TOINEN KIRJA. (continued 2)

"Kun ensin aloin ajatella tätä seikkaa", sanoi hän, "rauhoituin helposti. Pari onnettomuustapausta on sattunut, sitten sinusta on levinnyt huhu, ja sitten se on muuttunut uskoksi. Usko se mielet taikoo. Joku tulee sinua vastaan ja uskoo, että häntä onnettomuus kohtaa, ja onnettomuus tietysti kohtaa. Kuolemaa tuskallisempaa on esiintyä muitten silmissä jettatorena, mutta ei sinun itsesi tarvitse sitä uskoa."

"Se on niin järjetöntä", sanoi donna Mikaela.

"Tietysti se on sitä. Mistä minun silmissäni olisi onnettomuutta tuottava voima? Ja kun näin ajattelin, päätin koetella. Matkustin erääseen paikkaan, missä ei kukaan minua tuntenut. Seuraavana päivänä luin sanomalehdestä, että se juna, jolla olin tullut, oli ajanut ratavartijan yli. Oltuani päivän hotellissa, näin isännän olevan epätoivoissaan ja kaikkien vieraitten lähtemässä pois. Mitä on tapahtunut? kysyin. — Yksi palvelijoistamme on sairastunut rokkoon. — Oi, sitä kurjuutta.

"No niin, donna Mikaela, minä sulkeuduin huoneeseeni ja eroittauduin kaikesta yhteydestä ihmisten kanssa. Vuoden kuluttua olin rauhoittunut. Kysyin itseltäni, miksi olin sulkeutunut huoneeseeni. Olethan sinä vaaraton mies, sanoin, ethän tahdo ketään vahingoittaa. Miksi elät yhtä kurjasti kuin pahantekijä? Olin juuri aikonut astua taas elämään, kun satuin tapaamaan käytävässä Fra Felicen. Fra Felice, missä kissa on? — Kissa, signor? — Niin luostarinkissa, joka tavallisesti tuli saamaan minulta maitoa. Missä se nyt on? — Se tarttui rotanloukkuun. — Mitä sanotte, Fra Felice? — Sen käpälä tarttui teräslankaverkkoon eikä se saanut sitä irti. Se raahautui jonnekin ullakolle ja kuoli nälkään. — Mitä siitä sanotte, donna Mikaela?"

"Tekö olisitte syypää kissan kuolemaan?"

"Minähän olen jettatore."

Donna Mikaela kohautti olkapäitään. "Tuollaista hulluutta!"

"Jonkun ajan kuluttua heräsi minussa uusi elämänhalu. Silloin naputti Gandolfo ovelleni ja pyysi minua teidän juhlaanne. Miksi en menisi? On mahdotonta uskoa tuottavansa onnettomuutta vain näyttäytymällä. Tuntui aivan juhlalta, donna Mikaela, jo se, kun sai laittautua kuntoon, ottaa esille mustat vaatteensa, harjata ne ja pukea päälleen. Mutta kun saavuin juhlapaikalle, oli se autio, sade virtasi, teidän venetsialaiset lyhtynne olivat vettä täynnä. Ja te itse näytitte siltä kuin olisitte kohdannut koko elämän onnettomuudet yhtenä päivänä. Kun katsoitte minuun, kävitte kauhusta tuhkanharmaaksi. Kysyin joltakin: Mikä on signora Alagonan oma nimi? — Palmeri. — Oi, Palmeri, hän on siis Cataniasta, hän on tuntenut jettatoren."

"Niin se on totta, minä tunsin teidät."

"Te olette ollut hyvin ystävällinen, hyvin hyvä, ja minua surettaa se, että olen turmellut juhlanne. Mutta nyt lupaan, että pysyn erilläni sekä teidän juhlastanne että teidän rautatiestänne."

"Miksi teidän pitäisi pysyä erillänne?"

"Minä olen jettatore."

"Minä en usko sitä. Minä en voi sitä uskoa."

"Enhän minäkään usko. Kyllä, kyllä minä uskon. Katsokaas, sanotaan, ettei jettatorea voita kukaan muu kuin se, joka on yhtä suuri pahassa kuin hän. Kerran, sanotaan, katsoi jettatore peiliin, ja hän kaatui kuoliaana maahan. No niin, minä en koskaan katso peiliin. Minä uskon sen siis itse."

"Minä en usko. Luulen melkein, että uskoin, kun näin teidät tuolla ulkona. Nyt en usko."

"Antaisitte minun kenties työskennellä rautatiellänne?"

"Antaisin tietysti, jos vain suostuisitte."

Mies tuli taas aivan lähelle donna Mikaelaa, ja he puhuivat muutamia lyhyitä lauseita. "Tulkaa tänne valoon, tahdon nähdä teidän kasvonne." — "Te luulette, että minä teeskentelen." — "Minä luulen, että te olette kohtelias." — "Miksi minun pitäisi olla kohtelias teille?" — "Onko tuo rautatie teille minkään arvoinen." — "Siitä riippuu elämäni onni." — "Kuinka niin?" — "Sen pitää hyödyttää erästä, jota rakastan." — "Oikein syvästikö?" Donna Mikaela ei sanonut mitään, mutta mies luki vastauksen hänen kasvoistaan.

Hän notkisti polvensa donna Mikaelan eteen ja kumarsi päänsä niin syvään, että saattoi suudella hänen hameensa helmaa. — "Te olette hyvä, te olette hyvin hyvä. En koskaan tätä unohda. Ellen olisi se, mikä olen, kuinka kernaasti rupeaisinkaan palvelukseenne!"

"Teidän täytyy auttaa minua!" sanoi hän. Ja häntä liikutti niin miehen onnettomuus, ettei hän enää peljännyt tämän vahingoittavan häntä.

Mies hyppäsi pystyyn. "Sanon teille jotain. Ette voi kävellä yli lattian kompastumatta, jos minä katson teihin."

"Lorua", sanoi hän. "Koettakaa!"

Ja hän koetti. Mutta hän oli oikein peloissaan. Siitä saakka, kun hän otti ensimäisiä askeleitaan, ei hän ollut tuntenut itseään niin epävarmaksi. Mutta sitten hän ajatteli: "Jos tämä olisi Gaetanon tähden, kestäisin kyllä."

Silloin se kävi.

Hän kulki edes ja takaisin yli kirkonlattian.

"Pitääkö minun tehdä se kerran vielä?" Mies nyökäytti päätään.

Siinä astuessaan donna Mikaelan johtui mieleen:

"Kristuslapsi on ottanut häneltä pois kirouksen, jotta hän auttaisi minua." Hän kääntyi äkkiä ja tuli taas miehen luo.

"Oi tiedättekö, te ette ole mikään jettatore."

"Enkö ole?"

"Ette, ette!" donna Mikaela tarttui miestä olkapäihin ja pudisti häntä. "Ettekö näe sitä, ettekö ymmärrä? Se on otettu teiltä pois."

Pikku Gandolfon ääni kuului käytävästä kirkon ulkopuolelta. "Donna Mikaela, donna Mikaela, missä olette? Olemme saaneet niin paljon väkeä, donna Mikaela. Kuulkaa, kuulkaa!"

"Eikö sada enää?" kysyi jettatore epävarmalla äänellä.

"Ei sada, kuinka voisi sataa? Kristuksenkuva on ottanut pois teiltä kirouksen, jotta auttaisitte hänen rautatietään."

Mies horjui ja hapuili käsillään ilmaa. "Se on poissa. Uskon tosiaankin, että se on poissa. Äsken sen vielä tunsin. Mutta nyt…"

Hän aikoi taas heittäytyä donna Mikaelan jalkoihin.

"Ei minun eteeni", sanoi donna Mikaela, "hänen, hänen eteensä!" Hän osoitti Kristuksenkuvaa.

Mutta mies heittäytyi sittenkin donna Mikaelan jalkoihin. Hän suuteli hänen käsiään ja hyrskivässä itkussa kertoi, kuinka ihmiset olivat vainonneet ja kammonneet häntä ja kuinka paljon kurjuutta elämä tähän asti oli hänelle tuottanut.

Seuraavana päivänä jettatore lähti Etnalle viitoittamaan rautatietä. Eikä hän ollut sen vaarallisempi kuin kukaan muukaan.

Yhdeksäs luku.

PALAZZO GERACI JA PALAZZO CORVAJA.

Siihen aikaan, jolloin normannit hallitsivat Sisiliaa, paljon ennen kuin Alagonan suku oli saarelle saapunut, kohosivat Diamanteen nuo molemmat ihanat rakennukset palazzo Geraci ja palazzo Corvaja.

Geracin jalot paronit rakensivat talonsa torin viereen, Monte Chiaron korkeimmalle huipulle. Corvajan paronit taas rakensivat omansa paljon alemmas vuoren rinteelle ja peittivät sen puutarhoihin.

Palazzo Geracin mustat laavamuurit kiersivät pientä nelisnurkkaista pihaa, joka oli täynnään rauhaa ja ihanuutta. Vaakunakoristeisen kunniaportin alitse veivät korkeat portaat toiseen kerrokseen. Balkoni ei kiertänyt ympäri talon, vaan siellä täällä kaikkein omituisimmissa kohdin avautuivat seinät pieniksi pylväitten kaunistamiksi parvekkeiksi. Seinät olivat täynnä korkokuvia, kirjavia sisilialaisia marmorilevyjä ja Geracin paronien vaakunakilpiä. Ikkunoita oli myöskin, hyvin pieniä, mutta komeissa puitteissa, joko pyöreitä ja valo-aukot niin pieniä, että viiniköynnöksen lehti voi ne peittää tai soikeita ja niin kapeita, etteivät päästäneet valoa enempää kuin kaihtimien rako.

Corvajan paronit eivät ruvenneet koristelemaan palatsinsa pihaa, mutta rakennuksen alakertaan laitettiin ihana sali. Lattiaan avattiin suuri vesisäiliö kultakaloja varten, seinäkomeroihin asetettiin mosaiikilla peitetyitä suihkukaivoja, joista kirkasta vettä ryöppysi mahtaviin jättiläisnäkinkenkiin. Näitten yllä kaareutui maurilainen helmikupu ja sitä kannattivat kevyet pylväät, joitten ympäri kiersivät mosaiikkiköynnökset. Siinä oli sali, jonka vertaista ei ollut muualla kuin Palermon sarasenilinnassa.

Koko rakennusajan kesti sukujen välillä kiihkeätä kilpailua. Kun palazzo Geraci sai balkonin, sai palazzo Corvaja korkeat gootilaiset kaari-ikkunansa, kun palazzo Geracin katto kaunistettiin runsaasti koristelluilla torneilla, sai palazzo Corvaja kyynäränkorkuisen mustan marmorisen harjakoristeen, valkealla kirjaillun. Geracin talon korkeata tornia vastasi Corvajan rakennuksen kattoterassi, jonka reunaa pitkin oli asetettu vanhanaikaisia kukkaruukkuja.

Vaikka palatsit viimein valmistuivatkin, jatkui kuitenkin kilpailua molempien aatelisperheitten välillä. Vihamielisyys ja riita tuntui tarttuvan taloista kaikkiin, jotka niissä asuivat. Geracin paroni ei koskaan voinut ajatella samoin kuin Corvajan parooni. Kun Geraci taisteli Anjoun puolesta, taisteli Corvaja Manfredin. Jos Geraci vaihtoi puolta ja auttoi Aragoniaa, siirtyi Corvaja Neapelin puolelle ja taisteli Roobertin ja Johannan riveissä.

Mutta ei tässä kyllin. Selvän selvää oli, että kun Geraci hankki itselleen vävypojan, täytyi Corvajankin lisätä valtaansa hyvän naimiskaupan kautta. Kumpikaan suku ei koskaan päässyt rauhaan. Täytyi syödä kilpaa, huvitella kilpaa, tehdä työtä kilpaa. Geracit vetäytyivät Bourbonien hoviin Neapeliin, ei suinkaan kunnianosoituksia saadakseen, vaan senvuoksi, että Corvajat olivat siellä. Corvajien taas puolestaan täytyi viljellä viiniä ja louhia rikkiä, koska Geracit olivat innostuneet maanviljelykseen ja vuorityöhön. Kun joku Geraci sai perinnön, täytyi jonkun Corvajan vanhan sukulaisen laskeutua kuolinvuoteelle, jottei suvun kunniaa alttiiksi annettaisi.

Palazzo Geracilla oli alituinen työ palvelijoittensa laskemisessa, jottei vain palazzo Corvaja menisi edelle. Mutta palvelijoitten luvussa-pitäminen ei riittänyt, piti olla selvillä myöskin hatunnauhat ja silat ja hevoset. Fasaanisulat Corvajan hevosten niskassa eivät saaneet olla tuumaakaan korkeammat kuin Geracin. Heidän vuohilaumojensa piti lisääntyä yhtä nopeasti, ja Geracin härillä täytyi olla yhtä pitkät sarvet kuin Corvajien.

Saattaisi luulla, että meidän päivinämme molempien palatsien välinen vihollisuus olisi lopussa. Meidän päivinämme ei löydy enää ainoatakaan Corvajaa toisessa palatsissa eikä ainoatakaan Geracia toisessa.

Nyt on Geracin piha likainen kolo, jonne on sijoitettu aasitallit ja sikolätit ja kanakopit. Korkeilla portailla kuivataan riepuja, ja korkokuvat ovat arpisia ja rikkinäisiä. Toisessa etehisistä kaupitaan vihanneksia, toisessa ommellaan kenkiä. Porttivahti näyttää risaisimmalta kerjäläiseltä, ja kellarikerroksesta ullakkoon saakka asuu vain köyhää, rutiköyhää väkeä.

Eikä ole yhtään paremmin palazzo Corvajan laita. Ei ole jäljellä merkkiäkään mosaiikkikoristeista tuossa suuressa salissa, vaan tyhjät alastomat holvit. Siellä ei asu kerjäläisiä, sillä palatsi on suurimmaksi osaksi raunioina. Ainoastaan sen kaunis pääty koristelluine ikkunapuitteineen kohoaa enää Sisilian kirkasta taivasta kohti.

Mutta Geracin ja Corvajan välinen vihollisuus ei ole lopussa. Entisinä aikoina eivät kilpailleet ainoastaan itse korkeat suvut, vaan myöskin heidän naapurinsa ja alustalaisensa. Koko Diamante on yhä vielä jakautunut Geracin ja Corvajan puolueisiin. Yhäti kulkee Diamantessa korkea, ampuma-aukoilla varustettu muuri eroittaen Geracin puoltajat Corvajan kannattajista.

Vielä nytkään ei kukaan, joka kuuluu Geraceihin, mene naimisiin corvajalaisen tytön kanssa. Eikä corvajalainen paimen salli lampaittensa juoda geracilaisesta kaivosta. Ei heillä ole edes samoja pyhimyksiäkään. Geracit rukoilevat San Pasqualea, mutta musta madonna on corvajalaisten suojelija.

Geracin mies uskoo aina, että koko Corvaja on täynnä velhoja, noitia ja ihmissusia. Corvajan mies uskaltaa autuutensa siitä, että Geracissa on vain heittiöitä ja taskuvarkaita.

Donna Mikaela asui Geracin alueella, ja pian oli koko se kaupunginpuoli hänen rautatiensä harrastajia. Mutta silloin eivät Corvajat voineet muuta kuin panna vastaan.

Corvajan asukkaita suututti varsinkin kaksi seikkaa. He olivat kateellisia mustan madonnansa maineesta eivätkä senvuoksi pitäneet siitä, että Diamanteen oli tullut vielä yksi ihmeitätekevä kuva. Se oli toinen seikka. Senlisäksi he pelkäsivät, että Mongibello hautaisi koko Diamanten tuhkaan ja tuleen, jos sitä yritettäisiin ympäröidä rautatiellä.

Muutamia päiviä myyjäisten jälkeen alkoi palazzo Corvaja osoittaa vihamielisyyttään. Donna Mikaela löysi kerran kattoterassiltaan sitronan, joka oli niin täyteen pistetty nuppineuloja, että se näytti teräspallolta. Siinä palazzo Corvaja koetti taikoa hänen päähänsä yhtä monta huolta kuin sitronassa oli neuloja.

Sitten Corvaja odotti pari päivää nähdäkseen, mitä sitrona vaikuttaisi. Mutta kun donna Mikaelan väki yhä edelleen kulki Etnalla lyöden linjakeppejä, kiskottiin ne eräänä yönä pois. Ja kun kepit taas seuraavana päivänä pantiin paikoilleen, lyötiin San Pasqualen ikkuna rikki ja heitettiin kivellä Kristuksenkuvaa.

* * * * *

Monte Chiaron etelärinteellä oli ahdas, pitkulainen pikku tori. Molemmilla pitkillä sivuilla seisoi synkkiä, korkeita rakennuksia. Toisella lyhyistä sivuista oli huimaava syvyys, toisella kohosi jyrkkä vuori. Tie oli ennen kulkenut terassittain, mutta portaat olivat luhistuneet kokoon ja marmoriset kaidepuut murtuneet. Leveimmältä terassilta kohosivat palazzo Corvajan mahtavat rauniot.

Torin paras koristus oli komea, soikea vesiallas, joka oli aivan pengermäin alla, juuri vuoritien vieressä. Se seisoi siinä lumivalkeana, korkokuvien koristamana ja täynnä kirkasta, kylmää vettä. Se oli parhaiten säilynyt kaikista muinaisen Corvajan ihanuuksista.

Kerran kauniina ja rauhallisena kevätiltana kaksi mustiinpuettua naista asteli pienelle torille. Siellä ei sillä hetkellä ollut ketään. Molemmat naiset katselivat ympärilleen ja kun eivät nähneet yhtään ihmistä, istuutuivat he kaivon viereen odottamaan.

Pian tuli muutamia uteliaita lapsia heitä tarkastelemaan, ja toinen naisista, joka oli vanha, alkoi jutella lasten kanssa. Hän rupesi kertomaan heille satuja. "Kerrotaan, että … ja olipa kerran…" puhui hän.

Niin saivat lapset kuulla, kuinka Kristuslapsi oli muuttunut ruusu- ja lilja kimpuksi, kun madonna oli kohdannut erään Herodeksen sotamiehistä, joille oli annettu käsky surmata kaikki lapset. Ja he saivat kuulla tarun siitä, kuinka Kristuslapsi kerran laitteli savesta lintuja ja kuinka hän taputti käsiänsä ja antoi savikukoille siivet, jotta ne voivat lentää pois alta, kun muuan paha poika tahtoi murskata ne.

Vanhan naisen puhuessa kokoontui monta lasta hänen ympärilleen, mutta tuli myöskin aikaihmisiä. Oli juuri lauantai-ilta, niin että maatyömiehet palasivat kotiin peltotöistään. Useimmat tulivat Corvajan kaivolle saadakseen siemauksen vettä ennen kotiinmenoaan. Kun he huomasivat kerrottavan pyhäintaruja, pysähtyivät he kuuntelemaan. Molempia naisia ympäröi pian tumma muuri karkeita, mustia viittoja ja lerppahattuja.

Äkkiä vanha nainen sanoi lapsille: "Rakastatteko Kristuslasta?" — "Rakastamme, rakastamme!" sanoivat he, ja heidän suuret, mustat silmänsä säteilivät. — "Tahtoisitte kai kernaasti nähdä hänet?" — "Tahtoisimme."

Nainen avasi viittansa ja näytti lapsille pientä Kristuksenkuvaa helyillä koristellussa kapalossa ja kultakruunu päässä ja kultakengät jalassa. "Tässä hän on", sanoi hän. "Olen ottanut hänet mukaani näyttääkseni teille."

Lapset olivat ihastuksissaan. He panivat ensin kätensä ristiin nähdessään kuvan vakavat kasvot, sitten he alkoivat heitellä sille lentosuukkoja.

"Eikö hän ole kaunis", sanoi nainen.

"Antakaa hänet meille, antakaa hänet meille!" huusivat lapset.

Mutta nyt tunkeutui esiin muuan suuri, raaka työmies, tummaihoinen ja mustapartainen. Hän tahtoi tempaista kuvan käteensä. Vanha nainen ennätti tuskin pistää sen selkänsä taa.

"Kuva tänne, donna Elisa, kuva tänne!" sanoi mies.

Donna Elisa-raukka katsahti donna Mikaelaan, joka koko ajan oli istunut hänen vierellään ääneti ja tyytymätönnä. Donna Mikaela oli vastenmielisesti suostunut lähtemään Corvajan puolelle näyttämään kuvaa sikäläiselle kansalle. "Kuva auttaa meitä, kun se tahtoo", oli hän sanonut. "Älkäämme pakoittako sitä tekemään ihmeitä."

Mutta donna Elisa oli välttämättä tahtonut lähteä ja hän oli sanonut, että kuva odotti vain, että se vietäisiin uskottomien corvajalais-raukkojen luo. Kaiken sen jälkeen, mitä kuva oli tehnyt, voisivat he toki senverran luottaa häneen, että uskoisivat hänen voivan voittaa puolelleen nekin.

Mutta nyt seisoi donna Elisa siinä, mies edessään, eikä tiennyt, miten hän voisi estää tätä tempaamasta kuvaa.

"Antakaa se tänne hyvällä, donna Elisa", sanoi mies, "muutoin, jumaliste, otan sen. Minä isken sen pieniin palasiin, pienen pieniin palasiin. Saatte nähdä, mitä jää jäljelle puunukesta. Saatte nähdä, jaksaako se vastustaa mustaa madonnaa."

Donna Elisa painautui vuorenseinämää vasten, hän ei nähnyt mitään paon mahdollisuutta. Ei hän voinut juosta, ei hän voinut taistella. "Mikaela", valitti hän, "Mikaela!"

Donna Mikaela oli hyvin kalpea. Hän painoi käsiänsä sydäntään vasten, niinkuin hän tavallisesti teki, kun jokin liikutti häntä. Hänestä tuntui kamalalta seista vihollisena noita synkkiä miehiä vastassa. Juuri noita lerppahattuja ja lyhyitä viittoja hän aina oli peljännyt.

Mutta nyt, kun donna Elisa turvautui häneen, kääntyi hän äkisti ympäri, otti kuvan käteensä ja ojensi sen miestä kohti.

"Tässä on, ota!" sanoi hän uhmaten. Ja hän astui askeleen lähemmäs. "Ota ja tee sille, mitä voit!"

Hän piti kuvaa ojennetuin käsin ja tuli yhä lähemmäksi synkkää työmiestä.

Tämä kääntyi tovereihinsa. "Hän luulee, etten saata tehdä mitään tuolle nukelle!" sanoi hän pilkaten. Ja koko työmiesten joukko heittäytyi ivaten polvilleen ja nauroi.

Mutta mies ei ottanut kuvaa, vaan tarttui sensijaan suureen kuokkaansa, joka hänellä oli mukanaan. Hän peräytyi pari askelta, kohotti kuokan päänsä päälle ja jännitti koko ruumiinsa iskuun, jonka piti kerrassaan musertaa koko tuo vihattu puunukke.

Donna Mikaela pudisti varoittaen päätään. "Et voi", sanoi hän eikä vetänyt kuvaa pois.

Mies näki, että donna Mikaelaa kumminkin peloitti, ja hän nautti voidessaan pitää tätä kauhun vallassa. Hän seisoi kauemmin kuin olisi tarvinnut, kuokka kohotettuna.

"Piero!" kuului silloin kimakkana ja valittavasti. "Piero, Piero!"

Mies laski kuokan iskemättä. Hän näytti kauhistuneelta.

"Piero!" kaikui kimeänä ja viiltäen kuin hätähuuto.

"Herra Jumala, Marcia huutaa!" sanoi hän.

Samassa syöksyi ihmisjoukko ulos pienestä tuvasta, joka oli rakennettu vanhan palazzo Corvajan raunioille. Siinä taisteli kymmenkunnan naista yhtä karabinieriä vastaan. Karabinierillä oli käsivarrellaan lapsi ja naiset koettivat temmata sitä pois. Mutta polisi, joka oli pitkä ja vahva mies, riistäytyi irti, nosti lapsen olkapäälleen ja juoksi alas pengerportaita.

Musta Piero oli katsellut tätä liikahtamatta. Kun karabinieri riistäytyi irti, kumartui hän donna Mikaelan puoleen ja sanoi kiihkeästi: "Jos tuo pienokainen teidän käsissänne voi estää tämän tapahtumasta, rupeaa koko Corvaja hänen ystäväkseen."

Nyt oli karabinieri torilla. Piero viittasi kädellään. Silmänräpäyksessä muodostivat hänen toverinsa piirin pakenevan ympärille. Karabinieri pysähtyi. Kaikkialla oli kiinteä kehä miehiä, jotka uhkasivat häntä kuokillaan ja lapioillaan.

Hetkessä syntyi kauhea meteli. Naiset, jotka olivat taistelleet karabinierin kanssa, syöksyivät torille kovasti huutaen. Tyttö polisin käsivarrella kirkui minkä jaksoi ja koetti päästä irti. Joka puolelta kiirehti väkeä. Kaikki kyselivät ja ihmettelivät.

"Lähtekäämme nyt!" sanoi donna Elisa donna Mikaelalle. "Nyt ei kukaan ajattele meitä."

Mutta donna Mikaelan silmät olivat sattuneet yhteen naisista. Tämä huusi vähimmin, mutta heti näki, että juuri häntä asia koski. Koko hänen elämänsä onni oli ilmeisesti kysymyksessä.

Se nainen oli ollut hyvin kaunis, vaikka pirteys oli kokonaan hänestä kadonnut, sillä hän ei ollut enää nuori. Mutta hänen kasvoissaan oli yhäti jotain suurta ja vaikuttavaa. Täällä on sydän, joka osaa rakastaa ja kärsiä, lausuivat nuo kasvot. Donna Mikaela tunsi kiintyvänsä tuohon köyhään naiseen niinkuin sisareen.

"Nyt emme saa lähteä", sanoi hän donna Elisalle.

Karabinieri kysyi moneen kertaan, pääsikö hän menemään.

Ei, ei, ei! Ei ennenkuin hän oli antanut lapsen takaisin.

Lapsi oli Pieron ja hänen vaimonsa Marcian. Mutta he eivät olleet lapsen oikeat vanhemmat. Siinä oli riidan aihe.

Karabinieri yritti selittelyllä voittaa väen puolelleen. Hän koetti vakuuttaa ympärillä seisojille, ei Pierolle eikä Marcialle, mutta niille muille. "Ninetta on lapsen äiti", sanoi hän, "tiedättehän te sen. Hän ei voinut pitää lastaan luonaan niinkauan kuin hän oli naimatonna, mutta nyt hän on naimisissa ja tahtoo saada lapsensa takaisin. Ja nyt kieltäytyy Marcia antamasta poikaa. Eikö tämä ole kovaa Ninettaa kohtaan, joka ei ole voinut pitää lasta luonaan kahdeksaan vuoteen. Marcia ei suostu luopumaan siitä. Hän ajaa Ninettan ulos, kun tämä tulee pyytämään lastaan. Viimein Ninettan on täytynyt valittaa sindacolle. Ja sindaco on käskenyt meitä hankkimaan lapsen Ninettalle takaisin. Sehän onkin Ninettan lapsi", sanoi hän väkijoukkoon vedoten.

Mutta tämä ei paljoa vaikuttanut Corvajan miehiin.

"Ninetta on Geraci", huudahti Piero, ja kehä karabinierin ympärillä seisoi kiinteänä.

"Kun tulimme tänne hakemaan lasta", sanoi polisi, "emme löytäneet sitä. Marcia oli surupuvussa ja koko hänen huoneensa verhottu mustaan, ja suuri joukko naisia istui hänen luonaan itkemässä. Ja hän näytti meille lapsen kuolintodistusta. Silloin me lähdimme pois ja sanoimme Ninettalle, että hänen lapsensa oli kirkkomaalla.

"No niin, kuinkas kävi. Hetkistä myöhemmin minä olin täällä torilla vahdissa. Katselin, kuinka lapset leikkivät. Ja vahvin heistä ja kovin huutaja oli muuan tyttö. 'Mikä sinun nimesi on?' kysyin minä. — 'Francesco, vastasi tyttö heti.

"Minun pälkähti päähäni, että kenties tämä Francesco-tyttö olisi Ninettan poika, ja minä seisoin paikoillani ja odotin. Juuri äsken näin Francescon menevän Marcian taloon. Minä menin perässä ja siellä istui Francesco-tyttö Marcian luona syömässä illallista. Marcia ja kaikki itkijänaiset alkoivat huutaa, kun minä astuin sisään. Silloin minä tartuin Signorina Francescoon ja juoksin pois. Sillä lapsi ei ole Marcian. Huomatkaa se, signori! Se on Ninettan. Marcialla ei ole siihen mitään oikeutta."

Silloin Marcia alkoi viimein puhua. Hän puhui syvällä äänellä, joka pakoitti kuuntelemaan ja hän teki vain muutamia, mutta ylväitä liikkeitä. Eikö hänellä ollut oikeutta lapseen? Kuka sille sitten oli antanut ruokaa ja vaatteita? Se olisi tuhat kertaa kuollut, ellei häntä olisi ollut. Ninetta oli antanut sen La Feluccalle. Hehän tunsivat La Feluccan. Joka hänelle jätti lapsensa, se sanoi sille: Sinun pitää kuolla. Ja sitä paitsi, mikä oli se Ninettan oikeus? Sillä, jota poika rakasti, oli häneen oikeus. Sillä, joka poikaa rakasti, oli häneen oikeus. Piero ja hän rakastivat poikaa kuin omaansa. He eivät voineet erota hänestä.

Nainen oli epätoivoissaan, mutta mies kenties vielä enemmän. Piero uhkasi karabinieria, heti kun tämä vain liikahtikin. Karabinieri näytti kumminkin huomaavan, että voitto kallistuisi hänen puolelleen. Väki oli nauranut, kun hän oli puhunut signorina Francescosta. "Iske kuoliaaksi minut, jos tahdot!" sanoi hän Pierolle. "Auttaako se sinua? Saatko sittenkään pitää lapsen? Se ei ole sinun. Se on Ninettan."

Piero kääntyi donna Mikaelan puoleen. "Rukoilkaa tuota auttamaan minua!" Hän viittasi kuvaan.

Donna Mikaela astui heti Marcian luo. Hän pelkäsi ja vapisi aikomustaan, mutta nyt hän ei saanut pysyä syrjässä. "Marcia", kuiskasi hän, "tunnusta! Tunnusta, jos uskallat!" Nainen katsoi häneen säpsähtäen. — "Näenhän minä sen", kuiskasi donna Mikaela, "te olette niin yhdennäköiset kuin kaksi marjaa. Mutta minä en sano mitään, ellet tahdo."— "Hän tappaa minut", vastasi Marcia. — "Minä tiedän yhden, joka ei anna hänen tappaa sinua", sanoi donna Mikaela. "Muutoin sinulta viedään lapsi", lisäsi hän.

Kaikki seisoivat äänettöminä ja katselivat molempiin naisiin. Näkyi, kuinka Marcia taisteli sydämessään. Hänen kasvonsa vavahtelivat kiivaasti. Sitten huulet liikkuivat. "Lapsi on minun", sanoi hän, mutta niin matalalla äänellä, ettei kukaan sitä kuullut. Hän sanoi sen uudestaan, ja nyt se tuli kuin viiltävä huuto: "Lapsi on minun".

"Mitä teet nyt minulle, kun tämän tunnustan?" sanoi hän miehelleen. "Lapsi on minun, muttei sinun. Se syntyi sinä vuonna, kun sinä olit Messinassa työssä. Minä jätin sen La Feluccalle, ja silloin oli Ninettankin poika siellä. Kerran, kun kävin La Feluccan luona, sanoi hän: 'Ninettan poika on kuollut'. Ensin ajattelin vain: 'Oi, Jumala, kunpa se olisi ollut minun!' Sitten sanoin La Feluccalle: 'Sano kaikille, että minun poikani on kuollut ja Ninettan poika elää!' Minä annoin La Feluccalle hopeakampani ja hän suostui tähän. — Kun sinä tulit kotiin Messinasta, sanoin sinulle: 'Otetaan ottolapsi! Mehän emme koskaan ole olleet oikein onnellisia. Koetetaanpa ottaa pieni kasvatti!' Sinä suostuit siihen, ja minä otin oman lapseni luokseni. Ja sinä olet iloinnut siitä, ja me olemme eläneet kuin paratiisissa."

Jo ennenkuin hän oli lopettanut, laski karabinieri lapsen maahan. Synkät miehet avasivat äänettöminä hänelle rivinsä, ja hän meni pois. Mutta kylmät väreet kulkivat donna Mikaelan ruumiissa, kun hän näki karabinierin menevän Nyt juuri hänen olisi pitänyt jäädä suojelemaan tuota vaimo-raukkaa. Kun hän lähti, tuntui siltä, kuin hän olisi sanonut: 'Tuo nainen on lain ulkopuolella. Häntä minä en voi suojella!' Samaa tunsi jokainen mies ja nainen, joka siellä seisoi. Hän oli lain ulkopuolella!

Toinen toisensa perästä he alkoivat lähteä tiehensä.

Piero, mies, seisoi liikkumatta eikä nostanut silmiään. Mutta jotain häijyä ja kamalaa tunkeutui häneen. Kaikki mahdollinen viha ja vimma keräytyi yhteen hänen sydämessään. Sieltä puhkeaisi jotain hirmuista, niinpian kuin hän ja Marcia jäisivät kahden.

Kauheinta oli, ettei nainen tehnyt mitään välttääkseen kohtaloaan. Hän seisoi hiljaa ja lamassa, tietäen, että hänen tuomionsa oli kuin sinetillä vahvistettu eikä mikään sitä voinut muuttaa. Hän ei rukoillut eikä paennut. Hän kyyristyi kokoon kuin koira vihastuneen isäntänsä edessä. Sisilialaiset vaimot tietävät, mikä heitä odottaa, jos he ovat loukanneet miehensä kunniaa.

Ainoa, joka, koetti häntä puolustaa, oli donna Mikaela. Ei hän ikinä olisi pyytänyt Marciaa tunnustamaan, sanoi hän Pierolle, jos hän olisi tiennyt, millainen mies tällä oli. Hän oli luullut Pieroa jaloksi mieheksi. Jalo mies olisi sanonut näin: Pahasti olet tehnyt, mutta se, että tunnustat rikoksesi kaikkien kuullen ja asetut alttiiksi minun vihalleni pelastaaksesi lapsen, sovittaa kaiken. Siinä on kyllin rangaistusta. Jalo mies olisi ottanut, lapsen toiselle käsivarrelleen, kiertänyt toisen vaimonsa ympärille ja mennyt iloisena kotiaan. Näin olisi signor menetellyt. Mutta hän ei ollut mikään signor, hän oli verikoira.

Hän sai puhua, miten parhaiten taisi, mies ei kuullut häntä, vaimo ei kuullut häntä. Tuntui kuin hänen sanansa olisivat kimmonneet takaisin läpipääsemättömästä muurista.

Lapsi tuli nyt juuri isän luokse ja koetti vetää puoleensa hänen kättään. Piero katsoi julmistuneena poikaan. Nyt, kun poika oli tytön vaatteissa ja kun tukka oli sileäksi kammattu ja vedetty korvain taakse, näki Piero heti, kuinka poika muistutti Marciaa. Ennen hän ei ollut sitä huomannut. Hän potkaisi luotaan Marcian pojan.

Kamala tunnelma vallitsi torilla. Naapurit yhä vain ääneti ja hitaasti vetäytyivät pois. Monet menivät vastenmielisesti ja epäillen, mutta menivät kumminkin. Mies näytti vain odottavan, että viimeinenkin poistuisi.

Donna Mikaela lakkasi puhumasta, sensijaan otti hän kuvan ja laski sen Marcian käsivarsille. "Ota hänet, Marcia-sisko, ja hän sinua suojelkoon!" sanoi hän.

Mies huomasi tämän ja se näytti vain kiihdyttävän hänen vihaansa. Tuntui siltä, ettei hän enää jaksaisi odottaa sitä hetkeä, jolloin jäisi kahden vaimonsa kanssa. Hän kyyristyi kokoon. Hän oli kuin petoeläin ennen hyppyä.

Mutta kuva ei turhaan levännyt vaimon käsivarsilla. Tuo Aracoelin hylkiö vei Marcian kaikkein suurimpaan rakkaudentyöhön.

"Mitä sanoo minulle Kristus paratiisissa, kun ensin olen pettänyt mieheni ja sitten tehnyt hänestä murhaajan?" ajatteli hän. Ja hän muisti, kuinka hän oli rakastanut suurta Pieroa nuoruuden iloisina päivinä. Tällaista kurjuutta hän ei ollut silloin luullut tuottavansa hänelle.

"Ei, Piero, älä tapa minua!" huusi hän äkkiä. "Ne panevat sinut kalereille. Pääset muutoinkin näkemästä minua enää!"

Hän lähti juoksemaan torin toiselle puolelle, josta alkoi äkkijyrkkä syvyys. Selvää oli, mitä hän aikoi tehdä. Hänen kasvonsa sen todistivat.

Moni hyökkäsi hänen peräänsä, mutta hän oli paljon edellä. Silloin solahti kuva, jota hän vielä kantoi, alas hänen käsivarsiltaan ja asettui hänen jalkojensa eteen. Hän kompastui siihen ja kaatui. Ja hänet saatiin kiinni.

Hän riuhtoili irtipäästäkseen, mutta pari miestä piti häntä lujasti kiinni. "Oi, antakaa minun tehdä se!" huusi hän. "Hänen tähtensä!"

Mutta nyt ehti mieskin hänen luokseen. Hän oli saanut kiinni Marcian lapsen ja nostanut sen käsivarrelleen. Hän oli hyvin liikutettu.

"Kas niin, Marcia, jätä se tekemättä!" sanoi hän. Hän oli hämillään, mutta hänen tummat silmänsä syvällä päässä säteilivät iloa ja puhuivat enemmän kuin hänen sanansa. "Ehkä olisi vanhan tavan mukaan pitänyt niin käydä, mutta en minä siitä välitä. Kas niin, lähdetään nyt! Olisi vahinko sellaista naista kuin sinä, Marcia."

Hän kiersi käsivartensa Marcian ympärille ja lähti astumaan kohti kotiaan ylös palazzo Corvajan raunioille. Ja niinkuin muinoin entisten paronien kulkiessa kotiaan, Corvajan kansa nytkin seisoi kahdenpuolen tietä ja kumarsi Pierolle ja Marcialle.

Kun he kulkivat donna Mikaelan ohi, pysähtyivät he, kumarsivat syvään hänelle ja suutelivat kuvaa, joka oli annettu hänelle takaisin. Mutta donna Mikaela suuteli Marciaa. "Rukoile onnessasi minun puolestani, Marcia-sisko!" sanoi hän.

Kymmenes luku.

FALCO FALCONE.

Nyt ovat sokeat laulajat viikon toisensa perästä laulaneet Diamanten rautatiestä, ja San Pasqualen kirkon suuri kollehtilaatikko on joka ilta ollut lahjoja täynnä. Signor Alfredo mittailee ja linjoittaa kaukana Etnan rinteellä, ja kehrääjättäret synkillä kujilla kertovat ihanista ihmeistä, joita, halveksitun kirkon pieni Kristuksenkuva, on tehnyt. Ne rikkaat ja mahtavat miehet, jotka omistavat maan Etnalla, ilmoittavat kirjeessä toinen toisensa perään, että he tahtovat luovuttaa maata tähän siunattuun yritykseen.

Näinä viime viikkoina tulvii lahjoja kaikkialta. Toiset tuovat kiviä asemataloja varten, ja toiset ruutia laavamöhkäleitten räjähdyttämiseksi, ja toiset tuovat ruokaa työmiehille. Mutta Corvajan köyhät ihmiset, joilla ei ole mitään annettavaa, tulevat yöllä, kun he ovat lopettaneet oman työnsä. He tulevat lapioineen ja kottikärryineen ja hiipivät Etnan rinteelle ja kaivavat maata ja täyttävät tietä, niin että kun signor Alfredo ja hänen väkensä aamulla sinne saapuvat, luulevat he, että Etnannoidat ovat riuhtaisseet itsensä irti laavavirroistaan ja auttaneet heitä' työssä.

Mutta koko ajan on kyselty ja tiedusteltu: Missä on Etnan kuningas, Falco Falcone? Missä on se mahtava Falco, joka on hallinnut Etnanrinnettä kaksikymmentä ja viisi vuotta. Hänhän kielsi don Ferranten leskeä rakentamasta rautatietä. Mitä hän tarkoitti uhkauksellaan? Miksi hän istuu hiljaa, kun hänen kieltoaan uhmataan? Miksei hän ammu kuoliaaksi Corvajan ihmisiä, kun he hiipivät yöllä kottikärryineen ja kuokkineen? Miksei hän laahaa sokeita laulajia syvälle kivilouhokseensa ja ruoski niitä? Miksei hän varastuta donna Mikaelaa kesäpalatsista voidakseen sitten hänen henkensä lunnaiksi vaatia rautatierakennuksen lopettamista?

Donna Mikaela sanoo itsekseen: "Onko Falco Falcone unohtanut sanansa, vai pidättääkö hän iskuaan, kunnes voi satuttaa kovimmin?"

Ja kaikki ihmiset kyselevät samalla lailla: "Milloin syöksyy Etnan tuhkapilvi rautatien yli? Milloin vie sen Mongibellon kuohuva tulva? Milloin on mahtava Falco Falcone valmis hävittämään sen?"

Kun yhäti odotetaan, että Falco hävittäisi rautatien, puhutaan paljon hänestä, varsinkin niitten työmiesten piirissä, jotka seuraavat signor Alfredoa.

Juuri vastapäätä San Pasqualen kirkon sisäänkäytävää on, kerrotaan, pieni talo alastomalla vuorennyppylällä. Talo on kapea ja niin korkea, että se muistuttaa uuninpiippua, joka on jäänyt seisomaan poroksi palaneelle tontille. Siellä on niin ahdasta, ettei portaille ole tilaa talon sisässä, vaan ne kiertävät seinien ulkosyrjää. Siellä täällä pistää esiin balkoneja ja muita ulkonevia rakennuksen osia, jotka ovat yhtä sikin sokin kuin linnunpesät puun rungossa.

Tässä talossa Falco Falcone syntyi, ja hänen vanhempansa olivat vain köyhää työväkeä. Mutta juuri tässä köyhässä tuvassa Falco sai oppia ylpeyttä.

Falcon äiti oli onneton vaimo, joka avioliittonsa ensimäisinä vuosina synnytti vain tyttäriä. Hänen miehensä ja kaikki hänen naapurinsa halveksivat häntä.

Tämä vaimo ikävöitsi vain poikaa. Kun hän odotti viidettä lastaan, siroitti hän joka päivä suolaa kynnykselle ja istui tarkastamaan, kuka ensimäisenä astuisi siitä yli. Astuisiko mies vaiko nainen? Synnyttäisikö hän pojan vai tyttären?

Joka päivä hän laski. Hän laski sen kuukauden kirjaimet, jossa lapsi syntyisi. Hän laski kirjaimet miehensä nimestä ja omastaan. Pani ne yhteen ja vähensi. Siitä tuli tasaluku. Siis hän synnyttäisi pojan. Seuraavana päivänä hän teki laskun uudelleen. "Ehkä laskin eilen väärin", sanoi hän.

Kun Falco syntyi, sai hänen äitinsä osakseen niin suurta kunniaa, että hän sen vuoksi rakasti poikaansa enemmän kuin kaikkia muita lapsiaan. Kun isä tuli sisään katsomaan lasta, otti hän hatun päästään ja kumarsi syvään. Talon portin päälle pantiin hattu kunniamerkiksi, ja lapsen kylpyvesi heitettiin porraskivelle ja annettiin sen siitä juosta kadulle. Kun Falco kannettiin kirkkoon, pantiin hänet kummitätinsä oikealle käsivarrelle, ja kun naapurivaimot tulivat katsomaan hänen äitiään, kumarsivat he lapselle, joka kätkyessään uinui.

Se olikin suurempi ja voimakkaampi kuin lapset tavallisesti ovat. Falcolla oli heti syntyessään karhea tukka, ja kun hän oli kahdeksan päivän vanha, sai hän jo hampaan. Mutta kun hänen äitinsä asetti hänet rinnoilleen, oli hän niin raju, että äiti nauroi ja sanoi: "Luulenpa tuoneeni maailmaan sankarin".

Hän odotti Falcolta aina suurtöitä, ja hän kylvi häneen ylpeyttä. Mutta kuka hänestä muuten mitään toivoi? Falco ei voinut edes oppia lukemaan. Hänen äitinsä koetti ottaa kirjan esille ja opettaa pojalleen kirjaimia. Hän näytti A:ta: tuo on iso hattu, hän näytti B:tä: tuossa on silmälasit, hän näytti C:tä: tuo on käärme. Sen hän oppi. Sitten sanoi äiti: 'Jos panet yhteen silmälasit ja ison hatun, tulee siitä Ba.' Sitä hän ei voinut oppia. Hän suuttui ja löi äitiään. Ja tämä jätti hänet rauhaan. "Sinusta tulee kuitenkin suurmies", sanoi hän.

Falco oli hidas ja ilkeä poikana ja nuorukaisena. Lapsena hän ei viitsinyt leikkiä, täysikasvuisena hän ei viitsinyt tanssia. Eikä hänellä koskaan ollut armasta. Mutta kernaasti hän meni sinne, missä saattoi odottaa tappelua.

Falcolla oli kaksi veljeä, jotka olivat muitten ihmisten kaltaisia, ja joita pidettiin paljon suuremmassa arvossa kuin häntä. Falcoa harmitti kyllä, kun hän huomasi jäävänsä jäljelle veljistään, mutta hän oli liian ylpeä sitä näyttämään. Ja hänen äitinsä puolusti häntä aina. Kun isä oli kuollut, antoi hän Falcon istua ylinnä pöydässä eikä sallinut koskaan, että hänestä tehtiin pilaa. "Minun vanhin poikani on etevin teistä kaikista", sanoi hän.

Kun tätä kaikkea muistellaan, sanotaan: "Falco on ylpeä. Hän pitää kunnianaan hävittää rautatien."

Ja tuskin ovat kuuntelijat ennättäneet tointua tästä säikähdyksestä, kun kertojan mieleen jo johtuu toinen juttu Falcosta.

Kokonaista kolmekymmentä vuotta, sanotaan, eli Falco samoin kuin muutkin köyhät ihmiset Etnalla. Maanantaiaamuna hän lähti veljineen työhön viiniviljelyksille. Hänellä oli pussissaan viikon leipä, ja hän keitti pavuista ja riisistä soppaa samoinkuin muutkin. Ja hän oli iloinen saadessaan taas lauantai-iltana kääntyä kotiin. Hän iloitsi, kun tiesi löytävänsä katetun pöydän viineineen ja maccaroneineen ja valmiissa vuoteessa pehmeät patjat.

Oli muuan sellainen lauantai-ilta. Falco ja Falcon veljet olivat kotimatkalla, ja Falco asteli kuten tavallista hieman toisten jäljessä, sillä hänellä oli raskas ja hidas käynti. Mutta kas, kun veljet tulivat kotiin, ei ollutkaan illallinen odottamassa, vuoteet olivat valmistamatta ja pöly peitti paksulta kynnyksen. Mitä, olivatko kaikki kotona kuolleet? Silloin he näkivät äitinsä istuvan lattialla pimeässä nurkassa. Hänellä oli tukka vedettynä silmille ja hän istui piirrellen sormellaan maalattiaan. — "Mitä täällä on tapahtunut?" sanoivat veljet. Hän ei nostanut silmiään, hän puhui, kuin olisi puhunut maalle. "Me olemme tulleet rutiköyhiksi, rutiköyhiksi." — "Aikovatko he ottaa meiltä talon pois?" huudahtivat veljet. — "Ne aikovat ottaa meiltä kunnian ja leivän."

Ja hän kertoi: "Teidän vanhin sisarenne on ollut palveluksessa leipuri Gasparolla, ja se on ollut hyvä paikka. Signor Gasparo antoi Pepalle kaiken leivän, joka jäi myymättä puodissa, ja hän toi sen minulle. Sitä on ollut niin paljon, että siitä on riittänyt meille kaikille.

"Minä olen iloinnut siitä saakka, kun Pepa sai sen paikan. Näin saan minä huolettoman vanhuuden, ajattelin. Mutta viime maanantaina tuli Pepa itkien takaisin kotiin. Signora Gasparo oli ajanut hänet pois."

"Mitä Pepa oli tehnyt?" kysyi Nino, joka oli Falcon jälkeen vanhin.

"Signora Gasparo syytti Pepaa leivän varastamisesta. Minä menin signora Gasparon luo ja pyysin häntä ottamaan Pepan takaisin. — 'En', sanoi hän, 'tyttö ei ole rehellinen.' — 'Pepa on saanut leivän signor Gasparolta', sanoin minä, 'kysykää vain signorilta!' — 'En minä häneltä voi kysyä', sanoi signora, 'hän on matkoilla ja tulee, kotiin vasta ensi maanantaina.' — 'Signora', sanoin minä, 'me olemme niin köyhiä. Ottakaa Pepa takaisin palvelukseenne!' — 'En', sanoi hän, 'minä itse muutan pois signor Gasparon luota, jos hän ottaa takaisin sen piian.' — 'Varo itseäsi', sanoin minä silloin, 'jos sinä viet meiltä leivän, niin minä vien sinulta hengen.' Silloin hän säikähti ja huusi väkeä avukseen, niin että minun täytyi lähteä pois."

"Mitä tässä nyt on tehtävä?" sanoi Nino. "Pepan täytyy hankkia itselleen toinen palveluspaikka."

"Nino", sanoi Zia-äiti. "Sinä et tiedä, mitä se nainen on naapureille sanonut Pepasta ja signor Gasparosta."

"Kuka voisi estää naisia juoruamasta", sanoi Nino.

"Ellei Pepalla nyt ole muuta tehtävää, voisi hän ainakin laittaa meille ruokaa", sanoi Turiddo.

"Signora Gasparo on sanonut, että hänen miehensä salli Pepan varastaa leipää, jotta tämä sitten…"

"Äiti", keskeytti Nino tulipunaisena. "Minä en aio panettaa itseäni kalereille Pepan tähden."

"Eivät kaleritkaan sentään syö kristityitä" sanoi Zia-äiti.

"Nino", sanoi silloin Pietro, "meidän täytyy lähteä kaupungille hankkimaan ruokaa".

Tällöin he kuulivat jonkun nauravan takanaan. Falco nauroi.

Hetken perästä Falco astui signora Gasparon puotiin ja pyysi saada ostaa leipää. Vaimo-raukka säikähti, kun Pepan veli astui puotiin. Mutta sitten hän ajatteli: Hän on juuri tullut työstä. Hän ei ole vielä käynyt kotonaan. Hän ei tiedä mitään.

"Beppo", sanoi hän hänelle, sillä Falcon nimi ei silloin vielä ollut Falco, "käykö viininkorjuu hyvin?" Ja hän odotti, ettei toinen mitään vastaisi.

Mutta Falco oli puheliaampi kuin tavallisesti ja hän kertoi heti, kuinka paljon rypäleitä he olivat ennättäneet korjata puristimeen. "Tiedättekö", sanoi hän sitten, "että eilen murhattiin meidän vuokraajamme?" — "Oi tiedän, signor Riego-parka, minä kuulin siitä." Ja hän kysyi, kuinka se oli tapahtunut.

"Salvatore sen teki. Mutta se on liian kamalaa signoran kuultavaksi?" — "Ei lainkaan. Tottakai sen kuulla jaksaa, mikä kerran tehtykin on."

"Salvatore meni häntä vastaan näin, tällä lailla, signora". Ja nyt veti Falco esiin puukkonsa ja laski kätensä naisen pään päälle. "Näin leikkasi hän häneltä kaulan poikki korvasta korvaan."

Mutta samalla kun Falco tämän sanoi, teki hän sen. Nainen ei ennättänyt edes huutaa. Työ oli tehty kuin mestarin kädellä.

Tämän jälkeen Falco joutui kalereille ja siellä hän oli viisi vuotta.

Ja kun tätä kerrotaan, niin kauhu kasvaa. "Falco on rohkea", sanotaan. "Ei mikään maailmassa voi peloittaa häntä luopumaan jostain aiheestansa."

Silloin johtuu heti mieleen vielä muuan juttu.

Falco vietiin kalereille Augustassa ja siellä hän tutustui Biagioon, joka siitä lähtien on aina seurannut häntä. Eräänä päivänä käskettiin hänet ja Biagio ja muuan kolmas vanki peltotyöhön. Joku päällysmiehistä tahtoi laittaa puutarhan kotinsa ympärille. Siellä he seisoskelivat aivan hiljaa maata kaivaen, mutta heidän silmänsä alkoivat vilkuilla ympärille. He olivat muurien ulkopuolella, he näkijät tasangot ja vuoret, näkivät aina Etnalle saakka. "Nyt on oikea hetki", sanoi Falco Biagiolle. "Minä kuolen ennemmin kuin menen takaisin vankeuteen", sanoi Biagio. Sitten he kuiskasivat kolmannelle vangille, että hänen täytyi auttaa heitä. Hän pani vastaan, sillä hänen rangaistusaikansa oli pian lopussa. "Me tapamme sinut", sanoivat he. Silloin hän suostui.

Mutta vahtisotamies seisoi heidän edessään kädessä ladattu kiväri. Jalkaraudoissaan Falco ja Biagio hyppäsivät tasajalassa vahtisotamiehen luo. He uhkasivat häntä lapioillaan, ja ennenkuin hän ennätti ajatellakaan ampumista, heitettiin hänet kumoon, sidottiin ja pantiin turve suuhun. Sitten vangit väänsivät lapioillaan ketjut auki, jotta pääsivät astumaan. Ja niin he pakenivat yli tasankojen ja piiloutuivat vuorten rotkoihin.

Kun yö tuli, hiipivät Falco ja Biagio sen vangin luota, jonka he olivat mukaansa ottaneet. Hän oli vanha ja heikko ja olisi voinut hidastuttaa heidän pakoaan. Seuraavana päivänä karabinierit saivat hänet kiinni ja hänet ammuttiin.

Ja väristys käy läpi ruumiin, kun tätä ajatellaan. "Falco on säälimätön", sanotaan. Jokainen käsittää, ettei hän tule säästämään rautatietä.

Ja tarina toisensa perästä ilmestyy, ja ne säikyttävät niitä ihmisparkoja, jotka Etnan rinteellä ovat rautatienteossa.

Kerrotaan kaikki ne kuusitoista murhaa, jotka Falco on tehnyt. Kerrotaan, kuinka hän on ahdistellut ihmisiä ja ryöstänyt heitä.

Muuan jutuista säikyttää kovemmin kuin kaikki muut yhteensä.

Kun Falco pääsi kalereilta, asusti hän metsissä ja luolissa ja suuressa kivilouhoksessa lähellä Diamantea. Pian hän oli koonnut ympärilleen mahtavan ryövärijoukon. Hänestä tuli ylistetty ja kuuluisa rosvopäällikkö.

Silloin hänen sukulaisensa joutuivat aivan toiseen asemaan kuin tähän asti. Heitä kunnioitettiin, niinkuin mahtavia kunnioitetaan. Heidän tarvitsi tuskin tehdä työtä, sillä Falco rakasti sukulaisiaan ja oli heitä kohtaan antelias. Mutta ei hän heitäkään armahtanut, hän oli ankara.

Zia-äiti oli kuollut, ja Nino oli mennyt naimisiin ja asui isänsä tuvassa. Eräänä päivänä sattui, että Nino tarvitsi rahaa, eikä hän tiennyt parempaa keinoa kuin mennä kirkkoherran luo, ei don Matteon, mutta sen vanhan, don Giovannin. "Teidän korkea-arvoisuutenne", sanoi Nino hänelle, "minun veljeni pyytää teiltä viisisataa liiraa". — "Mistä minä voisin ottaa viisisataa liiraa?" sanoi don Giovanni. — "Minun veljeni tarvitsee niitä, tarvitsee välttämättä", sanoi Nino.

Silloin vanha don Giovanni lupasi maksaa rahat, kunhan hän vain saisi aikaa hankkia ne. Nino ei tahtonut oikein suostua siihen. "Ethän voine vaatia, että minä ottaisin viisisataa liiraa nuuskarasiastani", sanoi don Giovanni. Ja Nino myönsi hänelle kolmen päivän lykkäyksen. "Mutta varokaa, ettette kohtaa veljeäni tällä aikaa!" sanoi hän.

Seuraavana päivänä don Giovanni ratsasti Nicolosiin aikoen vaatia maksettavaksi muuatta saatavaansa. Kenenpä hän kohtasi tiellä, ellei juuri Falcon ja kaksi tämän kumppania? Don Giovanni hyppäsi aasinsa seljästä ja lankesi polvilleen Falcon eteen. "Mitä tämä tarkoittaa, don Giovanni?" — "Minulla ei ole vielä yhtään rahaa, mutta minä koetan hankkia. Armahda minua!"

Falco alkoi kysellä, ja don Giovanni kertoi. "Teidän korkea-arvoisuutenne", sanoi Falco, "teitä on yritetty pettää". Hän pyysi don Giovannia tulemaan mukaansa Diamanteen. Kun he tulivat sen vanhan talon luo, ratsasti don Giovanni San Pasqualen muurin taakse ja Falco huusi Ninon ulos. Nino tuli muutamalle balkonille. "Hei, Nino!" sanoi Falco nauraen. "Sinä olet kiristänyt rahoja kirkkoherralta?" — "Joko sinä sen tiedät?" sanoi Nino. "Minä aioin juuri kertoa sen sinulle."

Mutta nyt Falco muuttui ankaraksi. "Nino", sanoi hän, "kirkkoherra on minun ystäväni, ja hän luulee nyt että minä olen aikonut ryöstää häneltä. Sinä olet tehnyt hyvin pahasti." Samassa hän nosti pyssyn poskelleen ja ampui Ninon. Ja sen tehtyään hän kääntyi don Giovannin puoleen, joka oli kauhusta putoamaisillaan aasinsa seljästä. "Nähkää nyt, teidän korkea-arvoisuutenne, etten minä tiennyt mitään Ninon kiristysyrityksestä!"

Ja tämä tapahtui kaksikymmentä vuotta sitten, kun Falco oli ollut ryövärinä vasta viisi vuotta.

"Kuinkapa Falco säästäisi rautatietä", sanotaan, kun tätä kerrotaan, "koskei hän säästänyt omaa veljeäänkään?"

Ja vielä muistuu mieleen jotain.

Ninon murhan jälkeen Falcoa odotti verikosto. Kun Ninon puoliso löysi miehensä kuolleena, säikähti hän niin, että toinen puoli hänen ruumistaan halvautui, eikä hän päässyt enää liikkumaan. Mutta sen vanhan tuvan ikkunan ääreen hän asettui. Siinä hän on istunut kaksikymmentä vuotta pyssy vieressään Falcoa odotellen. Ja häntä on tuo suuri ryöväri peljännyt. Kahteenkymmeneen vuoteen hän ei ole kulkenut lapsuudenkotinsa ohi.

Mutta vaimo ei ole paikaltaan väistynyt. Ei kukaan päässyt menemään San Pasqualen kirkkoon näkemättä hänen kostonhimoisten silmiensä tuijottavan ikkunaruudun takaa. Kuka näki hänen nukkuvan, kuka näki hänen työtä tekevän? Hän ei voinut tehdä mitään muuta kuin odottaa miehensä murhaajaa.

Tätä kuullessaan ihmiset käyvät yhä aremmiksi. Falcoa seuraa onni, ajatellaan. Se nainen, joka tahtoo tappaa hänet, ei voi liikkua paikaltaan. Häntä seuraa onni. Hän onnistuu kyllä hävittämään rautatienkin.

Eikä ole onni koskaan häntä jättänyt. Karabinierit ovat ajaneet häntä takaa, mutteivät ole saaneet kiinni. Karabinierit ovat peljänneet Falcoa enemmän kuin Falco karabinierejä.

Sitten kerrotaan juttu muutamasta nuoresta karabinieriluutnantista, joka ajoi takaa Falcoa. Hän oli järjestänyt oikean ajojahdin ja ahdisti Falcon viidakosta viidakkoon. Viimein upseri tiesi varmaan, että Falco oli saarrettuna muutamaan pieneen metsikköön. Sen ympärillä seisoivat vahdit, ja upseri meni sinne sisään ja käveli sinne tänne pyssy kädessä. Mutta vaikka hän kuinka olisi hakenut, ei hän löytänyt Falcoa. Hän astui taas ulos metsästä ja tapasi jonkun talonpojan. "Oletko nähnyt Falco Falconea?" — "Olen, signor, hän kulki äsken ohitseni ja lähetti terveisiä teille…" — — "Diavolo!" — "Hän oli nähnyt teidät tuolla viidakossa ja oli aikonut ampua teidät, mutta ei tehnytkään sitä, sillä hän ajatteli, että kenties teidän velvollisuutenne oli ajaa häntä takaa." — "Diavolo, Diavolo!" — "Mutta jos vielä tämän jälkeenkin koetatte…" — "Diavolo, Diavolo, Diavolo!"

"Luuletteko, että tuo luutnantti tuli toista kertaa. Ettekö luulekin, että hän heti pyysi siirtoa sellaiseen seutuun, missä hänen ei tarvinnut ajaa takaa ryöväreitä?"

Ja työmiehet, jotka kulkevat Etnan rinteellä, kyselevät toisiltaan: "Kuka meitä auttaa Falcoa vastaan. Hän on kauhistava. Sotamiehetkin vapisevat hänen edessään."

He muistelevat mielessään, että Falco on nyt vanha mies. Ei hän enää ryöstä postivaunuja eikä vangitse maatilanomistajia. Hän istuu enimmäkseen rauhallisena Diamanten kivilouhoksessa, ja sensijaan että hän ryöstäisi rahoja ja omaisuutta, hän suojelee niitä.

Hän ottaa veroa suurilta maanomistajilta luvaten suojella heidän tilojaan muilta varkailta, ja Etnalla on kaikki nyt niin tyyntä ja rauhallista, sillä hän ei salli kenenkään tehdä vahinkoa niille, jotka maksavat hänelle veroa.

Mutta se ei rauhoita ketään. Kun Falcosta nyt on tullut mahtavien ystävä, voi hän sitä helpommin hävittää rautatien.

Ja ihmiset muistavat kertomuksen Niccola Gallista, joka oli päällysmiehenä markisi di San Stefanon maatilalla Etnan eteläisellä rinteellä. Kerran työmiehet tekivät lakon keskellä leikkuuaikaa. Niccola Galli joutui epätoivoon. Vehnä oli kypsää eikä sitä saatu leikatuksi. Työmiehet eivät suostuneet, ne panivat maata ojanreunalle.

Niccola Galli istuutui aasin selkään ja lähti Cataniaan kysymään neuvoa herraltaan. Matkalla tuli häntä vastaan kaksi miestä pyssyt olalla. "Minne sinä ratsastat, Niccola?"

Niccola oli tuskin ennättänyt puhua montakaan sanaa, kun miehet tarttuivat aasin päitsiin ja käänsivät sen ympäri. "Et saa ratsastaa markisin luo, Niccola." - "Enkö saa?" — "Et, ratsasta kotiisi."

Lähdettiin takaisinpäin. Niccola istui aasillansa vavisten. Kun he tulivat perille, sanoivat miehet: "Vie meidät nyt pellolle!" Ja he menivät työmiesten luo. — "Työhön, lurjukset! Markisi on maksanut veronsa Falco Falconelle. Tehkää muualla lakkoja, muttei täällä." Pelto leikattiin paremmin kuin yksikään muu. Falco seisoi pellon toisella laidalla, Biagio toisella. Kyllä leikkuu joutuu, kun on sellaiset voudit.

Tätä muistellessa ei pelko vähene. "Falco pitää sanansa", sanotaan. "Hän tekee sen, minkä on uhannut."

Ei kukaan ole ollut rosvopäällikkönä niinkauan kuin Falco. Kaikki muut kuuluisat ryövärit ovat kaatuneet tai vangitut. Hän yksin pysyy uskomattoman onnensa ja taitonsa avulla elossa ja toimessaan.

Vähitellen hän on vetänyt luokseen koko sukunsa. Kaikki hänen lankonsa ja sisarenpoikansa ovat hänen ympärillään. Useimmat heistä ovat joutuneet kalereille. Ei kukaan heistä välitä siitä, että saa kärsiä vankeutta. Jokainen ajattelee vain, onko Falco häneen tyytyväinen.

Sanomalehdissä kerrotaan usein Falcon urotöistä. Tiedetään, että englantilaiset pistävät oppaan kouraan kymmenenliiran setelin, jos hän voi viedä heidät Falcon kivilouhokselle. Tiedetään, etteivät karabinierit enää ammu häntä, koska hän on viimeinen suurista ryöväreistä.

Hän pelkää niin vähän kiinnijoutumista, että hän usein lähtee Messinaan ja Palermoon. Onpa hän mennyt salmenkin poikki käymään Italiassa. Hän matkusti Neapeliin, silloin kun Guglielmo ja Umberto olivat siellä ristimässä panssarilaivaa. Hän matkusti Roomaan, kun Umberto ja Margherita viettivät hopeahäitään.

Tällaista ajatellessa vapisuttaa. Falcoa rakastetaan ja ihaillaan, sanovat työmiehet. Falcoa rukoillaan. Hänellä on lupa tehdä, mitä hän tahtoo.

Tiedetään vielä, että kun Falco katseli kuningatar Margheritan hopeahäitä, ihastui hän niihin niin, että sanoi: "Kun minä olen elänyt Etnalla kaksikymmentä ja viisi vuotta, vietän hopeahäitäni Mongibellon kanssa."

Ihmiset olivat nauraneet tälle ja sanoneet, että siinä oli hieno ajatus. Sillä hänellä ei ollut koskaan ollut mitään armasta, vaan Mongibello rotkoineen ja metsineen ja kraatereineen ja jääkenttineen oli palvellut ja suojellut häntä kuin puoliso. Ei kellekään maailmassa Falco ollut niin suuressa kiitollisuuden velassa kuin Mongibellolle.

Kysytään, milloin Falco ja Mongibello viettävät hopeahäitään. Ja vastataan, että se tapahtuu tänä vuonna. Silloin ajattelevat työmiehet: Hän hävittää meidän rautatiemme Mongibellon päivänä.

Heidän keskensä vallitsee epäilys ja kauhu. Tuskin he enää uskaltavat tehdä työtä. Mitä enemmän lähenee se aika, jolloin Falco tulee, juhlimaan liittoaan Mongibellon kanssa, sitä useammat jättävät signor Alfredon. Pian hän kulkee melkein yksinänsä työhön.

* * * * *

Diamantelaisista on hyvin harva nähnyt Etnan suurta kivilouhosta. He ovat tottuneet karttamaan sitä, sillä Falco asuu siellä. He ovat varoneet tulemasta hänen pyssynsä ylettyville.

He eivät ole nähneet Mongibellon suurta rotkoa, josta heidän esi-isänsä kreikkalaiset louhivat kiviä muinaisina aikoina. He eivät ole nähneet sen ihanasti läikkyviä seiniä eikä sen mahtavia kivimöhkäleitä, jotka muistuttavat sortumaisillaan olevia pylväitä. Eivätkä he ehkä tiedäkään, että kivilouhoksen pohjalla on komeampia kukkia kuin kasvihuoneessa. Luonto ei siellä enää ole Sisilian luontoa, se on jo Indian.

Kivilouhoksessa seisovat mandarinipuut niin keltaisenaan hedelmiä, että niitä luulee jättiläismäisiksi auringonruusuiksi, ja siellä kasvavat kameliat niin suuriksi kuin tamburinin pohja. Ja maassa puitten välissä makaa joukottain kallisarvoisia kuningasviikunoita ja pehmytnukkaisia persikoita peittyneenä pudonneisiin ruusunlehtiin.

Eräänä iltana Falco istuu yksinään kivilouhoksessa. Falco on sitomassa seppeltä ja hänellä on edessään suuri joukko kukkia. Nuora, jolla hän sitoo, on paksua kuin köysi, ja hän pitää jalkaa kerän päällä, jottei se kierisi pois. Hänellä on silmälasit päässä, mutta ne valahtavat yhtämittaa liian alas koukkuista nenänvartta myöten.

Falco kiroilee karkeasti, sillä hänen kätensä ovat jäykät känsistä, joita niihin on tullut alituisesta pyssyn pitelemisestä, eivätkä ne osaa kunnolleen käsitellä kukkia. Sormet puristavat niitä kuin rautapihdit. Falco noituu sitä, että liljat ja vuokot musertuvat siruiksi, kun hän vain katsookin niihin.

Falco istuu nahkahousuissaan ja pitkässä kiinninapitetussa takissaan niin kukkien keskellä kuin pyhimys juhlapäivänään. Biagio ja Passafiore, sisarenpoika, ovat koonneet ne hänelle. He ovat kasanneet hänen eteensä kivilouhoksen loistokukkia kokonaisen Etnan vuoren. Falco voi valita liljojen ja kaktuskukkien, ruusujen ja pelargonioiden välillä. Ja hän raivoaa kukille ja uhkaa polkea ne mäsäksi nahkaisilla sandaleillaan, elleivät ne taivu hänen tahtonsa mukaan.

Ei koskaan ennen Falco ole ollut missään tekemisissä kukkien kanssa. Koko elämässään hän ei ole sitonut ainoatakaan kukkavihkoa kellekään tytölle, ei taittanut yhtään ruusua napinläpeensä. Hän ei ole edes kertaakaan laskenut seppelettä äitinsä haudalle.

Senvuoksi hentoiset kukat kapinoivatkin häntä vastaan. Tukkaan ja hattuun kiertyy köynnöskukkia, ja lehtiä on tarttunut hänen karkeaan partaansa. Hän pudistaa kiivaasti päätään ja arpi poskessa hehkuu tulipunaisena niinkuin muinoin, kun hän taisteli karabinierejä vastaan.

Mutta seppele kasvaa, ja paksuna kuin tukki se kiertyy Falcon säärien ja jalkaterien ympärille. Falco noituu sitä, ikäänkuin se olisi rautakahle, jota hän kerran laahasi jalkojensa välissä. Pistäessään sormensa okaan tai polttaessaan kätensä nokkoseen hän valittaa pahemmin kuin silloin, kun kalerivahdin ruoska vinkui hänen seljässään.

Biagio ja Passafiore, hänen sisarenpoikansa, eivät uskalla näyttäytyä, vaan ovat piiloutuneet erääseen luolaan, kunnes kaikki on valmista. Ne nauravat Falcolle täyttä kurkkua, sillä tällaista valitusta ei ole kivilouhoksessa kaikunut senjälkeen, kun onnettomat sotavangit siellä työskentelivät.

Mutta Biagio katselee korkeata Etnaa, joka auringon laskiessa punertuu. "Katso Mongibelloa", sanoo hän Passafiorelle, "katso, kuinka se punastuu! Se kai aavistaa, mitä Falco puuhaa tuolla kivilouhoksessa." Ja Passafiore vastaa: "Eipä kai Mongibello ole koskaan luullut saavansa päälaelleen mitään muuta kuin tuhkaa ja lunta."

Mutta äkkiä Biagio lakkasi nauramasta. "Tämä ei ennusta hyvää, Passafiore", sanoi hän. "Falco on käynyt liian ylpeäksi. Pelkään, että suuri Mongibello pitää häntä pilkkanaan."

Molemmat rosvot katsovat toisiansa tarkasti silmiin. "Kunpa se olisi vain ylpeyttä", sanoo Passafiore.

Mutta nyt he yhtaikaa kääntävät päänsä pois eivätkä uskalla sanoa mitään. Sama ajatus, sama kauhu on vallannut heidät molemmat. Falco on tulossa mielipuoleksi. Hän on jo hetkittäisin mielipuoli. Niin käy suurien rosvopäälliköitten: he eivät jaksa kantaa kunniaansa ja suuruuttaan, heistä kaikista tulee mielipuolia.

Passafiore ja Biagio ovat huomanneet tämän jo kauan sitten, mutta kumpikin on sen äänetönnä kantanut ja kumpikin on toivonut, ettei toinen olisi mitään huomannut. Nyt he ymmärtävät, että he molemmat sen tietävät. He puristavat toistensa kättä sanaakaan sanomatta. Falcossa on vielä niin paljon suurta. He molemmat, Passafiore ja Biagio, tahtovat estää ketään huomaamasta, ettei Falco enää ole se, mikä hän on ollut.

Viimein Falco on saanut seppeleensä valmiiksi, hän ripustaa sen pyssynpiippuun ja tulee toisten luo. Sitten he kaikki kolme lähtevät kivilouhoksesta ja lähimmästä maatalosta he ottavat hevoset päästäkseen nopeasti Mongibellon huipulle.

He ratsastavat täyttä neliä, niin etteivät voi keskenään puhella, mutta kun he kiitävät maakartanoitten ohi, näkevät he, kuinka kansa tanssii tasaisilla katoilla. Ja vajoista, missä työmiehillä on yömajansa, he kuulevat puhetta ja naurua. Siellä istuu iloisia, rauhallisia ihmisiä arvailemassa arvoituksia ja sepittelemässä leikillisiä runonpätkiä. Mutta Falco kiitää ohi. Sellainen ei kuulu hänelle. Falco on suuri mies.

He ajavat kohti huippua. Ensin he ratsastavat mantelipuitten ja kaktuksien keskellä, sitten platanien ja pinioitten, sitten tammien ja kastanjoitten.

Mutta yö ei ole kirkas, he eivät näe mitään Mongibellon ihanuudesta. He eivät näe köynnösten peittämää Monte Rossoa, he eivät näe niitä kahta sataa kraateriaukkoa, jotka ympäröivät Mongibellon korkeinta huippua, niinkuin tornit kaupunkia, he eivät näe tätä äärettömän monikoristeista metsämaata.

Casa del Boscossa, mihin tie loppuu, he nousevat hevostensa seljästä. Biagio ja Passafiore ottavat seppeleen ja kantavat sitä yhdessä. Mutta heidän kulkiessaan Falco alkaa puhella. Vanhaksi tultuaan hän on ruvennut kernaasti juttelemaan.

Ja Falco sanoo, että vuori muistuttaa niitä kahtakymmentäviittä vuotta hänen elämässään, jotka hän on siellä viettänyt. Hänen suuruutensa alkuvuosia olivat urotyöt kaunistaneet. Ken silloin hänen luonaan eli, siitä täytyi tuntua, kuin hän kulkisi loppumatonta juhlallista lehtikäytävää, josta sitronat ja viinirypäleet riippuivat. Sitten hänen urotyönsä olivat kasvaneet runsaina kuin oranssit, jotka ympäröivät Etnan juurta. Kun hän oli tullut korkeammalle, oli urotöitten loisto himmennyt, mutta ne, mitkä hän oli suorittanut, olivat olleet mahtavia kuin tammet ja kastanjat kohoavan vuoren rinteellä. Nyt, kun hän oli suuruutensa kukkulalla, halveksi hän toimintaa. Hänen elämänsä oli kylmä kuin vuorenhuippu, hän tyytyi vain näkemään maailman jalkainsa juuressa. Mutta olihan selvää, että jos hän nyt ryhtyisi johonkin, ei kukaan voisi vastustaa häntä. Hän oli kauhea kuin tultasyöksevä vuorenhuippu.

Falco kulkee edellä puhuen, Passafiore ja Biagio seuraavat jäljessä kauhusta äänetönnä. Hyvin hämärästi he näkevät allaan Mongibellon valtaisen rinteen kaupunkeineen, viinivainioineen ja metsineen. Ja Falco luulee olevansa yhtä mahtava kuin kaikki tämä!

Mitä korkeammalle he kohoovat, sitä kamalammalta tuntuu ympäristö. Vuoren ammottavat halkeamat, kraaterista nouseva rikinsavu, joka painuu alas rinnettä, ollen liian raskasta heti nousemaan ilmaan, vuoren tärisyttävät vavahdukset, alituinen kumea jyrinä maan sisästä, liukas, rosoinen jääkenttä, jota halkovat vuoripurot, tavaton kylmyys, pureva tuuli, kaikki nämä saavat nousun kaameaksi. Ja Falco sanoo, että tämä muistuttaa häntä! Miten lieneekään sitten hänen sielunsa laita? Vallinneeko sielläkin sellainen kylmyys ja sellainen kaameus kuin Etnalla?

He kompastelevat jääpalasiin ja tunkeutuvat eteenpäin lumessa, jota välistä on kyynärän paksulta. Vuoristotuuli on kaataa heidät kumoon. Heidän täytyy kaahlata kylmässä ja syvässä vedessä, sillä edellisenä päivänä on aurinko sulattanut suuren joukon lunta. Ja samalla kun he ovat kylmästä kangistumaisillaan, vavahuttelee ikuinen tuli maata heidän jalkojensa alla.

Heille johtuu mieleen, että Lucifero ja kaikki kadotetut ovat tuolla sisässä. Heitä kauhistuttaa se, että Falco on vienyt heidät helvetin portille.

Mutta he pääsevät kumminkin yli jääkentän ja tulevat itse tuhkakartion juurelle vuoren huipulla. He lähtevät pyrkimään ylöspäin polkien liukasta tuhkaa ja pimpsikiviä. Kun he ovat kartion puolivälissä, ottaa Falco seppeleen ja viittaa toisia pysähtymään. Hän tahtoo yksinään nousta kukkulalle.

Aamu sarastaa samassa ja kun Falco saapuu huipulle, näkyy jo aurinko. Silloin ympäröi Mongibellon ja sen huipulla seisovan vanhan Etnanryövärinkin loistava aamuvalaistus. Mutta Etnan varjo leviää yli koko Sisilian, ja näyttää siltä kuin Falco, joka vuorenhuipulla seisoo, ulottuisi merestä mereen, poikki koko saaren.

Falco seisoo siellä katsellen ympärilleen. Hän katsoo Italian puolelle ja on näkevinään Neapelin ja Rooman. Hän antaa katseensa liukua itään päin isonturkin maahan saakka ja etelään sarasenien maahan. Hänestä tuntuu, kuin kaikki tämä olisi hänen jalkainsa juuressa ja tunnustaisi hänen suuruutensa.

Sitten Falco laskee seppeleen Mongibellon huipulle.

Kun hän tulee tovereittensa luo, puristaa hän vakavana heidän kättään. Kun hän laskeutuu alas kartiota, näkevät he, kuinka hän ottaa maasta pimpsikiven ja pistää sen taskuunsa. Falco ottaa sen mukaansa muistoksi elämänsä kauneimmasta hetkestä. Hän ei ole koskaan tuntenut itseään niin suureksi kuin äsken tuolla Mongibellon huipulla.

Mutta tänä riemunpäivänä ei Falco tahdo tehdä työtä. Huomenna, sanoo hän, ryhtyy hän toimeen ja vapauttaa Mongibellon rautatiestä.

* * * * *

Paternòn ja Adernòn välillä on muuan yksinäinen maatalo. Se on oikein suuri, ja sen omistaa eräs leski, donna Silvia, jolla on monta ja vankkaa poikaa. Ne ovat karskia väkeä, kun uskaltavat vuoden umpeensa asua maalla yksikseen.

On Mongibellon seppelöimisen seuraava päivä. Donna Silvia istuu pihalla värttinöineen. Hän on yksinään, kotosalla ei ole ketään muuta. Portista vetäytyy hiljalleen sisään kerjäläinen.

Hän on vanha mies, pitkä koukkunenä nuokkuu ylähuulen päällä, parta on siivoton ja raukeat silmät punareunaiset. Ne ovat rumimmat silmät mitä saattaa nähdä, niitten valkuainen on kellahtavaa ja ne katsovat kieroon. Kerjäläinen on laiha ja hyvin pitkä, kulkiessaan hän liikuttaa ruumistaan, niin että luulisi hänen kiemurtelevan eteenpäin. Hän liikkuu niin äänettömästi, ettei donna Silvia kuule hänen tuloaan. Ensimäiseksi hän huomaa kerjäläisen varjon, joka kapeana kuin käärme kiemurtelee häntä kohti.

Hän nostaa silmänsä huomatessaan varjon. Silloin kumartaa kerjäläinen hänelle ja pyytää maccaroneja.

"Maccaronit ovat tulella", sanoo donna Silvia. "Istu odottamaan, niin saat himoruokaasi."

Kerjäläinen istuutuu donna Silvian viereen, ja hetken kuluttua he alkavat puhella. Pian kääntyy puhe Falcoon.

"Onko totta, että te annatte poikienne olla työssä donna Mikaelan rautatiellä?" sanoo kerjäläinen.

Donna Silvia puristaa huulet yhteen ja nyökkää myöntävästi.

"Te olette urhoollinen nainen, donna Silvia. Falco saattaisi kostaa teille."

"Kostakoon, jos tahtoo", sanoo donna Silvia. "Mutta minä en rupea tottelemaan sitä, joka on tappanut isäni. Falco pakoitti minun isäni pakenemaan Augustan vankilasta, mutta hänet saatiin kiinni ja ammuttiin."

Sen sanottuaan hän nousee ja menee hakemaan ruokaa.

Mutta kyökin ikkunasta hän näkee, kuinka kerjäläinen istuu kivipenkillä heilutellen ruumistaan. Hän ei ole hetkeäkään liikkumatta. Ja hänen edessään luikertelee hänen varjonsa, kapeana ja kiemurrellen kuin käärme.

Donna Silvia muistaa nyt, mitä hän oli kuullut Caterinan, Falcon Nino-veljen puolison, sanovan. "Mistä tunnette Falcon kahdenkymmenen vuoden kuluttua?" oli häneltä kysytty. — "Miksi en tuntisi miestä, jolla on käärmevarjo?" oli hän vastannut. "Siitä hän ei pääse koko elämässään."

Donna Silvian sydäntä kouristaa. Tuossa hänen pihallaan istuu Falco Falcone. Hän on tullut kostamaan sitä, että donna Silvian pojat ovat työssä rautatiellä. Pistääköhän Falco nyt talon tuleen, vai murhaako hän hänet?

Koko donna Silvian ruumis tärisee, kun hän nostaa maccaronit vadille.

Mutta Falcosta käy aika pitkäksi siellä kivipenkillä. Silloin juoksee pieni koira hänen luokseen ja painautuu hänen eteensä. Falco etsii taskustaan leipäpalaa, mutta saa käteensä vain kiven, jonka heittää koiralle.

Koira hakee kiven ja tuo sen heti takaisin Falcolle. Falco heittää sen vielä kerran, koira ottaa taas kiven, mutta kiidättää sen nyt pois.

Falco muistaa, että sen kiven hän otti Mongibellolta, ja lähtee koiran perässä saadakseen sen pois. Hän viheltää ja koira tulee heti hänen luokseen. — "Anna kivi tänne!" Koira pistää päänsä kallelleen, muttei anna sitä. — "No, anna kivi tänne, kanalja!" Koira puristaa huulet yhteen. Eihän hänellä ole kiveä. — — "Saapa nähdä, saapa nähdä", sanoo Falco. Hän taivuttaa koiran pään taaksepäin ja pakoittaa sen avaamaan kitansa. Kivi on hyvin syvällä hampaitten takana ja Falco koettaa sormellaan kaivaa sitä esiin. Silloin koira puraisee häntä, niin että verta vuotaa.

Falco kauhistuu. Hän menee sisään donna Silvian luo. "Kyllä kai teidän koiranne on terve?" sanoo hän.

"Minun koirani? Ei minulla koiraa ole. Se on kuollut." — "Entä tuo, joka juoksi pihalla?" — "En voi ymmärtää, mitä koiraa tarkoitatte", sanoo donna Silvia.

Falco ei virka enää mitään eikä hän tee donna Silviallekaan mitään pahaa. Hän lähtee vain tiehensä. Häntä peloittaa. Hän luulee, että koira oli hullu ja että häneenkin nyt tarttuu vesikauhu.

* * * * *

Eräänä iltana donna Mikaela istuu yksinään musiikkisalissa, Hän on sammuttanut lampun ja aukaissut balkoninovet. Hänestä tuntuu hauskalta kuunnella iltaisin ja öisin kadulta tunkeutuvia ääniä. Ei silloin kuulu pajoista kalketta, ei kivenhiojien eikä muitten huutoja. Silloin sieltä kuuluu vain laulua ja naurua, kuiskauksia ja mandolinin soittoa.

Äkkiä hän näkee tumman käden tarttuvan balkonin kaiteeseen. Kättä seuraa käsivarsi ja pää, silmänräpäyksessä heilahtaa koko ihminen balkonille. Donna Mikaela näkee sen verrattain selvään, sillä lyhdyt palavat vielä kaduilla. Se on pieni, leveähartiainen ja isopartainen mies. Hän on paimenen puvussa, jalassa nahkasandaalit, päässä lerppahattu ja sateenvarjo sidottu selkään. Heti kun hän pääsee jaloilleen, sieppaa hän pyssyn olkapäältään ja astuu huoneeseen pitäen sitä käsissään.

Donna Mikaela istuu äänetönnä antamatta elonmerkkiäkään. Eikä nyt olekaan aikaa avunhuutoon eikä pakenemiseen. Hän toivoo, että mies ottaa, minkä haluaa ja menee matkoihinsa huomaamatta häntä, joka istuu huoneen pimeimmässä nurkassa.

Mies laskee pyssyn jalkojensa vähin, ja donna Mikaela kuulee, kuinka hän ryhtyy raapaisemaan tulta tulitikulla. Donna Mikaela sulkee silmänsä. Ehkäpä mies luulee, että hän nukkuu.

Kun tulitikku syttyy, huomaa ryöväri hänet heti. Hän yskäisee herättääkseen hänet. Kun donna Mikaela yhä on liikkumatta, hiipii rosvo hänen luokseen ja painaa sormellaan varovasti hänen käsivarteensa. "Älkää koskeko minuun, älkää koskeko minuun!" huutaa donna Mikaela eikä voi enää pysyä äänetönnä. Mies vetäytyy heti taaksepäin. "Rakas donna Mikaela, aioin vain herättää teidät."

Siinä istuu donna Mikaela vavisten kauhusta, ja mies kuulee, kuinka hän nyyhkii. — "Rakas signora, rakas signora!" sanoo hän. — "Sytyttäkää tuli, että näen, missä olette!" huutaa donna Mikaela. Rosvo raapaisee tulta uudella tikulla, nostaa lampusta kuupan ja lasin ja sytyttää tulen yhtä kätevästi kuin joku kamaripalvelija. Sitten hän astuu aivan ovensuuhun, niin kauas donna Mikaelasta kuin suinkin mahdollista. Viepä hän pyssynsäkin balkonille. — "Nyt kai ette enää pelkää, signora?"

Mutta kun donna Mikaela ei lakkaa itkemästä, sanoo hän: "Signora, minä olen Passafiore, sisarenpoika, ja tuon teille sanoman Falcolta. Hän ei enää aio hävittää teidän rautatietänne."

"Oletteko tullut tänne tekemään pilkkaa minusta?" sanoo donna Mikaela.

Silloin mies vastaa melkein itkien: "Oi, hyvä Jumala, kunpa tämä olisikin leikkiä. Kunpa olisi Falco entisellään!"

Ja hän kertoo donna Mikaelalle, kuinka Falco oli noussut Mongibellon huipulle ja seppelöinyt sen. Mutta vuori ei ollut pitänyt siitä, ja nyt se oli kukistanut Falcon. Yksi ainoa pieni pimpsikivi Mongibellolta oli riittänyt tuon peljätyn kaatamiseen.

"Falcon aika on jo mennyt", sanoo Passafiore. "Hän kävelee syvällä kivilouhoksessa ja odottaa sairastavansa. Kahdeksaan päivään hän ei ole maannut eikä syönyt. Hän ei ole vielä sairastunut, mutta haava hänen kädessään ei myöskään parane. Hän luulee, että hän on saanut myrkkyä ruumiiseensa. 'Kohta minä olen hullu koira', sanoo hän. Ei minkäänlainen viini eikä minkäänlainen ruoka häntä miellytä. Ei häntä vähääkään huvita se, että minä ylistän hänen sankaritöitänsä. — 'Ei niistä kannata puhua!' sanoo hän. 'Minä päätän elämäni kuin hullu koira'."

Donna Mikaela katsoi terävästi Passafioreen. "Mitä tahdot minun tässä tekemään? Et kai tarkoittane, että minun pitäisi mennä kivilouhokseen Falco Falconen luo?"

Passafiore luo silmänsä maahan eikä uskalla sanoa mitään.

Donna Mikaela kertoo, mitä hän oli saanut kärsiä Falcon tähden. Falcohan oli säikyttänyt pois hänen työmiehensä. Hän oli asettunut hänen rakkaimpia toiveitaan vastustamaan.

Äkkiä Passafiore lankeaa polvilleen. Hän ei uskalla astua askeltakaan lähemmäksi donna Mikaelaa, mutta hän lankeaa polvilleen.

Hän rukoilee, että donna Mikaela ymmärtäisi, mikä tässä on kysymyksessä. Hän, signora, ei tiedä eikä hän käsitä, mikä Falco on. Falco on suuri mies. Aina pienestä pojasta saakka oli Passafiore kuullut puhuttavan hänestä. Koko ikänsä hän on toivonut pääsevänsä kivilouhokseen elämään hänen luonaan. Kaikki hänen serkkunsa menivät Falcon luo, koko suku oli siellä. Mutta kirkkoherra oli saanut päähänsä, että Passafiore ei saisi mennä. Hän teki hänestä räätälin, ajatelkaa vain räätälin! Kirkkoherra sanoi, ettei hän saisi mennä. Oli muka kauhea synti elää samoinkuin Falco. Passafiore olikin monta vuotta taistellut haluansa vastaan don Matteon tähden. Mutta viimein hän ei ollut jaksanut ponnistella vastaan, vaan oli mennyt kivilouhokseen. Hän on saanut olla vain yhden vuoden Falcon luona ja nyt on tämä jo mennyttä miestä. Tuntuu kuin aurinko olisi sammunut taivaalta. Koko elämä on pilalla.

Passafiore katsoo donna Mikaelaan. Hän näkee, että tämä kuuntelee häntä ja ymmärtää hänet.

Hän muistuttaa donna Mikaelalle, kuinka tämä oli auttanut jettatorea ja avionrikkojaa. Minkätähden hän olisi kova ryöväriä kohtaan? Antoihan San Pasqualen Kristuksenkuva hänelle kaikki, mitä hän pyysi. Hän tiesi varmaan, että donna Mikaela oli rukoillut Kristuslasta suojelemaan rautatietä Falcoa vastaan. Ja se oli totellut häntä, se oli antanut Mongibellon pimpsikiven murtaa Falcon voiman. Mutta eikö hän nyt tahtoisi olla armollinen ja auttaa heitä, jotta Falco saisi terveytensä takaisin ja tulisi kunniaksi maalle, kuten ennenkin?

Passafioren onnistuu liikuttaa donna Mikaelan mieltä. Äkkiä tämä käsittää, miltä vanhasta ryöväristä tuntuu syvällä kivilouhoksen pimeissä luolissa. Hän näkee Falcon kulkevan siellä ja odottavan mielipuolisuutta. Hän ajattelee sitä, kuinka ylpeä Falco on ollut ja kuinka murtunut ja nöyryytetty hän nyt on. Ei, ei, ei kukaan saa sillä lailla kärsiä. Se on liian kovaa, liian kovaa.

"Passafiore", puhkeaa hän sanomaan, "mitä toivot? Minä teen mitä ikänä voin. En pelkää enää. En yhtään pelkää."

"Donna Mikaela, me olemme rukoilleet Falcoa menemään Kristuksenkuvan luo pyytämään armoa. Mutta Falco ei tahdo uskoa kuvaan. Hän ei tahdo tehdä mitään muuta kuin istua alallaan ja odottaa onnettomuutta. Mutta tänään, kun minä kiusasin häntä, että hän lähtisi rukoilemaan, sanoi hän: 'Tiedäthän, kuka minua istuu odottamassa siellä vanhassa talossa juuri kirkon vastapäätä. Mene hänen luokseen kysymään, salliiko hän minun kulkea ohitsensa kirkkoon! Jos hän sallii, niin minä uskon kuvaan ja rukoilen sitä'."

"No?" kysyy donna Mikaela.

"Minä olen käynyt vanhan Caterinan luona ja hän on antanut suostumuksensa. 'Hän saa mennä San Pasqualen kirkkoon enkä minä ammu häntä', sanoi hän."

Passafiore on yhä polvillaan.

"Onko Falco jo käynyt kirkossa?" kysyy donna Mikaela.

Passafiore vetäytyy vähän lähemmäs. Hän vääntelee käsiään epätoivoisena. "Donna Mikaela, Falco on hyvin sairas, eikä se ole vain sen koiran tähden, hän on ollut sairas jo ennenkin." Ja Passafiore ponnistelee ankarasti, ennenkuin hän saa sen sanotuksi. Viimein hän tunnustaa, että vaikka Falco on hyvin suuri mies, on hänellä välistä ollut mielipuolisuuden puuskia. Ja nyt hän ei ollut ainoastaan puhunut vanhasta Caterinasta, vaan sanonut näin: "Jos Caterina sallii minun mennä kirkkoon ja jos donna Mikaela Alagona tulee tänne kivilouhokseen ja ojentaa minulle kätensä ja taluttaa minut kirkkoon, silloin lähden kuvan luo." Ja siitä ei oltu saatu häntä luopumaan. Donna Mikaelan, joka oli paras ja pyhin naisista, pitäisi tulla hänen luokseen, muuten hän ei lähtisi.

Kun Passafiore on lopettanut puheensa, jää hänen päänsä riipuksiin. Hän ei uskalla kohottaa silmiänsä.

Mutta donna Mikaela ei epäile silmänräpäystäkään, kun kerran puhe on kääntynyt Kristuksenkuvaan. Hän ei tunnu ajattelevan ollenkaan, että Falco jo on hullu. Hän ei mainitse sanallakaan, kuinka häntä peloittaa. Hän luottaa nyt kuvaan niin, että sanoo: "hiljaa" kuin nöyrä, tottelevainen lapsi:

"Passafiore, minä seuraan sinua."

Sitten hän lähtee Passafioren perässä, kulkien kuin unissaan. Hän ei epäile nousemasta Etnan rinnettä. Hän ei epäile kavuta jyrkkiä vuoriteitä kivilouhokseen. Hän saapuu aivan kalpeana, mutta silmät ihanasti loistaen vanhan ryövärin luo tämän vuorenonkaloon ja ojentaa hänelle kätensä. Ja Falco nousee, yhtä aavemaisen kalpeana kuin donna Mikaelakin ja seuraa häntä. Tuntuu siltä, kuin he eivät olisi ihmisiä, vaan henkiä. He liikkuvat päämääräänsä kohti aivan äänettöminä. Oma itse on heissä kuollut, mutta korkeampi henki heitä johtaa ja taluttaa.

Jo seuraavana päivänä donna Mikaelasta tuntuu kuin sadulta, että hän on tehnyt mitään sellaista. Hän on varma siitä, ettei suinkaan hänen oma säälinsä eikä armahtavaisuutensa eikä rakkautensa ole saanut häntä lähtemään yösydännä ryövärinluolaan, vaan että vieras voima häntä on vienyt. Hän on ollut kokonaan huumautunut.

Sillaikaa kun donna Mikaela on ryövärinluolassa, istuu vanha Caterina ikkunassaan odottaen Falcoa. Hän on antanut suostumuksensa eikä häntä paljon ole tarvinnut pyytääkään.

"Hän saa huoletta mennä kirkkoon", sanoo hän. "Minä olen odottanut häntä kaksikymmentä vuotta, mutta hän saa huoletta mennä kirkkoon."

Pian Falco saapuu, donna Mikaelan taluttamana, Passafiore ja Biagio seuraavat häntä. Falco kulkee kumarassa, näkyy, että hän on vanha ja heikko. Hän yksinään menee kirkkoon, muut jäävät ulkopuolelle.

Vanha Caterina on nähnyt hänet aivan selvästi, mutta ei ole liikahtanutkaan. Hän istuu äänetönnä koko ajan, kun Falco on kirkossa. Hänen sisarentyttärensä, joka asuu hänen luonaan, luulee, että hän rukoilee, ja kiittää Jumalaa siitä, että on voinut hillitä kostonhimonsa.

Viimein Caterina pyytää häntä aukaisemaan ikkunan. "Tahdon nähdä, onko hänellä vielä jäljellä käärmevarjonsa."

Mutta hän on lempeä ja ystävällinen. "Vie pois pyssy, jos tahdot" sanoo hän. Ja sisarentytär siirtää pyssyn pöydän toiselle reunalle.

Viimein tulee Falco kirkosta. Kuunvalo sattuu aivan hänen kasvoihinsa, ja Caterina huomaa, että hän on toisellainen kuin se Falco, jonka hän muistaa. Ei ole enää Falcon kasvoissa sitä kauheata vihan ja ylpeyden leimaa. Hän tulee kumaraisena ja murtuneena. Hän herättää vanhassa Caterinassa melkein sääliä.

"Hän auttaa minua", sanoo Falco kovalla äänellä Passafiorelle ja Biagiolle. "Hän on luvannut auttaa minua."

Ryövärit aikovat lähteä, mutta Falco on niin iloinen, että hänen täytyy ensiksi saada puhua heille onnestaan.

"Päässäni ei enää humise, en tunne kipua enkä rauhattomuutta. Hän auttaa minua."

Toverit tarttuvat hänen käteensä taluttaakseen hänet pois.

Falco kulkee pari askelta, sitten hän taas pysähtyy. Hän oikaisee itsensä ja liikuttaa samalla ruumistaan, niin että käärmevarjo kiemurtelee ja polveilee tiellä.

"Minä tulen täysin terveeksi, täysin terveeksi", sanoo hän.

Miehet koettavat viedä häntä perässään, mutta se on jo myöhäistä.

Caterinan silmät olivat sattuneet käärmevarjoon. Hän ei jaksa hillitä itseään enää, hän kumartuu äkkiä pöydän toiselle puolen, tempaa pyssyn ja laukaisee. Ja Falco on surmattu. Caterina ei aikonut tehdä sitä, mutta kun hän näki Falcon, oli hänen mahdotonta päästää häntä menemään. Kaksikymmentä vuotta hän oli elättänyt itsessään kostonajatusta. Se sai hänestä voiton.

"Caterina, Caterina!" huutaa sisarentytär.

"Ei hän pyytänytkään minulta muuta kuin saada esteettä mennä kirkkoon", vastaa vanhus.

Vanha Biagio laskee Falcon ruumiin maahan ja sanoo:

"Hänen piti tulla aivan terveeksi!"

Yhdestoista luku.

VOITTO.

Hämärässä muinaisuudessa asui Sisilian saarella suuri filosofi Empedokles. Hän oli kaunein ja täydellisin ihminen, niin ihana ja viisas, että häntä pidettiin ihmiseksi tulleena jumalana.

Empedokles omisti palan maata Etnan rinteellä, ja muutamana iltana hän piti siellä pidot ystävilleen. Niissä hän puhui sellaisia sanoja, että vieraat huudahtivat hänelle: "Sinä olet jumala, Empedokles, sinä olet jumala!"

Yöllä Empedokles ajatteli: "Sinä olet nyt saavuttanut korkeimman, mitä maan päällä saattaa. Nyt sinun pitää kuolla, ennenkuin vastoinkäymiset ja heikkous sinut saavuttavat." Ja hän nousi Etnan huipulle ja heittäytyi palavaan kraateriin. "Kun ei kukaan löydä ruumistani", ajatteli hän, "sanotaan, että minut on elävänä otettu jumalien luo".

Mutta seuraavana aamuna hänen ystävänsä etsivät häntä kaikkialta huvilasta ja ympäri koko vuoren. He saapuivat myöskin kraaterille ja löysivät sen reunalta Empedokleen kengän. Ja he ymmärsivät, että Empedokles oli heittäytynyt kraateriin, jotta hänet luettaisiin kuolemattomien joukkoon.

Mutta juuri tämän tarinan tähden Empedokleen nimeä ei ole koskaan unohdettu, ja moni on ihmetellen ajatellut, missä hänen huvilansa on saattanut olla. Muinaistutkijat ja aarteenkaivajat ovat sitä etsineet, sillä tuon ihanan miehen huvila oli tietysti täynnään marmorisia kuvapatsaita, pronssiesineitä ja mosaiikkeja.

Donna Mikaelan isä, cavaliere Palmeri, oli saanut päähänsä, että hänen piti ratkaista tuo huvilakysymys. Joka aamu hän nousi ponynsa Domenicon selkään ja ratsasti etsimään sitä. Hän oli varustettu kuin muinaistutkija konsanaankin, raavinrauta vyössä, lapio kupeella ja suuri reppu seljässä.

Joka ilta kotia tultuaan cavaliere Palmeri kertoi donna Mikaelalle Domenicosta. Näinä vuosina, joina he olivat ratsastelleet ympäri Etnaa, oli Domenicosta kehittynyt täydellinen muinaistutkija. Hän poikkesi syrjään tieltä, kohta kun näki jotkut rauniot. Hän kuopi maata niissä paikoin, mihin ehdoitti tehtäväksi kaivauksia. Hän korskahteli halveksivasti ja käänsi päänsä pois, jos hänelle näytti väärennettyä vanhanaikaista rahaa.

Donna Mikaela kuunteli hyvin kärsivällisesti ja asiaan innostuneena. Hän tiesi varmasti, että jos tuo huvila viimeinkin sattuisi löytymään, saisi Domenico löydöstä kaiken kunnian.

Mutta cavaliere Palmeri ei koskaan kysellyt tyttäreltään tämän yrityksistä. Hän ei ollut koskaan vähääkään innostunut rautatiestä. Näytti melkein siltä, kuin hän ei tietäisikään, että hänen tyttärellään oli sellaisia puuhia.

Eikähän se ollutkaan ihme: hän ei milloinkaan näyttänyt välittävän mistään, joka koski hänen tytärtään.

Kerran kun he molemmat istuivat päivällispöydässä, alkoi donna Mikaela äkkiä puhua rautatiestä.

Hän oli saanut voiton, sanoi hän. Hän oli viimeinkin saanut voiton.

Isän täytyi kuulla, millaisia uutisia tytär tänään oli saanut. Catanian ja Diamanten välille ei rakennettaisikaan ainoastaan höyryraitiotietä, niinkuin hän ensin oli ajatellut. Ympäri koko Etnan rakennettaisiin rautatie.

Falcon kuoleman kautta hän ei ollut ainoastaan vapautunut Falcosta itsestään, vaan kansakin luuli nyt, että suuri Mongibello ja kaikki pyhimykset olivat hänen puolellaan, ja niin oli syntynyt oikea kansaninnostus rautatien aikaansaamiseksi. Avustuksia merkittiin kaikissa Etnan kaupungeissa. Yhtiö oli muodostettu. Lupa oli saatu tänään. Huomenna alkaisivat työt täydellä todella.

Donna Mikaela oli haltioissaan. Hän ei voinut syödä. Hänen sydämensä uhkui onnea ja kiitollisuutta. Hän ei voinut olla puhumatta siitä mahtavasta innostuksesta, joka oli vallannut kansan. Hän kertoi kyynelsilmin San Pasqualen Kristuslapsesta.

Oli ihanaa nähdä, kuinka hänen silmänsä loistivat toivoa. Näytti siltä, että hänellä, paitsi sitä onnea, josta hän puhui, oli kokonainen autuuden maailma odotettavanaan.

Tänä iltana hänestä tuntui, että sallimus oli ohjannut häntä hyvin ja onnellisesti. Hän näki, että Jumala oli vienyt Gaetanon vankeuteen, jotta hän taas palaisi uskoon. Pienen kuvan ihmetyöt vapauttaisivat hänet, ja sen vuoksi hän kääntyisi ja tulisi uskovaiseksi kuten ennenkin. Ja hän, donna Mikaela, saisi olla hänen omansa. Kuinka hyvä olikaan Jumala!

Ja tämän suuren autuuden tulvehtiessa hänen sydämessään istui hänen isänsä häntä vastapäätä aivan kylmänä ja välinpitämättömänä.

"Onpa se varsin kummallista", sanoi hän vain.

"Tottakai tulet huomenna perustamisjuhlaan?"

"Enpä tiedä, pääsenkö tutkimuksiltani."

Donna Mikaela alkoi kiivaasti murennella leipäpalastaan. Hänen kärsivällisyytensä petti. Isä oli päässyt ottamasta osaa hänen suruihinsa, mutta hänen iloonsa! Hänen täytyi siihen ottaa osaa!

Ja hetkessä katkesi se kuuliaisuuden ja pelon kahle, joka oli sitonut häntä aina isän vangitsemisesta saakka.

"Kun sinä olet niin paljon kuljeskellut Etnalla", sanoi hän hyvin lempeällä äänellä, "olet kai joskus joutunut Gelaan?"

Cavaliere nosti silmänsä ja tuntui muistuttelevan mielessään. "Gelaan, Gelaan?"

"Gela on kylä, jossa on satakunta taloa Monte Chiaron etelärinteellä, aivan sen juurella", jatkoi donna Mikaela, kasvojen ilme mahdollisimman viattomana. "Se on ahdattuna Simeton ja vuoritien väliin, ja muuan joen haara juoksee usein pitkin Gelan katua, niin että hyvin harvoin pääsee kuivin jaloin kylän läpi. Kirkon katto sortui viime maanjäristyksessä, eikä sitä ole voitu korjata, sillä Gela on perin köyhä. Etkö ole tosiaankaan kuullut puhuttavan Gelasta?"

Cavaliere Palmeri vastasi sanomattoman totisena. "Tutkimukset ovat vieneet minut ylös vuorelle. En ole tullut ajatelleeksi etsiä suuren filosofin huvilaa Gelasta."

"Mutta Gela on mieltäkiinnittävä paikka", sanoi donna Mikaela itsepäisenä. "Sikäläisillä ei ole mitään erityisiä navettarakennuksia. Siat asuvat alakerrassa, ihmiset kerrosta ylempänä. Gelalaisilla onkin rajattoman paljon sikoja. Ne viihtyvät siellä paremmin kuin ihmiset, sillä ihmiset ovat melkein aina sairaita. Siellä raivoaa alituinen kuume, malaria ei lopu sieltä koskaan. Siellä onkin niin kosteata, kellarit ovat aina veden vallassa ja soista nouseva usva peittää sen joka yö. Gelassa ei ole ainoatakaan puotia eikä polisia, ei postia, lääkäriä eikä aptekia. Kuusisataa ihmistä elää siellä kokonaan unhoitettuina ja villiytyneinä. Ettäkö et koskaan olisi kuullut puhuttavan Gelasta?" Donna Mikaela näytti vakuuttavan ihmettelevältä.

Cavaliere Palmeri pudisti päätään. "Nimen kai minä olen kuullut?"

Donna Mikaela loi isäänsä tutkivan katseen. Sitten hän äkkiä kumartui isänsä puoleen ja veti hänen povitaskustaan pienen käyräpäisen veitsen, sellaisen, jota käytetään viinivesoja leikattaessa.

"Empedokles raukka", sanoi hän ja samalla loistivat hänen kasvonsa veitikkamaisuutta. "Kun luulee nousseensa jumalien luo, heittääkin Etna näkyville kengän."

Cavaliere Palmeri lyyhistyi kokoon kuin kuulan satuttamana.

"Mikaela", sanoi hän torjuen, aivan kuin se, joka ei tiedä, miten puolustautua.

Mutta donna Mikaela oli heti taas yhtä totinen ja viaton kuin äsken. "Minulle on kerrottu", sanoi hän, "että Gela muutamia vuosia sitten oli häviämäisillään. Siellä ovat kaikki ihmiset viininviljelijöitä, ja kun maakirput tulivat ja hävittivät heidän viinitarhansa, olivat he kuolla nälkään. Maanviljelysseura lähetti heille silloin sellaisia amerikkalaisia taimia, joihin maakirppu ei pysty. Gelan väki istutti ne, mutta kaikki taimet kuolivat. Mitenkäpä gelalaiset olisivat osanneet hoitaa amerikkalaisia viinivesoja? No niin, sitten saapui muuan, joka opetti heille sen."

"Mikaela", kuului melkein vaikeroiden. Donna Mikaelasta tuntui, että hänen isänsä näytti jo melkein voitetulta, mutta hän jatkoi aivankuin ei olisi mitään huomannut.

"Joku saapui", sanoi hän voimakkaasti painostaen, "ja hän oli tilannut itselleen uusia taimia. Hän alkoi istuttaa niitä heidän viinitarhoihinsa. He nauroivat hänelle ja sanoivat, että hän yritti mielettömiä. Mutta kas, hänen taimensa kasvoivat ja elivät, ne eivät kuolleet. Ja hän on pelastanut Gelan."

"Minusta tämä keskustelu ei ole huvittavaa, Mikaela", sanoi cavaliere Palmeri yrittäen keskeyttää hänet.

"Se on yhtä huvittavaa kuin muinaistutkimuskin", sanoi donna Mikaela tyynesti. "Mutta sanonpa sulle jotain. Eräänä päivänä menin sinun kamariisi hakeakseni jonkun muinaistutkimusta käsittelevän kirjan. Silloin näin, että koko sinun kirjahyllysi oli täynnä kirjoituksia maakirpuista, rypäleitten hoidosta, viinin valmistuksesta."

Cavaliere vääntelehti tuolillaan kuin mato, jota poljetaan. "Ole vaiti, ole vaiti", sanoi hän hiljaa. Häntä hävetti enemmän kuin ollessaan syytettynä varkaudesta.

Mutta nyt säteili donna Mikaelan silmissä taas koko tukahdutettu veitikkamaisuus.

"Vilkaisin välistä niihin kirjeisiin, joita lähetit", jatkoi hän. "Tahdoin nähdä, keiden oppineitten kanssa olit kirjevaihdossa. Minua ihmetytti, että kirjeet olivat aina osoitetut maanviljelysseurojen esimiehille ja sihteereille."

Cavaliere Palmeri ei kyennyt saamaan sanaakaan suustaan. Donna Mikaela nautti enemmän kuin kuvata saattaa, nähdessään isänsä voimattomana.

Hän katsoi häntä suoraan silmiin. "Luulen, ettei Domenico vielä ole oppinut tuntemaan ainoatakaan rauniota", sanoi hän painokkaasti. "Gelan likaiset pojannaskalit kuuluvat joka päivä leikkivän sen kanssa ja syöttävän sille vesikrasseja. Domenico taitaa olla oikein Gelan jumala, puhumattakaan hänen — —"

Cavaliere Palmerin päähän näytti pälkähtävän uusi ajatus.

"Entäs se sinun rautatiesi", virkkoi hän, "mitä sanoitkaan rautatiestä? Ehkäpä sentään pääsisin huomenna."

Donna Mikaela ei kuullut häntä. Hän otti esille kukkaronsa.

"Tässä on muuan väärennetty vanha raha", sanoi hän, "nikkelinen 'Demarata'. Ostin sen saadakseni näyttää Domenicolle. Kyllä se nyt korskuu."

"Kuulehan nyt. tyttö!"

Donna Mikaela ei vastannut sellaisiin parannusyrityksiin. Valta oli nyt hänen kädessään. Nyt ei riittänyt se, että häntä koetettiin lepytellä.

"Kerran avasin sinun reppusi, katsellakseni muinaislöytöjä. Siellä ei ollut muuta kuin kuivettunut viinin vesa."

Donna Mikaela oli pelkkää säteilevää veitikkamaisuutta.

"Tyttö, tyttö!"

"Miksihän sellaista sanottaisiin. Ei kai se ainakaan muinaistutkimusta liene. Ehkä se on hyväntekeväisyyttä, ehkä se on katumusharjoit— —."

Nyt cavaliere Palmeri löi nyrkin pöytään, niin että lasit ja lautaset hypähtivät. Tämä oli Ihan kiusallista. Jäykkä ja kunnianarvoisa vanha herra ei saattanut sietää sellaista pilantekoa. "Niin totta kuin olet tyttäreni, vaikenet nyt."

"Tyttäresi", sanoi donna Mikaela, ja veitikkamaisuus oli silmänräpäyksessä poispyyhkäisty, "olenko sitten tyttäresi? Gelan lapset saavat hyväillä ainakin Domenicoa, mutta minä — — —"

"Mitä tahdot, Mikaela, mitä pyydät?"

Molemmat katsoivat toisiinsa, ja yhtaikaa kiertyivät kyyneleet heidän silmiinsä.

"Minulla ei ole ketään muuta paitsi sinä", kuiskasi donna Mikaela.

Cavaliere Palmerin täytyi avata hänelle sylinsä. Donna Mikaela nousi hitaasti, hän ei uskonut silmiään.

"Kyllä tiedän, minkälaista tästä tulee", sanoi cavaliere nuristen, "en saa minuuttiakaan olla itsekseni".

"Huvilaako etsimässä?"

"Tule nyt suutelemaan minua, Mikaela! Cataniasta lähdettyämme olet tänään ensimäisen kerran ollut hurmaava."

Kun donna Mikaela syleili isäänsä, pääsi häneltä niin käheä, hurja huudahdus, että isä melkein säikähti.