Front matter (continued 2)

— Tuo on liian korkeaoppista minulle — sanoi isäni ja nosti olkapäitään. — Voin vakuuttaa teille, että emme ainoastaan me vanhat ajattele ylpeydellä ja ilolla niitä sotaretkiä, joihin olemme osaa ottaneet, vaan että useimmat nuoremmista ja nuorimmistakin, jos heiltä kysyisi tahtovatko lähteä sotaan, vastaisivat iloisesti: kyllä mielellämme, mielellämme!

— Niin, nuorimmat aivan varmaan, sillä niillä on vielä tallella niihin istutettu innostus. Ja muilla on se käsitys, että se osoittaisi arkuutta, jos vastaisi toisella tavalla, joskin ei tämä »mielellämme» ole niin todenperäisesti tarkoitettu.

— Huu, — sanoi Lilli vähän vavahtaen — minuakin pelottaisi. — Kyllä mahtaa olla hirveätä, kun kuulat suhisevat ympärillä, eikä tiedä, jos on seuraavalla hetkellä enää hengissä.

— Tuo tuntuu sangen luonnolliselta naisen suusta vastasi Tilling — mutta meidän miesten täytyy hillitä itseylläpidon-vaisto, — sotamies ei saa näyttää mitään myötätuntoisuutta kaikelle tuolle kauhealle kurjuudelle, jota sekä ystävät että viholliset saavat runsaasti tuntea, sillä lähinnä pelkoa ei ole mitään, jota meissä niin paljo moititaan, kuin juuri tunteellisuutta.

— Sodassa, rakas Tilling, sodassa — sanoi isäni. — Rauhan aikana voimme mekin olla helläsydämisiä.

— Niin, sen tiedän. Mutta sodanjulistuksen jälkeen sanotaan kaikesta julmuudesta: olkoon menneeksi kunnian tähden! Murhaaminen ei silloin ole murha, ryöstö ei ole ryöstö, palavat kylät eivät ole murhapolttoja. Mutta kun sotainto hetkiseksi laimentuu, kun sovinnainen käsitys joskus katoaa mielestä ja tulee näkemään ja huomaamaan nuo hirveät tapaukset täydellisessä todellisuudessaan, silloin löytyy ainoastaan yksi keino, jonka avulla voi päästä siitä hirvittävästä tuskasta ja niistä kalvaavista omantunnon vaivoista, joita tämä näkö tuottaa, ja se keino on — kuolema.

— Se on totta — sanoi täti Maria miettien, — sellaiset käskyt kuin: ei sinun pidä tappaman — ei sinun pidä varastaman — sinun pitää rakastaman lähimmäistäsi, — kaikilla näillä käskyillä —

— Ei ole mitään merkitystä sodassa — keskeytti häntä Tilling. — Ja ne, joiden velvollisuus on näiden käskyjen opettaminen ja valvominen, että niiden mukaan eletään, ne ovat ensimäisinä siunaamassa meidän aseitamme ja anovat taivaan siunausta meidän tappotyöllemme.

— Ja siinä tekevät he oikein — sanoi isäni. — Jo raamatun Jumala oli sodan Jumala, sotajoukkojen herra. — Se on hän, joka käskee meidät taisteluun, se on hän —

— Jonka tahtoa ihmiset aina koettavat selittää omien toivomustensa mukaan, — keskeytti Tilling. — Aivan yhtä raaka, epäjohdonmukainen ja lapsellinen, kuin ihminenkin, on se Jumala, jonka ihminen on asianhaarojen mukaan itselleen muodostanut. Ja nyt, kreivitär, — sanoi hän nousten ylös, suokaa anteeksi, että olen tuhlannut aikaa niin vähän miellyttävään aineeseen, ja sallikaa minun sanoa jäähyväiset.

Sisälläni liikkui myrskyisiä tunteita. Kaikki, mitä hän nyt oli sanonut, oli tehnyt hänet vielä kalliimmaksi sydämelleni. — Ja nyt piti minun erota hänestä kenties ikuisesti. Se ei ollut mahdollista; kun ovi hänen jälkeensä olisi sulkeutunut, olisin minä puhjennut itkemään. Se ei saanut tapahtua. Minä nousin, koettaen näyttää tyyneltä.

— Vielä hetkinen, parooni Tilling — sanoin minä niin tyynesti kuin mahdollista. — Minulla on pari sanaa sanottava teille »entre nous».[1] Tahdotteko olla hyvä ja seurata minua.

[1] Meidän kesken. Suom.

Hän katsoi minuun hämmästyneenä, mutta seurasi minua sitte salin toiseen nurkkaan, josta eivät muut voineet meitä kuulla.

— Parooni Tilling — sanoin minä kiirehtien ja vapisevin huulin — tällä tavoin en voi antaa teidän matkustaa, minun täytyy saada vielä puhua teidän kanssanne. Teidän täytyy tulla vielä luokseni — huomenna tähän aikaan.

Hän näytti epäilevän.

— Pyydän teitä tulemaan, äitinne muiston tähden jonka vuoksi olen teidän kanssanne itkenyt.

— Oi, Martha!

Kuullessani tämän nimen, joka oli tahtomatta tullut hänen huuliensa välistä, tunsin raivoisan, selittämättömän ilon täyttävän sydämeni. Mutta minun täytyi hillitä itseni ja sanoin sen vuoksi tyynesti: — siis huomenna.

— Tähän aikaan, niin.

Olimme yhtä mieltä. Minä palasin toisten luo, ja Tilling meni.

— Kummallinen ihminen — sanoi isäni, puistaen päätään. — Mitä hän täällä sanoi, sitä ei korkeammissa paikoin hyväksyttäisi.

* * * * *

Kun määrätty hetki lähestyi seuraavana päivänä, annoin, samoin kuin edelliselläkin kerralla käskyn, ettei ketään muuta päästettäisi sisään kuin Tilling.

Mitä sanoisin hänelle? Oi, sitä en tiennyt, tiesin vaan, etten olisi voinut nähdä hänen matkustavan sanomatta hänelle vielä yhtä sydämellistä sanaa, saamatta vielä häiritsemättä jättää toisillemme jäähyväiset. Kun vaan ajattelinkin hyvästijättöä, täyttyivät silmäni kyynelillä.

Juuri silloin astui odotettu sisään.

— Kuuliaisena teidän toivomuksellenne, kreivitär, ja — mutta mikä teidän on — keskeytti hän puheensa. — Te olette itkenyt? Te itkette vieläkin?

— Minäkö? Oi en — sanoin hämilläni. — Mutta olkaa hyvä ja istukaa, parooni; olen iloinen, että tulitte.

— Ja minä olen onnellinen, että olette käskenyt minun tulla, muistatteko, käskenyt minut äitini muiston tähden. Tällä perusteella olen minäkin nyt päättänyt sanoa teille kaikki, mitä minulla on sydämelläni.

— No, miksi ette jatka?

— Minun on vaikeampi sitä sanoa, kuin luulinkaan.

— Te osotitte kumminkin niin suurta luottamusta minua kohtaan — tuona epätoivon yönä, kun valvoitte äitinne kuolinvuoteen ääressä. Miksi olette nyt kadottanut kaiken luottamuksen?

— Tuona juhlallisena hetkenä kuoleman läheisyydessä en ollut kaltaiseni, mutta sitte olen jälleen tullut luontaiseen ujouden tilaani. Huomasin, että olin silloin mennyt yli oikeuksieni, ja voidakseni karttaa toiste samallaista tapahtumasta, olen teitä välttänyt —

— Olen huomannut sen ja kummeksinut sitä.

— Oletteko? Niin, minä olen välttänyt teitä, siksi että — minä rakastan teitä.

En vastannut mitään ja salatakseni liikutuksen käänsin pois pääni. Myöskin Tilling oli ääneti.

Vihdoinkin toinnuin ja sanoin:

— Ja miksi tahdotte jättää Wienin?

— Samasta syystä.

— Ja päätöksenne on peräytymätön?

— Ei, siirtoni ei ole vielä ratkaistu.

— Silloin jäätte.

Hän tarttui käteeni. — Martha! Toisen kerran lausui hän nyt nimeni, ja se äänen väre, jolla hän tuon ainoan sanan sanoi, hyväili korvaani ja sydäntäni ihanammin kuin mikään, mitä ennen olin kuullut. Ilman että ajattelinkaan, tuli hänen nimensä huulilleni värähtäen ja hellästi.

Samassa aukeni ovi ja isäni astui sisään.

— Kas, täällähän sinä olet: palvelija vastasi juuri, ettet sinä ole kotona, mutta minä sanoin, että odottaisin sinua. Hyvää päivää, Tilling. Eilisen hyvästijättönne jälkeen hämmästyn nähdessäni teidät täällä.

— Matkani on peruutettu ja siksi —

— Tahdoitte ilmoittaa tyttärelleni tuon ilosanoman. Hyvä. Ja nyt saat sinä, Martha, tietää miksi minä olen tullut. Käyntini koskee perheasioita.

— Silloin ehkä minä häiritsen — sanoi Tilling ja nousi.

— Oi, minun uutisellani ei ole niin kiirettä.

Toivoin, että isä olisi ollut perheasioineen toisella puolen maanpalloa, sillä sopimattomampaan aikaan hän ei olisi voinut tulla. Tillingillä ei ollut muuta neuvoa kuin poistua. Mutta sen jälkeen, mitä äsken oli meidän välillämme sanottu, ei hänen lähtönsä merkinnyt eroamista. Ajatuksemme, sydämemme olivat toistemme luona.

— Koska saan nähdä teitä jälleen? — kysyi hän hiljaa, kun hän puristi kättäni hyvästiksi.

— Praternilla huomisaamuna kello yhdeksän, — vastasin minä yhtä nopeasti.

Isäni sanoi sangen kylmäkiskoisesti jäähyväiset Tillingille.

Kun ovi oli suljettu hänen mentyään, kysyi hän ankaralla äänellä: — Mitä tämä merkitsee, Martha? Sinä annat ilmoittaa, ettet ole kotona, ja sitte löydän sinut kahden kesken tuon miehen kanssa.

Punastuin sekä harmista että ujoudesta.

— Mikä perheasia se on, jota sinä…

— Se on juuri tämä. Tahdoin vaan karkoittaa ihailijasi voidakseni sanoa sinulle ajatukseni. Minun mielestäni on se hyvin tärkeä asia meidän perheellemme, että sinä, kreivitär Dotzky, syntyisin Althaus, et pane mainettasi alttiiksi.

— Rakas isä, parhaimman kunniani ja maineeni vartijan olen saanut pienessä Rudolf Dotzkyssä, ja mitä kreivi Althausin isälliseen valtaan tulee, niin rohkenen kaikella kunnioituksella huomauttaa sinulle, että olen jo kauan sitte siitä asemasta vapautunut. Tarkoitukseni ei ole ollenkaan panna mainettani alttiiksi, mutta jos päättäisin mennä naimisiin, niin tahdon vapaasti seurata sydämeni valintaa.

— Mennä naimisiin Tillingin kanssa! Mitä ajattelet? Sehän olisi oikea perheonnettomuus. Silloin tahtoisin melkein mieluimmin — mutta, totisesti puhuen, ei suinkaan sinulla ole sellaisia aikeita?

— Mitä sinulla olisi sitä vastaan? Sinähän olet juuri ehdotellut minulle yhtä luutnanttia, yhtä kapteenia ja yhtä majuria, Tilling on everstiluutnantti.

— Niin, sepä juuri pahin. Jos hän olisi muu virkamies, niin voisi hänelle kenties antaa anteeksi sellaiset mielipiteet, joita hän eilen täällä esille toi, ja jotka sotilaan suussa ovat melkein kuin petos. Hän ottaisi kyllä kernaasti eron virastaan päästäkseen sotaretken vaaroista, jonka rasituksia ja vastahakoisuuksia hän nähtävästi pelkää. Ja kun hänellä ei ole mitään omaisuutta, niin onhan sangen viisaasti hänen puoleltaan tehdä rikas naimiskauppa. Mutta minä toivon Jumalaan, ettei vanhan sotamiehen tytär, sotamiehen, joka on taistellut neljässä sodassa, ja joka vielä tänäänkin olisi valmis ilolla antamaan henkensä isänmaansa puolesta, ja uljaan nuoren upseerin leski, upseerin, joka sotatanterella on saanut kunnialla kuolla, ettei hän, sanon minä, antaudu tuollaisiin kurjiin vehkeisiin.

Isäni oli tulipunainen mielenliikutuksesta, kävellessään suurin askelin edes ja takaisin huoneessa. Minäkin olin hyvin kiihoittunut. Nuo ontot sanat, nuo tyhjät lauseet olivat minulle vastenmielisiä, mutta en voinut niihin vastata; tunsin, ettei minun puolustukseni millään tavoin voisi puhdistaa Tillingiä tästä väärästä ja halventavasta syytöksestä, joka juuri oli häntä vastaan lausuttu. Mutta seisoessani tuossa niin äänetönnä, että isäni varmaan luuli saaneensa minut katumaan aikomuksiani, tunsin vielä varmemmasti rakastavani tuota väärintunnettua miestä ja lujemmaksi kehityin päätöksessäni tulla hänen omakseen. Olinhan onneksi vapaa ja itsenäinen. Isäni tyytymättömyys voi tosin osaksi surettaa minua, mutta se ei voisi koskaan estää minua noudattamasta sydämeni kehoitusta. Enkä ollutkaan juuri todellisesti surullinen: tuo onnen voimakas virta, joka oli vallannut sydämeni, oli liian vuolas salliakseen vierellään sijaa vähäisellekään surumielisyydelle.

* * * * *

Seuraavana aamuna yhdyimme Tilling ja minä ratsastaen ihanassa Pratern-puistossa. Oli tyyni, vieno pilvinen kevätaamu; ilma oli raitis ja tuoksuva niinkuin tunteet ja toiveet, jotka nyt elpyivät onnellisissa sydämissämme. Puisto oli täynnä ratsastavia ja käveleviä, niin ettei meillä ollut tilaisuutta puheluun. Mutta ne harvat sanat, joita vaihdoimme, ja katseittemme äänetön puhelu, oli kyllin luotettava osoite siitä, että nyt olimme toistemme omat.

— Mutta miksi rakastat minua oikeastaan? — kysyi Fredrik leikillisesti — sinähän tunnet minut vasta niin pintapuolisesti.

— Niin, miksi? Siksi, ettet sinä rakasta sotaa, ja siksi, että sinä rohkenet sen vapaasti tunnustaa, ja siksi, että sinulla on niin ylevä sydän ja että olet niin paljon jalompi kuin muut sinun säädyssäsi. Ja siksi, että sinulla on niin rehelliset silmät ja niin miellyttävä ulkomuoto, niin tuntehikas ja miehekäs ääni ja niin — mutta, miksi sinä sitte rakastat minua? — keskeytin itseäni.

— Tuhansista syistä.

— No, kerropas.

— Sinun jalo sydämesi — ihanat silmäsi — lahjakas henkesi — suloinen hymysi — selvä ymmärryksesi — vastenmielisyytesi sotaan — ylevä, arvokas käytöksesi —

— Ei, pysähdy jo! Pian voit saada tuhannen täyteen. Sano minulle mieluummin paras, todellinen syy.

— Se on hyvin yksinkertainen, sillä se sisältää kaikki toiset. Rakastan sinua, Martha, siksi että … rakastan sinua — niin, juuri sen vuoksi.

* * * * *

— Praternilta menin suoraan isäni luo. Se uutinen, jonka hänelle toisin, antaisi luonnollisesti aihetta ikävään keskusteluun, sen tiesin kyllä. Mutta minä tahdoin niin pian kuin mahdollista saada tuon ikävän ohitse ja antausin siihen sen vuoksi mieluummin nyt, kun olin vielä juuri voitetun onneni hurmauksessa.

Isäni istui vielä aamiaispöydässä lukien sanomalehtiään kun astuin sisään. Täti Maria oli myös läsnä ja luki sanomalehtiään.

— Martha? Näin varhain ulkona! Ja ratsastuspuvussa; mistä sinä tulet?

— Tulen Praternilta, jossa on tapahtunut jotakin, jonka tahdoin heti teille ilmoittaa, ja sen vuoksi en malttanut mennä kotia pukeutumaan.

— Soo, — onko se niin tärkeätä? — kysyi isäni sytyttäen sikaarin. — Kerro kaikella mokomin, me kuulemme hartaasti.

En huolinut käydä kiertoteitä, vaan heittäysin suoraapäätä asiaan, niinkuin ponnahduslaudalta hypätään veteen.

— Olen kihlautunut.

Täti Maria löi kätensä yhteen hämmästyksestä, ja isäni rypisti otsaansa.

— Tahdon kuitenkin toivoa, alkoi hän.

Mutta minä en antanut hänen puhua loppuun. — Olen mennyt kihloihin sellaisen miehen kanssa, jota rakastan ja ihailen koko sydämestäni ja jonka tiedän tekevän minut täysin onnelliseksi — olen mennyt kihloihin parooni Fredrik von Tillingin kanssa.

Isäni hyppäsi ylös tuoliltaan.

— Enkös sitä luullutkin! Ja senkin jälkeen, mitä minä sinulle eilen sanoin —

Täti Maria puisti päätänsä.

— Olisin mieluummin tahtonut kuulla jonkun toisen nimen, Martha. Ensiksi ei Tilling ole sinulle sovelias; hänellähän ei ole niin mitään, ja toiseksi ovat minusta hänen ajatuksensa ja mielipiteensä —

— Hänen ajatuksensa ja mielipiteensä soveltuvat aivan minun ajatuksieni kanssa yhteen, ja varallisuuden tähden en ole koskaan aikonut naimisiin mennä. Isä, rakas isä, älä näytä niin suuttuneelta, älä katkeroita sitä onnea ja iloa, jota tällä hetkellä tunnen! — Rakas, hyvä, vanha isäni! —

— Mutta, lapsi — sanoi hän vähän lauhtuneemmin, sillä vähäinen hellyys tyynnytti hänet heti — sinun onneasihan juuri ajattelen. Minä en voisi tulla onnelliseksi sellaisen sotamiehen kanssa, joka ei sekä ruumiiltaan että sielultaan *ole* sotamies.

— Sinunhan ei tarvitsekaan mennä naimisiin Tillingin kanssa, — muistutti täti Maria sattuvasti. — Jos hän on sotilas tahi ei, on vähäpätöisempää, mutta minä en voisi koskaan olla onnellinen sellaisen miehen kanssa, joka puhuu korkeimmista asioista niin arvottomalla tavalla, kuin hän tuonnoin — —

— Salli minun, paras täti, muistuttaa sinua, ettei sinunkaan tarvitse mennä naimisiin Tillingin kanssa.

Isäni huokasi istuen jälleen alas. — Luonnollisesti tulee Tilling ottamaan virkaeron, — sanoi hän.

— Sitä en tiedä, siitä emme vielä ole puhuneet. Kyllähän minä siitä enemmin pitäisin, mutta pelkään, ettei hän aijo sitä tehdä.

— Kun ajattelen, että olet antanut yhdelle ruhtinaalle rukkaset! — — huokasi täti Maria. — Ja että sinä nyt, sen sijaan, että pääsisit ylöspäin sosiaalisella portaalla, laskeudut alaspäin. —

— Miten kylmiä te molemmat olette! Ja kuitenkin vakuutatte te pitävänne minusta. Ensimäisen kerran Arnon kuoleman jälkeen tulen minä nyt luoksenne ja kerron olevani täydellisesti ja sydämen pohjasta onnellinen, ja sen sijaan, että iloitsisitte siitä, koetatte hakea kaikenlaisia syitä katkeroittaaksenne onneani. — Ja millaisia syitä? Halpoja, pintapuolisia.

Noin puolen tunnin keskustelun perästä olin kuitenkin onnistunut saamaan nuo molemmat vanhukset vähän lauhkeammalle tuulelle. Olin todellakin luullut, että vastustus isäni puolelta tulisi olemaan kiivaampi kuin se olikaan. Hän huomasi varmaankin, että se ei olisi mitään auttanut, koska asia jo oli päätetty. Tahi mahtoiko se olla minun loistavien silmieni ja minun onnesta väräjävän ääneni vuoksi kuin hänen tyytymättömyytensä hälveni ja hän rupesi ottamaan osaa ilooni. Kuinka lienee ollutkaan, mutta kun nousin lähteäkseni, suuteli hän minua sydämellisesti otsalle ja lupasi jo samana iltana tulla luokseni tervehtiäkseen siellä tulevaa vävyänsä.

Miten loppupuoli tästä päivästä ja sitä seuraava ilta kului — vahinko, etteivät punaiset vihkoni siitä mitään kerro. Yksityisseikat ovat pitkän ajan kuluessa kadonneet muistostani, muistan vaan, että ne olivat suloisia hetkiä.

Teenjuonnin aikaan olin koonnut ympärilleni koko perhepiirin ja esittelin omaisilleni Fredrik von Tillingin sulhasenani.

Rosa ja Lilli olivat ihastuksissaan. Konrad Althaus huudahti: »Hyvä, Martha! — ja sinä Lilli, ota tästä hyvä esimerkki!» Isäni oli voittanut vastenmielisyytensä, tahi onnistui hänen peittää se, ettei loukkaisi minua. Täti Maria oli hellä ja hiukan liikutettu. Rudolfkin esiteltiin tulevalle uudelle isälleen, ja minut valtasi omituinen, juhlallinen ilon tunne, kun rakastettu mies otti poikani syliinsä ja sanoi: »Sinusta, pienokainen, kasvatamme me molemmat kunnon miehen!»

Illan kuluessa sanoi isäni: — Nyt kai jätätte virkanne, Tilling? Tehän ette ole mikään sodan ystävä.

Fredrik katsahti äkkiä ylös hämmästyneen näköisenä.

— Jätänkö virkani? Eihän minulla ole mitään muuta. Ja eihän tarvitse olla sodan ystävä tehdäkseen sotapalvelusta, yhtä vähän kuin — —

— Niin, niin — keskeytti isäni häntä, — senhän sanoitte jo, yhtä vähän kuin tarvitsee rakastaa tulipaloja tullakseen palosotilaaksi.

— Mutta minun mielestäni voisitte säästää vaimonne kasarmielämän ikävyydestä — ja tuskasta, jonka uuden sodan syttyminen tuottaisi.

— Esitetyt syyt ovat tosin hyvin painavia, ja tahtoisin mielelläni pitää rakkaan vaimoni niin etäällä kuin mahdollista kaikista elämän ikävyyksistä, mutta hänelle itselleen olisi vielä ikävämpi, jos hänellä olisi viraton, toimeton mies, kuin että hän elää kasarmielämää. Ja paljoa vaikeampi kuin sotaretki, olisi epäilys, että olisin raukkamaisuudesta tahi mukavuuden vuoksi ottanut eron virastani. Sellaista en tosiaankaan ole koskaan ajatellut. Ja toivon ettette tekään, Martha.

— Mutta jos asettaisin sen ehdon?

— Älkää sitä tehkö. Siinä tapauksessa täytyisi minun luopua korkeimmasta onnestani. Te olette rikas — minulla ei ole mitään muuta kuin sotilas-toimeni ja toivo ylentyä, ja tätä omaisuutta en tahdo jättää. Se sotisi kunnian ja velvollisuuden käsitteitäni vastaan.

— Hyvin puhuttu, poikani! — huudahti isä ihastuneena. — Nyt olen sovitettu. Olisi suuri vahinko, jos jättäisitte uranne, koska teillä ei ole enää pitkältä everstin arvoon päästäksenne ja varmaankin tulette ylennetyksi kenraaliksi. Lopuksi voi teistä tulla kuvernööri tahi sotaministeri, ja silloin tulee vaimollenne sangen miellyttävä asema.

Minä pysyin vaiti. Kuvernöörin vaimoksi pääseminen ei minua yhtään miellyttänyt. Mieluimmin olisin tahtonut elää Fredrikin kanssa yksinäisyydessä maalla, ja kuitenkin olin iloinen hänen päätöksestään. Sillä tämä poistaisi ainakin epäilykset, joita isälläni ja monella muulla oli häneen nähden.

— Niin, — jatkoi isäni, — olen todellakin iloinen päätöksestänne, sillä minä luulin totta puhuen, että tahdoitte erota virastanne vaan sen — — että — — että — — no niin, ei teidän tarvitse sentään näyttää niin vihaiselta — tarkoitan vaan, että aijoitte tehdä sen vetäytyäksenne takaisin yksityiselämään, mutta siinä olisitte tehnyt väärin. Väärin Marthaakin kohtaan, joka nyt kerran on sotilaan lapsi, sotilaan leski. Luulenpa tuskin, ettei hän voisi rakastaakaan edelleen siviili-pukuista miestä.

Nyt täytyi Tillingin nauraa. Hän loi minuun katseen, joka selvästi sanoi: tunnen sinut paremmin, ja vastasi ääneen:

— Sen uskon minäkin; hän on varmaankin rakastunut ainoastaan minun sotilaspukuuni!

* * * * *

Samana vuonna syyskuussa vietettiin meidän häämme.

Fredrik oli ottanut kahden kuukauden virkavapauden hääretkeämme varten. Ensin kävi tiemme Berliniin, jossa tahdoin laskea seppeleen Fredrikin äidin haudalle. Ja sitte oli meillä siellä kuolleen sisar, Kornelia von Tessow, lahjakas ja rakastettava nainen, jonka suosion olin onnellinen saavuttamaan heti ensi tuttavuutemme ajalla. Hänen ja hänen nuoren, yhdenkolmatta vuotisen, kauniin poikansa välillä, oli mitä parhain myötätuntoisuus, jonka voi verrata ainoastaan siihen suhteeseen, mikä oli ollut olemassa Fredrikin ja hänen äitinsä välillä. Minä en vaan voinut ymmärtää, kuinka äiti, jolla oli vaan yksi ainoa, jumaloitu poika, koskaan voi antaa hänen valita niin vaarallisen toimen kuin sotilaan.

Berlinistä matkustimme saksalaisiin kylpylaitoksiin. Minä, joka en juuri koskaan ollut ollut poissa kotoa, nautin äärettömästi kaikesta uudesta mitä näin ja sain kokea, kaikki uudet tuttavat olivat minusta miellyttäviä ja hauskoja, kaikki luonnon- ja taiteen kauneudet olivat minusta kaksinkerroin kauniita, kuin sain nauttia niistä Fredrikin seurassa, joka erittäin valppaalla kauneudenaistillaan oli kaikesta tuollaisesta suuresti huvitettu.

Nuo kaksi kuukautta kuluivat siis aivan liian nopeasti. Fredrik anoi pidennettyä virkavapautta, mutta ei saanut. Kun tuo ikävä, virallinen kirje tuli ja määräsi meidät kääntymään takaisin, tunsin itseni ensi kerran vähän tyytymättömäksi.

— Tuota sanovat ihmiset *vapaudeksi*! — huudahdin minä harmistuneena, heittäen tuon katalan paperin pöydälle.

Kotia tultuamme asetuimme asumaan yhteen pieneen mähriläiseen kaupunkiin — Olmütsin linnoitukseen, jonne Fredrikin rykmentti oli sijoitettu. Mistään seurustelusta ei voinut tulla kysymystäkään tässä pesässä, ja siten elimme me parhaastaan vaan kodissamme kahden kesken. Rykmentin upseerien rouvien luona kävin kuitenkin tavallisilla velvollisuuden kyläilyillä, mutta lähempään tuttavuuteen en heidän kanssansa tullut. Minulla ei ollut vähääkään halua ruveta heidän kahvikekkereissään kuuntelemaan tavallista pienenkaupungin juoruilemista, ja Fredrik pysyi yhtä etäällä upseerien peli- ja juomaseuroista. Se maailma, jossa me elimme, kun iltaisin istuimme kiehuvan teekeittiön ääressä, oli äärettömän kaukana Olmützin asukasten maailmasta, todellakin, niin »äärettömän kaukana», sillä me luimme joukon tieteellisiä teoksia, kuljeksimme maanpallon ja tähtikartan halki, tutkimme avaruuden ääretöntä syvyyttä, tunkeusimme mikroskoopin salaisuuksiin ja opiskelimme fyysillisiä ja kemiallisia lakia, jotka luonnon kulkua ohjaavat. Ja kuta suurempi se maailma oli, joka leveni ihastuneitten silmiemme eteen, sitä vähäpätöisemmältä näytti meistä vähäisen linnoituskaupunkimme henkinen aatepiiri. Tutkimuksemme eivät ainoastaan koskeneet luonnontietoa, vaan myöskin muita ajatusten ja tutkimuksen haaroja. Minä tein Fredrikin tutuksi rakkaan Buckleni kanssa, jota hän sitte ihaili yhtä paljo kuin minäkin. Sitä paitsi luimme muidenkin kirjailijain ja runoilijaan teoksia, ja siten muuttuivat yksinäiset iltamme puhtaan onnen todellisiksi juhlahetkiksi.

Fredrikistä ja Rudolfista tuli minun suureksi ilokseni parhaimmat ystävykset maailmassa. Heidän leikkiessään oli Fredrik kenties lapsellisin heistä molemmista, ja usein saivat he minutkin leikkeihinsä. Tosin sanoi Fredrik, ettei hän luonnostaan ollut erityisesti lapsirakas, mutta ensiksikin oli Rudolf hänen rakkaan Marthansa poika, ja toiseksi oli poika itse niin soma ja kiltti, ja piti äärettömästi isintimästään.

Puhuimme usein siitä, mikä Rudolfista tulisi. Sotilas? Ei. Siihen hän ei kelpaisi, sillä meidän kasvatustavassamme ei tuo vanha uskonkappale sotilassäädyn kunniasta saisi sijaa. Valtiomies? Kenties. Mutta luultavasti maanviljelijä. Dotzkyjen maatilojen tulevana perillisenä, jotka kerran lankeaisivat hänen omakseen, kun Arnon enemmän kuin kuudenkymmenenkuuden vuoden vanha setä kuolisi, olisi hänellä kylliksi tehtävää, jos aikoi kunnollisesti näitä hoitaa. Sitte saisi hän omakseen pienen vaimon ja tulisi onnelliseksi ihmiseksi.

Joulun aikaan kävimme Wienissä viettääksemme juhlapäivät sukulaisteni luona. Isäni oli nyt kokonaan sopinut Fredrikin kanssa, kun hän huomasi, että hänen entiset epäilyksensä olivat turhia; mutta sekä hänen että täti Marian mielestä olin vielä yhäkin »huonoissa» naimisissa. Kuitenkin huomasivat he, että mieheni teki minut täydellisesti onnelliseksi, ja eivät siis voineet olla lukematta sitä hänen hyväkseen.

* * * * *

Joulupäivänä kokoontui koko perhe isäni luo päivälliselle. Ainoat vieraat, joita oli pyydetty, olivat hänen ylhäisyytensä »Totisesti» ja tohtori Bresser. Kun nyt jälleen istuimme pöytään tuossa vanhassa tutussa ruokasalissa, muistin niin elävästi ne päivälliset, jolloin me molemmat ensi kerran tulimme selville molemminpuolisesta rakkaudestamme. Tohtori Bresserin mieleen tulivat samat muistot.

— Muistatteko vielä sitä kertaa, kun minä pelasin »pikettiä» isänne kanssa, ja te istuitte ja puhelitte Tillingin kanssa uunin luona? — kysyi hän minulta. — Eikös silloin näyttänyt aivan siltä, kuin minä olisin ollut innostunut pelaamiseen, ja kuitenkin pidin teitä silmällä ja kuulin äänenne soinnun — sanoja en voinut eroittaa. Ja jo silloin sain sen käsityksen että: noista kahdesta tulee pari. Kun nyt näen teidät yhdessä, tulen uudelleen vakuutetuksi yhdestä asiasta: nuo molemmat ovat ja tulevat olemaan onnellinen pari.

— Ihmettelen teidän tarkkanäköisyyttänne, tohtori. Niin, me *olemme* onnelliset. Tulemmeko myös sitä olemaan? Se ei valitettavasti riipu meistä, vaan kohtalosta. Jokaisen onnen ajalla on aina vaara tarjona, ja kuta suurempi edellinen on, sitä kauheampi on jälkimäinen.

— Mitä teidän sitte tarvitsee peljätä?

— Kuolemaa.

— Oi, se ajatus ei juolahtanut mieleenikään. Lääkärinä olen tosin sangen usein tilaisuudessa tekemään tuttavuutta tuon vihollisemme kanssa, mutta minä en sitä koskaan ajattele. Onhan hän vielä niin kovin kaukana noin nuorten ja terveiden ihmisten luota, kuin te olette.

— Mitä nuoruus ja terveys hyödyttävät sotilasta?

— Antakaa tuollaisten synkkien ajatusten haihtua mielestänne, paroonitar, eihän nyt ole sotaa kuuluvissakaan. Eikö totta, teidän ylhäisyytenne, — kääntyi hän ministerin puoleen, eihän valtiollisella taivaalla nykyään näy mitään mustaa pilkkua.

— Pilkku on liian vähän sanottu, vastasi hän. — Siellä on suuri, musta pilvi!

Minä säpsähdin. — Mitä tarkoitatte? — kysyin pelolla.

— Tanska alkaa mennä liian pitkälle —

— Vai niin, Tanska! — huudahdin minä, mieli keventyneenä. — Pilvi ei siis uhkaa meitä. Kaikissa tapauksissa on minusta hyvin surullista kun jossain kuulen sodan alkavan, mutta koska ne nyt ovat tanskalaiset eivätkä itävaltalaiset, niin herättää se minussa osanottoa, mutta ei pelkoa.

— Ei sinun tarvitse peljätä, jos Itävaltakin ottaisi osaa sellaiseen sotaan — sanoi isäni vilkkaasti. — Jos puolustamme Schlesvig-Holsteinin oikeuksia Tanskan ylivoimaa vastaan, niin emmehän pane mitään vaaralle alttiiksi. Eihän se silloin koske mitään Itävallan aluetta, jonka kadottaminen voisi tuottaa onnettoman sotaretken — —

— Isä, luuletko, että minä, jos meidän joukkojemme täytyisi lähteä taisteluun, ajattelisin sellaisia vähäpätöisyyksiä kuin Itävallan alueita, Schlesvig-Holsteinin oikeuksia ja tanskalaista ylivoimaa! Minä ajattelen silloin vaan yhtä asiaa: sitä hengen vaaraa, jossa meidän rakkaamme olisivat. Ja tuo vaara on yhtä suuri, alettiinpa sota siitä tahi siitä syystä.

— Yksityisen kohtaloa ei voi ottaa lukuun, lapseni, kun on kysymys maailmanhistoriallisista tapauksista. Kun sota syttyy, niin katoaa kysymys yksityisen elämästä tuon paljoa tärkeämmän kysymyksen vuoksi: voittaako meidän maamme tahi joutuuko tappiolle. Ja niinkuin sanoin, jos joudummekin riitaan tanskalaisten kanssa, niin emmehän kadota mitään, mutta saamme vaan tilaisuuden laajentaa valtiovoimaamme saksalaisliitossa. Minun lempiunelmani on, että Habsburgilaiset kerran saisivat takaisin saksalaisen keisariarvon, joka oikeastaan kuuluu heille. Minun mielestäni ei sota Tanskan kanssa ole ainoastaan sopiva tilaisuus poistaa vuoden 1859 häpeää, vaan myöskin vahvistaa meidän asemaamme saksalaisliitossa ja saattaa meitä tilaisuuteen saavuttaa korvausta Lombardian menettämisestä — ja — kuka tietää, antaa meille sellaisen vallan, että on pieni asia valloittaa jälleen takaisin tuo alusmaa. —

Fredrik ei ollut ottanut osaa tähän keskusteluun, vaan puheli iloisesti Lillin kanssa. Katsoin häneen, ja hirveä tuska vihloi sydäntäni. Sota! — Ja hänen, joka oli minulle kaikki, täytyi myös mennä mukaan. Ajattelin hänet haavoitettuna, rikki-ammuttuna — ja meidän lyhyen onnemme raunioina, ennenkuin se oli ehtinyt kukoistaa. — Pieni lapsemme, joka pian tulisi maailmaan, — syntyisikö se isätönnä? — Ja kaikki tuo vaan voidakseen vahvistaa »Itävallan asemaa saksalaisliitossa», puolustaa »Schlesvig-Holsteinin oikeuksia», ja saada »tuores laakeri Itävallan sotajoukon kunniaseppeleeseen». Asia joka ei ollut ollenkaan varma, sillä mehän voisimme yhtä hyvin joutua tappiolle kuin voittaa. Eikä ainoastaan minulle toisi tuo isänmaan luuloiteltu kunnia kauheata kärsimystä, vaan tuhannet ja jälleen tuhannet niin hyvin meidän omassa, kuin vihollisenkin maassa saisivat kärsiä samaa tuskaa mikä nyt vapisutti minua. Eikö olisi sitte mahdollista estää tahi poistaa tätä sotaa? Jos kaikki yhtyisivät, kaikki hyvät, oikein ajattelevat, ymmärtäväiset ihmiset — ja koettaisivat estää tuota uhkaavaa onnettomuutta —

— Sanokaa minulle — lausuin, kääntyen ministeri »totisesti'n» puoleen, — ollaanko jo niin pitkällä, että sodan syttymistä ei enää voisi estää? Oletteko te, valtiomiehet ja valtioviisaat, tehneet mitä olette voineet estääksenne levottomuutta tuottavia ristiriitoja?

— Luuletteko te, paroonitar, että meidän tehtävänämme on ihmisten rauhan ylläpitäminen? Se olisi totisesti ihana tehtävä, mutta aivan mahdoton täyttää. Meidän tehtävämme on valtioittemme ja hallitsijasukujemme hyödyn valvominen, maan kunnian suojeleminen, jokaisen häpeän kostaminen, joka sitä kohtaa —

— Lyhyesti — keskeytin minä häntä, — niiden sotaisten periaatteitten toteuttaminen, että, niin paljo kuin mahdollista, vahingoittaa vihollistansa sekä kivenkovaan väittää olevansa oikeassa, vaikka huomaisikin olevansa väärässä?

— Totisesti. —

— Ja tuolla tavoin viekoitella kaksi kansaa sotimaan toisiansa vastaan? Se on inhoittavaa.

— Se on kuitenkin ainoa keino.

— No, mutta kuinka ratkaistaan kahden yksityisen, säädyllisen ihmisen riidat?

— Antamalla ne tuomioistuimen ratkaistavaksi. Mutta tähän eivät valtiot alistu.

— Enempi kuin raakalaisetkaan, — keskeytti tohtori Bresser. — Kestää varmaankin vielä kauan, ennenkuin kansat tulevat niin sivistyneiksi, että muodostavat kansainvälisen sovinto-oikeuden.

— Se ei tule koskaan tapahtumaani — huudahti isäni. — On olemassa eräänlaisia riitoja, jotka täytyy miekoin ratkaista. Jos tahdottaisiinkin saada toimeen tuollainen tuomioistuin, eivät voimakkaammat valtiot alistuisi sen alle, enempi kuin kaksi aatelismiestäkään antaisi välillään tapahtunutta kunnianloukkausta minkään tuomioistuimen ratkaistavaksi. He valitsevat aivan yksinkertaisesti varamiehet ja taistelevat sitte urhokkaasti.

— Mutta kaksintaistelukin on raaka, sivistymätön tapa.

— Niin, vaan te ette voi muuttaa sitä, tohtori.

— Minä en ainakaan koskaan sitä *hyväksy*, teidän ylhäisyytenne.

* * * * *

Jäimme vielä Wieniin neljäksitoista päiväksi, mutta se ei ollut minulle hauska aika. Uhkaavat sotahuhut, jotka täyttivät kaikki sanomalehdet ja olivat kaikkialla keskustelun aineena, poistivat minulta melkein kaiken elämän ilon. Joka kerta kun tulin ajatelleeksi, miten onnellinen olin, oli minun myöskin pakko muistaa, kuinka hauras tämä onni oli. Mitä liikutti meitä Schlesvig-Holstein ja tanskalaiset asetukset? Mitä se koski meitä, jos »protokolla-prinssi» peräytti tahi vahvisti vuoden 1863 perustuslain? Ainoa, mikä minusta oli järjellistä koko tässä syiden ja todisteitten sekasorrossa oli, että meidän tuli taistella ahdistettujen saksalaisten »veljiemme» oikeuksien puolesta. Jos olisin voinut aavistaa miten tuo »veljellisyys» kaksi vuotta myöhemmin muuttuisi katkerimmaksi vihollisuudeksi, miten viha Preussiä vastaan silloin olisi vielä kiivaampi kuin nyt Tanskaa vastaan, silloin olisin huomannut, että kaikki syyt, joilla sodan syttymistä koetettiin selittää oikeutetuiksi, eivät olleet muuta kuin turhia juttuja, verukkeita ja juttuja.

Uudenvuoden iltana olimme taas isäni luona. Kun illallista syödessä kello löi kaksitoista, kohotti isä lasinsa aseittemme kunniakkaalle menestykselle. Laskin lasini pöydälle koskematta.

— Ja säilyköön rakkaittemme henki! — lopetti hän.

Nyt vasta kilistin lasiani.

— Miksi et kilistänyt lasiasi puheeni ensi puoliskolle, Martha? — kysyi hän.

— Siksi, ettei minulla ole muuta toivomusta sotaretken suhteen, kuin ettei siitä mitään tulisi.

Kun olimme myöhemmin kahden kesken hotellissa, kiedoin käteni Fredrikin kaulaan ja puhkesin itkuun.

— Mitä nyt, Martha, miksi itket? Älä aloita uutta vuotta 1864 kyyneleillä, armaani! Etkö ole onnellinen? Olenko jollain tavoin pahoittanut mielesi?

— Sinäkö? Oi, ei, ei! Sinä teet minut vaan liian onnelliseksi, liian onnelliseksi — ja juuri siksi olenkin niin levoton.

— Oletko taikauskoinen, Martha? Kuvitteletko mielessäsi, että on olemassa kadehtivia jumalia, jotka haluavat hävittää kovin suuren ihmisonnen?

— Ei, jumalat eivät sitä tee, vaan ajattelemattomat ihmiset tuottavat itse onnettomuutensa.

— Sinä ajattelet uhkaavaa sotaa. Eihän ole vielä mitään päätetty, ja onhan turha liian aikaisin huolehtia. Kuka tietää, tuleeko sotaa ollenkaan, ja tarvitseeko minun lainkaan mennä mukaan. Tule tänne, ystäväni, istukaamme tähän, — hän veti minut viereensä sohvalle, — älä tuhlaa kyyneleitäsi ainoastaan mahdollisuuden vuoksi.

— Jo mahdollisuus minua peloittaa, Fredrik. Jos se olisikin varmaa, en itkisi näin tyynesti ja hiljaa vaan huutaisin epätoivosta. Mutta jo tuo mahdollisuus, että sinut tulevana vuonna riistetään minun sylistäni ja viedään mitä suurimpiin vaaroihin, herättää minussa surua ja epätoivoa.

— Mutta ajatteles, Martha, sinähän käyt itsekin vaaraa kohden, emmekä kumminkaan ajattele sitä hirveätä »mahdollisuutta», joka siten meitä uhkaa. Iloitkaamme elämästä, ja älkäämme ajatelko kaikkien päiden yli väijyvää kuolemaa.

— Sinähän puhut kuin täti Maria — hymyilin minä läpi kyynelten. — Aivan kuin ei kohtalomme riippuisi omasta tyhmyydestämme, lyhytnäköisyydestämme, varomattomuudestamme ja julmuudestamme. Miksi on nyt tämä sota Tanskan kanssa niin välttämättömän tärkeä?

— Sehän ei ole vielä päätetty, vielähän…

— Niin, minä tiedän, — vielähän voi joku sattumus estää onnettomuuden. Tuollaisessa kauheassa kysymyksessä ei minun mielestäni pitäisi sattuman saada ratkaista, vaan ihmisten lujan, todellisen *tahdon*. Mutta mitä auttaa puhua »pitämisestä» ja »ei pitämisestä» — minähän en kuitenkaan voi mitään muuttaa, ainoastaan surra olojen järjestystä. Auta minua siinä, Fredrik! Älä koetakaan lohduttaa minua noilla tavallisilla turhilla lauseilla! Sinä et itsekään niitä usko — sinä itsekin vapiset jalosta harmista. Ainoa lohdutukseni on, että sinäkin kanssani tuomitset tuon pahan, joka on tekevä minut ja tuhannet muut niin sanomattoman onnettomiksi.

— Niin, ystäväni, jos tuo onnettomuus todellakin tapahtuu, en ole salaava sitä inhoa ja vastenmielisyyttä, jonka tunnen tuollaista joukkomurhaa vastaan. Mutta siihen asti iloitkaamme elämästä, onhan meillä toisemme — mikään ei meitä eroita, ei ole pienintäkään juopaa sielujemme välillä. Nauttikaamme onneamme, niin kauan kuin voimme, älkäämme ajatelko niitä mahdollisuuksia, jotka voivat sen turmella. Vielä ei voi ikuinen rauha maailmassa olla vallalla. Sadan vuoden kuluttua on aivan sama, olemmeko eläneet kauan tahi emme. Älkäämme panko niin suurta arvoa onnellisten päivien lukuun, kuin niiden sulouden äärettömyyteen. Kätkeköön tulevaisuus helmassaan mitä hyvänsä, rakas vaimoni, — nykyisyys on niin ihana ja onnellinen, etten voi tuntea muuta kuin ääretöntä kiitollisuutta.

Puhuessaan veti hän minut hellästi luoksensa ja suuteli päätäni, joka lepäsi hänen rintaansa vasten. Ja hetkeksi katosivat mielestäni tulevaisuuden ajatukset, ja minä antausin kokonaan kestävän hetken suureen ja syvään onnellisuuteen.

* * * * *

Sen ajan kuluessa, joka nyt seurasi, elin alituisessa epätoivossa. Tammikuun 16 päivänä asettivat liittovallat sen vaatimuksen, että Tanskan tuli kahdenkymmenen neljän tunnin kuluessa poistaa eräs asetus, jota vastaan Holsteinin säätykokous ja ritaristo pyysi saksalais-liitolta suojelusta. Tanska kieltäysi. Ja kuka antaisikaan *käskeä* itseään sellaiseen? Tämä kielto oli tietysti edeltäpäin aavistettu, sillä preussiläisiä ja itävaltalaisia sotajoukkoja oli edeltäpäin asetettu rajan luo, ja Helmikuun 1 päivänä menivät ne Eiderin ylitse.

Verinen arpa oli siis heitetty ja sota alkanut. Tämän johdosta sai isämme syytä lähettää meille onnittelukirjeen. Mutta hänen ja koko upseerikunnan suureksi pettymykseksi ei sitä rykmenttiä, johon Fredrik kuului, vielä komennettu taisteluun. Tämä taaskin tuotti kohta sen jälkeen valittavan kirjeen isältäni.

— Onko sinusta, Fredrik, niin kovaa jäädä tänne kotia minun luokseni? — kysyin, luettuamme kirjeen. Hän painoi minut sydäntään vastaan, ja tuo äänetön vastaus oli kylliksi.

Mutta rauhani oli kuitenkin lopussa. Tehdäkseni jotakin, rupesin tutkimaan Holsteinin historiaa, voidakseni mahdollisesti muodostaa itselleni mielipiteen siitä »historiallisesta oikeudesta», jonka hyödyksi nykyinen sota oli julistettu.

Huomasin silloin, että kysymyksessä oleva maa-alue jo vuonna 1027 luovutettiin Tanskalle. Siis on oikeus tanskalaisten puolella, he ovat maan laillisia herroja.

Mutta kaksisataa vuotta myöhemmin jätetään maa eräälle kuningassuvun nuoremmalle haaralle ja sitä pidetään silloin Tanskan vasallivaltana. Vuonna 1326 luovutetaan Schlesvig kreivi Gerhard af Holsteinille ja juhlallinen asiakirja vahvistaa »ettei sitä koskaan enää sillä tavoin yhdistetä Tanskaan, että sama mies hallitsee molempia valtioita». Vai niin, silloinhan on oikeus saksalaisten liittovaltioitten puolella!

Vuonna 1448 vahvistaa luovuttamisen vielä kerran kuningas Kristian I.

Kaksitoista vuotta myöhemmin kuolee Schlesvigin hallitsija lapsetonna, ja maansäädyt julistavat Tanskan kuninkaan Schlesvigin herttuaksi, ja hän lupaa heille, että molemmat maat tulevat olemaan ikuisesti yhdistetyt ja jakamattomat. Tästä tulen minä jälleen pyörälle. Ainoa, josta nyt voin kiinni pitää on, että »ne tulevat olemaan ikuisesti yhdistetyt».

Mutta kuta pitemmälle luen, sitä sekavammaksi muuttuu tietoni näistä historiallisista asioista. Sillä vaikka oli sanottu »ikuisesti yhdistetyt», alkaa nyt maan ikuinen hajoitus ja jakaminen kuninkaan poikien välillä. Seuraava kuningas yhdistää jälleen eroitetut osat, ja lopuksi tulee uusia haaroja: Holstein—Gottorp ja Schlesvig—Sonderburg, jotka uusien lahjoitusten ja luovutusten kautta jälleen jakautuvat haaroihin: Sonderburg—Augustenburg, Beck—Glücksburg, Sonderburg—Glücksburg, Holstein—Glückstadt. Se siinä vaan on, etten voi tulla selville kaikista noista »burgeista».

Mutta minä jatkan. Kenties löydän tuonnempana sen »historiallisen oikeuden», jonka tähden meidän maamme poikien nyt täytyy verensä vuodattaa.

Tanskan kuningas Kristian IV:s sekoitettiin kolmekymmenvuotiseen sotaan, jonka jälkeen ruotsalaiset ja keisarilliset syöksevät herttuakuntiin. Nyt tehdään jälleen liitto Köpenhaminassa 1658, jonka mukaan Schlesvigin herruus annetaan Holstein—Gottorpin suvulle, ja nyt on vihdoinkin Tanskalaisten herruus, Jumalan kiitos, loppunut.

Mutta mitä tapahtuu jälleen elokuun 22 päivänä 1721? Niin, gottorpilainen Schlesvigin osa yhdistetään jälleen Tanskan kuningaskuntaan. Ja kesäkuun 1 päivänä 1773 jätetään myöskin Holstein Tanskan kuninkaan hallittavaksi — kokonaisuudessaan pidetään nyt maita Tanskan maakuntina.

Tämä muuttaa asian. Nyt näen, että tanskalaiset ovat oikeassa.

Mutta eivät täydellisesti. Sillä Wienin kongressissa vuonna 1815 julistetaan Holstein yhdeksi saksalais-liiton osaksi. Tämä suututtaa tanskalaisia. He keksivät lauseen: »Tanska Eideriin asti» ja koettavat saada Schlesvigin omakseen, jota he nimittävät »Söndergyllanniksi». Kaksi vuotta myöhemmin julistaa Tanska, että tämä yhdistys on saatu toimeen, ja nyt on saksalaisten vuoro vihastua. Nyt alkaa taistelu todellisesti; joskus voittavat tanskalaiset, joskus saksalaiset. Preussiläiset voittavat Dybbölin kukkulat, mutta sota ei tästä lopu. Preussi ja Tanska tekevät rauhan; Schlesvig-Holsteinin täytyy nyt yksin taistella Tanskaa vastaan ja tulee voitetuksi Istedissä.

Saksalais-liitto vaatii nyt kapinallisia sotaa lopettamaan, jonka he tekevätkin. Itävallan sotajoukot miehittävät Holsteinin, ja molemmat herttuakunnat eroitetaan. Kuinka on nyt käynyt tuon »ikuista yhteyttä» lupaavan kirjallisen vakuutuksen?

Mutta vieläkään ei asia ole ratkaistu. Eräässä Lontoolaisessa toukokuun 8 päivänä 1852 tehdyssä pöytäkirjassa määrätään Schlesvig perinnölliseksi ruhtinas Kristianille Glücksburgista. Nyt tiedän myöskin, mistä nimitys »protokollaprinssi» tulee.

Vuonna 1854 saavat molemmat herttuakunnat omat asetuksensa ja tulevat »tanskalaistutetuiksi». Mutta jo vuonna 1858 täytyy Holsteinin tanskalaistuttaminen lopettaa.

Nyt olen tullut sangen lähelle nykyistä aikaa, mutta vieläkään en ole saanut selville kumpaiselleko nuo molemmat maat oikeastaan kuuluvat, ja mistä parhaallaan kestävä sota oikeastaan on seurauksena.

1863 hyväksyy valtioneuvosto kuuluisan »perustuslain Tanskan ja Schlesvigin yhteisiä asioita varten». Kaksi päivää myöhemmin kuolee kuningas. Hänen kanssansa loppuu jälleen yksi suku, Holstein-Glückstadtilainen, jonka jälkeen Fredrik Augustenburgilainen esiintyy valtioistuimen tavoittelijana ja pyytää saksalaisliitolta apua.

Tämä antaa heti miehittää Holsteinin saksalaisilla ja hannoverilaisilla ja julistaa augustenburgilaisen herttuaksi. Miksi?

Mutta Preussi ja Itävalta eivät siihen suostu. Miksi? Sitä en vielä tänäänkään käsitä.

Sanotaan, että Lontoolaista pöytäkirjaa tulee pitää arvossa. Miksikä niin? Ovatko sellaisia asioita koskevat pöytäkirjat, jotka eivät ollenkaan liikuta meitä, niin pyhiä, että niitä täytyy puolustaa omien poikiemme verellä? — Uskonsääntönä täytyy pitää että: mitä herrat viheriän diplomaattipöydän ääressä päättävät, on korkeinta viisautta, ja että sen päämääränä on vaan isänmaan kunnia ja menestys. Lontoolainen pöytäkirja täytyy pitää voimassa, mutta tanskalainen perustuslaki vuodelta 1863 täytyy lakkauttaa, ja sen tulee tapahtua kahdessakymmenessä neljässä tunnissa. Siitä riippui Itävallan menestys ja kunnia! Ja kun miekka kerran on paljastettu, ei ole muuta tehtävää kuin pyytää Jumalan siunausta taistelulle. Sillä täytyyhän sen epäilemättä olla hyvälle Jumalalle hyvin tärkeää, että toukokuun 8:n päivän pöytäkirja pidetään voimassa ja marraskuun 18:n päivän laki lakkautetaan. Hänen tulee pitää huolta siitä, että juuri niin ja niin moni henkilö vuodattaa verensä, ja niin ja niin moni kylä poltetaan, — joka tarvitaan siihen, että Glückstadtin suku tahi Augustenburgin suku saa hallita jotain määrättyä maapalukkaa.

— Oi, sinä mieletön, nuorasta talutettava, ajattelematon maailma! — *Se* oli historiallisten tutkimusteni tulos.

* * * * *

Sotatantereelta tuli hyviä tietoja, meikäläiset voittivat kerta kerran perästä. Jo ensimäisen kohtaamisen jälkeen täytyi tanskalaisten jättää koko Dannevirke; Schlesvigin ja Juutinmaan miehittivät meikäläiset aina Limvuonoon asti, ja tanskalaiset voivat pysytellä vaan Dybbölin ja Alsin kukkuloiden ympäristöllä.

Tästä oli minulla hyvä selko, sillä minä olin jälleen hankkinut itselleni karttoja, joihin nuppineuloilla merkitsin sotajoukkojen liikuntoja ja asentoja tulevien tietojen mukaan.

Korkein toivoni oli, että meikäläiset niin pian kuin mahdollista ryntäisivät Dybböliin ja siten lopettaisivat surmaamisen, ennenkuin Fredrikin rykmentti ehdittäisiin taisteluun käskeä.

Oi, tuota Damokleenmiekkaa! Joka aamu kun heräsin, odotin saavani kuulla: tänään täytyy meidän lähteä marssimaan. Fredrik oli siihen valmistautunut, hän luuli, että niin tulisi käymään.

— Totuta itseäsi niin ajattelemaan, lapseni, — sanoi hän, — eihän vastustaminen auta. Enkä luule sodan loppuvan, vaikka Dybböl valloitettaisiinkin. Sinne lähetetty armeija on liian pieni voidakseen pakoittaa tanskalaiset ratkaisevaan päätökseen. Me tulemme lähettämään sinne useita joukkoja, eikä minunkaan rykmenttiäni siinä tapauksessa säästetä.

Sotaretki oli jo kestänyt yli kaksi kuukautta, ilman mitään tulosta. Vihdoinkin huhtikuun 14 päivänä valloitettiin Dybbölin linnoitus.

Tämä tieto otettiin vastaan sellaisella riemulla, kuin jos itse paratiisi olisi valloitettu. Ihmiset syleilivät toisiansa kadulla: »Tiedättehän jo, Dybböl?» Kirkoissa laulettiin tedeumia, ja musiikin harrastajat sävelsivät Dybbölin marsseja ja Dybbölin galopaadeja. Enempi kuin itse voitosta, iloitsin minä aselevosta, joka vähän aikaa sen jälkeen Lontoossa välitettiin. Kuinka vapaasti minä hengitin, kuinka vapaasti mahtoi koko maailma hengittää, ajattelin kirjoittaessani punaisiin vihkoihini nämä iloiset toiveet. Mutta myöhemmin olen siihen vierelle sulkumerkkien väliin kirjoittanut: »Tuulentupia!»

En epäillyt hetkeäkään, ettei Lontoon rauhankongressi tekisi loppua sodasta. Sitä kauheampi oli pettymykseni, kun kahden kuukauden keskustelujen jälkeen tuli se tieto, ettei kongressi ole saanut mitään toimeen, vaan on jälleen hajonnut.

Ja kaksi päivää myöhemmin sai Fredrik käskyn lähteä sotaan!

Hän sai kaksikymmentäneljä tuntia valmistuakseen ja jättääkseen jäähyväisiä.

Syvin sydämen suru täytti nämä kaksikymmentäneljä tuntia. En tiedä, kumpiko meistä molemmista enempi kärsi, mutta molemmat ansaitsimme yhtä suurta sääliä. Tiesin, että puolisoni meni veriseen työhönsä inholla, ja että mahdollinen arvonkorotus oli hänelle hyvin vähäpätöinen palkinto siitä tuskasta, että hänen *nyt* täytyi minut jättää. Ja hän tiesi että olisin antanut vuosia elämästäni voidakseni saada onnen pitää hänet luonani sinä vaikeana aikana, joka nyt oli minulle tulossa — ja hän ei voinut jäädä. Oi, miksi, miksi pakoitetaan sotamiestä, paitsi oman maan puolustukseen, — sillä sehän olisi vielä oikeutettua ja luonnollista, — vielä hyökkäämään toiseen maahan ja panemaan *kaikki* alttiiksi, elämän, terveyden, kodin, vaimon ja lapset vaan muutamien ulkovaltojen välillä olevien riitojen tähden? Miksi täytyi nyt esimerkiksi Itävallan sotajoukon mennä otteluun asettaakseen augustenburgilaisen vieraalle hallitusistuimelle? Niin, miksi, miksi — siinäpä kysymys, jota yhdeltä puolelta pidetään synnyinmaan kavalluksena ja toiselta puolelta Jumalan pilkkaamisena, ja johon ei senvuoksi koskaan tarvitse vastata…

Kello kymmenen aamulla piti rykmentin lähteä. Me olimme valvoneet koko yön. Emme olleet tahtoneet kadottaa minuuttiakaan siitä lyhyestä ajasta, joka meillä oli jälellä. Meillä oli niin paljo toisillemme sanottavaa, ja kuitenkin puhuimme tuskin ollenkaan. Oli niinkuin varma aavistus siitä, ettemme koskaan tulisi enää näkemään toisiamme, olisi vastustamattomasti hiipinyt meidän mieliimme ja estänyt meitä puhumasta sanaakaan uudelleen näkemisestä. Useimmin puhui Fredrik siitä, mitä silloin pitäisi tehdä, jos ei hän tulisi takaisin.

— Pieni lapseni, jota en kenties koskaan saa sydäntäni vasten painaa, minkä nimen se on saava?

— Fredrik tahi Fredrika. —

— Ei, Martha on kauniimpi. Jos se on tyttö, niin anna hänelle se nimi, joka oli hänen kuolevan isänsä huulilla viimeisellä — —

— Fredrik, miksi puhut aina kuolemastasi? Kun tulet takaisin —

— Niin, *kun* — kertoi hän hiljaa.

* * * * *

Monta viikkoa sairastin elämän ja kuoleman vaiheella. Lapseni oli kuollut heti synnyttyään. Tuska, jonka ero rakkaasta puolisostani tuotti minulle juuri siihen aikaan, kun olisin tarvinnut kaiken voimani kestääkseni taistelussa ruumiillista kipua vastaan, oli tykkänään heikontanut minut ja melkein ottanut hengen minulta. Lääkärin oli täytynyt luvata miehelleni antaa hänelle tietoja tapauksesta, ja hänen täytyi nyt lähettää tuo ikävä sähkösanoma, että lapsi oli kuollut heti synnyttyään ja että äiti oli hengenvaarassa.

Minä sitävastoin en saanut pitkään aikaan mitään tietää Fredrikistä. En tuntenut ketään ja hourailin yöt ja päivät. Olin keskellä tulisinta taistelua, näin luotien lennon ja tunsin pajunetin pistot rinnassani. Näin sotamiesten kaatuvan ympärilläni, näin heidän ruumiinsa tulevan silvotuksi ja kuulin heidän kauheat valitushuutonsa. Heidän kohtalonsa säälitti minua sanomattomasti, ja niidenkin kohtalo, joiden täytyi heidän tähtensä kärsiä ja surra. — Varmaankin löytynee joku, joka voisi auttaa ja tehdä lopun tästä kaikesta, joku, joka voimallisella sanallaan voisi vierittää tuon painon minun ja koko ihmiskunnan sydämeltä, ja minä halasin hartaasti heittäytyä tuon tuntemattoman jalkoihin ja rukoilla: Auta tästä kurjuudesta — armollinen, vanhurskas, auta! Aseet pois, — aseet pois!

Tuo huuto huulillani heräsin eräänä päivänä tiedottomuudesta. Isäni ja täti Maria seisoivat sänkyni vieressä, ja edellinen sanoi minulle tyynnyttäen:

— Niin, lapseni, ole rauhallinen, pian pannaan kaikki aseet pois.

Tunsin kummallisen tunteen herätessäni tuosta kauan aikaa kestäneestä tiedottomuudesta. Ensin tuo iloinen, omituinen havainto, että on vielä elossa, ja sitte tuo jännittävä kysymys: kuka minä sitte oikeastaan olen?

Vastaus tähän kysymykseen, joka äkkiä selvästi tuli mieleeni, muutti tuon juuri heränneen elämän ilon katkerimmaksi tuskaksi. Oi, minähän olin sairas Martha Tilling, jonka pieni lapsi oli äsken kuollut, ja jonka mies oli sodassa. — Kuinka kauan oli hän ollut poissa? Sitä en tiennyt.

— Elääkö hän? Onko häneltä tullut kirjeitä ja sähkösanomia? — olivat ensimäiset kysymykseni.

Kyllä. Kirjoituspöydälläni oli kokonainen pieni kasa molempia, jotka olivat tulleet sairauteni aikana. Suurimmaksi osaksi vaan kysymyksiä *minun* voinnistani, pyyntöjä, että joka päivä, ja jos mahdollista joka tunti saada tietoja terveyteni tilasta. Tätä luonnollisesti ainoastaan niin kauan kuin Fredrik oli sellaisissa paikoin, jossa hän voi saada sähkösanomat.

En saanut heti lukea Fredrikin kirjeitä, koska ne olisivat voineet liiaksi liikuttaa mieltäni. Mutta niin paljo sain tietää, että hän vielä oli vahingoittumatta ja oli ottanut osaa useihin onnellisiin taisteluihin. Sota loppuisi varmaankin pian. Vihollinen pysytteli Als'in ympäristöllä, ja jos se vaan voitaisiin valloittaa, niin palajaisivat sotajoukkomme voittoisina.

Nämät tyynnyttävät tiedot sain isältäni, ja täti Maria kertoi minulle sairaudestani. Hän oli nyt ollut luonani useita viikkoja, aina siitä päivästä, jolloin lapseni syntyi ja kuoli. Tämän voin vielä muistaa, mutta mitä sitte seurasi, isäni tulo, tiedot Fredrikiltä, sairauteni eri tilat, — kaikesta tuosta en mitään tiennyt. Nyt vasta sain tietää, että tilani oli ollut niin arveluttava, että lääkäri oli jo jättänyt kaiken toivon ja isäni oli kutsuttu »näkemään minua viimeisen kerran». Fredrikille oli tarkasti lähetetty kaikki nuo surulliset tiedot, mutta myöskin hyvät. Muutamia päiviä takaperin oli lääkäri jälleen ruvennut toivomaan, ja otaksuttiin Fredrikin jo saaneen tuon iloisen uutisen.

— Lieneeköhän hän itse vielä elossa — sanoin minä huoaten.

— Älä epäile, Martha, kehoitti täti Maria. — Hyvä Jumala ja hänen pyhänsä eivät olisi säästäneet häntä tähän asti meidän esirukoustemme vuoksi, sitte heti koetellaksensa sinua niin ankarasti. Miehesi pelastuu kyllä sinulle, sillä minä olen rukoillut yhtä lämpimästi hänen kuin sinunkin puolestasi — olenpa vielä lähettänyt hänelle siunatun lumouskalun. — Niin, niin, puista sinä vaan päätäsi, — sinä et yhtään luota tuollaisiin, mutta ne nyt eivät ainakaan vahingoita. Ja kuinka usein on nähtykään, että ne todellakin ovat auttaneet. Sinä itsekin olet todisteena siitä, mitä pyhien esirukoukset vaikuttavat, sillä sinä olit jo kuolemaisillasi, kun minä käännyin sinun suojelijasi, pyhän Marthan puoleen…

— Ja minä — keskeytti häntä isäni, joka ei juuri ollut yhtä mieltä sisarensa kanssa, minä annoin kutsua tänne tohtori Braunin Wienistä ja hän pelasti sinut.

Seuraavana päivänä sain hartaasta pyynnöstäni lukea Fredrikin kirjeet, jotka suurimmaksi osaksi olivat ainoastaan lyhyitä kysymyksiä tahi lakoonisia tietoja, niinkuin: »Eilen taistelu, vahingoittumatta». — »Marssimme tänään eteenpäin. Lähettäkää sähkösanomat ***n.» Yhdellä kirjekuorella, joka sisälsi pitemmän kirjeen, seisoi: »Ei saa antaa, ennenkuin kaikki vaara on ohitse.» Tämän kirjeen luin ensiksi.

»Marthani. Saanetko koskaan lukea näitä rivejä? Viimeinen tieto, jonka sinusta sain, kuului: »Sairaalla kova kuume, tila arveluttava.» *Jos* tämä kirje tulee käsiisi, niin tiedät tosin, että olen pelastunut vaarasta, mutta tiedä myös minun tilani, kun minä — taistelun edellisenä iltana — kuvittelin mielessäni, että rakastettu vaimoni lepäsi kuolemaisillaan. Että hän huusi minua, ojensi käsivartensa kaivaten puoleeni! — Emmehän olleet edes oikein saaneet sanoa hyvästiä toisillemme. Ja lapsemme kuollut, ja minä itse kenties kuollut huomenna — jos joku luoti minuun sattuu. Jos tietäisin edeltäpäin, ettei sinua enää ole, olisi kuolettava luoti minulle onnellisin sattuma. Mutta jos sinä olet pelastunut — ei, silloin en vielä tahdo ajatella kuolemaa.

»Tänään on meillä ensimmäinen taistelu. Tähän asti oli tiemme kulkenut voitettujen alueitten läpi, joista tanskalaiset olivat vetäytyneet pois. Palavia kyliä, tallattuja vainioita, ympäri heiteltyjä aseita ja päähineitä, kranaatinpalaisten repimiä maakokoja, verilätäköitä, kuolleita hevosia, joukkohautoja; sellaisilta näyttivät ne maisemat, joiden läpi riensimme voittajien jäljessä, saavuttamaan, jos mahdollista, yhä uusia voittoja, se tahtoo sanoa, sytyttämään uusia kyliä ja niin edelleen. Niin olemme tehneet tänäänkin. Asema on meidän. Takanamme seisoo yksi kylä tulessa, mutta kaikeksi onneksi olivat asukkaat siitä paenneet. Erääseen talliin oli kuitenkin unohdettu yksi hevonen. Kuulin miten hevosraukka hyppi ja hirnui. Tiedätkö, mitä minä tein — siitä en varmaankaan saisi kunniamerkkiä, jos se tulisi asianomaisten korviin — niin, sen sijaan, että olisin tappanut pari tanskalaista, tunkeusin talliin päästääkseni hevosraukan irti. Mahdotonta! Tuli oli tarttunut jo seimeen, kavioiden alla oleviin olkiin, hevosen harjaan. — Silloin ammuin kaksi revolverin laukausta sen päähän; se kaatui heti ja pelastui siten tuskallisesta kuolemasta liekkeihin. Sen jälkeen takaisin taisteluun, ruudin ja veren murhanhajuun, räiskyvien kanuunain hirveään meteliin, kaatuneihin hirsikasoihin, raivokkaisiin sotahuutoihin. Useimmat minun ympärilläni, sekä ystävät että viholliset, näyttivät olevan raivoisassa sotainnossa, minä yksin olin tavattoman tyyni. Minä en voinut kiihoittaa itseäni minkäänlaiseen tanskalaisvihaan — mitä ihmettä tekivätkään urhokkaat tanskalaiset, kun he taistelivat meitä vastaan? Ei mitään muuta kuin velvollisuutensa. Ajatukseni olivat sinun luonasi, Martha. — Näin sinut kuolinvuoteellasi, ja ainoa toivoni oli, että luoti minua kohtaisi. Mutta näitten synkkien ajatusten väliltä pilkoitti kuitenkin joskus esiin toivon ja kaipauksen säde: Ajatteles, jos hän elää! Ajatteles, jos minä tulisin takaisin!

»Ottelu kesti kaksi tuntia, ja me tulimme voittajiksi. Vihollinen pakeni ja me emme häntä seuranneet, meillä oli kylliksi työtä taistelutanterella. — Muutamia satoja askeleita kylästä ja tulipalon säästämänä on eräs suuri talonpoikaistalo, jossa on suuri joukko tyhjiä asuinhuoneita ja talleja. Täällä tulemme viettämään yömme ja tänne olemme tuoneet haavoitettumme. Huomisaamuna hautaamme kuolleet. Varmaankin silloin tavallisuuden mukaan pannaan hautaan useita eläviäkin, sillä harvinaista ei suinkaan ole, että haavakuume muuttuu jäykistäväksi suonenvedoksi. Monet, jotka ovat unohtuneet taistelutanterelle, kuolleina, haavoitettuina, jopa haavoittumattominakin, täytyi meidän jättää oman onnensa nojaan, nimittäin sellaiset, jotka ovat tulleet haudatuiksi kaatuneitten huoneiden raunioihin. Siellä voivat ne, jotka ovat kuolleet, hitaasti maatua; haavoitetut voivat vähitellen vuotaa kuiviin ja haavoittumattomat hitaasti kuolla nälkään. Ja me voimme — hurrata! — rientää eteenpäin »raittiissa, iloisessa sodassa».

»Kun ensi kerran vihollisten kanssa yhdytään, syntyy varmaankin oikea taistelu. Kaikesta päättäen tulee silloin kaksi suurta armeijaa seisomaan toisiansa vastaan, ja kuolleitten ja haavoitettujen luku saattaa kohota kymmeneentuhanteen ja enempäänkin. Sillä kun kanuunat alkavat hävittävän työnsä, silloin katoavat ensimäiset rivit molemmilta puolin niinkuin akanat. Eikö se ole suurenmoinen keksintö! Mutta vielä paremmin tulee käymään, kun on tultu niin pitkälle ampumatekniikissä, että kumpaisenkin armeijan tarvitsee ampua vaan yksi laukaus, joka heti kukistaa koko vihollisen armeijan. Kenties silloin kokonaan heretään sodan käynnistä, kun ei sodan voitto enää riipu ylivallasta, vaan edut ovat taistelevien välillä tasan jaetut. Miksi kirjoitan kaiken tämän sinulle? Miksi en, niinkuin sotilaan tulee, puhkea ylistysvirsiin verisen toimeni ihanuudesta? Siksi, että janoan totuutta, että peittelemättä haluan lausua minkä pidän totena. Siksi, että aina olen vihannut valheellisia korupuheita, ja varsinkin nyt, kun seison kasvot kasvoja vastaan kuoleman kanssa. Ja kun puhun sinulle, joka kenties myöskin olet kuolemaisillasi, tunnen vielä syvempää tarvetta puhua avonaisesti kaikki, joka on sydämelläni. Muut ajatelkoot toisella tavalla ja puhukoot toisella tavalla kuin ajattelevat, mutta minun täytyy, minä *tahdon* sanoa vielä kerran, ennenkuin joudun sodan uhriksi: *minä vihaan sotaa!* Jos jokainen, joka tuntee samoin kuin minä, uskaltaisi lausua sen ääneen — mikä kauhea vastalause kaikuisikaan taivasta kohden! Kaikki ne hurraahuudot, jotka nyt kaikuvat taistelutanterilla, ja kaikki se kanuunanjyrinä, joka säestää noita huutoja, tulisi voitetuksi, kun armoa janoava ihmiskunta huutaisi: »*Aseet pois!*»

»Kello puoli neljä aamulla.»

»Yllä olevan kirjoitin viime yönä ja sitte heittäysin heinäsäkille ja nukuin pari tuntia. Puolen tunnin perästä lähdemme jälleen liikkeelle, ja tämä kirje täytyy minun sitä ennen jättää sotapostiin. Kaikki ovat jo valveilla ja varustautuvat lähtemään. Mies raukat! Hyvin vähä ovat he saaneet levätä eilisen kovan työn jälkeen. Kuinka he voinevat jaksaa tänään.»

»Äsken kävin katselemassa tilapäistä sairaalaamme, jonka jätämme tänne jälkeemme. Haavoitettujen ja kuolevien joukossa näin pari, joille olisin tahtonut tehdä saman ystävyydentyön, kuin olin tehnyt hevosraukalle: antaa heille kumpaisellekin vapauttavan luodin. Siellä lepää yksi, jonka koko alaleuka on pois ammuttu, ja toinen, joka — mutta kylliksi jo… Minä en voi heitä auttaa, kukaan muu kuin kuolema ei voi heitä auttaa. Mutta kuolema tulee valitettavasti usein niin hitaasti. Kun joku epätoivossa huutaa häntä, on hän tavallisesti kuuro. Hänellä on niin paljo työtä toisaalla. Hän poimii pois niitä, jotka niin hartaasti haluaisivat parantua, jotka rukoillen häneltä anovat: »Oi, säästä minua, säästä minua!»

»Hevoseni on satuloitu, minun täytyy lopettaa nämä rivit. Elä terveenä, Martha! — *Jos* vielä elät.»

* * * * *

Kirjeiden seassa löytyi myöhäisempiäkin kuin tämä edellinen. Tuon suuren taistelun jälkeen, johon Fredrik edellisessä kirjeessään viittasi, kirjoitti hän seuraavaa:

»Päivä on meidän. Olen vahingoittumatta. Siinä kaksi hyvää uutista, ensimäinen isällesi, toinen sinulle. Että sama päivä on tuottanut tuhannelle muulle sanomatonta surua ja tuskaa, sitä en *minä* voi olla ajattelematta.»

Eräässä toisessa kirjeessä kertoi Fredrik, että hän oli kohdannut serkkunsa Gottfriedin.

»Kuvittelepas, millainen hämmästys! Kenen näen ratsastavan ohitseni yhden osaston etunenässä? Täti Cornelian ainoan pojan. Ajatteles, missä epätoivossa hänen äitiraukkansa lienee. Reipas poika itse oli sangen iloinen ja ihastunut saadessaan olla mukana. Hän sanoi minulle: Kuinka suloista on taistella saman asian puolesta, serkku, ja rinnatuksin. Eikö sitä voi kutsua onneksi, että sattuu olemaan sota samana vuonna, kuin minä saan luutnantti-valtakirjani? Olen nyt tilaisuudessa hankkimaan itselleni kunniamerkin urhoollisuudesta. — Ja äitisi, — kysyin minä, — miltä hänestä tuntui sotaan lähtösi? — Samalta kuin kaikista muistakin äideistä; hänkin vuodatti katkeria kyyneleitä, joita hän kuitenkin koetti peittää, ettei häiritsisi minun iloani. — Ja miltä sinusta itsestäsi tuntui, kun ensi kerran otit osaa tappeluun? — Oi ihanalta, minä olin aivan hurmautunut! — Sinun ei tarvitse sanoa muuta kuin mitä ajattelet, poikani, — sanoin minä, — kysymystä ei nyt tee sinulle päällikkösi, vaan ihminen ja ystäväsi. — En voi sanoa muuta, kuin että olin ihastunut ja hurmautunut. Olihan se tosin hirmuista joskus, mutta samalla suurenmoista. Tieto siitä, että täytän ihmisen parhainta velvollisuutta: taistelen kuninkaan ja synnyinmaan puolesta, ja sitte se että kuolema, jota niin paljo peljätään, täällä on niin lähellä minua ja mitä tuhansia ympärilläni — niin, heiluttaa viikatettaan minunkin pääni ylitse — kaikki tuo panee minut niin omituisen ylevään ja eepilliseen mielialaan. — Tunnen, kuinka historian hengetär liikkuu ylitsemme ja antaa miekoillemme voittoihin voimaa. Sydämeni täyttää jalo vihastus noita hävyttömiä vihollisia kohtaan, jotka tahtovat jalkojensa alle tallata Saksan kansan oikeuksia, ja minä tyydytän kostonhimoani melkein juhlallisella tunteella.» —

»Näin puhui nuorukainen ja minä annoin hänen puhua. Olinhan minäkin jotain senkaltaista tuntenut, kun sodan pauhu ensi kerran jyrisi ympärilläni. »Eepillinen» oli juuri oikea sana, sillä koulussahan meidät kasvatetaan sotilaiksi sen hengen avulla, jonka imemme historiallisista oppikirjoista. Mutta minä opin jo kyllin aikaisin huomaamaan, ettei sodanhalu ole mitään kaunista ja jaloa, vaan on ihmisen arvoa alentavaa, muinaisen eläimellisyyden uudelleen heräämistä. Ainoastaan se, joka voipi tulla raivoisan murhanhalun hurmaukseen, ainoastaan se, joka — niinkuin olen nähnyt monen tekevän — voimakkaalla lyönnillä halkaisee aseettoman vihollisen pään, ainoastaan se, joka on alentunut verenhimoisen tiikerin asemaan, ainoastaan se voipi nauttia »sodan hurmauksesta». Mutta minä en koskaan. — Marthani, usko minua, — minä en koskaan.»

»Gottfried on ihastuksissaan siitä, että me itävaltalaiset taistelemme saman oikean asian puolesta kuin preussiläisetkin. (Aivan kuin ei *jokaista* asiaa armeijakäskyissä esitettäisi oikeaksi!) — Niin, me saksalaiset olemme kaikki yksimielistä veljeskansaa, — huudahti hän. Kyllä, kyllä, se näkyi kolmekymmenvuotisessa sodassa ja myöskin seitsenvuotisessa, — sanoin minä puoliääneen. Mutta Gottfried ei kuunnellut minua, vaan jatkoi: — Toistemme tähden ja toistemme kanssa voitamme jokaisen vihollisen. — Mutta ajatteles, poikaseni, jos preussiläiset ja itävaltalaiset joutuisivat riitaan keskenänsä ja seisoisivat vihollisina toisiansa vastaan. — Sitä ei voi ajatella. Nyt, kun veremme on vuotanut saman asian tähden, ei mitään sellaista voi enää koskaan tapahtua. — Varoitan sinua käyttämästä sanoja »ei koskaan» ja »ikuisesti» sellaisissa kysymyksissä, jotka koskevat valtiollisia asioita. Samanlainen kuin päivänkorento on elävien olentojen maailmassa, on myös ystävyys tahi vihollisuus kahden kansan välillä.»

»Minä en kirjoita tätä, Martha, senvuoksi että luulen sen huvittavan sinua sairaana ollessasi, mutta minua aavistuttaa, että tulen kaatumaan ja silloin en tahdo, että ajatukseni menevät kanssani hautaan lausumatta. Kirjeenihän voipi löytyä, ja sen voi lukea joku muukin paitsi sinä. Ja mikä liikkuu ilman ennakkoluuloja ajattelevain ja inhimillisesti tuntevain sotilasten sydämen syvyydessä, sitä ei saa ikuisesti kätkeä ja vaitioloon peittää.»

Viimeinen saapuneista kirjeistä oli lähetetty viisi päivää takaperin. Mitä kaikkea oli voinutkaan tapahtua näinä viitenä päivänä, — viitenä päivänä sodassa! Minut valtasi kauhea epätoivo. Miksi en ollut eilen enkä tänäänkään saanut mitään tietoja. En luule kuumesairaan kiihkeämmin haluavan vettä, kuin minä halusin kirjettä tahi sähkösanomaa.

Isäni täytyi matkustaa Grumitziin ja hän voikin jo nyt jättää minut, sillä kaikki vaara oli ohitse. Niin pian kuin olin koonnut vähä voimia, matkustaisin minäkin sinne pikku Rudolfin kanssa. Raittiissa maaseudun ilmassa oleminen virkistäisi minut vasta perinpohjin, ja olisi hyvä pojallekin. Täti Maria jäi vielä luokseni ja hänen piti seurata minua Grumitziin, jonne myös Rosa ja Lilli olivat edeltäpäin menneet. Minä annoin heidän määräillä miten tahtoivat, mutta kaikessa hiljaisuudessa päätin itsekseni, että niin pian kuin suinkin voin, matkustan Schleswig-Holsteiniin.

Missä Fredrikin rykmentti nykyään oli, emme tienneet! Se oli minulle kova koetus, sillä minä olisin mielelläni tahtonut joka tunti lähettää sähkösanoman kysymyksellä: Elätkö vielä?

— Koeta vähä hillitä levottomuuttasi — sanoi isäni eräänä päivänä, — muutoin voit helposti uudelleen sairastua. Mitä merkitseekään kaksi päivää ilman tietoja — turhia! Sodassa ei kaikkialla löydä kirjelaatikoita ja sähkösanomatoimistoja. Sotaposti ei kulje säännöllisesti ja helposti voipi tapahtua, ettei saa neljääntoista päivään mitään tietoja, eikä se kuitenkaan tarvitse merkitä mitään ikävää. Minun aikanani oli kirjeiden kulku joskus hitaampaakin, eikä minun tähteni sentään oltu levottomia.

— Kuinka sinä sen tiedät, isä? Olen varma siitä, että sinun omasi pelkäsivät yhtä paljo sinun henkesi tähden, kuin minä nyt mieheni. Tahi kuinka, täti Maria!

— Me luotimme enempi Jumalaan, kuin sinä, — vastasi täti. — Me tiesimme, että jos Luoja oli niin määrännyt, tulisi isäsi kyllä takaisin, saimmepa tietoja tahi emme.

— Ja jos en olisi tullutkaan takaisin, niin olisitte te kyllä rakastaneet tarpeeksi isänmaatanne havaitaksenne, ettei yksityisen henkilön elämä merkitse mitään verrattuna siihen suureen asiaan, jonka edestä hän on henkensä uhrannut. Sinä, Martha, et ole oikea isänmaan ystävä. Mutta en tahdo nyt riidellä sinulle. Pääasia on, että jälleen paranet ja säästyt pojallesi, että voit kasvattaa hänestä kunnon miehen ja innokkaan isänmaan puolustajan.

* * * * *

En parantunut niin nopeasti kuin ensin oli toivottu. Kun ei tietoja vieläkään kuulunut, tulin niin kiihkeään mielentilaan, etten päässyt vapautumaan kuumeesta, joka minua ahdisteli. Yöllä näin kauheita unia ja päivällä vaivasi minua levoton kaipaus ja synkät mietelmät. Asiain näin ollen, ei ollut ihmeellistä, jos eivät voimat palanneet.

Kerran, yhden yön jälkeen, jolloin hirveät näyt enemmän kuin tavallista minua vaivasivat — näin Fredrikin elävältä haudattuna suuren ihmis- ja hevosjoukon alle — tulin todellakin uudelleen sairaaksi ja aivan hengenvaarallisesti. Täti Maria-raukalla ei ollut helppo tehtävä. Hän piti velvollisuutenaan alituisesti lohduttaa minua ja kehoittaa minua nöyryyteen, mutta hänen lohdutuksensa, varsinkin hänen vakuutuksensa, että se ja se oli ennalta »määrätty», herätti minussa vaan suurta harmia. Ja sen sijaan, että olisin antanut hänen tyynesti saarnata, kiihoituin häntä vastustamaan, vakuuttaen, että hänen puheensa oli vaan tuhmuuksia! Kaikki tämä luonnollisesti loukkasi hyvää täti Mariaa, jota vielä huolestutti kapinoitseva sieluntilani ja tämän kiihoituksen tuottamat huonot seuraukset.

Oli ainoastaan yksi keino, jolla vähän tyynnyin: kun pikku Rudolf sai tulla luokseni. Mutta hän ei viihtynyt hyvin synkässä, pimeässä sairashuoneessa, ja hänestä oli varmaankin surullista nähdä muutoin niin iloinen äitinsä alituisesti vuoteen omana, itkenein silmin ja kalpeana. Hän tuli itsekin alakuloiseksi, ja senvuoksi en koskaan hennonut pitää häntä kauan luonani.

Isäni lähetti usein kirjeitä ja kyselyjä. Hän oli kirjoittanut sekä Fredrikin everstille että muutamille upseereille, mutta ei ollut saanut vielä vastausta. Kun luettelo kaatuneista julaistiin, lähetti hän aina minulle sähkösanoman: »Fredrik ei ole kaatuneitten joukossa.»

— Mutta jos te petätte minua, — sanoin eräänä päivänä täti Marialle: — Jos hän on jo kauan ollut kuollut, ja te vaan koetatte sitä minulta salata.

— Minä vannon sinulle. —

— Uskosi, — sielusi autuuden kautta?

— Sieluni autuuden kautta.

Sellainen vakuutus teki minulle sanomattoman hyvää, ja nyt toivoin jälleen hartaasti. Joka tunti, joka minuutti odotin sähkösanoman tuloa. Jokaista liikettä huoneessa luulin kirjeenkantajan tai sähkösanoman tuojan askeleiksi. Oi, kun luon katsahdukseni niihin päiviin, ovat ne minusta kuin pitkiä, tuskallisia vuosia.

Seuraava valonsäde surullisessa tilassani oli tieto, että jälleen oli saatu toimeen aselepo — tällä kertaa se kaiketi oli rauha. Kun tämä iloinen uutinen oli saapunut, sain heti toisena päivänä olla ensi kerran vähän aikaa jalkeilla. Rauha! Mikä suloinen, tyyneyttä tuova ajatus! Kenties liian myöhäiseen minulle — mutta sama se, tunsin nyt ensi kerran pitkään aikaan itseni jälleen tyynemmäksi. Ainakaan en tarvinnut enää joka hetki ajatella sitä kauheata taistelua, joka kenties juuri parhaallaan Fredrikin ympärillä raivosi.

— Jumalalle olkoon kiitos, nyt sinä alat jo parantua, — sanoi täti Maria eräänä päivänä autettuaan minua ikkunan vieressä olevaan nojatuoliin istumaan. — Ja sitte me matkustamme Grumitziin.

— Niin pian kuin olen saanut vähä enempi voimia, matkustan minä — Alsiin.

— Alsiin! Mutta, lapseni, mitä sinä ajattelet?

— Tahdon siellä hakea sen paikan, jossa Fredrik on tullut haavoitetuksi tahi — — minä en voinut lopettaa lausetta.

— Tuonko pikku Rudolfin tänne? — kysyi täti Maria hetken kuluttua. Hän tiesi tämän keinon parhaaksi poistaakseen minulta hetkeksi synkät ajatukseni.

— Ei, ei nyt, tarvitsen levätä ja olla yksin. Teet minulle hyvän työn, täti, jos menet vähäksi aikaa sivuhuoneeseen — koetan nukahtaa hiukkasen — olen niin väsynyt.

— Hyvä ystäväni, jätän sinut rauhaan. Tässä pöydällä vieressäsi on soittokello, jos minua tarvitaan.

— Joko kirjeenkantaja on käynyt täällä?

— Ei. Ei ole vielä postin aika.

— Kun hän tulee, niin herätä minut.

Nojausin tuolin selkää vastaan ja suljin silmäni. Täti läksi hiljaa huoneesta. Kaikki liikkuivat ympärilläni varpaillaan, etteivät minua häiritsisi.

En tahtonut nukkua, vaan halusin olla yksin ajatuksineni. Olin samassa huoneessa ja samalla paikalla kuin sinäkin päivänä, jolloin Fredrik tuli ja sanoi minulle: »Nyt meidänkin täytyy lähteä sotaan!» Niinkuin silloinkin, tuntui nytkin ilma tukehduttavalta ja ruusut levittivät voimakasta tuoksuaan, ja minä luulin kuulevani sotatorven ääntä, joka kiirehti matkaan joutumaan. Minä voin kuvitella täydellisesti mielessäni sen mielentilan, jossa silloin olin — uneksin, että ovi aukeni ja Fredrik hiipi sisään sanoakseen minulle jäähyväisiä. Vähitellen tunsin kadottavani tietoisuuden nykyisyydestä, ja elin vaan tuota tuskallista eronhetkeä: — Kaikki, mitä sen jälkeen oli tapahtunut unohtui ja tuo päähänpisto, joka oli minut vallannut, tuli yhä voimakkaammaksi. Odotin vaan, että ovi avautuisi ja rakastettuni astuisi sisälle. Mutta voidakseni sitä nähdä, täytyi minun uneksia, että pidin silmäni auki. Tämä oli tosin vähä rasittavaa, mutta onnistui kuitenkin — avasin hiuskarvan verran silmänluomiani, ja… Ja tuossa oli suloinen näköhairahdukseni, kaivattuni. Ääneen nyyhkyttäen peitin kasvoni käsilläni.

— Oi, Fredrik, Fredrik, kadotettuni! — nyyhkytin minä, voimatta hillitä epätoivoista itkuani.

— Martha, vaimoni!

Mitä se oli? Todellinen ääni — hänen — ja todelliset käsivarret, jotka syleilivät minua myrskyisesti. —

Unelma se ei ollut, lepäsin puolisoni sylissä.

* * * * *

Silloin kuin viimeisen eromme hetkellä tuskamme ilmeni vaiti-olona ja kyyneleinä, enempi kuin sanoina, samoin nytkin ilmeni ilomme tänä jälleennäkemisen hetkenä. Tunsin selvästi, että voisin tulla hulluksi ilosta, kun jälleen suljin syliini tuon niin kauan kaivatun, kuolleeksi luullun.

Kuultuaan ensimäisen riemuhuutoni riensi täti Maria huoneeseen. Hänelläkään ei ollut vähintäkään aavistusta Fredrikin takaisin tulosta, ja kun hän sai nähdä hänet heittäysi hän tuolille huutaen: — Jesus, Maria ja Josef!

Kauan kesti ennenkuin ensimäinen ilon-huumaus oli senverran asettunut, että molemminpuoliset kysymykset, ilmoitukset ja kertomukset voivat alkaa. Silloin saimme tietää, että Fredrik oli haavoitettuna jäänyt makaamaan yhteen talonpoikaistupaan, mutta hänen rykmenttinsä oli rientänyt eteenpäin. Hänen haavansa ei ollut vaarallinen, mutta kuitenkin oli hän saanut useita päiviä maata tunnotonna kuumeessa. Kirjeitä ei hän ollut saanut pitkään aikaan, eikä hän ollut myöskään voinut sellaisia lähettää. Hänen parannuttuaan oli jo aselepo tehty, ja sota oli melkein lopetettu! Mikään ei pidättänyt häntä rientämästä kotiin, ja hän matkusti yöt ja päivät joutuakseen perille niin pian kuin mahdollista. Jos minä olin hengissä, jos minä olin pelastettu, sitä ei hän tiennyt. Hän ei edes koettanutkaan saada sitä tietää, hän tahtoi vaan rientää kaivattua päämäärää kohti.

Pian matkustimme kaikki isäni maatilalle. Fredrik oli pyytänyt ja saanut pitemmän aikaa virkavapautta hoitaakseen terveyttänsä. Ja missä voisi hän tehdä sen paremmin kuin raittiissa, puhtaassa maan-ilmassa Grumitzissa.

Se oli onnellinen jälkikesä, en muista yhtään aikaa elämässäni, joka olisi ollut ihanampi. Me olimme kaikki Grumitzissa, viisitoista vuotias veljeni Ottokin vietti lupa-aikansa siellä. Hän oli iloinen ja eloisa, samoin kuin Rosa ja Lillikin. Nuo kolme täyttivät koko talon nuoruuden ilolla. Konrad serkku, jonka rykmentti oli sijoitettu Grumitzin lähellä olevaan linnoitukseen, tuli usein luoksemme ja otti kaikin voimin osaa vallattomain nuorten ilveilyihin ja leikkeihin. Vanhoilla, joihin kuului isä, täti Maria ja muutamia isäni vanhoja ystäviä, oli peliseuransa ja valtiolliset keskustelunsa. Fredrik ja minä elimme tämän ajan parhaastansa kahden kesken, me luimme, kävelimme, puhelimme kaikesta, mitä olimme kokeneet. Ja Fredrik kertoi usein, äänessä inhon ja tuskan väritys, niistä sotatapauksista, joita hän oli nähnyt, kertoi niin elävästi, että minun kauhulla täytyi pyytää häntä lopettamaan.

Olin vihdoinkin onnistunut taivuttaa Fredrikin ottamaan eron sotapalveluksesta. Se seikka, että hän vielä naimisiin menonsa jälkeen oli ollut sotapalveluksessa yhden vuoden ja kunnialla ottanut osaa yhteen sotaretkeen, suojeli häntä nyt niistä epäilyksistä, että hän olisi mennyt naimisiin minun kanssani ainoastaan päästäkseen irti sotapalveluksesta. Tosin tuntui Fredrikistä johonkin määrin vastenmieliseltä erota sotapalveluksestaan ja tuloistaan sellaista tarkoitusta varten, »ettei mitään tehdä, eikä mitään omistaa» niin kuin hän sanoi, mutta hänen rakkautensa minuun oli kuitenkin voimakkaampi kuin hänen ylpeytensä, eikä hän tahtonut vielä kerta saattaa meitä molempia sellaiseen tuskaan, jota vasta olimme kärsineet. Niinpä hän siis lupasi minulle ensi syksynä — siksi pitäisi rauhankeskustelujen ainakin olla lopussa — anoa eroa virastaan.

Me aijoimme ostaa maatilan, jonka hoitamisessa Fredrikillä olisi työtä. Toistaiseksi emme näistä aikeistamme puhuneet kenellekään, pidimme sen vaan omana rakkaana salaisuutenamme. Ja tulevaisuus, joka meille oli äsken näyttänyt niin uhkaavalta, loisti nyt kuin rusoisin päivä. Niin, uudistan sen vielä: se oli herttainen aika!

Meidän pieni Rudolfimme oli nyt seitsenvuotias nuorukainen ja hänen tuli oppia lukemaan ja kirjoittamaan. Hänen opettajansa olin minä. En olisi hennonut antaa minkään kotiopettajattaren nähdä tuon pienen sielun alkavaa kehitystä ja neuvoa sille tiedon ensimäisiä salaisuuksia. Meillä oli poika usein mukanamme kävelyretkillä ja emme väsyneet kykymme mukaan vastaamasta kaikkiin niihin kysymyksiin, joita hänen heräävä tiedonhalunsa eteemme asetti. Emme koskaan antaneet hänelle muita kuin tosi vastauksia, emmekä epäilleet suoraan vastata »en tiedä», sellaisiin kysymyksiin, joihin ylipäänsä ei kukaan ihminen voinut vastata. Silloin tapahtui usein, ettei Rudolf siihen tyytynyt, vaan kysyi äidinisältään, täti Marialta, tahi hoitajaltaan, ja silloin sai hän tietysti erinomaisen valaisevia selityksiä. Sitte tuli hän loistavana luoksemme: — Te ette tiedä kuinka vanha kuu on, mutta minäpä tiedän: kuusi tuhatta vuotta. — Fredrik ja minä vaihdoimme katseen, joka enempi kuin sanat lausui kaikki ne kasvatusopilliset huolet, joita meille jo alkoi tulla.

Varsinkin oli minusta ikävätä, kun isäni ja veljeni aina pojan kanssa leikkiessään yksinomaan leikkivät sotilasta. Käsitteet »vihollinen» ja »sota» istutettiin jo aikaisin häneen, en käsitä miten. Eräänä päivänä näimme Fredrik ja minä miten Rudolf ratsastuspiiskalla armahtamatta löi kahta ulvovaa koiranpenikkaa.

— Tuo on kavala italialainen, — sanoi hän, lyöden yhtä eläinraukkaa aika tavalla, — ja tuo — uusi lyönti — on ilkeä tanskalainen.

Fredrik kiskaisi ruoskan poikasen kädestä:

— Ja tämä on sydämetön itävaltalainen — sanoi hän, lyöden pari kertaa aika lailla Rudolfia selkään. Italialainen ja tanskalainen juoksivat tyytyväisinä tiehensä ja jättivät urhollisen kansalaisemme jatkamaan ulvomista.

— Oletko suuttunut minulle, Martha, että löin poikaasi? En ole muutoin selkäsaunan ystävä, mutta julmuutta eläimiä vastaan en voi kärsiä.

— Sinä teit oikein, — sanoin minä.

— Saapiko olla julma vaan ihmisiä vastaan? — kysyi poikanen itkien.

— Ei suinkaan, ei saa olla julma mitään elävää olentoa vastaan.

— Sinähän olet itse lyönyt italialaisia ja tanskalaisia?

— Ne olivat maani vihollisia.

— Niitä saa siis vihata?

— Ja tänään taikka huomenna, — sanoi Fredrik minulle puoliääneen, tulee pappi opettamaan hänelle, että meidän pitää rakastaman vihollisiamme. Oi, sitä logiikkaa! Sitä johdonmukaisuutta! — Sitte sanoi hän Rudolfille: — Me emme saa lyödä vihollisiamme sen vuoksi, että ne vihaavat meitä, vaan senvuoksi, että ne tahtovat meitä lyödä.

— Ja miksi ne tahtovat lyödä meitä?

— Siksi, että me — ei, ei, — keskeytti hän puhettaan, — tästä kehäkulusta en koskaan pääse irti. Mene leikkimään, Rudi, me annamme sinulle anteeksi, mutta älä tee toiste niin.

Aterioidessa puhuttiin parhaastaan valtiollisista asioista. Häilyvät rauhan keskustelut tarjosivat aina siihen runsaasti ainetta. Joskus sanoi joku vanhoista kenraaleista kohteliaisuudesta minulle: nämä asiat eivät varmaankaan huvita meidän nuorta paroonitartamme, — mutta minä pyysin aina hartaasti, että keskustelua jatkettaisiin. Minä olin todellakin huvitettu, enemmän kuin naiset tavallisesti, valtiollisen maailman tapauksista. Olin päättänyt seurata tanskalaista kysymystä sen loppuun asti, nähdäkseni, mitä noilla molemmilla herttuakunnilla lopuksi tehtäisiin. Olikohan nyt tuo kuuluisa Augustenburgilainen, jonka tähden olimme tarttuneet aseisiin, saanut oikeudellisen asemansa? Kaukana siitä. Paitsi kaikkia noita vanhoja ehdokkaita esiintyi nyt vielä yksi, Oldenburgilainen, jota Venäjä suositteli, tehden vaatimuksiaan. Mutta sodan seurauksena oli tähän asti ollut se, ettei Schlesvig-Holstein tulisi kuulumaan Glücks- — tahi Augusten- — tahi Olden- — tahi jollekin muulle »burgilaiselle», vaan liittoutuneet saksalaiset pitäisivät sen hyvänään.

— Mitä uutta teillä on tänään kerrottavana Schlesvig-Holsteinista? — kysyin minä eräänä päivänä pöytänaapureiltani.

— Tuorein uutinen on, — vastasi isäni, että herra von Beust on asettanut liittovaltiopäiville kysymyksen, millä oikeudella liittoutuneet ovat *pakottaneet* kuninkaan, jota yhdistys ei ole hyväksynyt oikeutetuksi hallitsijaksi, heille luovuttamaan herttuakunnat.

— Sehän oli älykäs väite, — huomautin minä, — koska ei »protokollaprinssi» taida olla saksalaisten maakuntien laillinen haltija, ja te annatte Kristian IX:n —

— Tuota sinä et ymmärrä, lapseni, — keskeytti minua isäni. — Se on rohkeutta, verratonta hävyttömyyttä tuon herra von Beustin puolelta. Herttuakunnat kuuluvat luonnollisesti meille jo siitäkin syystä, että olemme ne voittaneet.

— Mutta tehän ette valloittaneet niitä itseänne vaan Augustenburgilaista varten?

— Sitä sinä et myöskään ymmärrä. Ne syyt, joiden nojalla hallitus näkee parhaaksi alkaa sodan, kadottavat merkityksensä niin pian kuin sota kerran on loppunut.

— Silloin tulee voitoista ja tappioista aivan toiset seuraukset kuin ennen on ajateltu. Silloin tulee uusia valtakuntia, muutamat pienenevät, muutamat suurenevat, niin on valtioseikkojen kulku.

— Siis oli syynä viimeisen sodan alkuun vaan tekosyy, — huudahdin minä harmistuneena.

Isäni ei vastannut minulle, vaan jatkoi:

— Jos minulla olisi jotain sanottavaa, niin en olisi Dybbölin ja Alsin voittojen jälkeen antautunut mihinkään rauhankeskusteluihin, vaan ottanut samalla koko Tanskan.

— Ja mitä sinä sillä olisit tehnyt?

— Yhdistänyt sen saksalais-liittoon.

— Sinä, joka muutoin olet niin vasituinen itävaltalainen isänmaanystävä, isä, mitä huvia sinulla on Saksan suurentamisesta?

— Oletko unohtanut, että Habsburgilaiset olivat saksalaisia keisareja, ja ne voivat jälleen siksi tulla?

— Olisiko se sinusta niin hauskaa?

— Kenen itävaltalaisen sydäntä ei tämä täyttäisi ylpeydellä ja ilolla.

— Mutta ajatteles, — keskeytti Fredrik — jos toisella saksalaisella suurivallalla olisi samallaiset unelmat?

Isäni nauroi ääneen.

— Pyhän roomalais-saksalaisen valtakunnan kruunu protestanttisen pikkukuninkaan päässä? Oletko aivan mieletön?

Tohtori Bresser yhtyi nyt myöskin keskusteluun.

— Kunhan ei nyt vaan nuo molemmat valtakunnat joutuisi sotaan toisiansa vastaan juuri samasta asiasta, jonka puolesta ovat yhdessä taistelleet! Helppo asia oli *valloittaa* Elbemaakunnat, mutta vaikeampi asia on *pitää* ne. Sota antaa aina aihetta toiseen sotaan, ja se on aivan luonnollista, koska sota aina sortaa jonkun oikeuksia. —

Muutamia päiviä myöhemmin saimme taas tietää yhden uutisen. Preussin kuningas Wilhelm kävi vierailemassa meidän keisarimme luona Schönbrunnissa. Hyvin sydämellinen vastaanotto, syleilyjä y. m. Preussin kotka liehui kaikkein rakennusten katolla, Preussin kansallislaulua soittivat kaikki sotilassoittokunnat. Hurraahuutoja ja riemua.

Nämät tiedot ilahduttivat minua, sillä eivät suinkaan nuo valtakunnat näin sydämellisen mielialan vallitessa, voineet ajatella sotaa välillänsä.

Isänikin oli iloinen Schönbrunnin ystävyydestä, mutta ei rauhan vaan sodan kannalta. — Olen iloinen, että Itävalta nyt on saanut liittolaisen. Preussin kanssa yhdessä voimme kyllä valloittaa takaisin Lombardian.

— Siihen ei Napoleon III:s suostu, ja hänen kanssaan ei Preussi tahdo tulla vihollisen kannalle — sanoi joku kenraaleista. — Ja sitä paitsi on se hyvin huono merkki, että Itävallan ankarin vihollinen Benedetti on lähettiläänä Berliinissä.

— Mutta — huudahdin minä pannen käteni ristiin, — minkätähden, Herran nimessä, eivät kaikki sivistyneet valtakunnat Euroopassa tee liittoa? Sehän olisi varmaan kaikista yksinkertaisinta! —

Herrat kohottivat olkapäitään, hymyilivät ylenkatseellisesti, eivätkä vastanneet minulle. Minä olin varmaankin jälleen tehnyt itseni syylliseksi johonkuhun niistä tyhmyyksistä, joita »naiset» tavallisesti lausuvat, kun he rohkenevat astua korkeamman valtiotiedon, heidän suvulleen luoksepääsemättömälle alalle.

* * * * *

Syksy oli tullut. Lokakuun 30 päivänä allekirjoitettiin rauha Wienissä, ja nyt oli siis se aika käsissä, jolloin lempiunelmani, Fredrikin eroaminen sotapalveluksesta, piti täyttymän.

Mutta — ihminen päättää, Jumala säätää. Sattui tapaus, joka kerralla teki tyhjäksi meidän ilolla valmistellut aikeemme. Tapaus oli seuraava. Se pankki, jossa koko yksityinen omaisuuteni oli tallennettu, teki sodan tähden konkurssin. Pommien ja kartessien tieltä kauppahuoneet, pankit, krediitti-yhtiöt, — kaikki häviävät sodan hirmumyrskyn tieltä.

Tosin en minä, niinkuin moni muu, joutunut keppikerjäläiseksi, sillä isäni ei antaisi minulta mitään puuttua. Mutta Fredrikin eronpyyntiaikeista ei nyt mitään tullut. Emme olleet enää varakkaita; Fredrikin palkka oli meidän ainoa itsenäinen avunlähteemme. Nyt en voinut kehoittaa häntä ottamaan eroa, sillä millaiseksi hänen asemansa isääni kohtaan silloin olisi tullut?

Meidän täytyi tyytyä kohtaloomme. Yksi asia lohdutti minua: ei ollut olemassa pienintäkään mahdollisuutta sodan syttymiseksi. Nyt voi kaikella varmuudella toivoa kymmenen tahi kahdenkymmenen vuotista rauhaa, sitte kun Schlesvig-Holstein ja Lauenburg lokakuun 30 p:nä tehdyn sopimuksen kautta lopullisesti oli tullut Preussin ja Itävallan käsiin. Siis sen seikan suhteen voi ainakin olla tyyni.

Asetuimme talveksi Wieniin ja vuokrasimme itsellemme pienen huoneuston Frans-Josefinsatamassa. Mieheni sisääntulot sekä se kuukausiraha, jonka sain isältäni, riittivät hyvin yksinkertaisessa elämässämme. Tosin täytyi meidän luopua tilatuista operalooseista, hovitanssiaisista, ylenkomeista puvuista ja osanotosta seuraelämän huveihin. Mutta miten helposti kannoimmekaan nuo kieltäymykset. Vieläpä tuntui miellyttävältäkin olla tällä tavoin pakoitettu elämään muista eroitettuna. Mutta kumminkin olivat ovemme yhäkin auki vähäisemmälle ystäväpiirille.

Onnettomuus tulee harvoin yksinänsä, ja minä olen merkinnyt punaisiin vihkoihini, että minä tämän aineellisen onnettomuuden tapauksen jälkeen tulin jälleen vuoteenomaksi kuusiviikkoa kestävään lavantautiin, jolla ajalla henkeni väikkyi elämän ja kuoleman välillä. Mutta kuinka rikas onnellisista muistoista olikaan tuo aika, ja kuinka lujasti mieheni ja minä kiinnyimmekään toisiimme, peljätessämme kadottavamme toisemme.

Kun vaara oli ohitse, mikä ilojuhla meillä oli molemmilla! Se muistutti vähän sitä onnea, jota olimme tunteneet yhdyttyämme Tanskan sodan jälkeen, mutta oli kuitenkin toisenlaista. Silloin tuli ilo yht'äkkiä; nyt se tuli vähitellen — ja sitä paitsi olimme siitä ajasta tulleet paljoa lähemmäksi toisiamme.

Isäni oli sairauteni aikana käynyt luonani joka päivä ja ollut hyvin levoton. Kuitenkin tiesin, ettei kuolemani olisi häneen kovinkaan koskenut. Molemmat nuoremmat sisareni olivat hänelle rakkaammat kuin minä, ja rakkain meistä kaikista oli hänelle veli Otto. Molempien naimisteni ja varsinkin viimeisen, ja kenties myöskin hänen mielipiteistään eroavien mielipiteitteni ja ajatustapojeni tähden olin tullut hänelle vähän vieraaksi. Kun olin parantunut, muutti hän Grumitziin ja kehoitti minuakin tulemaan sinne pikku Rudolfin kanssa. Mutta kun Fredrik ei virkansa vuoksi voinut kaupunkia jättää, jäin mieluummin kesän ajaksi asumaan Wienin läheisyyteen, että mieheni voisi joka päivä käydä luonani, ja niin vuokrasimme itsellemme maapaikan Hietzingin läheisyydessä.

Sisareni matkustivat Marienbadiin täti Marian kanssa. Täti kirjoitti siitä seuraavaa:

»Rakas lapseni! Tämä talvi on ollut väsyttävä. Iloni ei ole vähäinen, kunhan Rosa ja Lilli kerran päättävät mennä naimisiin, sillä silloin pääsen edesvastauksesta. Nyt alkavat vaivat taaskin Marienbadissa! Olisin mielelläni tahtonut matkustaa Grumitziin tahi sinun luoksesi, mutta sen sijaan täytyy minun yhä edelleen näytellä »esiliinan» vaivaloista osaa noiden huvinhaluisten tyttöjen mukana.

Iloitsen suuresti siitä, että olet jälleen terve! Ei ollut, Jumalan kiitos, määrätty, että sinun piti kuoleman, vaikka olimmekin hyvin levottomia sinun tähtesi. Hyvä Jumala on säästänyt sinut pikku Rudolfille. Sano pienokaiselle minulta sydämellisiä terveisiä ja käske hänen edistyä aika tavalla. Lähetän tässä hänelle kaksi kirjaa: »Hyvä lapsi ja hänen suojelusenkelinsä» — eräs ihmeellisen kaunis kertomus — sekä »Isänmaan urhoja», kokoelma sotakuvia lapsille. Ei voi koskaan tarpeeksi aikaisin herättää pienten poikien taipumusta sellaiseen.

Olen kuullut, että aiot kesäksi jäädä Wienin läheisyyteen. Mutta siinä teet hyvin väärin. Grumitzin raikas ilma tekisi sinulle paljo parempaa kuin tomuinen Hietzing. Ja isäraukalle tulee kovin ikävä itsekseen. Minun mielestäni ei sinun pitäisi aivan laiminlyödä tyttären velvollisuuksia.

Miehelläsihän on sukulaisia Preussissä. Pyydä häntä kysymään, mitä siellä ylipäänsä ajatellaan valtiollisesta asemasta. Sehän kuuluu olevan hyvin arveluttava. Sinun tätisi

*Maria*.»

* * * * *

Olin kauan unohtanut, että valtiollista asemaa oli olemassakaan, kunnes tätini kirje muistutti minua siitä. Nyt päätin jälleen ottaa selkoa asioista, jota en ollut pitkällisen sairauteni aikana jaksanut tehdä.

— Mitähän täti Maria tarkoittaa sanalla »arveluttava»? — kysyin minä mieheltäni, ojentaen hänelle kirjeen. — Onko nyt ylipäänsä olemassa mitään »valtiollista asemaa?»

— Valitettavasti on sellainen aina, samoin kuin aina on ilmakin. Ja valtiollinen asema on sen lisäksi yhtä oikullinen ja muuttelevainen kuin huhtikuun ilmakin.

— Mutta sano minulle — puhutaanko vieläkin noista siunatuista herttuakunnista! Eikö sitä asiaa ole vieläkään saatu ratkaistuksi?

— Niistä puhutaan nykyään enempi kuin koskaan ennen, eikä vähintäkään ole vielä saatu päätetyksi. Schlesvig-Holsteinilaisilla on suuri halu päästä jälleen vapaaksi noista »röyhkeistä preussiläisistä», joiksi he meitä nyt nimittävät. »Mieluummin Tanska kuin Preussi» on nykyään heidän tunnussanansa.

— Ja kuinka on Augustenburgilaisen laita — hänethän heillä on? Oi, älä sano Fredrik, *ettei* heillä häntä ole. Sillä juuri hänen tähtensähän tuo onneton sota alkoi, jossa olin vähällä sinut menettää.

— Siitä huolimatta, Martha parka, ei ole nyt enää vähintäkään puhetta Augustenburgilaisesta ja hänen vaatimuksistaan, muuta kuin hänen omalta puoleltaan. Onpa menty niinkin pitkälle, että kun ruhtinas kerran kävi herttuakunnissa, ja hänen puoluelaisensa kunnioittivat häntä, saattoi hallitus hänen tietoonsa, että jos hän vielä kerran luvatta näyttäytyisi maan rajojen sisäpuolella, täytyisi hänet vangita. — Preussin ja Itävallan väli on nykyään hyvin jännittävä; toinen epäilee toistansa väärien etujen anastamisesta. »Itävalta koettaa valloittaa jälleen Schlesiata», — »Preussi koettaa miellyttää Ranskaa», — sellaisilla syytöksillä kiihoitetaan mielet, ja tällaista juoruamista ei innokkaammin harrasteta pienten kaupunkien kahvikekkereissä, kuin suurivaltojen virkahuoneissa.

Talven alussa palasi koko perheemme Wieniin. Rosalla ja Lillillä oli ollut hyvin hauska böhmiläisessä kylpylaitoksessa. Konradin osakkeet olivat hyvässä arvossa. Vaikkei vielä mitään ratkaisevaa sanaa ollut Lillin ja hänen välillään lausuttu, olivat molemmat nuoret kumminkin sisällisesti vakuutetut siitä, että heistä olisi tuleva pari.

Huolimatta isäni hartaista kehoituksista, en ollut tullut Grumitziin syys-metsästyksienkään ajaksi. Fredrik ei ollut saanut virkavapautta, ja hänestä eroaminen oli minulle kärsimys, johon en ilman pakkoa antautunut. Toinen syy, jonka vuoksi vältin pitemmäksi aikaa jäädä Grumitziin oli, että vastenmielisesti jätin pikku Rudolfini isäni vaikutuksen alaiseksi, sillä pelkäsin, että isä herättäisi liiaksi pojan intoa sotilastoimeen, jota en aikonut hänen antaa valita. Tätä taipumusta olin jo hänessä huomannut, luultavasti se oli jo veressä. Monien sotaisten esi-isäin perillinen oli luonnollisesti saanut sotaiset taipumukset.

Rudolfin syntymäpäivänä antoi isäni hänelle sapelin.

— Sinähän tiedät, isä, — sanoin minä, — ettei pojastani koskaan tule sotilasta. Pyydän sinua vakavasti…

— Siis aijot tehdä hänestä »äidin pojan». Toivon, ettei se sinulle onnistu, sillä hyvä sotilas-veri ei hukkaan mene. Kun poika on kasvanut suureksi, saa hän itse valita itselleen tien — ja onko olemassa mitään ihanampaa, kuin se — jonka sinä tahdot häneltä kieltää?

— Martha pelkää panna ainoata poikaansa sodan vaaroille alttiiksi, muistutti täti Maria, joka oli kuullut keskustelumme. — Mutta hän unohtaa, että jos kerran on määrätty, että jonkun tulee kuolla, niin voipi se tapahtua hänelle yhtä hyvin omassa sängyssänsä kuin sodassa.

— Jos siis satatuhatta ihmistä tapetaan sodassa, niin arvelet sinä, että heille rauhan aikana olisi käynyt samoin?

Täti Marialla oli vastaus valmiina:

— Oli juuri määrätty, että niiden sadantuhannen ihmisen tulisi kuolla *sodassa*.

— Mutta jos ihmiset olisivat niin viisaita, etteivät ne enää alkaisi sotaa? — jatkoin minä itsepäisesti.

— Se on mahdotonta — sanoi isäni, ja siten oli keskustelu jälleen tullut vanhoille poluilleen, jotka aina antoivat aihetta sanan vaihtoon hänen ja minun välillä. Isälläni oli muutamia lempitodisteita sodan hyväksi, joita oli aivan mahdoton kumota:

1. Sodat ovat itse Jumalan, sotajoukkojen herran määräämät — katso pyhästä raamatusta.

2. Sotia on *aina* ollut olemassa, ergo, siis tulee sotia *aina* olemaan.

3. Kansanluku lisääntyisi liiaksi ilman semmoista tarpeellista vähennystä.

4. Pitkällinen rauha veltostuttaa ja hennontaa kansoja ja sen seurauksena on tapainturmelus.

5. Sota tarjoaa parhaan tilaisuuden itsensä uhraavaisuuden ja urhollisuuden osoittamiseen — lyhyesti, on parhain keino luonteen lujentamiseen.

6. Ihmiset tulevat aina taistelemaan; täydellinen yksimielisyys on käsittämätön. Erilaisten harrastusten täytyy aina tulla ristiriitaan toistensa kanssa. Siis on ikuinen rauha aivan mahdoton.

Ei yksikään näistä mielipiteistä pidä paikkaansa, jos tarkastaa sitä lähemmin, mutta jokainen niistä kelpaa tueksi puolustajalle, kun hänen täytyy antaa toisten tulla kumotuksi. Kun hänet esimerkiksi pakoitetaan myöntämään, että rauha on enemmän onnea tuova, enemmän sivistystä edistävä ja enemmän ihmisarvolle sopiva kuin sota, niin sanoo hän: no niin, sota on tosin onnettomuus, mutta välttämätön onnettomuus, sillä n:o 1 ja n:o 2 —. Jos hänelle nyt osottaa, millä tavoin sotia *voi* välttää, esimerkiksi siten, että kaikki valtiot yhtyisivät liittoon toistensa kanssa, tahi panisivat toimeen kansainvälisiä tuomioistuimia y. m., niin sanoo hän: no niin, mahdollisesti *voipi* niitä välttää, mutta sitä ei pidä tehdä, sillä: n:o 4 ja n:o 5. — Nyt kumoaa rauhanystävä nämä väitteet ja todistaa, että ihmiset sodassa tulevat raaoiksi ja julmiksi: no niin, hyvin mahdollista, mutta n:o 3. Myöskin tämä väite kumotaan, sillä luonto pitää kyllä itse huolta siitä »etteivät puut saa kasvaa taivaaseen asti», eivätkä suinkaan hallitsijat pidä tätä silmämääränään, kun aloittavat sotaa. Myönnetään: mutta n:o 1. — Ja näin ei riita koskaan lopu. Sodanystävä on aina oikeassa, hänen keskustelunsa liikkuu kehässä, jossa tosin voipi juosta hänen jälestään, mutta ei voi koskaan saada häntä kiinni. Sota on hirveä onnettomuus — mutta sen täytyy olla olemassa. Sen ei tosin täydy olla olemassa, mutta se on suuri hyvätyö.

Tällaisia loogillisia virheitä tekevät kaikki ne, jotka aivan syyttä tahi vaistomaisesti puolustavat jotain asiaa ja tähän tarkoitukseen käyttävät kaikkia niitä korulauseita ja yleisiä puheenparsia, joita ovat sattuneet kuulemaan. Jos nuo todisteet kumoavatkin toisensa, on se tuollaisista ihmisistä aivan samantekevä.

Luonnollisesti ei tämä vielä ollut minulle selvillä silloin, kun keskustelin isäni kanssa sodasta ja rauhasta. Muistan vaan, että olin aina väsynyt ja uupunut näiden keskustelujen jälkeen, jotka tavallisesti loppuivat siihen, että isäni sääliväisesti olkapäitään kohottaen sanoi: »Tuota sinä et ymmärrä.» Lause, joka tuntui hyvin oikeutetulta tällaisessa asiassa, varsinkin kun sen lausui vanha kenraali nuorelle rouvalle.

* * * * *

Uusi vuosi 1866. Istuimme kaikki jälleen isäni pöydän ympärillä, joimme viiniä ja söimme torttuja, kun tämän onnettoman vuoden ensimmäinen tunti löi. Se oli iloinen juhla, sillä paitsi uudenvuoden juhlaa vietimme myöskin Konradin ja Lillin kihlajaisia.

Kun viisari näytti kahtatoista ja kadulla ammuttiin muutamia ilolaukauksia, syleili iloinen serkkuni nuorta morsiantaan, pyörähti ympäri hänen kanssaan ja kysyi häneltä kaikkien ihmeeksi:

— Tahdotko tulla vaimokseni nyt alkavan vuoden kuluessa?

— Kyllä, tietysti sen tahdon, — nauroi Lilli, ja sitte alkoi loppumatoin onnittelu. Kaikki olimme liikutettuja ja iloisia.

Isäni teki lopun onnittelumellakasta naputtamalla pöytään nimisormuksellaan, siten pyytäen sananvuoroa.

— Rakkaat lapseni — sanoi hän — vuosi kuusikymmentä kuusi alkaa onnellisesti. Jo heti sen ensi hetkellä on yksi rakkaimmista toivomuksistani toteutunut. Toivokaamme nyt myöskin, että meidän Rosamme tämän uuden vuoden ajalla saisi elämän toverin ja te Fredrik ja Martha, saisitte onnenne vielä täydennetyksi. Suokoon uusi vuosi teille tohtori Bresser, paljo sairaita, ja sinulle, Maria, korkeimman voiton arpajaisissa, tahi mitä muuta nyt mieluimmin toivot. Ja Otto, sinulle toivon, että saisit parhaat todistukset tutkinnossasi ja saavuttaisit kaikki parhaimmat sotilaalliset tiedot ja hyveet, että sinusta kerran tulisi isäsi ylpeys ja armeijamme kaunistus. — Ja koska tahdon toivoa itsellenikin jotain, mutta en halua mitään hartaammin, kuin Itävallan menestystä ja kunniaa, niin toivon, että tuleva vuosi tuottaisi maallemme suuren voiton — Lombardian, tahi — kukapa tietää Schlesian maakunnan. Eihän kaikkea voi tietää, mitä tulee tapahtumaan! Ja mahdotointa ei ole, että otamme takaisin julkeilta preussiläisiltä sen maan, joka on meidän suurelta Maria Theresialtamme varastettu.

Loppupuoli isäni puheesta tuotti ikävän mielialan. Meidän seassamme ei varmaankaan ollut yhtään ainoata, joka ajatteli Lombardiaa tahi Schlesiata. Ja tuo otaksuminen, joka tähän Itävallan onnentoivotukseen oli kätketty, nimittäin: sota! — se on, uusi epätoivo, uusi kurjuus, — ei soveltunut ollenkaan yhteen niiden rauhan ja ilon tunteiden kanssa, jotka nyt vallitsivat mielissämme. Lausuin senvuoksi vähän vastaan:

— Ei, rakas isäni, myöskin italialaisilla ja preussiläisillä on uusi vuosi tänään, ja silloin emme suinkaan toivota heille mitään pahaa. Vaan tulkoot ihmiset paljo viisaammiksi, rauhallisemmiksi ja onnellisemmiksi vuotena kuusikymmentäkuusi ja kaikkina sitä seuraavina vuosina!

Isäni kohotti olkapäitään: — Oi sinä haaveilija! — sanoi hän säälien.

— Fredrik tuli avukseni. — Ei suinkaan, — sanoi hän — Marthan lausuma toivomus ei suinkaan ole haaveilua, sillä sen täyttämisen todellisuudesta on meillä tieteellisiä todisteita. Viisaammaksi, rauhallisemmaksi ja onnellisemmaksi on ihmissukukunta alituisesti muuttunut, mutta se käy niin hitaasti, ettei niin lyhyt ajanjakso, kuin yksi vuosi, voi osoittaa mitään edistystä.

— Jos niin varmasti uskotte alituiseen edistykseen, miksi siis yhä valitatte taantumista ja raakuuteen palajamista?

— Siksi — sanoi Fredrik — että sota aina peräyttää sivistyksen kappaleen taaksepäin sekä siveellisessä että aineellisessa suhteessa.

— Sinä et puhu niinkuin sotilaan tulee, paras Tilling.

— Puhun yleisestä asiasta, paras appeni. Mielipiteeni siitä voi olla oikea tahi väärä; jos se sopii sotilaalle, on toinen kysymys. Totuus on kuitenkin aina *yksi*. Jos jokin on väriltään punainen, tuleeko sitä silloin kutsua siniseksi, jos on puettu siniseen univormuun, tahi mustaksi, jos on puettu mustaan kaapuun?

— Mitä ihmettä, jos —? — Isäni oli aina vähäkuuloinen, kun keskustelu tuli hänelle vastenmieliseksi. Mutta Fredrik ei huolinut uudistaa, mitä oli sanonut, vaan jätti mieluummin keskustelun siksensä.

Kun me iltasilla tulimme kotiin, otin mieheni kuulusteltavaksi.

— Mitä sinä sanoit isälle? Että näyttää siltä kuin tänä vuonna alkaisi uusi sota? Minä en tahdo enää päästää sinua sotaan, minä en *tahdo*.

— Mitä auttaa vastustuksesi, ystäväni? Sinä olisit varmaankin ensimäinen ottamaan sanasi takaisin, jos sota syttyisi. Kuta lähempänä sellainen mahdollisuus on, sitä mahdottomampaa on minun pyytää eroa virastani. Heti Schlesvig-Holsteinin sodan jälkeen olisin sen voinut tehdä. —

— Voi, sitä kurjaa pankki-iskua!

— Mutta nyt kun uusia pilviä kokoontuu…

— Luuletko todellakin, että —?

— Toivoin pilvien jälleen haihtuvan. Kyllä kai suurvallat sentään miettivät, ennenkuin ryhtyvät toistensa kanssa taisteluun vähäpätöisten maakuntien vuoksi. Mutta kun asema nyt todellakin näyttää uhkaavalta, näyttäisi hyvin pelkurimaiselta, jos nyt eroaisin palveluksesta. Sen sinäkin kyllä huomaat?

Minun täytyi myöntää hänen olevan oikeassa. Mutta minä riipuin vielä kiinni noissa: toivon pilvien jälleen haihtuvan.

Jännityksellä seurasin tästälähtien valtiollisten tapausten kulkua ja niitä koskevia lausuntoja, joita kuulin ympärilläni. »Varustaa», »varustaa» oli nyt kaikkien tunnussana. Preussi varustautuu hiljaisuudessa. Itävalta varustautuu hiljaisuudessa. Preussiläiset sanovat, että *me* varustaudumme, mutta se ei ole totta, *nehän* varustautuvat. Ne valhettelevat — ei, se ei ole totta, että me varustaudumme. — Jos he varustautuvat, täytyy meidänkin varustautua. — Jos me riisumme aseet, kuka tietää, tekevätkö ne sitä sentään. — Tällaista melua kuulin ympärilläni, minne ikinä tulin. — Mutta mitä varten tehdään kaikkia noita valmistuksia, jollei aijoittaisi tehdä päällekarkausta? — kysyin minä kerran, johon isäni vastasi sanoen vanhan sananlaskun: *si vis pasem, para bellum*: mehän varustaudumme vaan varovaisuuden vuoksi. Ja toiset? — Hyökätäkseen meidän kimppuumme. — Mutta nehän sanovat myöskin, että he vaan varustautuvat puolustautumaan meidän hyökkäystämme vastaan? — Se on vaan petosta. — Ja ne sanovat, että me olemme petollisia. — Sen he sanovat vaan tekosyynä voidaksensa paremmin varustautua.

Molemmin puolinen varustautuminen kesti lakkaamatta uuden vuoden ensimäisinä kuukausina. Maaliskuun kahdentenatoista päivänä tuli isäni ilosta loistaen huoneeseeni: — Hurraa! Hyviä uutisia!

— Aseitten riisuminen? — kysyin minä iloisesti.

— Vielä vain! Päin vastoin. Eilen oli suuri sotaneuvottelu — meillä on todellakin loistava sotavoima, sitä vastaan ei röyhkeä Preussi voi kestää. Me olemme valmiit milloin tahansa lähettämään taisteluun kahdeksansataa tuhatta miestä. Ja meidän etevin strateekimme Benedek tulee sodanylipäälliköksi, jolla on rajaton valta. — Näin meidän kesken puhuen lapseni, Schlesia on meidän, jos vaan tahdomme.

— Jumalani, Jumalani, huokasin minä, — tuleeko tuo vitsaus jälleen ylitsemme? Kuka on siis niin tunnoton, että kunnianhimosta, maan voittamisen halusta…

— Rauhoitu! *Me* emme ole niin kunnianhimoisia, eikä meillä ole myöskään maan voittamisen halua, me tahdomme — se tahtoo sanoa, hallitus tahtoo säilyttää rauhan. Itse puolestani ei minulla olisi mitään Schlesian takaisinvalloittamista vastaan. Armeijamme ääretön suuruus on herättävä muissa valtakunnissa tarpeellista kunnioitusta ja pelkoa. Jos Preussi yhä edelleenkin käyttäytyy hävyttömästi ja tekee siten sodan välttämättömäksi, niin, niin silloin on voitto meidän ja sen kanssa saamme arvaamattomia etuja. Toivoisin melkein, että sota syttyisi.

— Niin, sitä sinä varmaan toivotkin, isä, ja se on varmaan hallitsevienkin toivo. Silloin olisi minun mielestäni paljoa parempi sanoa asia suoraan, eikä koettaa uskotella kansalle, että varustuksia tehdään vaan rauhan säilyttämiseksi. Jos te näytätte hampaita ja puristatte nyrkkiä, niin älkää ainakaan kuiskutelko petollisia rauhan sanoja, — jos te todellakin haluatte vetää miekan tupesta, niin älkää olko pitävinänne vaan varovaisuudesta kättänne miekan kahvassa.

Puhuin näin värisevällä äänellä ja enenevällä lämmöllä ja puhkesin lopuksi itkuun. Hämmästynyt isäni ei löytänyt sanaakaan vastaukseksi.

* * * * *

Nyt seurasi aika, jolloin pelko ja toivo vaihtelivat. Yhtenä päivänä sanottiin: »rauha on jokseenkin varma», toisena päivänä: »sota on välttämätön». Useimmat olivat jälkimäistä mielipidettä.

Tein joka päivä muistiinpanoja punaisiin vihkoihini, häilyvän kysymyksen kaikista vaihteluista ja sain siten selville, miten tuo onneton sota valmistettiin ja lopullisesti puhkesi ilmi.

Maaliskuun 24 p. lähettää Preussi kiertokirjeen, jossa se valittaa Itävallan uhkaavia varustuksia. — Miksi emme siis riisu aseita, jollemme aijo hyökätä?

Maaliskuun 31 päivänä. Jumalalle olkoon kiitos! Itävalta selittää, että huhut salaisista varustuksista ovat kokonaan tuulesta temmattuja. Itävallan päähän ei voisi pälkähtää käydä Preussin kimppuun. Se asettaa sen vuoksi vaatimuksen, että Preussi lopettaisi varustautumisensa mahdollista sotaa varten.

Preussi vastaa: sillä ei ole vähintäkään aikomusta hyökätä Itävallan kimppuun, mutta mainitun valtakunnan varustuksien tähden on se pakoitettu varustautumaan voidakseen puolustaa itseään.

Tällä tavoin laulavat molemmat valtakunnat loppumatonta vuorolaulua:

— — — — — — — — Mä varustaun kun sinäkin, Sun tähtes teen sen minäkin; Näin varustaen molemmat, Olemme rauhan vartiat,

Vihdoinkin huhtikuun 25 päivänä selittää Itävalta olevansa taipuvainen riisumaan aseet, jos Preussi tekee samoin.

Preussi suostuu siihen.

Kuinka vapaasti hengitinkään! Siis saamme kuitenkin rauhan, huolimatta uhkaavista huhuista.

Mutta iloni oli liian aikainen. Uusia selkkauksia syntyy. Itävalta selittää, että he voivat riisua aseet ainoastaan pohjoisessa, mutta ei etelässä, sillä siellä uhkaa jälleen Italia.

Tähän vastaa Preussi: jollei Itävalta riisu aseitansa, niin täytyy meidänkin olla varustettuna.

Nyt kohottaa Italiakin äänensä. Luonnollisesti ei tämä maa aio rynnätä Itävaltaa vastaan, mutta Itävallan viimeisen selityksen johdosta näkee se olevansa pakotettu myöskin varustautumaan.

Ja niin alkaa kaunis riita valtojen välillä. Annan jälleen tuon suloisen soiton vaivuttaa itseni lepoon. Mutta äkkiä ilmestyy uusia myrskypilviä, ja valtiolliset tapaukset vaihtelevat nopeasti. Yleinen mieliala on hyvin kiihoittunut, ja kaikki sanomalehdet julistavat: *sota tulossa*. Minusta tuntuu kuin olisin merellä, ja myrsky tulossa.

Kesäkuun 11 päivänä tekee Itävalta ehdotuksen, että liiton pitäisi käydä vastustamaan Preussin itsevaltaista menettelyä Holsteinissa, ja että koko liittoutuneitten armeija pitäisi käskeä aseisiin. Tästä tulee äänestys ja ehdotus hyväksytään yhdeksällä äänellä kuutta vastaan. Oi, noita kolmea, ratkaisevaa ääntä, minkä tuskan huudon ne tuottavatkaan!

Asia on päätetty. Lähettiläät saavat passinsa. Kesäkuun 16 päivänä kehoittaa liitto Itävaltaa ja Bayeria auttamaan hannoverilaisia ja saksilaisia, joita vastaan preussiläiset jo ovat hyökänneet.

Kesäkuun 18 päivänä julkaistiin preussiläinen sotajulistus. Kuningas Wilhelm sanoo siinä:

»Itävalta ei tahdo unhottaa, että sen ruhtinaat ovat ennen hallinneet Saksanmaata ja ei tahdo pitää nuorta Preussiä ystävänään vaan vihollisenaan. Se tahtoo estää Preussiä kaikissa toimissa, sillä se mikä Preussiä hyödyttää, se vahingoittaa Itävaltaa. Tuo vanha, onneton kateellisuus on jälleen leimahtanut ilmi. Minne ikinä katsommekin Saksanmaalla, on ympärillämme vihollisia, joiden sotahuuto on: Preussin halventaminen. Aina viimeiseen hetkeen asti olen kaikella tavoin koettanut hyvällä tasoittaa riitaisuudet, mutta — Itävalta ei ole sitä tahtonut.»

Itävallan keisari, Frans Josef, sanoo:

»Viimeiset tapaukset ovat nyt selvästi osoittaneet, että Preussi asettaa väkivallan oikeuden edelle. Siten on onnettomin kaikista sodista — saksalaisten sota saksalaisia vastaan — tullut välttämättömäksi. Kutsun ne, jotka ovat tämän sodan aikaan saaneet, historian tuomioistuimen ja ijankaikkisen, kaikkivaltiaan Jumalan edessä vastaamaan kaikista niistä onnettomuuksista, joita sota tulee tuottamaan yksityisille, perheille, maille ja kansoille.»

Aina on se vaan »toinen» joka toivoo sotaa, »toinen», joka tuottaa kaikki onnettomuudet. Onnettomin kaikista sodista, »saksalaisten sota saksalaisia vastaan». Aivan totta: onhan se jo korkeampi katsantokanta, että käsite Saksa pannaan Preussin ja Itävallan edelle. Vielä askel eteenpäin, ja silloin tultaisiin siihen, että pidettäisiin kaikkia sotia ihmisten sotina ihmisiä vastaan, niinkuin onnetonta veljessotaa. Mutta mitä hyödyttää se, että kutsutaan ne, jotka ovat sodan aikaansaaneet, vastaamaan siitä historian tuomioistuimen eteen? Ei ole vielä langetettu yhtään historiallista tuomiota, joka ei olisi ollut voittajan eduksi. Ja eikös samaa Jumalaa aseteta taistelujen ohjaajaksi ja puolueiden tuomariksi? Oi, vastaväite vastaväitettä kohtaan? Mutta aina on vastaväite seurauksena, kun koettaa peittää totuuden ulkokultaisuudella, kun tahtoo pitää kaksi toisiansa kumoavaa periaatetta: sota ja ihmisoikeus, rakkauden ja taistelun Jumala, yhtä pyhänä.

Suurin kaikista onnettomuuksista oli tullut, ja kansa tervehti sitä tavallisella riemulla. Eri rykmentit marssivat pois, — tulisivatkohan ne takaisin? — Onnentoivotukset, siunaukset ja hurraata huutavat katupojat seurasivat heitä tiellä.

Fredrik oli jo ennemmin tullut sijoitetuksi Böhmiin, joten tällä kerralla pelastuin sydäntä-särkevistä jäähyväisistä. Kun isäni iloiten ilmoitti minulle tuon surullisen uutisen: nyt tulee sota, olin ollut yksin jo neljätoista päivää. Niinkuin pahantekijä, joka on kuullut kuolemantuomionsa julkiluettavan, kumarsin päätäni, mutta en vastannut mitään.

— Ole levollinen lapseni, tällä kertaa ei sota tule kauan kestämään, sillä lähimpinä päivinä marssivat meikäläiset Berliniin. Ja samoinkuin Fredrik palasi Schlesvig-Holsteinilaisesta sodasta, palajaa hän täältäkin, mutta paljo tuoreemmilla laakereilla seppelöitynä. Tosin voipi hänestä olla vastenmielistä taistella preussiläisiä vastaan, koska hän itse on preussiläistä perijuurta, mutta hän ei varmaankaan voi muuta kuin vihata noita kirottuja preussiläisiä, jotka tahtovat karkoittaa meidät pois saksalaisliitosta. Sitä he saavat totisesti vielä katua, kun Schlesia jälleen on meidän ja habsburgilaiset…

— Isä, sananen: jätä minut yksin! — Hän luuli varmaankin, että tarvitsin itkeä, ja koska hän inhosi kaikkia liikuttavia kohtauksia, meni hän mielellään tiehensä.

Mutta minä en itkenyt. Minusta tuntui kuin musertava isku olisi minua kohdannut. Istuin pitkän aikaa aivan liikkumatonna ja tuijotin toivottomasti eteeni. Sitte menin kirjoituspöytäni luo ja kirjoitin punaisiin vihkoihini seuraavaa:

»Kuolemantuomio on julistettu, nyt jälleen otetaan satatuhatta ihmistä hengiltä. Tuleekohan Fredrik olemaan niiden joukossa? Siinä tapauksessa minäkin! Miksi en minäkin saisi samaa kohtaloa, kuin nuo satatuhatta? Oi, toivoisin jo olevani kuollut.»

Samana päivänä sain Fredrikiltä muutamia kiireessä kirjoitettuja riviä:

»Rakas vaimoni! Ole rohkea! *Me olemme olleet* onnellisia, sitä ei kukaan voi meiltä riistää, jos kaikki nyt olisikin ohitse. Tänään marssimme »vihollista» vastaan. Kenties tulen preussiläisissä riveissä kohtaamaan yhden tai toisen sotatoverin Dybbölin ja Alsin ajoilta, kenties serkku Gottfriedin! Täst'edes ei minulla ole aikaa kirjoittaa, älä siis odota kirjettä; korkeintaan lähetän joskus jonkun rivin ilmoittaakseni, että elän. Tahtoisin löytää yhden ainoan sanan, joka sisältäisi kaiken rakkauteni sinuun, voidakseni, jos se olisi viimeinen kerta, tähän sen kirjoittaa. Mutta en löydä muuta kuin tämän: *Martha!* Sinä tiedät, mitä tämä sana minulle sisältää.»

Myöskin Konrad Althausin piti nyt lähteä. Hän oli tulisesti ihastunut sotaan, mutta kuitenkin tuntui hyvästijättö hänestä raskaalta. — Oi, Lilli, Lilli, sanoi hän surullisesti, jättäessään morsiamelleen jäähyväisiä, — miksi annoit ajan kulua niin kauan, ennenkuin minut otit? Kukapa nyt tietää, jos koskaan palajan?

Lilli-parka oli itse vaipunut katkerimpaan katumukseen. Vasta nyt tunsi hän, kuinka sydämellisesti hän rakasti tuota, jota hän oli niin kauan ylenkatsonut.

Omaiseni muuttivat nyt Grumitziin, ja minä suostuin tulemaan sinne perästäpäin pikku Rudin kanssa. Kun Fredrik oli poissa, tuntui kotini minusta niin sietämättömän yksinäiseltä. Tuntui aivan siltä kuin olisin jättänyt elämälle hyvästit, kun tieto sodan syttymisestä olisi tuonut myöskin tiedon Fredrikin kuolemasta. Joskus keveni synkkä mielentilani kuin ajattelin: mutta *voihan* hän tulla takaisin. Mutta heti sen jälkeen palasi tuo kauhea ajatus, että hän kenties nyt parhaallaan lepää kauheimmissa tuskissa — että hän nääntyy haudassa — että raskaat vaunut vierivät hänen haavoitetun ruumiinsa ylitse ja kärpäset kaivavat hänen avonaisissa haavoissansa — että kuolleita keräävät miehet luulevat häntä kuolleeksi, kun hän lepää jäykistyttävässä suonenvedossa, ja panevat hänet kuolleiden mukana veriseen hautaan — siellä tulee hän tuntoihinsa ja — — —

Kovasti parkaisten heräsin kauheista unelmistani.

— Kuinka sinun laitasi nyt jälleen on, Martha? — kysyi isäni nuhdellen. — Jos noin antaudut sureksimiseen, voipi se lopuksi olla järjellesi vahingollista. Se on synti ja sitäpaitsi on se sopimatonta. Se on sodan häväisemistä, kun ei katsele sitä suurelta kannalta, vaan huomaa yksityisseikkoja. Ja niitä ei ylipäänsä pidä ajatella.

Ei, ei, niitä ei saa ajatella, se on kaikkina aikoina ollut ihmisten tapa kaikkea inhimillistä kurjuutta vastaan.

Kotilääkärimme, tohtori Bresser, oli yhtynyt terveyshoitokuntaan ja oli nyt matkalla sotapaikalle. Minussa oli syntynyt ajatus: eikö minunkin pitäisi lähteä sinne sairaanhoitajaksi? Niin, jos olisin voinut olla varma siitä, että olisin saanut olla Fredrikin läheisyydessä, saanut auttaa häntä, jos hän olisi tullut haavoitetuksi, en olisi hetkeäkään epäillyt. Mutta muiden tähden? Ei, siihen puuttui minulta rohkeutta. Nähdä haavoitettujen kuolintaistelua, kuulla niiden viimeisiä hengenvetoja voimatta sillä hyödyttää Fredrikiä — ei, niin ihmisrakas en valitettavasti ollut ja etupäässä en niin voimakas.

Sisareni ja minä nyhdimme liinannukkaa ja järjestimme sideliinoja niin paljo kuin ehdimme. Kun hienot rihmat kokoontuivat pehmeiksi nukka-joukkioiksi, tahi kun me huolellisesti käärimme kokoon pitkiä, kauniita liinahihnoja, niin tuntui se nuorista tytöistä kuin olisivat he ottaneet osaa sairashoitoon, huojentaneet tuskia ja estäneet verenvuotoa. Heille muodostui siten vähitellen melkein miellyttävä ajatus siitä, miltä tuntui olla haavoitettu. He olivat näkevinään miten haavoitetut, hyvin sidottuina, lepäsivät puhtaissa, pehmeissä vuoteissaan ja kuinka heitä kaikilla tavoin huolehdittiin ja hoidettiin, kunnes tulivat aivan terveiksi ja voivat palata koteihinsa mukanansa se iloinen tieto, että he X:n taistelussa olivat saaneet kunniakkaan haavan.

Isäni vahvisti usein tätä heidän lapsellista käsitystänsä. — Hyvä, hyvä, tytöt, — sanoi hän, — ajatelkaapas kuinka tarpeen tämä on uljaille puolustajoillemme. Ette voi uskoa, kuinka suloiselta tuntuu saada panna tuollainen tukku liinannukkaa vuotavan haavan päälle. Mutta minä tiedän sen. Silloin, kun Palestrassa tulin haavoitetuksi sääreeni … ja niin edespäin.

Minä en sanonut mitään. Minä olin kuullut toisenlaisia kertomuksia haavoitetuista, kuin ne, mitä isäni kertoi.

* * * * *

Ensimäinen taistelu meidän joukkojemme ja vihollisen välillä oli Liebenaussa kesäkuun 25 päivänä. Vanhaan riemulliseen tapaansa ilmoitti isämme meille tämän uutisen:

— Sitä voi sanoa komeaksi aluksi, — sanoi hän, selvästi näkyy, että taivas on kanssamme. Mutta vielä upeammaksi kuin pohjoisessa, näyttää sota etelässä käyvän. Custozzan luona ovat meikäläiset saaneet erityisen loistavan voiton. Niin, seikka on niinkuin olen sen monesti sanonut: meidän *täytyy* saada Lombardia omaksemme. — Ettekö ole iloisia, lapset? Pidän nyt sodan melkein loppuneena. Ja tässä saatte kuulla, mitä eräs kirjeenvaihtaja sanoo muutamassa Wienin lehdessä tämän kuun 24 päivänä. Kas, niitä vasta sopii sanoa hyviksi uutisiksi:

»Preussiläisessä Schlesiassa on ruvennut raivoamaan eläinrutto hyvin uhkaavassa määrässä…»

— Eläinrutto — uhkaavassa määrässä — hyviä uutisia? keskeytin minä pudistaen päätäni. — Todellakin jotain, josta voi sota-aikana iloita.

Mutta isäni ei kuunnellut minua, vaan luki edelleen:

»Niiden preussiläisten sotajoukkojen kesken, jotka ovat Neissestä, raivoaa ankaria kuumetauteja. Epäterveellinen suoseutu ja huono ruoka tuottaa sellaista…»

— Sanomalehdet ovat aivan täynnä hyviä uutisia, — jatkoi isäni. — Sinun pitäisi tallentaa nämä sanomalehdet, Martha.

Ja minä olen ne tallentanut. Kun uusi riita kansojen välillä alkaa, niin ei lueta uusia sanomalehtiä, vaan niitä, joita on säilytetty edellisen sodan ajalta, ja silloin saadaan nähdä kuinka paljo arvoa tulee panna niihin kehuviin tietoihin, ennustuksiin ja uutisiin. *Se* on opettavaista!

Etelä-armeijan voiton johdosta Custozzan luona lähetti pohjois-armeijan ylipäällikkö voiton saaneelle armeijalle seuraavan onnittelu-sähkösanoman:

»Tykistöpäällikkö ja koko pohjois-armeija lähettää täten voittorikkaalle etelä-armeijan päällikölle sydämellisimmän onnentoivotuksen Custozzan kunniakkaan päivän johdosta! Uudella kauniilla voitolla ovat meikäläiset aloittaneet sotaretken etelässä. Voittorikas Custozzan taistelu loistaa keisarillisen sotajoukon vaakunakilvessä. Eläköön keisari!

*Benedek*.»

Veronasta tuli seuraava vastaus:

»Etelä-armeijan ja sen päällikön sydämellinen kiitos entiselle rakastetulle sotapäällikölle ja hänen uljaalle armeijallensa. Olemme vakuutetut siitä, että mekin pian saamme onnitella teitä samanlaisen voiton johdosta.»

Vakuutetut!

Isäni oli aivan ihastuksissaan.

— Kun saa lukea tuollaista, tekee se hyvää sieluun asti. Ettekö nyt voi millään tavoin kohota suurempaan isänmaalliseen innostukseen, te Martha ja Lilli, ja unohtaa, että rakkaanne ovat vähäpätöisille vaaroille alttiina, joista he kyllä pääsevät ehyvin nahkoin? Ja jos he kaatuisivatkin taistelossa, olisi se vaan heille kiitokseksi ja kunniaksi. Ei löydy yhtään sotilasta, joka ei mielellään tahtoisi kuolla, huutaen: isänmaan edestä!

— Mutta se sotilas, joka kadotetun taistelun jälkeen jää makaamaan veriinsä rikkiammutuin jäsenin ja saapi maata siinä neljä tahi viisi päivää kauheimmissa tuskissa, kylmään ja janoon nääntyen, kunnes hän lopullisesti mätänee ja kuolee — tietäen, ettei hänen kuolemansa vähintäkään hyödytä isänmaata, mutta saattaa hänen rakkaansa hätään ja kurjuuteen — en luule, että hän »mielellään kuolee» sellainen huuto huulillansa.

— Sinä puhut syntisiä sanoja, jotka ovat kerrassaan sopimattomia naisellekin.

— Luonnollisesti! Peittämätön totuus on aina »sopimaton» ja ilkeä kuulla. Ainoastaan vanhat, polvesta polveen kulkevat valheet, joita on vuosisata toisensa jälkeen uudistettu, ovat sopivia lausua!

* * * * *

Tappio toisensa perästä — se on suunnatonta! Ensin rynnätään Padolin kylään, jossa Clam-Gallas on pysytellyt, ja valloitetaan se yöllä kuun- ja tulenvalolla. Sitte voitetaan Gitschim. Kirottu sytyteneulakivääri kaataa meikäläisiä rivittäin. Molemmat viholliset armeijakunnat, joita perintöruhtinas ja ruhtinas Fredrik Karl johtavat, ovat yhdistyneet ja marssivat nyt Münchengrätziä kohti. —

Nämä masentavat tiedot antoi meille isämme yhtä suurella surulla, kuin hän joku aika takaperin oli suurella ilolla ilmoittanut Custozzan voitosta. Mutta vieläkään hän ei ollut kadottanut toivoa.

— Antaa niiden vaan tulla Böhmiin. Siellä he tulevat viimeiseen mieheen asti kaadetuiksi! Kiukustunut maalaiskansa pehmittää ne kyllä. — Ei ole edullista toimia vihollisen maassa, sillä siellä on, paitsi itse armeijaa, koko maalaiskansa vastustamassa. — Huoneista Trautenaussa kaatoivat asukkaat kiehuvaa vettä ja öljyä preussiläisten päälle. —

Minä huudahdin inhosta.

— Niin, mitä sinusta sitte olisi tehtävä? Se on tosin julmaa, mutta — sellaista on sota.

— Mutta älä sitte koskaan sano, että sota jalostuttaa ihmiset, myönnä, että se tekee ne villipedoiksi, paholaisiksi. — Kiehuvaa öljyä — oi sehän on kauheata.

— Rakas Martha, itsepuolustus ja oikeutettu kosto on sallittu. Luuletko kenties, että heidän sytyteneulakiväärinsä ovat tehneet meidän sotilaillemme hyvää? — Niinkuin turvattomien tappoeläinten täytyy meidän urhollisten sotilastemme kaatua tuon murhaavan aseen edessä. Mutta meitä on kaikissa tapauksissa niin paljo, ja me olemme niin hyvästi opetetut, että kyllä lopuksi tulemme noiden »räätälinkisällien» herroiksi.

Tähän astihan vaan on ollut muutamia valmistavia otteluja, mutta nyt kokoomme me voimamme Königgrätzissä ja odotamme siellä sadantuhannen miehen kanssa vihollista. Siellä tulee pohjoinen Custozzamme olemaan.

Siellä piti myöskin Fredrikin ottaa osaa taisteluun. Hänen viimeinen kirjeensä, jonka sain samana päivänä kuin tuo taistelu oli, sisälsi tiedon:

»Marssimme Königgrätziin.»

Olen säilyttänyt muutamia niistä pienistä kirjelapuista, joita Fredrik kirjoitti minulle suurimmassa kiireessä, joskus levätessään teltissään, joskus hevosen selässä lyijykynällä. Useat sai hän heti lähetetyiksi, toiset jälleen tulivat käsiini vasta sotaretken loputtua. Kas, tässä muutamia niistä:

»Bivuakissa. Ilman telttiä. On lempeä, suloinen kesäyö … taivas, tuo suuri, välinpitämätön taivas, on miljooneja tähtiä täynnä… Väsyneinä rasittavista marsseista makaavat sotamiehet siellä ja täällä kentällä. Ainoastaan päällys-upseereille on pystytetty muutamia telttoja. Minun teltassani on kolme telttasänkyä. Molemmat toverini nukkuvat. Oman sänkyni päälle olen pannut pikku Puxlin … voi kuinka väsynyt se koiraparka oli. Kadun, että otin hänet mukaani. Nyt hän nukkuu tyynesti ja hyvin … luulen että hän uneksii ystävästään ja suojelijastaan, setä Rudolf Dotzkystä. Ja minä uneksin sinusta, Martha.

Meillä on ollut kauhean kuuma marssiessamme tänään. Aurinko poltti, aivan kuin olisi tahtonut saada aivomme kiehumaan … ja kantaa sellaisessa kuumuudessa raskasta pääkoppaa ja raskasta kivääriä olalla! Kuitenkaan ei ole yksikään valittanut. Mutta pari kaatui matkalla, eivätkä nousseet enää… Muutamat saivat auringonpiston ja kuolivat heti. Heidän ruumiinsa pantiin kulkulasaretti-vaunuun.

Tähtienloistosta, kuunvalosta ja lempeistä tuulista huolimatta puuttuu kuitenkin tältä kesäkuun yöltä kaikki runollisuus. Ei mitään satakieliä, ei mitään siriseviä heinäsirkkoja, ainoastaan levottomien hevosten kavioiden töminää ja hirnumista, keskustelevien sotilasten ääniä ja yövahtien astuntaa. Ruusujen ja jasminien tuoksun sijaan on täällä nahkan ja hihnojen haju. Mutta eihän tämäkään ole vielä mitään ruudin, veren ja mätänevien ruumisten hajua vastaan… Ihmeellistä, miten sokeita ihmiset ovat! Kun he lukevat tahi kuulevat puhuttavan niistä rovioista, joita ennenaikaan poltettiin »Jumalan kunniaksi», tuomitsevat he niin julmaa ja mieletöntä menettelyä, mutta meidän aikamme ruumiilla-täytettyjä taistelutantereita ihailevat he suuresti… Kynttilä on palanut loppuun … minä paneudun hetkeksi levolle pienen Puxlin viereen.»