COSMA (continued 2)

* * * * *

Toverimme näyttivät mielestäni hiukan vanhentuneilta; minä olin heidän mielestään komea ja kaunis.

He olivat perustaneet pienen kyläsikermän keskelle laajaa saarta, kuuden tunnin matkan päähän lähimmästä ihmisasunnosta. Saatuaan vartioilta tiedon tulostamme ampui kymmenen pyssyä tervehdykseksemme kolme yhteislaukausta, ja huudettiin:

»Eläköön urhea päällikkömme ja hänen kaunis seuralaisensa! Ja eläköön viisas Elias ja kelpo Jeremias, joiden jo luulimme kuolleen!»

Minun täytyi nauraa, sillä joskin tämä mielenosoitus oli vilpittömämpi, muistutti se, kuten vesipisara toista, tuota tilaisuutta, jolloin arkontti saapui Konstantinopolista hoviinsa Floritchican seurassa. Ajattelin itsekseni:

»Olkootpa sitten vapaita tai orjia, on ihmisillä melkein samat tavat ja tunteet. Piru heidät periköön!»

Ja nyt aloin juoksennella ympäri kuin vasikka, aivan poissa suunniltani. Siihen olikin syytä!

Laakealla, puhdistetulla alueella kohosi teltta teltan vieressä, joiden ainoana sisustuksena oli kaisla- ja heinävuode peittoineen. Kaikki muut kojeet, samoinkuin aseetkin, säilytettiin piilipuiden onteloissa, missä ne riippuivat nauloissaan, ja kullakin salakuljettajalla oli oma puunsa. Ja melkein jokaisella heistä oli oma naisensakin, jotka kaikki olivat nuoria, vallattomia ja paljasjalkaisia, täynnä hyttysenpuremia.

Päivällisaikana oli liikettä kuin pienessä kasarmissa. Useissa suurissa kattiloissa kiehui _mamaligaa [maissileipää, jota keitetään vedessä], josta levisi makea maissijauhon tuoksu, ja kiehuvat liemipisarat hypähtelivät keittäjättärien jaloille. Toisissa kattiloissa valmistettiin hau'ista, sipulista ja persiljasta _ciorbaa [liemiruoka], ja hehkuvan hiilloksen yllä paistui kymmenen kilon painoisia, pippurilla maustettuja ruutanoita, jotka rimpuilivat vielä vartaissaan. Vielä oli paistumassa tusinoittain valkosipulilla, sipulilla ja savustetulla silavalla täytettyjä ankkoja ja metsälintuja. Ja niin ruokahalua kiihdyttävä oli savu, joka levisi yli seudun, että sudetkin ulvoivat mieliteosta.

Mutta tällainen ruoanpaljous, jonka kimppuun noin kuudenkymmenen suun piti käydä, vaati juotavaa, ja kuten tiedetään, »synnyttää suovesi vatsassa pieniä sammakonpoikasia». No niin, juotavaakin oli, ja millaista juotavaa!

Sadan vadran [vadran = 15 litraa] viinitynnöri, joka oli haudattu kosteaan saraheinärukoon, jotta se säilyisi raikkaana, oli kuin mikäkin salaperäisyyttä uhoava kappeli, ja kummallista tabernaakelia muistuttava, kahdenkymmenen vadran tynnyri sen vieressä oli täpötäynnä pyhää tshuicaa [päärynäviina], joka olisi voinut herättää kuolleetkin, jos sellaisia olisi ollut saapuvilla.

* * * * *

Mutta onneksi ei sellaisia ollut muistuttamassa meille kaiken katoavaisuutta. Itse Cosmakin, joka kantoi kuolemaa sielussaan, unohti sen tuona iltana, oli kaikessa mukana, ja antoi päällikkönä hyökkäyskäskyn.

Kaikki istuivat maahan hevosenkengän muotoiseen kaareen, ja kukin sai mennä ja leikata itselleen mamaligaa ja täyttää puulautasensa haluamallaan ruokalajilla, palata sitten paikoilleen ja syödä polviltaan, käyttäen ciorban syöntiin puulusikkaa ja paistoksiin sormiaan. Mitä viiniin tuli, kulkivat puiset, korvalla varustetut mitat tyhjennyttyään lakkaamattomalla toivioretkellä kappelissa, jossa Kristuksen pyhää verta säilytettiin.

Kasvot loistaen kuin halaistun vesimelonin sisus ja kädessä tshuica-malja, kuten muillakin aterioitsijoilla, Cosma puhkesi puhumaan:

»Ystävät!… Elämä ja kuolema ovat Luojan tamman ikuisia töitä; se se puhaltaa sieraimistaan elämän hengen ja sammuttaa sen. Emme ole pyytäneet syntyä maailmaan, eikä meillä siis ole ketään kohtaan velvollisuuksia. Ainoa velvollisuutemme on voida hyvin, ja voidaksemme hyvin on meidän syötävä ja juotava hyvin. Siis alkakaamme!»

Tämä puhe otettiin vastaan yleisellä riemulla. Maljat tyhjentyivät kurkkuihin ja tshurica kiihdytti ruokahalua.

Mamaligasta käsin puristellut pallot lentelivät taidokkaasti heiteltyinä suihin kuin mitkäkin ammukset. Puulusikat tyhjenivät, ehtimättä koskettaa huulia. Ja milloin paistetun hauen ja ruutanan selkäruodot antoivat syöjälle liiaksi purtavaa, sylkäistiin koko suuntäysi selän taa. Kasvot katosivat kokonaan juoma-astioihin ja pysyivät näkymättömissä, kunnes kaulat alkoivat paisua ja käydä sinisiksi. Ja juojalla oli mielessään vain yksi ajatus: hän soimasi Jumalaa siitä, että ihmisen hengenveto on niin lyhyt ja vatsa niin rajoitettu. Korjatakseen hiukan tätä jumalallista taitamattomuutta saattoi joku aterioitsevista, joka arveli jääneensä vähälle, nousta ja ryhtyä hyppelemään paikoillaan saadakseen ruoan laskehtimaan, ja jatkoi sitten syöntiään entistä tarmokkaammin.

Aterian kallistuessa lopulleen, tuli eräs mies häiritsemään ruokalepoamme. Hän ilmestyi soikion laitaan. Joukkueen alipäällikkö, joka istui hänestä oikeaan, nousi ja osoitti häntä Cosmalle, sanoen:

* * * * *

»Päällikkö, olet ehkä huomannut, että joukossamme on muukalainen. Hän on munkki, joka eräänä päivänä tuli vartiamme luo ja jolle annoimme väliaikaisesti pääsyn leiriin, havaitessamme hänen olevan kapinallisen, kuuliaisen ja rohkean. Hän tahtoo juoda terveydeksesi ja pyytää lopullista hyväksymistä».

Silloin astui esiin keskikokoinen, tukevatekoinen, nuorehko mies, jonka puhtauttaan kiiltäviä, mutta synkkiä kasvoja kehysti hyvinhoidettu, vaalea parta ja viikset, otsan kaareutuessa niiden yläpuolella kaljuna kuin meloni. Näitä kasvoja kirkasti kaksi suurta, avokatseista silmää. Nilkkoihin saakka ulottuva, aivan ryppyinen ja repaleinen munkkikaapu verhosi häntä.

Hän puhui selvällä äänellä osapuilleen näin:

»Niin, Cosma… Tahdon ensiksikin juoda sinun terveydeksesi ja sitten kaikkien läsnäolijoiden terveydeksi, ja pyydän päästä heitukoittesi joukkoon. Mutta sallinet minun sanoa, että äskeiset sanasi tuottivat minulle pettymystä. Olisiko elämä ja kuolema jonkun tamman työtä? Ei! Elämä ja kuolema on Jumalan itsensä työtä. Ja sitten solvaisit ihmistä, jonka ainoa velvollisuus sinun mielestäsi on syöminen ja juominen! Mikä sikamainen velvollisuus! Olen pettynyt. Kansa pitää teitä vapauttajinaan, ja sen ystävällistä apua saatte kiittää siitä, ettei teitä hirtetä vielä huomispäivänä. Se ei estä teitä syömästä ja juomasta, mutta jos se on ainoa velvollisuutenne, epäilen suuresti, oletteko ylhäisöä parempia. En voi sanoa teille tänä iltana, kuka olen, ja mitä teitä olen kulkenut tänne päästäkseni. Tämän vain sanon teille: olkaa vapauttajia niin minä avustan teitä!»

Tuskin hän oli lausunut viimeisen sanan, kun Floritchica hypähti paikoiltaan, riensi munkin luo ja suuteli häntä otsalle:

»Suutelen sinussa omaa ajatustani», sanoi hän.

Muu naisväki nauraa tirskui, sillä tirskuminen korvaa naikkosilta puuttuvan ajatuksen; mutta miehet kävivät vakaviksi nähdessään, kuinka Cosman kasvot synkistyivät tämän välikohtauksen johdosta.

Elias näytti tyytyväiseltä. Cosma kysyi häneltä: »Mitä sinä sanot tuosta munkki-hupakosta?»

Elias kohautti olkapäitään ja katseli Cosman pöhöttyneitä kasvoja:

»Sanonpahan vain, että jokaisella munkilla on oma Kiriacodromioninsa, joka miellyttää naista; muistelehan omaa menestystäsi viime viikolla».

Päivä hämärtyi hämärtymistään. Tuskin saattoi eroittaa toistensa kasvoja. Ja pari toisensa jälkeen alkoi kadota telttoihin.

* * * * *

Seuraavana päivänä Cosma heräsi kiukkuisena ja huusi telttansa edustalta:

»Jos jatkamme tähän tapaan, käy kaikki hullusti. Kas niin! Lähtekööt naikkoset äitiensä luo. Ja miehet ratsaille, aseisiin ja matkaan!»

»Entä minä?» kysyi Floritchica.

»Sinähän et ole naikkonen, vaan mies ja lisäksi heitukka. Kohtalo on lähettänyt sinut täyttämään minun paikkani ja vielä enemmänkin, kun minä kerran olen poissa. Ja se päivä on lähellä: näin viime yönä unta, että ensi kerralla ampuessani vihollista täydessä kuunvalossa, luotini lentää ohi. Tämä harhalaukaus on silloin kolmas elämässäni, ja ursitelini ovat päättäneet, että kuolen tämän viimeisen vihollisen kädestä. Niin on käyvä. Ja se on oikein: Cosma on elänyt».

Miehet ryhtyivät heti matkavalmistuksiin, ja heidän rakastettunsa, jotka laittelivat viimeistä ateriaa, pujahtivat aika ajoin itkeskelemään, milloin nojaten otsaansa piilipuun kupeeseen, milloin lähtevän ystävän olkapäähän.

Niin nainen kuin olikin, oli Floritchicalla kova sydän, oikea heitukan sydän, niinkuin Cosma oli päätellyt.

»On kyllä totta, että olette onnettomia», sanoi hän itkeville, »mutta se on oma syynne. Olette unohtaneet, että nämä miehet elävät lain ulkopuolella, että he nukkuvat hevosen selässä ja syleilevät naista ratsastaessaan. Rakastajattarella on heidän vierellään vain yksi tehtävä: ladata pyssy, jonka mies ampuu tyhjäksi. Jos te olisitte saaneet tehdä mielenne mukaan, olisitte pian rakentaneet kirkon, luoneet tuomioistuimen, perustaneet hallinnon, pystyttäneet linnoituksen».

Ja kääntyen miesten puoleen, jotka lajittelivat tavaroita, hän sanoi:

»Antakaahan kun katson tuota rihkamaa. Tekö heitukoita? Kannattaapa nauraa! Kirjokankaita, helmiä, tylsiä tikareita ja leikkikaluiksi sopivia pistooleja, pelkkää naamiaishelyä, jollaista Stamtulin katukäytävät ovat tulvillaan — ha, ha, haa!»

Sitten hän sanoi Cosmalle:

»Sinäkö olet tämän basaarin 'päällikkö'?»

Nämä sanat kuullessaan munkki riensi Floritchican luo, huudahtaen:

»Nainen, salli minun suudella otsaasi, joka kätkee minun ajatukseni!»

Floritchica tarjosi hänelle otsansa suudeltavaksi.

Cosma katseli tätä omituista näytelmää, käänsi sitten selkänsä ja lähti yksin kaislapensaikkoon päin, mistä kuului heitukka Janco Jianon haikea laulu:

La petite fleur de fève Sur la rive du Sereth Broute le cheval de Ianco, Broute l'herbe et hennit. Ianco s'est couché et songe; Et son rêve: une amoureuse! Amoureuse endiablée, Ourdit de la trame, à Ianco, Dans la vallée du Hanneton. Mais ce n'est pas de la trame Pour faire du linge de rechange: C'est un linceul pour couvrir Deux yeux noirs qui ont aimé!…

Vapaasti suomennettuna näin:

[Pieni herneenkukkanen! Serethin rannalla kulkee Jancon ratsu valloillaan ja hirnuu. Janco makaa unelmoiden ruohikossa. Mistä hän unelmoi? Säihkysilmäisestä rakastetustaan, joka kutoa helskytteli kangasta Hannetonin laaksossa. Mutta kangas ei joutunutkaan vaatteiksi, vaan siitä tehtiin käärinliina kahden mustan, iäksi sammuneen silmän peitoksi, jotka kerran puhuivat rakkaudesta…]

Laulu loittoni ja taukosi kokonaan. Minut valtasi yhtäkkiä sääli, ja lähdin varovasti seuraamaan Cosman jälkiä. Kuljettuani näin tunnin ajan, harveni metsä, ja kun minun oli edettävä yhä varovammin, luulin jo kadottaneeni hänet näkyvistä ja kiipesin puuhun nähdäkseni, missä päin kaislikko liikahtelullaan ilmaisisi hänen olevan. Hän ei ollut enää kaislikossa, vaan kirkkaan lammen rannalla, vain kahdenkymmenen askeleen päässä minusta. Ja nyt näin ja kuulin jotakin uskomatonta.

Cosma oli polvillaan ja rukoili. Hän makasi kauan otsa maahan painettuna, ja kun hän viimein alkoi puhua, oli se kuin valitusta:

»Jumalani! Olkaamme oikeudenmukaisia, jos vaadit oikeutta! Olenko rikkonut sitä lakia vastaan, jonka olet antanut rintaani? Jo aivan nuorena herätti omanvoitonpyynti ja itsekkyys minussa inhoa, ja silloin varastin isältäni ja annoin köyhille. Sitten lähdin metsiin ja elin ryöstöillä ja rikoksilla. Niin, ryöstöillä ja rikoksilla, bojaarien ja aatelisten esimerkkiä noudattaen, jotka elävät varastamisella ja rikoksilla ja rakentavat temppeleitä sinun kunniaksesi. Ja heitä sinä varot lyömästä. Nousin heitä, mutta en köyhiä vastaan. Ja jos joskus olenkin vihan vimmassa hypännyt Eliaan selkään ja nujertanut hänet alleni, on se tapahtunut vain siksi, että hän oli liian järkevä. Mutta etkö sinä tee samoin? Etkö lyö maan tomuun köyhää raukkaa, joka moittii epäoikeudenmukaisuuttasi? Ja jos näin on, niin kuinka uskallat lähettää minulle tällaisen surun, joka kääntää nurin sisukseni? Onko sinulla otsaa nousta tuomitsemaan minua, joka tunnen sinut».

Hän sylkäisi lammikkoon. Sitten hän paneutui selälleen maahan.

Hetken kuluttua tuli pensaikosta esiin nainen, joka ajoi lehmäänsä juomaan. Elukan juodessa nainen tervehti Cosmaa, huokaili ja katseli häntä. Cosma ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Seisoen käsivarret ristissä rinnan yli ja pidellen varpua kädessään nainen alkoi pulina:

»Tiedän, että olet Cosma, ja että majailet tovereinesi tässä lähistöllä korvessa, kuten mekin. Kaikkivaltias suojelkoon sinua. Mutta sääli myöskin meitä, kohtalon vainoamia. Olemme yksinkertaista väkeä. Rikkaat vievät paidankin yltämme. Mutta mitäs voimme? Jumala rankaisee näin meitä synneistämme!»

Paikoiltaan liikahtamatta Cosma keskeytti hänen sanatulvansa:

»Mene tiehesi!… Olet inhoittava! O-lem-me yk-sin-ker-tai-sia! Olette nautoja! Jumala rankaisee! Minä vähät Jumalastanne!»

Ja hän hypähti jaloilleen ja meni.

Nainen teki ristinmerkin ja rukoili:

»Anna hänelle anteeksi, rakas Jumala. Hän ei tiedä, mitä hän sanoo. Ja hänen elämänsä on kovaa».

* * * * *

Ampumatta laukaustakaan muussa kuin riistan toivossa me kokonaista kaksi kuukautta laahauduimme eteenpäin kuin kuolemaan tuomitut pitkin Dobrudjan vartta Macinin vuoristoa kohden. Cosma oli kokonaan jättänyt meidät oman onnemme nojaan, pysytellen erillään ja suostuen harvoin ja vastenmielisesti edes minun ja Eliaankaan seuraan ja välittämättä lainkaan Floritchicasta, joka teki kaikkensa häntä lohduttaakseen. Alipäällikön johdolla miehet antautuivat halpamaisiin ryöstöihin, jollaista Cosma aina oli halveksinut.

Ja nyt olimme jälleen Brailan lähistöllä, vapaan elämän lempialueella, joka on täynnä väijytyksiä ja perin vaarallinen Poteralle.

Tuskin olimme saapuneet tänne, kun Cosma ja Elias eräänä iltana salaperäisesti jättivät meidät, menivät yli Tonavan ja viipyivät poissa viisi päivää. Kun he palasivat takaisin, huusi Cosma ensi sanoikseen:

»Olen kolmannen kerran ampunut miehen ohi täydessä kuutamossa. Älkää laskeko minua enää täst'edes elävien joukkoon».

Ja heitettyään kaikki aseensa maahan hän hyppäsi satulaan ja ajoi pois. Elias ja minä seurasimme häntä tuona ja seuraavinakin päivinä, jättäytymättä tuumaakaan jälkeen, peläten hänen päättävän päivänsä, mutta tulimme pian vakuutetuiksi siitä, että epäilyksemme oli aiheeton. Eikä hän ulottanutkaan retkiään kauas leirin ympäristöltä, vaan palasi takaisin, söi ja joi määräaikoina ja läksi jälleen. Hänen mielialansa ei ollut enemmän synkkä kuin iloinenkaan, mutta kysymyksiin hän vastasi vain olkapäitään kohauttaen. Joskus hän silitteli hyväillen Floritchican tukkaa, joka suuteli itkien hänen käsiään ja vakuutti hänelle rakkauttaan. Hän hymyili.

Ja aseetonna olisi Cosmaa luullut sikopaimeneksi.

* * * * *

Oi tuon vuodenajan sanoinkuvaamatonta kauneutta! Kesä kallistui lopulleen, ja silloinpa auringon nousut ja laskut pakoittivat soiden pienintenkin eläjien huutamaan ilmoille ilonsa. Haudonnan aika on ohi… Uusi polvi ankkoja, metsälintuja ja hengissä säilyneitä hyyppiä risteilee loppumattomana pilvenä halki kuultavan ilman. Asuntojen lähistöllä hiiviskelevät susi ja kettu, jotka tuntee luihuista eleistään ja turkeistaan. Kimalaiset, kovakuoriaiset ja muut hyönteiset lentelevät kuin huumautuneina, kapsahdellen puita vasten. Kasvullisuus pysähtyy, levähtää ja nauttii. Elämä riemuitsee voitettuaan kuoleman.

Leirissämme oli kaikki päinvastoin.

Henkilökohtainen kostoretki, jonka Cosma ja Elias olivat tehneet Brailaan, ja jolloin Cosma oli ampunut harhalaukauksensa, oli saanut viranomaiset liikkeelle, ja me tiesimme, että mieslukuisa Potera oli kintereillämme. Olimme kaksinverroin valppaita. Nukuttiin vain toisella silmällä ja vaihdettiin lakkaamatta leiripaikkaa.

Tämä hermostutti kaikkia, paitsi Cosmaa, joka tuli ja meni edelleen, kuin olisi kaikki ollut mitä rauhallisinta.

Eräänä iltapäivänä hän nousi heti syötyään ja lähti tavanmukaiselle retkelleen.

Elias, joka makasi maassa kyynärpäähänsä nojaten, tekaisi laulun, ja hänen äänensä tuli syvältä kuin haudasta:

»Bade Cosma, uhkarohkea, sua väijyy… Potera!»

Cosma kääntyi katsomaan ja sepitti vastauksen, ja hänen äänensä tuli vieläkin syvempää:

»Anna väijyä Poteran, jos tulee, pois ma sen karkoitan!…»

Ja hän nousi ratsulleen.

Seurasimme häntä ratsain kolmenkymmenen askeleen päässä.

Oltiin Isaccean lähistöllä. Tie oli autio, pensaikon reunustama.

Ja yhtäkkiä pisti pensaikosta esiin kaksi pyssynpiippua, suuntautuen Cosmaa kohti, joka nosti käsivartensa ylös ja huusi:

»Minulla ei ole asetta!»

»Sen parempi!» kuului vastaus.

Ja kaksi laukausta pamahti. Ehdimme tuskin vastata tulella pensaikkoon, kun näimme Cosman kumartuvan hevosen puoleen, kietovan käsivartensa sen kaulan ympäri ja lentävän nuolena pois. Seurasimme perästä, luullen hänen pelastuneen.

Niin ei kuitenkaan ollut, sillä kesken pakoa hänen ruumiinsa vierähti tielle, rinta lävistettynä, ja hevonen kiiti eteenpäin.