänsä puoleksi umpeen ja alkoi taas märehtiä, sillaikaa kuin mullikka parka sai paraan kykynsä mukaan nuolla haavansa.

Tästä tein sen johtopäätöksen, että he rakastavat vaan sen nautinnon vuoksi, jonka tämä rakkaus omiinsa heille tuottaa, ja että he palvelevat toisiansa vaan vastapalveluksien vuoksi. He rakastavat siis itsekkäisistä syistä. Näin ollen he noudattavat omaa tahtoansa, eikä Jumalan, jota he nähtävästi eivät vielä tunnekkaan.

Mutta kuinka he voisivat olla vapaita olentoja, jos he noudattavat omaa tahtoansa?

Olisiko heidän vapautensa jollakin lailla rajoitettu?

Vapaus rajoitettu?! Sehän on jotakin mahdottomuutta. Vapauden rinnalla ei voi puhua rajoituksesta. Joko täysi vapaus tai ei mitään vapautta.

Niin puhui minulle järkeni.

Mutta näinhän minä selvästi, että asianlaita oli toinen. Näinhän minä heidän vapaasti kävelevän, kulkevan minne tahansa, hyppivän, iloitsevan. Ja tiedänhän minä, että maalimain ja avaruuksien koko salaisuus onkin se Jumalan ihmetyö, jonka mukaan vapauden siemen voi asua keskellä vapaudettomuutta, — että vapaus kasvaa ja kehittyy vapaudettomuudesta, ja tekee kuolleesta elävän. Minun täytyy uskoa, että niin on, huolimatta järjestäni, joka näkee siinä ristiriitaisuutta.

Heillä siis on vapaus. Meille on annettu kaikki välikappaleet, joilla he voivat toteuttaa tahtoansa. Heillä on jalat, joilla voivat liikkua mukavasti ja mielensä mukaisesti, ja heillä on sarvetkin, joilla voivat puskea toisiansa, koska he kerran sitäkin näkyvät tahtovan.

Mutta juuri se asia, että he näin tahtovat toteuttaa vaan omaa tahtoansa, vaikuttaa, että he tulevat itse rajoittaneeksi oman vapautensa. Sillä omaa tahtoansa seuraten he tahtovat niin perin vähäpätöisiä ja mitättömiä asioita, tahtovat vaan omien mielihalujensa tyydyttämistä. Ja kun he näin omia mielihalujansa seuraavat, niin ei heillä voi juuri ollakkaan muita vaikuttimia kuin joku tuuheampi ruohotukko tai mehevämpi sieni, tai mikä muu tahansa, joka tuottaa tyydytystä. He siis voivat vapaasti toteuttaa tahtonsa, mutta he raukat eivät ymmärrä tahtoa! Eivät ymmärrä tahtoa vapaasti, se on, rakkaudesta toisiinsa.

Kun siinä leijalin ja tarkastelin, tunsin samassa niinkuin vettä olisi vihmonut kasvoilleni, hienoa usvaa. Minä katsahdin ylös ja samassa kävi olentoni läpi valtava hurmaus. Minä näin sumupilvien keskellä yli koko taivaan ulottuvan, pyöristyvän kaaren, joka ikäänkuin tahtoi sulkea kehäänsä tämän tähden. Siinä olivat kaikki värit — järjestyksessä, toinen toisensa vieressä, eri säikeinä pitkin koko rengasta. Tunsinhan minä tuon ihanan taivaankaaren. Se meille puhuu Jumalan läsnäolosta, milloin sen näemme. Ja kun minä olin lentänyt niin äärettömiä matkoja, tullut tähän syrjäiseen aurinkokuntaan ja löytänyt tämän yksinäisen tähden, — ja kun minä täälläkin näin tuon saman kaaren, niin minun sielussani värähti niin oudosti, niin lämpimästi, ihan kuin olisin täälläkin ollut kotona, kuin juuri tämä tähti olisikin ollut minun ja Jumalan ja koko taivaan lempitähti. — —

Ja samassa minä sain ikäänkuin lähemmän selityksen kaikkeen.

Yhtäkkiä näin aivan allani, maassa, pitkien ruoholehtien keskellä nukkuvan olennon, joka oli monessa suhteessa erilainen kuin tähän asti näkemäni, — ja niin ihmeen ihana, että sydämmeni tahtoi taintua, ja minun ihan piti panna silmäni hetkeksi kiinni.

Keltaiset kiharat olivat hänen kasvojensa ympärillä. Ja hänen kaunista ruumistansa peittivät jonkinlaiset ryysyt, nähtävästi senvuoksi, ettei aurinko liiaksi lämmittäisi. Pieni sauva oli hänen vieressään ja tuohitorvi, ja sitten leipäpalanen, josta päivä oli voin sulattanut.

Hän näytti juuri heräävän. Kenties oli pilvistä satanut vettä hänenkin päällensä. Unisena hän hieroi silmiänsä ja katseli sitten tutkivasti joka suunnalle. Nousi seisaalleen. Mutta ei sekään riittänyt. Kiipesi suurelle kivelle, kohosi siellä varpailleen, ja varjostaen silmiänsä yhä tarkasteli ympärilleen.

Sitten hän puhalsi torveensa pitkän äänen, joka kaikui vuorissa ja notkelmissa ja johon kuului vastaukseksi ammuntaa ja mölinää joka suunnalta. Mutta varmaan hän ei kuullut kaikkien ääntä, koska hän soitti uudestaan ja taas kuunteli henkeänsä pidättäen. Hänen kasvoissaan ilmeni yhä suurempi huolestuminen. Hän hyppäsi alas kiveltä ja juoksi melkein koko lauman ympäri, joka oli hajaantunut laajalle alalle. Minä tiesin kuitenkin että yhden pienen mullikan hän oli jättänyt kierroksensa ulkopuolelle, sillä tämä oli eksynyt muista kauvas syrjään. Ja nyt arvasin, että juuri tätä hän kaipasi ja haki. Ja että juuri tämän tähden hän oli niin huolestunut.

Minun sydämmeni alkoi taas sykkiä riemusta.

Hän, — tuo kaunis sinisilmäinen olento siis rakastaa noita toisia olentoja, jotka ovat ihan erilaisia. Hän nähtävästi hoitaa ja paimentaa niitä. Hän hakee hakemistaan, hän läähättää väsymyksestä. Eikä huoli siitä, että kaikki muut ovat tallella; sitä yhtä hukkaan joutunutta hänen vaan täytyy etsiä, sitä ainoata poloista, joka on muista eksynyt ja toivotonna hakee pelastustaan…

Nyt käsitin, miksi olin taivaankaaren nähnyt:

Tässä tähdessä on olentoja, jotka ymmärtävät Jumalan tahdon: rakastavat muita olentoja, hoitavat ja korjaavat niitä pienimpiä…

Tässä tähdessä on olentoja, jotka ymmärtävät tahtoa Jumalan tahtoa, ja ovat siis vapaat. — —

Hän haki niin kauvan eksynyttä, että se paikka, jossa olimme, alkoi jo kääntyä poispäin auringosta, varjon puolelle. Ja mitä kauvemmas aika kului, sitä enemmän minä ihmettelin hänen väsymättömyyttään, hänen rakkautensa sitkeyttä. Norojen halki, tiheimpien risukkojen läpi, louhikkojen kautta hän samosi eteenpäin; eikä hän näyttänyt huomaavankaan, että hänen jalkansa olivat rikkoutuneet ja hänen kasvonsa riipsiytyneet verille.

Vihdoin minun kävi niin sääliksi, että päätin auttaa häntä. Lentelin hänen editsensä ja taittelin missä ruohon varsia missä lehtipuiden matalimpia oksia, ja hän alkoikin pian seurata minun viittoomaani tietä. Kun hän jo lähestyi kadonnutta, lensin minä elukan luo ja istuin ihan sen viereen, valkorunkoisen puun oksalle. Tahdoin nauttia minäkin hänen onnestaan, kun hän löytäisi.

Hän huomasi jo kaukaa elukan. Hän pysähtyi paikalla juoksussaan, hänen päänsä vavahti ja silmät suurenivat. Mutta sitten hän vitkastelematta taittoi itselleen sujuvan ruoskan ja ryntäsi raivokkaana elukan luo. Ja löi sitä niin, että se huolimatta nääntymyksestään syöksyi hurjistuneena eteenpäin — — —

He katosivat näkyvistäni. — —

Minä istuin kauvan valkorunkoisen puun oksalla. Olin ajatellut siirtyä toiseen tähteen, koska luulin, että jo muka ymmärsin tämän. Mutta nyt näin, että minun piti vielä jäädä.

Vähän alakuloisena minä kohousin ylemmäksi ja liitelin, tietämättä minne, puiden latvain tasalle, varpaillani hipaisten sitä tai tuota niistä. — Olin joutunut taas kokonaan varjon puolelle. Tähtien ääretön joukko tuikki esille avaruuksista ja sytytti minun mieleeni palavan kaipauksen. Ihankuin en olisikaan ollut kotonani täällä, ihankuin olisin vaan pyrkinyt tuonne, tuonne tähtien parveen, joista moni oli minulle niin tuttu ja ystävällisesti vilkkui äärettömästä kaukaisuudestaan.

Mutta minä tiesin, että tuo kortittomuuden tunne ei todistanut muuta kuin minun oman rakkauteni puutteellisuutta. Meidän enkelien täytyy tuntea kodiksi kaikkea Jumalan luomaa.

Hohkasin mieleni ja lensin toiselle puolelle tähteä, niin että juuri näin auringon reunaa, joka vaan heikosti valasi maanpintaa allani. — Pysyin korkealla ilmakehässä, samalla paikalla, ja annoin tähden hiljaa kiertää ympäri silmieni edessä. Näin, kuinka pimeän puolelta vaihtelevia seutuja nousi auringon puolelle. Näin, kuinka ne ensin häämöittivät epäselvinä, kuinka ne sitten vähitellen alkoivat punertaa, kirkastuivat yhä enemmän ja vihdoin kokonaan valkenivat. — Erittäinkin kääntyi sitten huomioni erääseen kohtaan, jonka näin kiiltävän esille hyvin kaukaa pimeästä. Tai se oli oikeastaan jokin epämääräinen, harmaan kirjava pinta-ala, jossa loistivat erityiset kohdat. Vihdoin minä olin eroittavinani jonkinlaisia tornia sieltä, ja ne kiiltävät paikat ne olivat näiden tornien kupukattoja. Yhä kirkastuva kuva avautui silmieni eteen. Auringon punaset säteet välkkyivät ja heijastelivat tuhansissa lasipinnoissa, lukemattomat rakennukset nostivat harjojansa korkeuteen, ja niitten laelta kohosi hiljaa punertavia savupatsaita suoraan ilmaan. Kaikki oli peittyneenä jonkinlaiseen harmaaseen sumuun; oliko se sitten rakennusten väri vai savua, en vielä erottanut. Kun sitten näin sen lähestyvän, lensin minä vähän alemmas. Ja jo heti arvasin, mitä tämä oli. Näin keskellä noita suuria rakennuksia ristiin rastiin käyviä suoria teitä, jotka olivat kivellä lasketut. Näillä teillä alkoi tuntua liikettä. Pieniä mustia pilkkuja vilisi edestakasin ja kuului kaikellaista melua, joka vähitellen yhä vilkastui ja koveni. Näytti kuin olisi juuri herätty elämään ja puuhiin. Milloin kuului pää-äänenä omituista ratinaa, johon sekottui kellon kilistyksiä ja vihellyksiä, milloin voitti muut äänet heläjävä pauke niinkuin olisi metallia taottu vastakkain. Ja kaikki tämä kasvoi kasvamistaan, yhä voimakkaammaksi ja elävämmäksi.

Laskettuani ihan alas minä näin minulle jo tuttuja olentoja. Mutta täällä ne esiintyivät elämässä keskenänsä.

Ja minun täytyi taas innostua havaintoihini kohta ensi silmäyksestä.

Kaikki oli tässä yhteiselämässä perustettu keskinäiselle palvelukselle. He rakastivat toisiansa melkein rajattomasti, eikä heidän palvelusintonsa näyttänyt voivan koskaan laimeta. Muutamat tapaukset tarttuivat erityisesti mieleeni, Näin esimerkiksi pitkän rivin ajomiehiä seisovan toimetonna hevosineen torilla. Torin kulmaan esiintyi pienehkö mies ja vihelsi heikosti pari kertaa. Ääretön meteli syntyi ajurien kesken. Heistä tahtoi jokainen ennättää ensimmäisenä pienen miehen luo ja päästä häntä ajolla palvelemaan. Kuten luulin huomanneeni oli hänellä toinen jalka toista lyhyempi, ja otaksuin että he senvuoksi niin tahtoivatkin häntä auttaa. Mutta kaikissa tapauksissa: kuinka ylevä piirre, heidän luonteessaan oli tuo halu kilpailla siitä, kuka heistä voisi paraiten palvella! — Ja kaikkialla näin saman ilmiön. Työhön tarjouttiin kilvan. Raskaitten kuormain ajajat tarttuivat omin käsin pyörään, missä juhta ei jaksanut. Voidakseen tehdä niin suurta hyötyä kuin suinkin, he eivät säälineet elukoita. Ei mikään yksityinen uhraus ollut heistä liian suuri, kun oli kysymys yleisestä edusta. Tämän minä erittäinkin havaitsin eräässä työpajassa, jossa oli työntekijöitä satamäärin. Useat heistä olivat jo vanhoja miehiä, jotka koko ikänsä olivat samassa paikassa työskennelleet. Ja mikä heidän työnsä oli! Alituisesti sama liikahdus toiselta jalalta toiselle, jonkun pyörän kääntäminen, sitten hihnaremmin siirtäminen, pieni reikä rautapalaseen, rautapalanen pois, toinen rautapalanen, taas liikahdus toiselta jalalta toiselle, sitten taas pyörä, hihnaremmi, rautapalanen, ja niin edespäin. He olivat hyvin käteviä siinä mitä tekivät, ja ennättivät paljon. Ja sehän oli heille pääasia. Mitä he siitä, että kaikki heidän muut mahdolliset taipumuksensa, ajatuskykynsä, sielunvoimansa sillä aikaa kuivettuivat! Heistä tuli sukkela ja varma kone, jommoisia muut ihmiset tarvitsivat. Ja he olivat yleishyvän vuoksi siis valmiit luopumaan kalliimmasta mitä heillä oli. — Pujahdin erään lääkärin vastaanottohuoneeseen, jonne näin paljon joukkoa menevän. Huone oli täpö täynnä odottavia. En voinut ymmärtää, kuinka hän ennättäisi kaikilta kysellä ja kaikille neuvonsa antaa. Kuvailin, että hän kauhistuisi tätä väen paljoutta. Mutta kun hän pisti päänsä ovenrakoon ja katsahti odotussaliin, levisi tyytyväisyyden myhäys hänen kasvoihinsa: Hän oli silminnähtävästi ilonen. Ilonen siitä, että hänellä oli niin paljon tilaisuutta hyödyttää ja auttaa! — Mutta merkillisin tapaus oli mielestäni seuraava: Eräs äiti, jolla oli hyvin voipa lapsi ja joka sitä imetti mitä paraimmalla maidolla, alkoi yhtäkkiä vieroittaa lasta rinnoiltaan. Ajattelin jo, että hän sitä tekee itsekkäästä halusta vapautuakseen vaikeasta velvollisuudesta. Mutta kuinka tulinkaan liikutetuksi, kun ymmärsin asian oikean laidan! Hän hylkäsi oman hyvin voivan lapsensa ja alkoi imettää vieraan äidin lasta, joka oli heikko ja kivuloinen ja jota sen oma äiti ei voinut imettää!

Nämät olennot olivat siis vapaat. He eivät noudattaneet omaa tahtoansa, vaan Jumalan, rakastaen ja palvellen toisiansa.

Kuitenkin minun täytyy tunnustaa odottaneeni, että he olisivat yhteisin voimin saaneet aikaan enemmän. Heidän laitoksensa olivat kyllä hyvät, komeat, viisaasti rakennetut. Mutta juuri se, että he näyttivät niin järkeviltä ja kekseliäiltä, se antoikin minulle syytä odottaa että he, ollen vapaita menettelemään järkensä mukaisesti, olisivat edistyneet pitemmälle kuin olivat.

Toinen seikka, jota suorastaan en ymmärtänyt ja joka minusta soti heidän omaakin järkeänsä vastaan, se oli se, että heidän joukossaan oli semmoisia, jotka kärsivät kaikellaista puutetta, jopa nälkääkin. Kaikilla näytti nimittäin olevan semmoinen kiire, ettei kukaan ennättänyt heitä ajattelemaan. Ja kun minä seurasin niitä, joilla oli semmoinen kiire, niin riensivät he kaikki toimiin, jotka minun mielestäni olisi hyvin voitu lykätä tuonnemmaksi, siksi kuin ensin oli kaikille hankittu syötävää, vaatetusta ja suojaa. Mikä kiirehti torttuja paistamaan, jotka sitten jaettiin kylläisille ihmisille; mikä riensi silkkiä ja samettia ompelemaan; mikä kiipesi telineille suuren palatsin kupeelle ja alkoi muurata sen monimutkaisia koristeita. Ja mitä kauvemmin minä tarkastelin, sitä suuremmaksi kasvoi kummastukseni, sitä varmemmin tulin siihen omituiseen päätökseen, että he mieluummin palvelivat niitä, jotka jo näyttivät saaneen osansa, jotka olivat kylläisiä, muutamat ihan lihavuuteen asti. Näiden tarpeita tutkittiin mitä huolellisimmin, että vaan olisi löydetty jokukin tarve, jota olisi vielä voinut palvella. Näin suuria tehtaita, joissa ei valmistettu muuta kuin esineitä mitä kaukaisimpia ja keksityimpiä tarpeita varten. Näin äärettömiä työpajoja, joissa suurimmalla vaivalla ja työtä säästämättä valmistettiin hienoja viinejä, jotka sitten tuotiin jo ennestäänkin herkullisille pöydille. He tahtoivat ikäänkuin kaikin tavoin jalostaa muutamia joukostaan, hoitivat niitä, syöttivät valituimmalla ruualla ja tarjosivat mitä monipuolisinta henkistä nautintoa. Ja he saivatkin näin syntymään mitä kauniimpia olentoja. Iho oli niillä sileä ja valkoinen, kasvot hienostuneet, koko ruumis suhteellinen ja notkealiikkeinen. Niitä katseli ihan ihaellakseen. Mutta he itse, kuinka väsymättä, kuinka hiostuneina, kuinka suunnattomilla ponnistuksilla he tekivät palvelevaa työtänsä, unohtaen oman ulkomuotonsa, joka sai jäädä rumaksi ja tahraantuneeksi, unohtaen huvinsa, henkisen kehityksensä ja ruumiillisen terveytensä! Sanon vieläkin: tämä heidän palveleva alttiutensa oli kyllä liikuttavaa, mutta minä en nähnyt järkeä siinä järjestyksessä, jossa kaikki tuo kuumeentapaisesti kiiruhtava työ tehtiin. En ymmärtänyt, miksi monet palvelukset, jotka minusta olivat aivan vähäpätöisiä ja olisivat viimeiksi pitäneet tulla kysymykseen, heistä olivat ensimmäisiä ja tehtiin suurimmalla huolella ja työllä. Ja miksi palvelukset, jotka minusta tuntuivat ihan ensimmäisiltä, jäivät heiltä usein kokonaan tekemättä tai tulivat tehdyksi ikäänkuin ohimennen. — Mahdotontahan on, että minulla ja heillä olisi erilainen järki. Sillä järki on kaikissa avaruuksissa sama. Järki on Jumalan sana, joka puhuu vapaissa olennoissa.

Ja oli vielä kolmas seikka, joka oli minulle epäselvä. Se oli se, että he kaikki näyttivät vähän ilottomilta, onnettomilta. Aivan kuin eivät olisi ymmärtäneet täysin henkäyksin nauttia vapaudestaan; olin sanoa: aivan kuin he eivät olisi tunteneet itseänsä vapaiksi! Heidän oma työnsä heitä näytti kuin kyllästyttävän. — Mutta kuinka voipi vapaa olento kyllästyä työhönsä, kyllästyä toisten palvelemiseen! Sehän olisi samaa kuin jos minä kyllästyisin tähtien tutkimiseen ja rakastamiseen; — kyllästyisin tehtävään, jonka olen itse itselleni vapaasti valinnut, joka sentähden on minun iloni, onneni, elämäni!

Sattumus teki — että minä sain odottamattoman selityksen.

Sillä torilla, johon aivan ensiksi olin pysähtynyt, pysähdyin nytkin palattuani pitkältä kierrokselta. Näin siinä muun muassa vanhanpuoleisen lihavan vaimon, joka tarkkaan ja tiukkaan kääriytyneenä vaippoihin istui avonaisten jyvä-, ryyni- ja hernesäkkiensä keskellä. Hän oli jo monta kertaa ajanut piiskallaan pois erään valkosen kyyhkysen, joka aina vähä väliä lensi äärimmäisen hernesäkin laitaan. Vihdoin onnistui kyyhkysen saada noukaistuksi pari hernettä. Mutta nyt lävähti piiska niin äkkiä sitä kohden, ettei se ennättänyt tieltä. Sujuva siima sattui sen kaulaan ja repäsi pään miltei irti ruumiista. Vähän aikaa räpyteltyään kyyhkynen punertui veriinsä ja heitti henkensä.

Minä olisin kyllä ihmetellyt ja kunnioittanut sitä säästäväisyyttä, sitä tarkkuutta, jolla noita vaivaloisen työn hedelmiä säilytettiin ja varjeltiin hukkaan joutumasta. Mutta minun sydämmeni oli pakahtua. Eikö kyyhkynen ollut sentään enemmän kuin nuo pari hernettä, joita se ruuakseen pyysi!

Mutta kummastukseni kasvoi ylimniilleen, kun eräs ryysyinen, nähtävästi hyvin nälkäinen ihminen tuli pyytämään lainaksi kahmalollisen ohrajyviä. Hänkään ei saanut mitään. — Sitävastoin sai eräs hyvinvoipa, tyytyväisen näköinen rouva parasta, valkoisinta mannaryyniä niin paljon kuin itse halusi.

Ja nyt minä sen näin.

Kiitoksen asemasta hän pisti pienen ympyriäisen metallipalasen toisen käteen.

Minä aivan vavahdin. Mitä tämä onkaan, ajattelin! Ja kuumeentapaisella jännityksellä aloin tutkia asiaa. Pujahdin taas joka paikkaan, missä näin palvelusta tehtävän ja vastaan otettavan.

Aivan oikein. Kaikkialla tapahtui tuommoinen metallipalasen kouraan pistäminen.

Minä aloin seurata sen kulkua kädestä käteen. Minun täytyi hinnalla millä hyvänsä päästä perille, mikä kumma kapine se oli ja mistä se oli kotosin. Sillä yhä suuremmalla voimalla minuun tunki masentava ajatus, että heidän palvelustensa aiheena ehkä olikin tuon metallin saanti.

Pitkien ponnistusten perästä minä löysin vihdoin näiden taikakolikkain pesäpaikan.

Löysin rahapajan.

Täällä ne valettiin muotoonsa ja lyötiin leimaansa, aina tarpeen mukaan milloin enemmän milloin vähemmän. Sitten ne vietiin valmiina rahakammioihin ja sieltä jaettiin joukolle hyvinvoipia, kauniita ja viisaan näkösiä ihmisiä. Jakamatta rahoja pitemmälle julistettiin nyt kaikkialla semmoinen käsky, että niitten (joille ei ollut rahoja jaettu) oli suorittaminen näitä rahoja (joita heillä ei ollut) tyhjentyneisin rahakammioihin. Heille tuli tietysti kova kiire. Heidän piti nyt antaa kaikellaista omaisuuttansa ja teoksiansa hyvinvoiville saadakseen näiltä noita rahoja voidakseen totella käskyä ja täyttää rahakammiot. Ja rahakammioissa tarvittiin jälleen rahoja senvuoksi, että niitä piti uudestaan jakaa hyvinvoiville, jotka nyt olivat taas ilman, koskapa olivat juuri antaneet kaikki pois.

Samalla oli julistettu ankara kielto ensiksikin ettei kukaan saisi rahoja omin päin valmistaa, ja toiseksi ettei kukaan saisi käyttää vaihdon välikappaleena mitään muuta merkkiä kuin juuri näitä rahoja.

Luonnollistahan oli, että jokainen koetti nyt saada käsiinsä noita metallipalasia. Sillä, jolla niitä oli, hänellä oli valtaa kaikkien yli, joilla niitä ei ollut, vaan jotka niitä ihan välttämättä tarvitsivat. Mitä enemmän rahoja saatiin kerätyksi pois muilta, sitä kipeämmin nämät muut niitä tarvitsivat ja sitä valmiimmat he olivat vaikka mihin palveluksiin. Tällä tavoin syntyi sekä varsinaisia rahan pyytäjiä että varsinaisia rahan pyydyksiä. Rahoja pyydettiin ensiksikin siten, että tarpeitten palvelus järjestettiin työjaon perustukselle. Siten saatettiin hyvin kilpailla rahan tarvitsijain kanssa, jotka eivät ennättäneet valmistaa niin paljon ja niin pian kuin pyydyksissä ennätettiin. Ja heidän täytyikin senvuoksi enimmäkseen ruveta pyydysten työmiehiksi ja luopua viimeisestäkin vapaudestaan määrätä omaa työtänsä. Tätäkö siis olivat ne tehtaat, joita olin ensin niin ihaillut? Paitsi näin, pyydettiin rahoja yhtä suuressa määrässä niinkin, että koetettiin keksiä yhä uusia tarpeita ja palvella niitä. Viisaimmat ymmärsivät herättää nukkuvia tarpeita. He asettivat liikepaikkoihin nähtäville mitä monipuolisimpia ja viehättävimpiä esineitä kaikkien mahdollisten tarpeiden tyydyttämistä varten. Ohikulkijat menivätkin laumoittain ansaan, niin etteivät myyjät tahtoneet ennättää mitata eikä punnita kaikkea sitä mitä tarvittiin.

Ja hirveä kilpailu näytti syntyneen sekä pyydyksien välillä keskenään että näiden ja yksityisten rahan pyytäjien välillä. Kilpailu siitä kuka paremmin ja nopeimmin voisi palvella! Ja kilpailussa he eivät säästäneet toisiansa. He päinvastoin tahallansa toisiansa vaikeuttivat. Sillä mitä vähemmän toisen onnistui palvella, sitä enemmän onnistui toisen. Toisen vahinko oli toisen voitto!

Jokainen antautui tähän kilpailuun kuumeentapaisella tavoittelulla, ikäänkuin sen onnistumisesta olisi riippunut kaikki, koko elämä ja onni. Onni, johon he luulivat pääsevänsä sortamalla ja vahingoittamalla toisiansa!

Kaikki mitä minä olin heistä luullut, heidän alttiista rakkaudestaan, se oli erehdystä. He eivät palvelleet rakkaudesta, vaan saadakseen metallipalasia.

Metallipalasia he tahtoivat, voidakseen sitten toteuttaa omaa tahtoansa. He luulivat että kun he saavat niitä anastetuksi suuremman määrän, niin he tulevat vapaiksi ja saavat vallan tehdä mitä tahtovat.

Mutta siinähän se juuri onkin, että vapaus on mahdoton oman tahdon perustuksella. Oman tahdon ahtaus sen rajoittaa. Sillä omaa tahtoa johdattavat kuolleet luonnon lait, — intohimot, vietit, jotka syntyvät vapaudettomasta välttämättömyydestä.

Oman tahdon seuraaja voi vapaasti toteuttaa tahtoansa, mutta hän ei voi vapaasti tahtoa!

Vapaa tahto on mahdollinen ainoastaan sille, joka on luopunut omasta tahdostaan ja noudattaa Jumalan tahtoa. Joka tuntee rakkautta itsessään, hän tuntee Jumalan tahdon, ja joka rakkaudesta palvelee hän täyttää Jumalan tahtoa. Ja on vapaa.

Mutta jos he eivät tunteneet tätä tahtoa, niin eikö heille heidän järkensä sitä osottanut. Eivätkö he nähneet, että toistensa palveleminen on heidän oman elämänsä ehto?

Näkivät. He eivät muuta tehneet kuin palvelivat.

Mutta he selittivät, että palveleminen on välttämätön, koska on olemassa semmoinen taloudellinen laki, että rikastua voi vaan se, joka parhaiten keksii ja palvelee toisten tarpeita. Ja sen tähden he palvelivatkin näitä tarpeita missä ikinä niitä löysivät, erottamatta mitä tarpeita ne olivat, joita he palvelivat, kunhan olivat semmoisia että niitten palvelemisesta sai mahdollisesti suurimman maksun. He palvelivat niinkuin orjat, jotka tekevät työtä käskettyä, joille on yhdentekevää antavatko he herralleen leipää, josta tämä tulee kylläiseksi, vai viinaa, josta tämä menettää järkensä. He eivät palvelleet niinkuin vapaat järkiolennot niitä tarpeita, joiden tyydyttämistä he itse pitivät toiselle hyödyllisenä, — joihin pantu työ ei koskaan voi sotia vapaan olennon arvoa vastaan, ei voi kuivettaa yksiä hengenominaisuuksia toisten kustannuksella, ei voi tehdä ihmisestä konetta, vaan päinvastoin kehittää kaikkia hänen henkensä lahjoja, tekee hänestä sopusointuisen olennon, luopi hänen onnensa.

Ja taas minä heissäkin näen tuon ihmeellisen kehityksen orjuudesta vapauteen.

Kuinka ääretön on se viisaus, joka pitää vapauden tien alituisesti avoinna ihmisille! Joka on opettanut ja totuttanut heitä, keskellä heidän itsekkäisyyttänsä, palvelemaan toisiansa! Että heillä olisi ulkonaisesti kaikki valmiina, jos he tahtoisivat kerran tehdä sisällisen muutoksen ja vaihtaa oman tahtonsa Jumalan tahtoon!

* * * * *

Yksi asia oli minulle kuitenkin epäselvä. Se, että miksi ei heille ollut koskaan kuiskattu vapauden salaisuutta, yksinkertaisesti ilmoitettu, että vapaus riippuu Jumalan tahdon noudattamisesta.

Tätä asiaa minä mietiskelin, kun liitelin avaruuksien halki takasin asunnoilleni. Omituinen kaiho oli sydämmessäni, ja minä päätin vihdoin kääntyä suoraan Jumalin puoleen kysymykselläni, vaikka hyvin tiesinkin, että velvollisuuteni olisi ollut itse ottaa asiasta selko.

Kun rupesin tähdestäni puhumaan, oli kuin olisin ruvennut puhumaan Hänen lempitähdestään. Pohjaton rakkaus oli Hänellä tätä tähteä kohtaan. Ja ihmisiä Hän nimitti omiksi lapsikseen.

— Yksi on ollut heidän joukossaan, — sanoi Hän — joka on heille ilmoittanut minun tahtoni, näyttänyt heille tien, totuuden ja elämän.

Ja he? — kysyin minä räpäyttämättä silmiäni.

Hän vaipui hetkeksi ajatuksiinsa, puisti sitten päätänsä ikäänkuin olisi tahtonut haihduttaa surullisen muiston, ja sanoi:

— He ovat julistaneet hänet Jumalaksi, mutta pitävät mahdottomana seurata häntä.

Kallionkielekkeellä.

Höyrylaiva kyntää tyyntä vetten pintaa — tuku-tuku — tuku-tuku — tuku-tuku, ja kuuluu veden kohina sen kokassa ja siellä täällä rannankivillä.

Mistä syystä se kulkee, vaikka se ei ole mikään elävä?

Kaksi ystävystä loikoi kallionkielekkeellä, joka pistihe pitkänä niemekkeenä ulos veteen. Heidän oli oikeastaan tarkoitus odottaa laivan laineita nähdäkseen kuinka ne kuohahtavat kalliota vastaan, — kun tämä kysymys yhtäkkiä viritti koko heidän huomionsa ja laineet unohtuivat.

Mistäkö syystä laiva kulkee, vaikkei se ole elävä!

Tietysti se kulkee siitä syystä, että propelli pyörii ja työntää sitä eteenpäin; propelli pyörii höyryn voimasta, höyryn voima syntyy tulen vaikutuksesta, tuli syntyy — — ja niin edespäin loppumattomiin.

Kuinka vähän tämmöinen vastaus tyydyttää! Höyryn voimasta! — Mutta höyryn voimaa ei olisi ellei olisi pannua, joka ei päästä sitä ilmaan haihtumaan. Tuhannet syyt ja ehdot liittyvät toinen toisiinsa eivätkä anna päästä selville edes siitä, mikä niistä on pääsyy ja mikä välttämättömin ehto. Tuskin on sanonut, että pääsyy laivan liikkumiseen on höyry, kun jo pitää ajatella pannua ja lisätä: tuli on myöskin ihan välttämätön, ja vesi myös, entäs propelli ja laivan runko, ja hiilet tai polttopuut ja öljyt, ja vihdoin saattaa joku mitättömän pieni koneen ruuvi olla niin välttämätön, että ilman sitä laiva seisoisi.

Ja kumminkin, jos noin vaan kysyy: miksi laiva kulkee, — niin tuntuu vastaus ihan selvältä, eikä höyry, tuli, pannu tai vesi tarvitse tulla edes mieleenkään. Se kulkee siksi, että ihminen on sen luonut ja pannut kulkemaan, ja hän on sen pannut kulkemaan siksi, että hänellä on ollut joku tarkoitus saavutettavana.

Tähän loppuu kaikki kyseleminen. Sillä järjetöntä olisi kysyä: miksi hänellä on ollut tämmöinen tarkoitus. Se ei kuulu enää asiaan. Kysyjän täytyy tyytyä, sillä hän on saanut kuulla todellakin äärimmäisen syyn.

Se on ihankuin jokin toinen tie, johon vastaaja nyt vei kysyjän. Aineellisten syiden loppumattomasta, yhtäjaksoisesta ketjusta hän yhtäkkiä irtaantui ja siirtyi hengen maailmaan: jokin tarkoitus on ainoa syy, sanoo hän.

Mutta kun näin sanoo, niin voi sanoa oikeastaan vielä paljoa enemmän.

Voi sanoa, että lopullinen syy kaikkeen, mikä maailmassa on ja liikkuu, on henkinen. Joku henkinen tarkoitus toteutuu paraikaa maailman koko menossa, vaikkemme me tiedä siitä tarkoituksesta.

Tarkoitus, joka liikuttaa kaikkeutta, on luojan tarkoitus.

Ihminen on Jumalan kaltainen myöskin siinä, että hänessä on jotakin luojaa, sillä hänen tahdossaan voi olla äärimmäinen eli alkusyy kaikellaisiin hänen tarkoituksiansa palveleviin ilmiöihin.

Kuitenkin on Jumalalla aivan toisellainen luomistapa. Hänellä ei ole mitään semmoista raaka-ainetta, jota hän, niinkuin ihminen, käyttäisi luomista varten. Hän ei tarvitse kaataa puuta, eikä takoa rautaa, jotta saisi mieleisensä esineen. Hänen raaka-aineensa on itsenäinen ja vaikka se onkin näennäisesti olemassa vaan yksistään vierasta tarkoitusta varten, niin se kumminkin samalla itsekin on oma tarkoituksensa. Niin sanottu kuollut aine, joka näennäisesti on esimerkiksi vaan elävän olennon ruumista, on kokoonpantu pienen pienistä elävistä soluista, jotka eivät aavista palvelevansa ihmiselämän tarkoitusta. Kaikkialla on sama elämä, itsenäinen ja kuitenkin raaka-aineena käytetty.

Ihminen taas ei ymmärrä muunlaista raaka-ainetta kuin minkä hän on valmistanut, leikellen, veistellen, takoen, juottaen — kaikki alistaen sen yhden tarkoituksensa palvelukseen epäitsenäiseksi, kuolleeksi raaka-aineeksi.

Jos Jumala loisi vesillä liikkuvan esineen, niin hän päästäessään sen käsistään antaisi sille omasta hengestänsä, ja sanoisi: et tarvitse kulkea koneellisesti yhdeltä laiturilta toiselle, ikuisesti samaa tietä, vaan viilettele lahtiloissa mielesi mukaan, poristele vettä sydämmesi täydeltä, vapaasti lähde ja vapaasti pysähdy, ja yön tullessa tuossa on sinulle leppyisä kahilikko, laske sen laitaan ja nuku sen hiljaa kahistessa; aamun sarastaessa taas täyttäköön riemu sinun sydämmesi, ja niin sinä elä onnellisena ja iloisena minun päiväni paisteessa ja laineiden laputtaessa valkoista rintaasi vasten.

Samassa ui kolme heinäsorsaa esille ruohokosta, ihan kallionkielekkeen lähelle. Ne ilakoivat illan tyyneellä vedenpinnalla, aavistamatta, että siinä oli ihmisiä.

Ja ystävykset olivat hiljaa, eivätkä tarvinneet vaihtaa sanaakaan ymmärtääkseen toistensa ajatuksen, jonka nuo sorsat heihin niin elävästi herättivät. Heiltä olivat laivan laineet unohtuneet, eivätkä ne tälle rannalle tulleetkaan.

Kun sorsat uivat tuonnemmas, heittäytyi toinen ystävyksistä selälleen ja rupesi katsomaan taivaaseen, jolla pilvet jo riisottivat illan auringosta.

Toinen teki samoin, ja sanoi vähän ajan perästä:

"Tiedätkö, äsken kun nuo sorsat uivat esille, niin minussa käväsi ihan yhtäkkiä semmoinen ilo ja elämä, että lienenkö koskaan sentapaista tuntenut."

"Mutta niinkuin se tuli, niin se meni," sanoi toinen hymyillen, ihankuin olisi puhunut hyvin tutusta asiasta. "Niin se on aina. Huomasitko, mistä syystä se meni?"

"Huomasin. Minä tahdoin innostua vielä enemmän, ja siksi rupesin katsomaan avaruutta, katsoin tuota pilveä, tuota, joka noin punertaa, — ja juuri silloin se meni."

"No?"

"Minusta yhtäkkiä tuntui, että tuo pilvi on kuollut eikä tiedä mitään kauneudestansa. Sitten katsoin alas ja minusta rupesi näyttämään kaikki maassakin kuolleelta. Tuo valkoinen koivu ei tiedä mitään siitä, että se kuvastuu veteen ja että lintu nukkuu sen oksalla. Tuo kahilikko ei tiedä kahisevansa. Ja sorsatkin — jos oikein ajattelee — eivät ne tiedä, mimmoista nyt on, ne vaan tavoittelevat ruohojansa ja niitä pureskelevat, ja siitä sitten syntyy se runollinen veden porina!"

Hän sai tällä puheellaan toisenkin alakuloiseksi. Ja kauan he eivät puhuneet mitään, katselivat vaan eri esineitä ympärillään ajatellen molemmat samaa, sitä, mikä oli kuollutta ja mikä elävää.

Pilvi ei ole mitään muuta kuin sumujoukko. Se ei tiedä mitään tästä maasta, jota se palvelee, se ei tiedä, että se kastelee kasvullisuutta, milloin antaa varjoa ja milloin sallii auringon pilkistää esille. Se houkka luulee tarkoituksekseen ajaa tiedottomana takaa toisia sumupilviä, milloin yhtyä niihin, milloin erota niistä. Se tietää vaan, että niin täytyy ja täytyy. — Sillä on ikävä ja se huokaa yhdessä kaiken muun luomakunnan kanssa.

Mitä jos ihminenkin on vaan tuommoinen tiedoton luoma, joka tosin luulee itsestään hyvinkin paljon, mutta oikeastaan palvelee vaan vieraita tarkoituksia, on vaan välikappaleena vieraissa asioissa!

Tietysti niin onkin. Ihminenkin huokaa koko luomakunnan kanssa. Ei missään ole pysyvää onnea maan päällä! Täällä on loppumatonta puuhaa, pettymistä ja tuskaa. Ihminen ei ennätä hetkeksikään levähtämään. Hänen täytyy ja täytyy. — Maailman koneiston säälimättömät rattaat ruhjovat hänen jäsenensä ja musertavat hänet allensa, mutta hänen vaan täytyy ja täytyy. — Loistavat esineet vetävät häntä puoleensa, kulta lumoo hänen sydämmensä, hän viehättyy kun kuulee vieraiden ihmisten mainitsevan hänen nimeänsä ja hurmautuu omaan kuuluisuuteensa. Häneen on istutettu vastustamaton pyrkimys omaan personalliseen onneensa. Hän tavoittaa ja tavoittaa — eikä saavuta mitään. Koko tulos on vaan siinä, että hän on koko ikänsä ajan väsymättömästi puuhannut. Häntä on siis kaiken aikaa vetänyt nokasta tuo hänelle tuntematon ulkopuolinen tarkoitus, jolle hänen puuhansa ja aivovoimistelunsa ovat jostakin syystä olleet tarpeen. Sillä hänelle itselleen ei jää kaikesta tästä hyvästä kuin sylenala kirkkomaata, pieni hautaristi ja sen juurelle mätäs kuihtuneita kukkia.

Silloin nousi toinen ystävyksistä yhtäkkiä istualleen ja sanoi vilkkaasti:

"Tuo pilvi tulisi eläväksi, jos se saisi tietää oman oikean tarkoituksensa. Se ei enää tiedottomana sumuna seuraisi toisia sumuja, vaan se innostuisi tehtävästään; se rientäisi iloisena sinne, missä häntä enin tarvitaan, missä on suurin kuivuus, missä aurinko palavimmin paahtaa ja poistuisi sieltä, missä tarvitaan päivän paistetta ja kaivataan lämpimyyttä."

Ja vähän ajan perästä molemmat ystävykset olivat pystyssä. Uusia ajatuksia ja kysymyksiä heräsi heille yhtäkkiä niin paljon, etteivät he enää malttaneet istua.

Eiköhän ihminenkin tulisi eläväksi, jos hän saisi tietää oman elämänsä oikean tarkoituksen?

Sanotaanhan että meillä on tieto paitsi omasta tahdostamme myöskin Jumalan tahdosta. Jos ihminen tahtoo elää vaan tämän maallisen elämänsä ajan, niin hän pyrkiköön personallisiin tarkoituksiinsa. Mutta jos hän tahtoo elää vielä personallisesti kuoltuansa, niin hän omistakoon itselleen tarkoituksia, jotka ylettyvät yli hänen personallisten etujensa. Ne tarkoitukset, joiden palveleminen antaa hänelle ikuisen elämän, ovat Jumalan tarkoituksia.

Sillä jos hän yhtyy Jumalan tarkoituksiin ja rupeaa kulkemaan hänen teitänsä, niin on mahdotonta, ettei Jumala enää löytäisi hänelle tekemistä, sittenkuin hänen ruumiinsa jo on riutunut tai hän on sen muuten kuluttanut Jumalan tarkoitusten palvelukseen.

Alkoi jo hämärtää, kun ystävykset rupesivat tekemään lähtöä. Yksi ja toinen tähti syttyi tuikkimaan.

Mutta ennenkuin he katosivat metsään, tuntui toinen sanovan toiselle:

"Tiedätkö, kyllä minä sentään alan uskoa, että semmoinen ilon sykähdys, josta äsken puhuimme, saattaa muuttua pysyväiseksi."