Front matter (continued 2)

"Te luulette siis todellakin, että kaikesta siitä minkä te olette hänestä sanonut, hän ottaisi lukeaksensa kirjeenne?" kysyi hän samalla kuin halveksiva hymy näkyi hänen huulillaan.

"Tietysti — neidin täytyy. Hänen täytyy, jos hän pitää väliä omasta toimeentulostaan", lisäsi toinen kiiltävin silmin.

Taaskin hänen nöyrä ryhtinsä katosi ja naurusuin hän vastasi: "Täytyy?" "Todellakin ettei karkoitettaisi pois tästä huonosta talosta? Te erehdytte sentään, luulen ma. Mieluummin hän vaeltaa avojaloin yöllä pois —".

"Niin siinä tapauksessa ei hänelle jää muuta tehtäväksi", lisäsi herra Markus jonkunmoisella vaivalla.

"No niin, parempaa ei voinutkaan toivoa uudelta Hirschwinkelin herralta", huudahti tyttö äkkinäisesti vetäen henkeään. "Tiesimmehän me, että hän, jolla ei ole sydäntä, niinkuin käytännölliselle asiamiehelle sopiikin, jonakuna päivänä tulisi poistamaan huonon veron maksajan — tiesimmehän, että pilkusta pilkkuun olisitte samanlainen, kuin rikas mies, josta puhutaan raamatussa —".

"Ja te, palvelia, kansantytär, uskallatte vastustaa 'rikasta miestä?'" keskeytti hän tyttöä taas aivan tyyneenä ja melkein iloisesti. "Ajatelkaa toki! Tuskinpa Amtmanni tulee kiittämään teitä, jos hänen jo ennestään huono tilansa pahenee teidän suututtavista sanoistanne. Muuten ei teitä ensinkään kaunista vihaisena oleminen, kaunis neitiseni". Tätä sanoessaan hän astui askeleen eteenpäin, josta oli seurauksena, että tyttö käänsihe pakosalle. "Vielä vähemmin tuo liikanainen teeskentely sopii teidän asemallenne", jatkoi herra Markus rypistetyllä otsalla ja vihaisella katseella. "Älkää nyt käyttäkö itseänne niinkuin minä olisin tytösteliä, sen vuoksi että kerran rohkenin katsoa hattunne reunan alle. Se tuli siitä omituisesta viasta ihmisluonteessa, että juuri se, jota peitetään, kiihoittaa uteliaisuuttamme. Kentiesi yksi tahi toinen naisellisista tuttavuuksistani jo olisi enemmin kiihoittanut uteliaisuuttani, jos olisivat ymmärtäneet käyttää naamioita… Tänään te annoitte auringon esteettömästi paistaa otsallenne ja siten ei teillä ole mitään syytä mennä tieltäni pois, aivan kun olisin hairauskoinen tahi Jumala tiesi mikä hulttio tahansa… Paitsi sitä minä tahtoisin mielelläni tietää, mitä tulevaisuudessa teette hienolla käytöksellänne".

Tyttö oli paikallaan, johon oli seisahtunut ja niin vihaisena, kun hän olikin, ei hän voinut sentään pidättää hymyä.

"Jättäkää se minun huolekseni… Siisti käytös ei vahingoita edes palveliatakaan… Ja tulevaisuuteni taas?" Hän nykäsi olkapäitään ja katsahti herraan tyyneellä katseella. — "Minä luulisin, että se riippuu, mitenkä elämä tulee näyttämään, myös vähäisen sisällisistä syistä, eikä ainoastaan siitä miten tulee kohtalon lykkäämäksi ja tuuppaamaksi. Se ei saa minua niin helposti kadottamaan luottamustani — sitäpaitsi olen nuori ja terve, sekä aina valmisna sitä hetkeä varten, jolloin sauva kädessä täytyy vaeltaa tuonne", — hän osoitti silloin kädellään pensasaidan ylitse puutarha-muurin portille.

"Muuttaaksenne metsänvartian asuntoon, jossa emännän sia viittaa", lisäsi herra Markus itsekseen kovin harmissaan ja puristaen nyrkkiään, muistaessaan ilkeätä viheriälakkista. Luultavasti hän olisi ollut kylläksi paha sanomaan ääneen tämän muistutuksen ellei äkkinäinen melu olisi noussut pihalla, siten häiriten heidän puhettaan. Koira haukkui raivoisasti, kyyhkyset lensivät katolle peljästyneinä ja syvä miehekäs ääni huusi kerta toisen perästä: "Tule tänne lapsi!" ja mutisi taas harmissaan "missäpä hän nyt taas liene?" Tyttö oli jo kiiruhtanut ristikko-portille ja avannut sen.

"Vai niin, — sinä olet ollut kyökki askareissa!" kuultiin saman tyyntyneenä lisäävän, "kuuleppas lapseni — tuolla portin ulkopuolella hiipi viisi minuttia sitten maankuljeksia joka epäilyttää minua. Leikkaa hänelle palanen leipää ja anna hänelle sitäpaitsi nämät kolikot — enempää ei voi antaa tästä talosta näinä huonoina aikoina; sano hänelle se, ja että hän kohta korjaa luunsa pois".

Herra Markus oli sillä välin astunut likemmäksi porttia, mutta hetkeksi pysähtynyt tunkeiden vaarainpensaiden taakse. Hän voi tästä nähdä asuinhuoneen vinossa olevan etupuolen. Kuinka peloittavat ja toivottomat eikö olleet Franz'in perheelliset seikat, koska tämä huono asumus sai olla pelastavana valkamana heille.

Huoneuksen kynnyksellä seisoi pitkänlainen, laiha, ijäkäs herrasmies. Oikeassa kädessään hän piti pitkää piippua, vasemmalla hän nojasi itseään keppiin. Hän oli vartaloltaan voimakas ja ryhti kaunis, nuorempana hän oli näyttänyt erittäin kauniilta ja pulskalta. Nyt olivat kasvot ja otsa ryppyiset ja tummat silmät olivat kuin palaneet hiilet suurissa kuopissaan. Hänen täytyi se olla, tuumauttamattoman pelaajan ja tuhlaajan, himojen kadottama sisällinen työskentely tuli näissä piirteissä selvästi näkyviin.

Hän jäi ovelle seisomaan, tytön rientäessä hänen ohitsensa huoneesen leikkaamaan palasen leipää kerjäläiselle. Silloin tällöin vedellen savuja piipustaan ja puhaltaen niitä ulos vahvoina savupilvinä, kesän tuoksuavaan aamuilmaan, mutta samassa myös heittäen tiedustelevia silmäyksiä "maantien kulkiaan", joka sillä välin oli katsonut sopivaksi pitää itseään loitompana tutkinnosta, joka vanhalla herralla oli halu panna toimeen hänen kanssansa. Jolloin aavistuksella silmäili herra Markus myöskin epäiltyä miestä. Huoneusta vastassa seisova portti oli ainoastaan puoliksi auki.

Siitä paikasta jossa herra Markus seisoi, voi hän nähdä aivan hyvin, miten eräs ihminen kyykistyi kiini olevan portin puoliskon taakse ja kasvot painettuina sitä vastaan yhä tirkistellen pihaan, portissa olevien rakojen kautta. — Saman kuluneen, huonon takin, yhteen sullotun hatun ja ruutuiset vaaleat housut, oli herra Markus nähnyt eilen ja kun tyttö samassa tuli leipä kädessä huoneesta, pisti myös miehen pää esille portin puoliskon takaa, sama nuori miehen pää, tuuhealla punaiselta hohtavan, vaalealla parralla ja sairaalla ihovärillä, jolle hän itse oli auttanut valmistamaan vuodetta herrastalon vierasvaraisessa sotilaskamarissa.

Mies rukka näytti tänään vielä enemmän säälittävältä kun viimmein — hän näytti tuskin voivan pitää itseään pystyssä jaloillaan. Hänen lähtönsä aamulla ikkunan kautta lienee kysynyt häneltä jättiläisvoimia ja nähdessään tuota silmiinpistävää heikkoutta oli mahdotointa uskoa, hänet ensin varkaana kuljeskellen asuinhuoneessa ja äärimmäisestä ottanut muistorahan.

Omituista oli, että mies parka antoi jokaiselle, joka vaan katsoi häntä tarkasti silmiin, saman liikuttavan tunteen. Tyttö oli kiirein askelin mennyt pihan ylitse ja ulos portista hakien kerjäläistä, — mutta samassa hän pelästyi kovasti ja leipä palanen, joka hänellä oli kädessään vieri kauvaksi maantielle ja yhtä vähän kuin eilinen armeliaisuuden sisar, kaunis, pieni Louise epäili tarjota kättänsä tueksi hänelle, niin tämäkin kohta ojensi kätensä auttaakseen horjuvaa.

Herra Markus kaihosi nyt yhtä paljon "vierasta poikaa" joka osasi tehdä itsensä naisten lemmityksi, kuin viheriätakkistakin tunkeuvalla ihmisyydellään. — Samassa ei enään näkynyt kumpaakaan henkilöistä tuolla portin ulkopuolella, lienevät olleet muurin takana, mutta sen sijaan kuuli hän, miten Amtmanni kovasti löi keppiään etehisen kivipermantoon ja nähtävästi suurella vaivalla koetti auttaa itseään huoneesen.

Sieltä ei kukaan näyttänyt tulevan häntä auttamaan; hänen rouvansa ei voinut — hän olikin sairaana ja neiti kotiopettaja, hän luultavasti sävelsi tahi maalasi kukkia taikka oli unohtanut itsensä ensimmäisen parhaan romaanin minkä oli keksinyt, ääreen lukemaan.

Herra Markus kiirehti piilopaikastansa pensastossa ja riensi pihan yli Amtmannin jälkeen.

8.

Amtmanni aikoi juuri laskea kätensä oven rivalle, kun kuuli askeleita takanansa. Ponnistuksella oikasi hän köyryistä vartaloansa ja koki jäykällä niskallaan kääntää päätä vähän takaisin. "No, mitä tämä merkitsee? Tunkeukooko mies aina huoneeseni asti?" murisi hän ä'istyneenä eikä aivan pelotta.

Samalla hetkellä seisoi uusi tilan omistaja puoleksi hymyillen hänen sivullansa ja sanoi, esitellen itsensä ja nimensä.

Vanha herra oikaisi heti vartalonsa, ikäänkuin olisi elähyttävä sähkövirta kuihtuneiden jäsenien läpi lennähtänyt — ja siten onnistui hän saamaan todellakin ryhtevän aseman, ja ritarillisuus hänen tervehdyksessään, kärsi tuskin mitään monta kertaa paikatun yötakin tähden, joka liehui hänen laihan vartalonsa ympärillä.

Tupakkapiippu kihisi jo lähimmäisessä sopessa, hänen kädellään äkkiä viipottaessa ilmaa, ikäänkuin tahtoisi vieraan kasvoilta löyhyttää kaikkea muuta paitsi hienolta tuoksuvan tupakan pilven, lausui hän ylpeällä huolettomuudella: "Täytyy polttaa helpompaa lajia, mitä saada voi — hyvät lääkärit ovat tyranneita, eivätkä suurin kysy, josko voi tottua sellaiseen keskinkertaiseen tavaraan, vaiko ei".

Sitten veti hän niin juhlallisesti kehoittaen oven auki, ikäänkuin olisi ollut kysymyksenä astua loistoetehiseen tai pyhään huoneesen. Yhdessä suhteessa pyhitetty olikin tämä jotenkin avara huone siihen katsoen, että kauvimpana seinällä oli vuode, jossa onnettoman vaimon jo yli vuoden oli täytynyt kärsiä ja kestää. Siellä olivat akuttimet, jotka piika, siitä kiitos metsänvartiatalon puille, oli edellisenä iltana silittänyt. Ne riippuivat lumivalkoisina ja somasti lasketettuina vuoteen ympäri, joka loistavine, äsken neulottuine hurstineen ja pieluksineen kelluvien polstarien ja tyynyjen ylitse olisi kelvannut hennoitellun, hienon naisen makuuhuoneesen.

Vuoteen vieressä oli pieni ympyriäinen pöytä; kauniisti nidottuja kultareunuksisia kirjoja oli mahonkilevyllä, ja suuri, taiteellisesti järjestetty kukkavihko kohosi kristallimaljasta… Niin kokonaan köyhyyteen ja kurjuuteen vaipuneena, kuin herra Markus oli ajatellut, ei sairas toki ollut. Raamatun sisaret ympäröivät hänen vuodettansa: vahva, tahdonvoimainen jonka hän ensin oli nähnyt kalanverkko käsivarrella piti huolta ruasta ja juomasta sekä ruumiin huvituksesta ja toinen ympäröi hänet kauniilla pikkukaluilla, hienojen hyvin hoidettujen lasien asettamina. Tämä toinen alentui kai myöskin, hyvin kammattuna, hajuvesistä tuoksuvana ja siistissä puvussa istumaan hänen vuoteensa ääreen ja lukemaan hänelle valittuja runoelmia pienokaispainoksista ja siten tuottamaan matalaan huoneesen heikon kajastuksen entisestä ylimyselämästä.

"Herra Markus, naapurimme, armahani!" esitteli amtmanni, jolloin hän alensi kovan basso-äänensä helläksi, mieliskeleväksi — mies ei huolinut, naurettavasti kyllä ja tahallansa, nimittää vierastansa millään arvonimellä, joka muistutti tilan omistajaa.

Pieni naisen pää, läpikuultavilla, kuihtuneilla, vanhoilla kasvoilla ja lumivalkein hiuksien ympäröimän myssyn alla, näin sanottaessa hypähti vähän pelästyneenä päänaluselta. "Ah, hyvä herra", kuiskasi vanha nainen heikolla, valittavalla äänellä ja ojensi hänelle kuihtuneen, kapean kätensä, jota, kuten näytti, värisytti hermovavahdus. Tämänkin naisen sielussa leiskahti hänet nähdessään näennäisesti tuskallinen tunne siitä että kauvan pelätty, päättävä hetki nyt oli tullut.

Tilanomistaja astui vuoteen luoksi ja nosti tarjotun käden kunnioitettavasti huulillensa. "Sulkekaa, armollinen rouva, uusi naapurinne suosioonne", sanoi hän, "hän on aina pysyvä uskollisena naapurina".

Sairas loi tässä silmänsä häntä kohti, suuret, yhä vielä kauniit silmät, ikäänkuin ei olisi uskonut oikein kuulleensa hänen sanojansa. Mutta kauniit, rehelliset, miehekkäät kasvot, joiden nuorellisen suun sopissa hymyily oli, eivät näyttäneet, että tuntisivat pettuutta ja liehakoitsevia korupuheita, jotka ajattelematta lausutaan seuraavana silmänräpäyksenä unohdettavaksi. Onnellisena vakuutuksessaan, ettei ollut erehtynyt, laski hän nyt, helpoittaen syvällä hengähdyksellä rintaansa, vasemmankin kätensä nuoren miehen kädelle ja puristi sitä. "Miten kauniisti teiltä, että olette köyhiä ajatellut" — tässä tukahtui hänen äänensä ja hän loi aran ja pikaisen katseen mieheensä, joka kovin ryki ja sai yskän puuskahduksen — "että olette ajatellut ilahuttaa amtmannia maatilalla käynnillänne", lisäsi hän äkkiä, siten parantaen tuskin lopetetun edellisen lauseensa.

"Niin, ja ajatteleppa, Sanna, miten tässä kävi minulle!" sanoi amtmanni nauraen. "Luullen, että maankuleksijalla tuolla portin ulkopuolella oli uskallusta tunkeutua jäljessäni huoneesen, sanoin jotain 'miehestä' tai sellaista ja se onkin herra Markus, joka seisoo takanani".

Hän istautui vanhaan, liitoksissaan narisevaan nojatuoliin ja istui siten vastapäätä vierastansa, joka sairaan kädenliikkeen kehoittamana oli ottanut siansa istuimelle sängyn viereen.

"Gelsungenissa niillä ruhtinaallisilla lahjoitusmailla, jotka minulla olivat monta vuotta vuokralla, en milloinkaan tuntenut pelkoa vieraan roistoväen varkauden halusta", jatkoi hän ja hieroi toista polveansa suunvääristyksellä, joka ilmaisi, kuinka kovasti luuvalo häntä vaivasi. "Siellä olivat huoneemme yläkerrassa ja isossa rakennuksessa vilisi palvelijoita. Täällä yksinäisyydessä on aivan toisin; on niin vähän ihmisiä ympärillä ja matalalla olevat akkunat eivät juuri varmuutta lisää. Tuolta ruokailuhuoneesta voisi varastaa tusinoittain hopealusikoita, saamatta siitä aavistustakaan — kun ei sellaiseen panna huomiota ennenkuin kauvan jälkeenpäin, kun muistetaan laskea ne jossain satunnaisessa tarkastuksessa".

Herra Markus puri äimistyneenä huultansa, ajatellessaan viimeisiä hopealusikoita, joista piika eilen niin pontevasti oli puollustanut kumppalinsa, joka oli "uskollinen kuin kulta", myyntihalua vastaan. Vanha rouva katsoi hiljaisena käsiinsä, jotka olivat ristissä peiton päällä, hienon punan noustessa vaaleille kasvoillensa.

"Luullakseni ei teidän tarvitse peljätä mitään sellaista tuolta nuorelta mieheltä, joka oli portin takana", sanoi herra Markus ja kertoi kohtauksensa vieraan kanssa maantiellä ja miten tämä oli saanut viettää yötä tilalla — hän ei salannut vieraan pakoa, jonka ylpeys ja kunniantunto olivat vaikuttaneet. "Hän näytti tänään vieläkin voimattomammalta, kuin eilen", lisäsi hän. "Minä näin, miten teidän piikanne, joka tuli antamaan hänelle leivänpalasta, täytyi kannatella horjuvaa —".

"Piikamme?" lausui vanha nainen kysyvästi, nostaen päänsä päänaluselta.

"Niin, se oli Sanna piika!" vahvisti amtmanni sanojaan niin korkealla äänellä, ettei sairaan enempiä sanoja voitu kuulla. "Minä annoin hänelle vähän rahaa miehelle annettavaksi. Oi, minun tulee oikein sääli miestä", lisäsi hän todellisella säälillä sekä pyyhkäsi kädellänsä harvaa, harmaata tukkaansa samettikalotin alitse. "Minäkin tahdon ihmisraukkaa auttaa, ettei hän tule maatilalta poisajetuksi, jos hän pariksi päiväksi tarvitseekin lepoa ja ruokaa — amtmanni Franzin tapana ei milloinkaan ole ollut apua tarvitsevien pois ajaminen — minä menen tuon raukan luokse ja tuon hänet sisälle".

Hän aikoi nousta, mutta herra Markus ennätti hänet. "Suvaitkaa, herra amtmanni minun mennä hänen luoksensa!" sanoi hän.

"Mutta, ystäväni, en tiedä mitä tänään päivälliseksi saamme", kuultiin heikon, värisevän naisen äänen vuoteelta huudahtavan. "Ja meidän täytyy kumminkin, rakas ystävä, antaa hänelle vuode, ja oikein hyvä vuode".

"Tietysti, mitenkäs muuten, en käsitä, mitä sillä tarkoitat, pikku Sannani", katkaisi amtmanni vihastuneena hänen puheensa. "Eikö meillä siis ole mitä siihen tarvitaan? — Kunnon vuodetta amtmannin luona, jossa koko maailma oli mieltynyt saadaksensa maata muhkeilla untuva-polstareillamme! Älä, enkelini, huolehdi taloudesta. Sinulla on aivan vääriä käsityksiä taloudestamme, kun et enää voi kaikkea tarkastaa ahkera, kunnon pikku emäntäni! Mutta ole huoletta kaikki kulkee tasaista rataansa. Jospa meidän täytyykin olla ulkonaista komeutta vailla, on meillä toki sisällinen perustus, kuten hyvin varustetulle taloudelle tuleekin. Tosin on totta", lisäsi hän uudestaan kynsäisten korvallistaan ja sysäten lakin toiselle korvalle, "että viinistä alkaa tulla puute, siinä suhteessa en voi kilpailla armeliaiden ihmisten kanssa kartanossa. Tuo kirottu luuvalo on taasen ruvennut minua vaivaamaan ja kankeilla jaloillani on minun kokonaan mahdoton mennä kellariin — ja minun periaatteeni on etten milloinkaan anna toisen koskea viineihin.

"Suvaitsette kai kuitenkin, että teidän käytettäväksenne toimitan kopallisen viiniä edesmenneen vanhan ystävättärenne kellarista", sanoi herra Markus lukon hankkilus kädessä sekä seisoen kynnyksellä. "Armolliselta rouvaltahan puuttuu niin kauan vahvistuskeino, joka on tarpeellinen, eikä hän varmaankaan luotansa työnnä pientä virvoitusta viimeisenä lahjana nuoruuden ystävättären kädestä".

Hän meni ylös ja astui nopein askelin pihan yli. Sill'aikaa kun hän oli istunut sisällä vuoteen ääressä, ei hän harmiksensa voinut vapautua "tyhmästä" luulosta. Hetkeä ennen oli solakka tyttö puistossa vetänyt aivinaiset hiansa paljaiden käsivarsiensa päälle, ikäänkuin ne olisivat likaantuneet siitä, että miehen silmä oli niitä katsellut ja heti sen jälkeen oli hän epäilyksettä ollut valmis kietomaan käsivartensa kerjäläisen uumenille — tämä harmin syy oli yhä hänen ajatuksissaan ja häntä kiukutti siihen määrään, että avoimin käsin tarttui ensimäiseen tilaisuuteen, joka tarjoutui, mennäksensä yksin ulos sekä omin käsin toimittaaksensa kaiken avun, joka oli tarpeen.

Mutta tuollahan oli portti sepo seljällään, eikä hän voinut nähdä ainoatakaan elävää olentoa. Vieras lienee, ne pari penniä mukanansa, jotka oli matkarahoiksi saanut, ja sen enemmältä tiehensä mennyt ja tyttö tietysti taasen palannut taloustoimiinsa. Tässä johtopäätöksessä veti hän henkeänsä helpommin, — miten naurattavaa! Mitä se häneen koski ja mitä hänellä siitä oli sanomista, että nuori väki, kansan tyttö ja poika, molemmat vieraalta seudulta toinen toistansa auttoivat?

Palatessansa asuinrakennukseen loi hän terävän, tarkastelevan silmäyksen sen etuseinään. Neiti kotiopettaja oli siis pysynyt häneltä piilossa, sitä ei hän ensinkään pahaksensa pannut, koska tämä oli saanut tietää, että hän aikoi väistyä tämän tieltä niin paljon kuin mahdollista oli. Ei hän tuntenut ensinkään halua nähdä tätä, mutta todellakin oli tällä hänen velvollisuutensa hillitä itseänsä persoonallisen tuttavuuden huomataksensa, minkä hengen lapsia kotiopettaja todellakin oli. Hänelle kirjoittamisen tuuman oli hän äsken vaan vihassa ja vastustelemisen halusta tullut lausuneeksi. Toden peräisesti ei hänellä voinut olla sellaista aikomusta.

Kentiesi hän nyt jo ennakolta jossain akkunassa keksisi tämän kasvot tai vartalon piirteet — hänen täytyi hymyillä näille akkunoille. Ainoastaan kolme oli jotenkuten arvoisia muodostamaan kehyksen ylpeiden naiskasvojen ympärille, nimittäin sen huoneen akkunat, jossa hän äsken oli ollut ja joka valkeine akuttiminen siaitsi ulko-oven vasemmalla puolen. Oikealla peitti yhtä akkunaa luukku, joka vinossa riippui ha'oissaan ja kahden muun akkunan läpi saattoi nähdä lähes tyhjään huoneesen, jossa oli ainoastaan suuri takka, pöytä ja muutamia honka-istuimia. Se oli kai väen huone — jonne piika voi vetäytyä, kun joskus sai työstään levon aikaa — sillä ei se kai ollut tuo ylistetty ruokailuhuone lukemattomine hopealusikoineen?! —

Valkoinen, liehuva esine veti äkkiä hänen katseensa huoneen kattoa kohti. Ullakon akkunasta ulko-oven yläpuolella liehui vapaasti musliiniverho, akkunan laudalla kukki kauniita ruusuja ja vaaleaksi paperoiduilla seinillä, miten ulkopuolelta voi nähdä, rippui muutamia kuvia. Täällä siis kotiopettaja hallitsi. Niin, tänään voi hän pysyä kopissaan — herra Markus ei sillä hetkellä ollut oikealla kaikkien niiden korulauseiden vaihtamistuulella, joista tämä "sinisukka" oli elänyt ja toiminut.

Herra Markus astui taasen pihaan, sen narisevalle, valkoiselle hiekalle, joka hienosti siivilöittynä kerroksena peitti maan. Keittiön ovi oli auki, saattoi luoda silmäyksen koko tiilikivi-lattiaiseen huoneesen, jonka akkunat olivat männikköä kohti. Rouva Griebelin puhtaudesta loistava keittiö voi tuskin kilpailla tämän kanssa, jossa viimeiset, Gelsungenin keittiökunnasta pelastetut vaski- ja tina-astiat moitteettomina kiilsivät ja kaikki puuastiat lumivalkoisissa riveissä seinällä rippuivat. Amtmannin rouvalla lienee ollut oikein päivällisen riittämättömiin varoihin katsoen, homeopaatiliisesti pieni pata, joka kiehui liedellä ja kaksi teurastettua pientä kyyhkyistä odotti sitä hetkeä, jolloin huolellinen käsi heidät pataan panisi — oli niin hiljaista kyökissä, että voi kuulla sinne eksyneen hyttysen surinan ja sen heikot sysäykset akkunan ruutuihin. No niin, sehän olikin luonnollista, että tuo ihmeen uskollinen kamarineitsyt, joka oli "yksi sydän ja yksi sielu" neitinsä kanssa väistyisi yhtä huolellisesti tuon harmittoman vieraan tieltä, kuin suututettu nainen ullakkokamarissa.

Palatessansa arkihuoneesen, huomasi hän kyyneleiden jälkiä lempeillä naiskasvoilla sängyn uutimien takana, amtmannin ollessa täydessä kolmen, neljän havana sikaarin asettamisen sikaariaskin toimessa, mahdollisesti viimeiset siitä tilauksesta, jonka vuoksi metsänvartian samana päivänä täytyi kalliit pitsit taskussa lähteä juutalaisen luoksi.

"No, missä herra Pitkäpartamme nyt oleksii?" huusi hän Markukselle.

Tämä ilmoitti, että nuori mies lienee jatkanut matkaansa sekä istui sen jälkeen paikallensa sairaan vuoteen viereen.

"Eikö hän sitten tiennyt sanoa, minne se oli lähtenyt?" kysyi amtmanni, niin kiintyneenä sikaarien asettamistoimeensa, ettei edes ylöspäin katsahtanut.

"Hän? Niin, tarkoitatte piikaanne? Häntä en nähnyt".

"Vai niin, niin hän paraikaa laittanee päivällistä". — Hän tarjosi herra Markukselle sikaaria, jonka hän toki kiittäen kielsi.

Herra Markus huomasi, miten vanha rouva salaa pyyhkäsi kyyneleen hänen silmikulmistansa. Kentiesi tiesi tämä pitsiasian. Hieno, kudottu pitsi lienee ollut perheen viimeinen peritty omaisuus, jonka myyntihinnan tuo arvoisa puoliso jo ennakolta oli savuina imeskellyt — harmin tunne tuota vanhaa parantumatonta miestä vastaan nousi tätä ajatellessaan nuoressa tilanomistajassa eikä mistään hinnasta maailmassa olisi voitu häntä saattaa kajoamaan ainoatakaan näistä sikaareista.

"Miten taiteellisesti järjestettyjä metsäkukkia!" huomautti hän osoittaen kukkakiehkuraan kristallimaljassa hienosti johtaaksensa sairaan ajatukset pois vähän lohduttavasta aineesta.

"Niinpä luulisi", sanoi amtmanni. "Mutta taiteilijakäsipä onkin nämät kukat järjestänyt. Veljeni tytär, joka nykyään asuu luonani on kasvimaalaajatar, jolle saa etsiä vertoja. Meillä on paljon iloa hänestä ja se pää-oma, jonka olen hänen opintoihinsa pannut, ei ole hukassa, kuten monta taaleria, jotka akkunasta olen heittänyt luulotelluille neroille".

"Ah niin, rakas mieheni on aina luullut täytyvänsä auttaa eteenpäin jokaista, joka taiteesta odotti toimeentuloansa ja tämä jalous on hänelle tullut liian kalliiksi", väitti sairas heikosti hymyillen, katseensa kuolemattoman rakkauden ilmaisulla tarkastaessa miestänsä.

"Nuoruuden hullutuksia ne olivat, pikku Sannaseni, hulluja poikamaisuuksia, mutta tietäköön Jumala, enkö taasen olisi valmis sellaisiin, jos vaan — niin jos vaan vielä eläisin maailman touhinassa. Tuhat vieköön, olisipa hauskaa elää mukana — hauskaa kauheista jaloistani huolimatta, jotka ovat minut kiini naulinneet tänne loukkoon Hirschwinkelissä. No, päivät eivät vielä ole loppuneet ja kun kalifornialainen kultapoikani kerran palaa…"

Hän keskeytti puheensa, kun vanha rouva pikaisella liikkeellä kiivaasti painoi pois käännettyjä kasvojansa päänalusta vastaan. "Mutta mitä toki tahtoisin sanoa", lisäsi hän reippaasti, hämillään silittäessänsä leukaansa — "olisi, että eräänä kauniina päivänä veljeni — hän oli kolmenkymmenen vuoden ikäisenä joutunut leskeksi ja jätti minulle perinnöksi pikku tyttöraukkansa, Agneksemme. Hän ei milloinkaan ollut onnen lempilapsi ja pienen turvattoman hoitajana ei minun tarvinnut sormellanikaan perintöön koskea — ei löytynyt mitään perässä. Niin otimme, Sannani ja minä, tuon sydänkäpysen omaksi lapseksemme, ikäänkuin olisimme sen kaivosta löytäneet eikä siitä ole meillä mitään vahinkoa ollut. Sinä vaikeana hetkenä, jolloin vaimoraukkani sananmukaisesti vaipui kokoon kauheassa hermotaudissaan, näyttihe, mitä Agneksessamme omaamme: hän jätti etevän paikkansa Frankfurtissa ja tuli tänne yksinäisyyteen kipeätä tätiänsä hoitamaan."

"Agnes on enkeli, hän uhraa itsensä puolestamme", sanoi vanha rouva kokonaan liikutettuna ja pikaisesti, ikäänkuin tarvitsisi käyttää tätä silmänräpäystä tytön ansioiden esittämiseen oikeassa valossansa. "Hän on pukeutunut ikeesen, joka —".

"No, no, rakas ystäväni, niin hirveätä ei se sentään ole", keskeytti amtmanni hänet hätäisellä silmäyksellä. Hän kääntyi sivulle päin ja katseli ompelupöytää, joka oli akkunan ääressä. "Hm — hattu ja hansikkaat ovat poissa. Hän lienee taasen metsästä kasvia poimimassa. Olisinpa ollut iloinen, jos olisin saanut esitellä hänet teille. — Sellaisessa humussa, kuin kenraali Guseckin luona, ei hän tosin elä täällä meidän luonamme, mutta kaikissa tapauksissa —".

"Tuon nuoren neidin täytyi asemassaan joutua kovin hemmoitelluksi", tokasi herra Markus pienellä ilkeäntapaisella hymyllä.

"Hemmoitelluksi, kuten perheen omat jäsenet", vahvisti amtmanni tämän keskeytyksen. "Ajatelkaapa vaan: loistava teaatteri, päivällisiä, iltahuvia, oma kamarineitsy, komeita vaunuja" — hän laski nämät kaikki sormillansa — "hän näyttää hyvin kauniilta, on rouvasihminen comme-il-faut, soittaa mainiosti pianoa — ah, Jumalani, miten tuo aina tekee minut vihaiseksi!" keskeytti hän itsensä. "Minulla oli Gelsungenissa flyygeli, soittokone, joka minulle oli maksanut tuhat taaleria. Moni mainio taiteilla on iltahuveissani soittanut sillä — nyt se on eräällä liimatehtailijalla, joka on osannut hankkia rahoja ja puoli tusinaa toiveellisiä liimankeittäjän jälkeläisiä näpsähyttelee sitä. Niin, mutta ei auttanut. Minun täytyi siitä luopua. Tai olkaa hyvä ja sanokaa minulle, missä olisin täällä saanut tilaa tuolle mainiolle koneelle? Olisi ollut hauskaa saadessanne kerran kuulla, minkälainen ääni tällä flyygelillä oli! Veljenityttären käsissä soi tämä soitin oikein ihmeellisen lumoavasti, hänen sormiharjoituksiansakin saatoin huvikseni kuunnella — ah, te ette pidä sellaista?" lisäsi hän kysyvästi, kun nuoren miehen kasvoissa näkyi aivan selvästi ivallinen hymy.

"En"; vakuutti tämä pitemmittä mutkitta. "Pianoa soittavien naisten luku on ääretön, jokaisen päivällisen, jokaisen iltahuvin jälkeen on tuo onneton helylaatikko viimeisenä jälkiherkkuna ja minulla on tapana tarttua hattuuni, kun vaan joku nainen istuu klaveerin ääreen".

Amtmanni naurahti väkinäisesti, rouvansa sanoessa totisesti:

"Minä pyydän teidän uskomaan sanojani että jos olisikin annettu meidän pitää soittokone, niin ei teidän milloinkaan olisi täytynyt paeta tunkeuvaa esitystä. Rakas lapsemme ei etsikään missään yksipuolisessa taiteessa oikeata kutsumustansa, elämänsä määrää —".

"Mutta, pikku ystäväni, minä mainitsin jo, että Agnes on etenkin maalaaja", lausui amtmanni äkkiä ja näennäisellä levottomuudella.

"Hän osaa myöskin toimia kyökissä ja kellarissa", jatkoi rouva — huomasi, että hänelle maksoi enempi lausuminen sisällisen taistelun miehensä niin päättömästi katkaistua hänen puheensa, mutta hän teki sen kuitenkin, vieläpä korotetulla äänelläkin ja huomattavalla painolla sanoissa.

"Minä en oikein käsitä, mitä tarkoitat", keskeytti amtmanni hänet uudestaan. Kova puna nousi hänen poskillensa, hieroessaan vähän äkäisellä suun vääristyksellä polveansa. "Et voine pitää niin suuri arvoisena saada välttämättömästi esitellä Agnekselle, Franz perheen jäsenen ja korkeamman sotilaan tyttären, uutena tutkimuksena tai kyökkikarhuna. Olisipa minun todellakin ollut sääli rahojani, ellei hän olisi edemmäksi päässyt. Asiasta toiseen, herra Markus" — sanoi hän kokonansa muuttaen keskustelu-ainetta, — "Kauvanko aiotte viipyä luonamme Hirschwinkelissä?"

"Ainoastaan muutamia päiviä".

Vanha herra näytti tämän kuultuansa hengittävän helpommin, mutta toisti sentään rypistyneellä otsalla ja tyytymättömällä äänellä hänen vastaukseensa.

"Muutamia päiviä?… Hm, sitten emme kai enää saa iloa nähdä teitä luonamme, jonka vuoksi minä, kun ei tuo onneton luuvalo salli minun tervehdyskäyntiinne vastaamaan, olen pakoitettu tarttumaan suotuisaan hetkeen ja pyytämään suullista vastausta kirjeeseni teille. Siis lyhyesti: miten on nyt rautatiekysymyksen laita? — Oletteko itse ollut tilaisuudessa nähdä, miten riutuneessa kunnossa rakennukset täällä maatilalla ovat — paikkaaminen ja laittaminen ei täällä enään mitään auta. Ja sitäpaitsi tämä vanha könsä, missä asumme, rytisee ja rätisee saumoissaan joka tuulen puuhkahduksella — ja heti kun ensimäinen veturi menee sivuitse, rymähtää kaikki kokoon yhtä varmaan kuin kaksi kertaa kaksi on neljä".

"Sitten on paras sitä ennen repiä se alas —".

"Herra!" — huudahti amtmanni ja näyttipä melkein ikäänkuin olisi hän tahtonut tarttua hiljaisen, tyynen puhujan kurkkuun samalla kun kipeä rouva pelästyksen huudahduksella rukoillen nosti kätensä — "hyvä herra, se on toisin sanoen että tahdoitte heittää minut talostani ja kodistani".

Herra Markus tarttui tyynnyttäin vanhan rouvan käteen.

"Älkäätte, armollinen rouva antako sanojeni itseänne peljästyttää!" sanoi hän. "Tämä huoneus, joka kieltämättä on maahan kaatumaisillaan, ei liene teille niin rakas, ettette haluaisi nähdä mitään muuta sen sijassa. Minä aion rakennuttaa sahamyllyn perustuksista uudelleen; ei mitään muuta jää minulle tehtäväksi kuin, etten tahdo, että rakennus jonakuna kauniina päivänä hautaa vuokraajani raunioihinsa. Ja täällä käy uudestaan rakentaminen paljon helpommin ja pikemmin kuin tuolla joen reunalla. Minä vakuutan teille, että siitä on tuleva kaunis, mukava huoneus tilavine, terveellisine huoneineen, verandoineen ja ikkunaruutuineeen. Me rakennamme sen vähintäin kolmenkymmenen askeleen matkalle haitallisesta rautatien radasta, tallin ja navetan sioitamme huoneen pohjoispuolelle, ja piha saa tilansa huoneuksen takana, jonka vuoksi me luonnollisesti kaadamme männikköä tuolla niin paljon kuin tilan vuoksi vaaditaan… Aivan kohtuullista on, että minä siksi ajaksi kuin rakennus työtä kestää hankin teille sopivan asunnon, jonka vuoksi pyytäisin teidän muuttamaan kotitaloon, jossa asetan toisen puolen yläkerroksen huoneista teidän vapaasti käytettäväksenne — toivon että rakkaan ystävävainajanne toverit hupaisesti teille hänestä muistuttavat ja että viihdytte siellä, kunnes — kuten varmaan luulen toukokuun alussa ensivuonna — voitte palata maatilalle. Suostummeko asiaan näin?"

Rouva koki, katkerasti itkien ja liikutuksesta aivan mykkänä viedä sen käden, joka vielä hänen kättänsä piteli, huulillensa, jonka nuori mies kuitenkin liikutettuna esti.

"Ei, ei", sanoi hän punastuen hämistä, "älkää minua kiittäkö. Ottakaa, mitä teen, viimeisenä tervehdyksenä jalolta vainajalta tuolta haudan toisella puolen olevalta maalta".

Amtmannikin näkyi olevan hämmästynyt ja sanaton. Hänkin lienee tuntenut tarvetta kiitollisesti tarttua nuoren miehen käteen, mutta tämän viimeiset sanat kuultuansa vetäysi hän takaisin ja heristi korviansa. Hän veti kätensä takaisin ja hänen viekkaasta katsannostansa saattoi sellainenkin joka ei ollut aivan suuri ihmistuntia, nähdä, että hänessä selkesi äkkiä ajatus, että "jotain täytyi piillä" tämän tavattoman jalouden takana. — Hän oli noita raakoja, kaikissa elon vaiheissa itserakkaita luonteita, jotka eivät milloinkaan myönnä itse hävittäneensä valtaansa ja arvoansa; he kokevat niin pian kuin mahdollista on tekeytyä joka tilaisuuden vallitsijoiksi, vaikkei heille jätettäisikään kahta tuumaa enempää liikkumisen ja hengittämisen tilaa.

"Niin, kallis ystävättäremme", sanoi hän tyynellä ja kylmällä äänellä sekä ylpeällä katsannolla, "hän tiesi aivan hyvin arvostella, mitä hänelle olimme olleet. Hänestä eroitettuna kannoimme uskollisesti huolet ja ilot hänen kanssaan ja vihdoin halusta jaoimme yksinäisyyden hänen kanssaan täällä ikävässä Hirschwinkelissä… Kuinka monta kertaa enkö huolimatta säästä ja tuulesta mennyt pelaamaan pattia hänen kanssaan lyhentääksensä häneltä pitkät, ikävät talvi-ilmat — enkä shakista lukua pidäkkään, päinvastoin, sen teille vakuutan, hyvä herra!

"Hän on tehnyt meille enemmän kuin yhteensä koko joukko niitä ystäviä, jotka ennen tavallisesti tungeskelivat peli- ja ruokapöytäin ympärillä kotonamme", pisti sairas arasti ja vapisevalla äänellä väliin.

"Älä ole ankara rakkahin ystäväni! En ensinkään nytkään suvaitse että moititaan noita hauskoja ihmisiä. Mutta sinä olet aivan oikeassa — Clotilde oli kiitollinen sydämensä pohjasta asti ja olisi varmaankin selvemmin tämän osoittanut, ellemme helposti ymmärrettävästä hienotunteisuudesta aina olisi olleet sellaista vastaan".

Hän kohotti olkapäitään.

"Niin, niin täytynyt kerrassaan olla — kuolo tuli äkkiä hänelle, hänen vähintäkään aavistamattansa — muuten olisi varmaankin nyt paljon aivan, aivan toisin".

Herra Markus kääntyi tyytymätönnä tuosta korkeasta kerskaajasta, joka jotenkin suoraan sanoi hänelle silmiin, että hän, amtmanni, siveellisen lain mukaan olisi Hirschwinkelin oikea omistaja, ellei olisi ollut narri, jonka tehtyjen uhrausten hyvin perustettuja vaatimuksia edellisen omistajan liian aikainen kuolema olisi ehkäissyt. Terävä vastaus eli tunkeumaisillaan nuoren miehen huulilta, mutta varoten näkyvästi pelästynyt sairasta joka liikutettuna pelonalainen, rukoilevainen katsannossaan koki nähdä toisen kateutta, hillitsi hän itseänsä ja vastasi tyynesti: "Niin paljon kuin tätini monivuotisen asianajajan kautta tiedän, oli hän aina pitänyt itseänsä elinajaksi asetettuna hoitamaan miehensä jälkeen jäänyttä omaisuutta. Ainoastaan ja yksin siitä syystä ei hän tehnyt mitään testamenttimääräyksiä tilusten suhteen".

"Niin, niin — teillä voi olla oikein — niin, niin", mutisi amtmanni, samassa äkki-hiljaa istuen nojatuoliinsa takaisin. "Minä muistan hänen joskus lausuneen jotain sellaista. Täytyy siis olla kiitollinen teille, joka ette kokonaan ole huomaamatta jättäneet monivuotista, sydämellistä suhdetta meidän ja hänen välillään. Ja siksi otankin vastaan ystävällisen tarjoumuksenne muuttaa joksikuksi ajaksi kartanoon, mutta — suokaa anteeksi — mitä sillä aikaa teen karjatarhani kanssa?"

Oli vaikeata pysyä totisena tätä naurettavaa halua kuullessa ylpeillä viimeiseen asti.

"No", sanoi herra Markus, ruveten puuhailemaan hansikoidensa napeilla, jotka olivat au'enneet, "minä sivumennessäni näin yhden lehmän navetassa".

"Niin — aivan oikein — tätä nykyä — herra Markus. — Minä olin äskettäin pakoitettu myymään kaksi muhkeata schveitsiläisrotuista lehmää maanviljelijälle — ikävä seikka! — Minun on siitä kokonaan paha ollani, herra Markus. Täällä maatilalla ei ole kaikki siinä kunnossa, kuin olla pitäisi, ei yksikään tiedä sitä paremmin kuin minä itse, mutta eipä minulla olekaan yhtä renkiä. Minä olen kirjoittanut oikealle ja vasemmalle, tältä seudulta en mistään hinnasta maailmassa tahdo itselleni palvelijaa ottaa; asukkaat tällä seudulla eivät kelpaa suorastaan mihinkään, — minä olen tarjonnut yhä parempia ja parempia palkkaetuja, mutta ne raukat luulevat että täällä on liian yksinäistä ja autiota eikä suorastaan mitään ole Hirschwinkelissä saatavissa".

"Suvaitsetteko minun tehdä kokeen siinä suhdassa", lisäsi kartanon omistaja. "Lehmän viemme kuitenkin kartanoon, ja siipikarjankin on siellä hyvä olla. Mutta niinpian kuin uutisrakennus on valmis, täytyy kaikkien mennä entistä rataansa — se on, hankimme riittävän luvun lehmiä navettaan sekä niin suuren työvoiman kuin tarvitaan huolelliseen maatilan hoitoon, ellei kaikkien anneta joutua kokonaan rappiolle. Minä pidän huolta tästä ja toimitan niin, että renki, niin pian kuin mahdollista on, tulee palvelukseenne, sillä elon korjuu rupee kiirehtimään, itsestään ymmärrettävä on" — hänen hansikkansa nappi ei ensinkään tahtonut mennä kiini ja puhuja kiinitti siis siihen koko huomionsa — "itsestään ymmärrettävä on, että sitä paitsi tarvitsemme piian, oikean talonpoikaistytön rotevaa laatua, joka ymmärtää tehdä työtä… — Se tyttö, joka nyt tavallisesti toimii maatilan niityillä, ei kai oikeastaan sovellu sellaiseen työhön".

Sairas laski kuihtuneen, vaalean kätensä silmiensä päälle ikäänkuin hetkellinen heikkous olisi hänet vallannut, ja amtmanniin sattui samalla hetkellä raju yskänpuuska, niin että hänen kasvonsa muuttuivat veripunaisiksi.

Mutta herra Markus oikein paloi uteliaisuudesta saada kuulla jotain tytöstä ja piti kiini tilaisuuteen niin sopivasta aineesta huolimatta vanhan pariskunnan tuskista ja puuskista.

"Sen mukaan kuin minulle on kerrottu, on hän kaupunkilaislapsi, tai ainakin viimeksi palvellut suuressa kaupungissa?" jatkoi hän yksipäisesti kysymyksiinsä.

"Niin, hän oleskeli Frankfurt-am-Mainissa", vastasi vanha rouva, jonka oikea käsi oli pudonnut peitolle ja nyt hyvin epävakaisena hypisteli päällistä. "Hän ei ole tällaiseen toimeen kasvatettu, ah, kaukana siitä. Paras herra Markus —".

"Ja senvuoksi olemme teille erittäin kiitolliset, jos tahtoisitte hankkia meille oikein rotevan talonpoikaispiijan", liitti amtmanni korotetulla äänellä. "Milloin siis aiotte uuden rakennuksen alottaa, herra Markus?"

"Minä viivyttelemättä puhuttelen rakennusmestaria lähimmäisessä kaupungissa" — vastasi nuori mies nousten ylös tyytymättömyyden, vieläpä perinpohjaisen vihastuksenkin tunne näkyi selvästi hänen kulmakarvojensa välisestä rypystä — "enkä kauvan viivyttele ennenkun näytän teille rakennuksen pohja-piirroksen".

Amtmanni tahtoi välttää väkisin seurata häntä ulos. Ulkona etehisessä pysähtyi hän salaisella katsannolla.

"Sangen rakastettavaa ja kaunista on mitä meille tahdotte tehdä", kuiskasi hän matalalla äänellä toisen korvaan. "Minä olenkin teille sangen kiitollinen, mutta älkää uskoko, minä pyydän teitä, että siinä mitään uskallatte; mitä suoritatte, saatte viimeiseen penniin asti takaisin. Te ette kadota rahojanne … siitä seikasta vastaan minä… Nähkääs, tuolla sisällä en uskaltanut sitä lausua; puolisoni itkee silmänsä pilalle odottaen poikaansa — se on ikävä seikka meille. Sellainen pieni, raukka naisen sydän! Niin jospa hän ryysyisenä, repaleisena palaisikin kotiinsa, niin olisi äiti kuitenkin sanomattoman onnellinen saadessaan hänet luoksensa — sellaisia ovat naiset, ja sellaisissa tapauksissa täytyy perheen-isän tietää pitää asia oikealla tolalla. Minä en todellakaan antaisi sellaisten turhuuksien pilata poikani menestystä! Hänellä on ollut erinomainen onni, sillä veitikalla, joka piti ahtaana kotoa, mainiota kotoa Thyringissä. Tuo nuori veitikka on jo jonkunlainen nabo (raharuhtinas). Kunhan vaan odotan vuoden tai pari kuluvaksi, voin kaikkien nöyrimmästi kysyä Hänen Ylhäisyytensä Serenissimolta, paljonko Gelsungenin lahjoitusmaat maksavat —".

"Tiedä huutia kirottu roisto, ellet heti mene tiehesi!" keskeytti hän itseään, tempaisten kalotin paljaasta kiireestään ja heitti sen avonaisesta ovesta kyökkiin kissaa kohti, joka juuri oli hypännyt pöydälle siepataksensa toisen teurastetun kyyhkysen.

Hän lyhkytti keittiöön ja ajoi kepillään kissan pihalle, jonka jälkeen sulki oven keittiöön, jossa ei ketään näkynyt. Liemipadasta ei noussut vähintäkään höyryn usvaa — tuli liedessä oli selvästi kauvan sitten sammunut.

"Mitä hullutuksia nyt taasen!" mutisi amtmanni kiukusta ja ponnistuksista punoittavana. "Vaikka pitäisi kymmenenkin palvelijaa ja heille maksaisi palkan, niin kaikki, niin hyvin yksi kuin toinenkin, jättäisivät ovet ja akkunat auki ja paistaisivat kissoille kaikki mitä runsailla rahoilla on ostanut… Olimmepa melkein jäämäisillämme päivällisellä tänään. — Hullutuksia! Missä hän nyt taasen oleskelleekin?"

"Niin missäpä hän nyt oleskelleekin?" ajatteli herra Markuskin itsekseen, amtmannilta jäähyväiset otettuansa, käydessään pihan yli puistoon päin, palataksensa kartanoon samaa tietä, jota oli tullutkin. Hän loi äkeän silmäyksen ullakkokamarin ikkunaan, jossa musliiniakuttimet yhä vielä tuulessa liehuivat kevyeinä kuten kesäinen hatara. Sangen todenmukaisesti oli neiti kotiopettaja paennut tuonne yläälle ja kaksi tytön päätä kääntyi nyt kai salaa ivahymyllä häntä kohti… Olipa kuitenkin melkein liika uskaliasta, että hän siten heitti huoletta hunningoille isäntäväkensä huonon ja niukan aterian sekä syystä veti itsellensä heiltä kovimmat torat sen vuoksi ettei sattuisi taasen kohtaamaan häntä.

Puistossa oli yhtä hiljaista ja autiota. Mehiläiset surisivat hiljaksensa pensastoissa, joiden läpi puoli tuntia sitten, kuten hän otaksui, vaalea pukuinen nainen oli astunut, hätähätää leikataksensa muutamia kyökkikasveja keittiön tarpeiksi. Tuossapa oli ripoitettuna pitkin tietä viheriöitä oksia, joita hän oli sattunut pudottamaan, selvästi näkyi, ettei yksikään jalka vielä ollut niiden yli astunut. Lehtimajassa saattoi herra Markus vielä aivan rohkeasti ottaa käteensä kirjoitusvihon, sillä ei lähellä eikä kaukana löytynyt ainoatakaan ihmissilmää, joka näkisi, miten ivallisesti hän nauroi.

Aivan oikein, pienen vihon ensi sivut olivat täynnä samaa viattoman kirjoitusvihon, jota piti kädessään, mutta olipa hänellä paljon syytä olla harmissaan. Mihin pälkähäsen eikö hän, tyyni ja selväjärkinen mies ollut joutunut! Elämän iloiset nautinnot olivat tähän asti hänen olentonsa anastaneet, säännöllisesti ja reippaalla työhalulla oli hän kotona toimensa täyttänyt konttoori-pöydän ääressä heittäytyäksensä sen jälkeen sydämen halusta jalojen nautintojen pyörteesen — ei mikään ollut tähän asti voinut riistää häneltä unen suloista hyväilyä tai hyvän ruokahalun etuja — ja nyt havaitsi hän alussa hupaisan olonsa maaseuduilla olevan yksipäisten mietteiden, joita ei voinut poistaa, häiritsemänä. Haluttomana sysäsi hän rouva Griebelin herkut syrjään ja oli jo tänä aamuna, ennenkuin kukko oli kimeitä aamuhuutojaan kuulua antanut, kadottanut unen sään ja valveilla kääntänyt päätänsä edestakaisin lämpimällä pieluksella tummien uutimien ympäröimässä sängyssä.

Tuo maatila, tuo vanhaa soreata käsialaa, joka herra Markukselle oli esiytynyt vaativaisessa kirjeessä, jonka amtmannin lausunnon mukaan ja tämän puolesta oli edelliselle lähetetty. Mitään värsyjä ei kuitenkaan näillä lehdillä ollut, vaan hajanaisia mietteitä, aina sen mukaan kuin silmänräpäys niitä oli vaikuttanut, ajatelmia ja lausunnoita selkeästi ajattelevalta ja ymmärtävältä tytöltä. — Nämä vihon sivut antoivat todellakin suosiollisen todisteen nuoren neidin luonteesta. Yhtä äkkiä kuin hän oli jättänyt hyvän paikkansa ruvetaksensa sairaan hoitajaksi, samoin oli hän epäilyksettä vaihtanut nuo ei perinpohjin tarpeelliset, runolliset sielunpuuskat köyhtyneen enonsa järjestyksellä pidettyyn, niukkaan kassakirjaan. — Mutta miten voi tämän pontevan ja päättävän menettelyn yhdistää nuoren neidin esiytymiseen? Nyt kuten ennenkin passautti hän kamarineitsyellä itseänsä ikäänkuin olisi oikea prinsessa.

Täynnä harmia puristi hän hylkiö salaperäisine kotiopettajineen ja puolihulluine kerskurineen, amtmannineen, sfinksikasvoisine ja jalovartaloisine tyttöneen, tuon karkean työpuvun peittämänä, "hän" joka äköitytti ja kiusoitti häntä, niin kun ei vielä kukaan ollut voinut, sekä tuo "ihmisellinen, tiedon haluinen" metsänvartija, tuo kärsittämätön ihminen, joka levitti kietovat kätensä tytön perään — kaikki, kaikki nämät toivoi hän sinne missä pippuri kasvaa, taikka siitä levottomuudesta, joka häntä kiusasi ja jota hän ei hyvällä eikä pahalla voinut itsestään poistaa.

Tänään aikoi hän matkustaa kaupunkiin ja neuvoitella saman rakennusmestarin kanssa, jonka piti ottaman sahamyllyn uudestaan rakentamisen. Maatilan uuden asuinrakennuksen suunnitelma saattoi jo parin päiväin päästä olla hänen käsissään samoin kuin rakennuskontrahtikin silloin olisi valmis allekirjoitettavaksi. Kaiken muun saattoi hän huoletta heittää Griebel vuokraajalle ja hänen rehelliselle vaimollensa toimitettavaksi — he paraiten voisivat toimittaa uuden palvelusväen pestaamisen, amtmanni-perheen väliaikaisen muuttamisen kartanoon sekä sittemmin karjan ostaminen. — Omiin toimiinsa tarvitsi hän ainoastaan muutamia päiviä, jonka jälkeen hän aikoi pudistaa tomut jaloistansa eikä yöhön ja vuoteen palata Hirschwinkeliin… Siksi aikaa jäi edesmenneen ylimetsänhoitajan rouvan muistokirjassa oleva testamenttimääräys hänen salaisuudekseen, kunnes hän taasen tyyneenä ja hyvässä rauhassa olisi saanut ajatella kenen hoitoon hän uskoisi kipeän rouvan huolettoman toimeentulon huolen.

Hän heitti kirjoitusvihon kivipöydälle ja jätti puiston, jonka vanha, rapistunut galleriportti ikäänkuin heikolla huokauksella hänen takanansa meni kiini. Tällä hiljaisella, elämään väsyneellä elonmerkillä luuli hän nyt lopettaneensa kaiken suoran yhdistyksen niiden ihmisten kanssa, jotka jätti takansa. Puuttui kuitenkin sangen paljon, että hän olisi myöntänyt itse olleensa se, joka päätä pahkaa oli syöksynyt näihin vieraisin olosuhteisin ja itse olevansa syyllinen, jos joitakuita kaitselmuksen näille vieraille ihmisille kehräämiä säitä tarttuisi häneen, kuten sitkeät, kiermuilevat köynnökset, jotka ruohoa kasvamalla, vähän kuljetulla polulla, ikäänkuin siihen pannut ansat, kietoutuivat hänen jalkoihinsa, ja joista hän voi vapautua ainoastaan polkien ja repien niitä…

9.

Kaksi päivää oli kulunut hänen käymisestänsä maatilalla. Edellisenä päivänä oli rakennusmestari ollut Hirschwinkelissä; hän oli ilmaissut kaikissa kohdin olevansa yhtä mieltä rakennustuumien suhteen kuin kartanon omistajakin, sekä luullut rakennuksen suurimmalla kiireellä voivan valmistaa. Herra Markus oli johtanut häntä maatilalle tarkastukseen — mutta hän ei luonnollisesti ollut astunut asuinhuoneen kynnyksen yli, siihen oli hän liian pysyväinen päätöksissään. Hän ei kuitenkaan voinut estää amtmannin astumasta akkunaan tulisin, ylistävin sanoin kiittämään häntä jalosta lahjasta, kopallisesta hyvää viiniä, jonka herra Markus heti viime käynniltä palattuansa, oli maatilalle lähettänyt. Hänen täytyi sitä paitsi kohteliaasti pitää hyvänänsä kun amtmanni sanoi tahtovansa vastata käyntiin. Vanha herra tulikin kartanoon muutamia tuntia myöhemmin tai "noin hämärässä".

Herra Markus istui juuri puistopaviljongissa, kun hän näki kaksi henkilöä tulevan esiin männikön varjosta — toinen mieshenkilö, joka raskaasti nojausi keppiin ja vaivalla horjui eteenpäin, toinen nainen, jonka käsivarrelle vanha mies nojausi. Eikö rouva Griebel ollut kertonut, että kotiopettaja oli yhtäläinen humalaseiväs kuin vieras piikakin? — Hän se kai oli, korkeavartaloinen solakka nainen komeassa hyvin tehdyssä vienoin laskoksin riippuvassa tummassa puvussa — harmaa olkiharso pienestä, valkoisesta olkihatusta ja oli ikäänkuin tomuinen hämmähäkin verkko hänen kasvoillansa.

Oikein naurettavaa oli nähdä, miten loukattu, kaunis nainen heti kuin herra Markus astui rappusille, äkkiä kuiskasi muutamia sanoja enollensa, jonka jälkeen hän muutamalla askeleella riensi männikköön ja katosi jälkeä jättämättä… Vanha herra pudotti keppinsä ja kääntyi hämmästyneenä ja vaivoin ympäri katsoaksensa hänen jälkeensä mutisten pienen, hartaan kirouksen. Samassa tuli hän autetuksi tilastaan herra Markuksen kautta, joka oli rientänyt esiin ja jonka käsivarrelle hän nyt sai nojata samalla kun hän ällistyneenä kiroili nykyajan nuorten naisten arkuutta ja hämiä.

Ei ollut helppoa saada amtmanni jyrkkiä rappuja myöten paviljonkiin, mutta kerran sinne päästyänsä istui hän mukavasti nurkkasohvalle ja tarkasteli tyytyväisenä tuota aivan somaa nuoren miehen asuntoa. Hetken kuluttua oli sigarreja ja kaksi kimaltelevaa, viheriäistä lasia pöydällä, ja jalon Rheiniviinin kallis tuoksu kohosi pitkäkaulaisesta pullosta. Herra Markus sytytti uuden kattolampun ja sen loistavassa valossa saattoi käsittää miksi käynti oli iltahämärässä määrätty tapahtuvaksi — vanhan herran laihoilla hartioilla riippui nimittäin ikäänkuin vaatenaulassa enemmän kuin säällisesti kulunut, huolellisesti paikattu nuttu. Hänen paitansa oli kuitenkin valkeuden ja puhtauden suhteen aivan moitteeton ja hänen kaulahuivissansa loisti ikäänkuin rintaneula tekokivi vanhanaikuisessa kehyksessä.

Herra Markus ei voinut itseltään salata, että hän vietti sangen hupaisen hetken. Vanha mies puhui sangen hauskasti maailmasta ja elämästä, hän näytti olevansa tieteellisesti sivistynyt ja selvään huomattavasti esiytyi tuon kevytmielisen tuhlarin luonteessa tuo omituinen kohta, jonka mukaan hän kaikissa vaiheissa ja kaikissa eri tilaisuuksissa oli varustettu parhaimmilla ja varmimmilla neuvoilla muita varten mutta ei milloinkaan sellaisilla itsellensä.

Myöhempään illalla saattoi herra Markus itse vieraansa tämän kotiin — sitä ei taasen millään tavalla voitu välttää, sillä yksin ei tuo luuvalon puoleksi halpaama mies voinut kulkea niin pitkää matkaa, eikä ketään ollut häntä noutamaan saapunut. Kuitenkin keksi herra Markuksen tarkka korva epäluotettavan hiipimisen puunrunkojen välissä tien vierellä, mutta ne naiset, jotka niin loukkaavalla tavalla olivat välttäneet jonkunlaiseen yhteyteen joutumista hänen kanssansa — lieneekö se sitten ollut kotiopettaja tai tuo inhoittava kaino piika — niitä hänkin halveksi sekä sanoi lujaa vähäkuuloiselle amtmannille, kun he olivat kappaleen matkaa eteenpäin kulkenut, että joku otus lienee eksynyt tuohon pieneen metsikköön, hän kuuli, miten se hiipi eteenpäin. Naurahtaen hiljaisesti, pilkkaavasti, kävi hän eteenpäin, toisella käsivarrella taakkana tuon vanhan viinistä hieman tajuttoman miehen koko paino, toisella kirjapaketti, jonka amtmanni oli hyllyltä ottanut, sanoen oikein janoavansa hyvää lukemista; hänen oli täytynyt tilan puutteen vuoksi myydä, se on pilkka-hinnasta pois lahjoittaa koko kallis kirjastonsa, josta hän oli tuhansia riikinmarkkoja maksanut.

Griebel vuokraajan kanssa oli herra Markus pian sopinut. Tuo rehellinen mies ilmoitti olevansa heti valmiina auttamaan kartanon isäntää tämän "samarialais-työssä" ja hänen rakas puolisonsa oli myöntynyt ehdotukseen muistutuksella että, mitä Pietarinsa kerran tahtoi, tahtoi hänkin, tapahtuihan se kuitenkin, jospa hän kymmenenkin kertaa olisi suopeimman katsantonsa ottanut ja näyttänyt hiljaiselta ja tyyneltä kuni pieni hiiri, niin olisi Pietari kuitenkin päätöksensä tehnyt ja siksipä antoikin hän Jumalan nimessä myöntymyksensä siihen. Mutta ei kukaan kuitenkaan voinut häntä kieltää ihmettelemästä ja pitämästä huolta nuoresta herrasta, joka piti kaikki niin vähäpätöisinä, ikäänkuin ei mikään taitokaan olisi tanssia liukkaalla jäällä amtmannin rouvan ja vieläpä kotiopettajankin kanssa kentiesi voisi viihtyä asumaan yhdessä, hän kyllä myöntyisi nostamaan ja kantamaan vanhaa rouvaa ja yöllä valvomaan tämän vuoteen vieressä, sen tekisi hän aivan halusta, ja mitä kotiopettajan ylpeään katsantoon tulee, niin eihän tarvinnut huomata sitä. Mutta amtmannin itsen tuon laiskurin, tuon herkuttelijan, tuon "ymmärtävän" kanssa, niin hänen kanssaan ei riidatta menisi, sen tahtoi hän heti edeltäkäsin sanoa — ja jospa hän, Griebelin emäntä, ruokkisikin toisen lehmää voileivillä, ja muutamia nälistyneitä kanoja sokurileivillä, niin olisi amtmannilla kuitenkin jotain moittimista ja torumista, siitä oli hän varma. Ja mitä taasen tuli piikaan suurkaupunkilais pukuineen ja hienoine käytöksineen, niin ei tämä milloinkaan sopinut täällä maaseudulla, jossa täytyi tehdä kovaa työtä karkeissa talonpoikaisvaatteissa ja suojelusverhoitta. Tuo omituinen olento yllytttäisi palveliat vaan isäntäväkeä vastaan, ja erittäin hän itse ei voinut kärsiä tyttöä. Miten sattuma vielä päällekaupan antoi vieläkin pohjaa tälle vastenmielisyydelle sen sai herra Markus vielä samana päivänä täysin määrin kokea.

Hän oli kirjanpitäjältänsä saanut lavean kertomuksen ja oli sen johdosta pakoitettu antamaan vastauksen muutamissa kiiruhtavissa asioissa. Hän oli sen vuoksi jo pari tuntia istunut kirjoituspöytänsä ääressä altaanihuoneessa tehden ahkerasti työtä, tietämättä muusta maailmasta mitään. Vuokraajan perheestä ei tänä päivänä ollut käynyt hänen luonansa, hän oli yksin päivällisensä syönyt, jonka eräs piika oli kattanut. Tämän lähdettyä huoneesta oli hänen kynänsä raappina paperille ollut ainoa ääni, joka oli keskeyttänyt syvän hiljaisuuden alttaani huoneessa. Vihdoin avasi kuitenkin rivakka käsi oven ja rouva Griebelin kenkien kuultiin narisevan — kuten tavallisesti toi tämä itse hänelle iltapuoliskahvin.

"Todellakin, herra Markus, mainio, pikkuinen, viileä paikka sentään kartanomme", sanoi hän toisen ojennettua kätensä tervehdykseksi. "Tuolla ulkona on oikein helle, kuten leipomatalossa." Hän pyyhkäsi esiliinansa kulmalla kasvojansa ja kaulaansa. "Minä olen tänään Louiseni kanssa ollut heiniä kokoomassa ja saimme koko kopsallisen mansikoitakin samalla kertaa. Jo neljä olimme me ylhäällä ja lähdimme matkalle. Meidän täytyi kulkea pitkiä matkoja, sillä tällä seudulla ei löydy sieniä. Mutta tuolla Grafenholzissa, siellä nousee niitä runsaasti sateen jälkeen — saatatteko ajatella: niin suuria kuin puoli nyrkkiä, ne kasvavat vanhojen hiilihautojen ympärillä. Niin, ellei sieltä sellaisia saisi, ei kymmenenkään hevosten kyyti voisi pakoittaa minua astumaan jalkoineni Grafenholziin. Minä en voi kärsiä sen paikan metsänvartijaa, hän pitää itseänsä yhtä mahtavana ja röyhkeänä kuin nuokin tuolla maatilalla. Ja sen verran täytyy heti samalla kertaa teille sanoa, etten minä oleskele saman katon alla tuon amtmannin vieraan piian kanssa — se ei nyt ensinkään käy laatuun ja Louisenikin tähden, kun hän tulee loma-ajoiksi kotiin. Niin, niin, minä olen tänään nähnyt jotain, niistä! Tai mitä te tuumitte siitä asiasta, että tuo tyttö sangen aikaiseen — kello oli puoli viisi aamulla — tulee metsänvartian huoneesta ulos neitiä vastaan — uh, te itsekin lennätte oikein tulipunaiseksi kasvoiltanne moista kuullessanne. Niin, teillä on oikein, täytyy hävetä aina sydämestään asti sitä, miten naiset meidän aikoinamme käyttävät!?"

Hän laski täyteen kaadetun kahvikupin paperien viereen pöydälle. "Ja nyt tiedätte tuon häväistysjutun, ettekä enää ihmettele, jos Griebelin emäntä pitää nenänsä pystyssä. Jos niin tarpeellista on, että amtmannilla täytyy täällä olla oma piika, niin pidän minä huonetta kelvollisesta piiasta niille, sillä se, joka heillä nyt on, ei tule asumaan saman katon alla minun kanssani. Teidän, herra Markus, täytyy selvästi huomata, että minulla on oikeus, eikä pyytää mitään sellaista. Griebelin luona on rehellisyys ja kunniallisuus aina etupäässä… Mutta älkää nyt antako kahvinne jäähtyä, älkääkä kirjoittako niin paljon, että tulette kipeäksi! Näyttää todellakin ikäänkuin otsanne hehkuisi".

Ovi oli tuskin hänen jälkeensä kiini mennyt, kun herra Markus hyppäsi ylös, ikäänkuin siten olisi väkivaltaisesti tahtonut repiä ne kahleet, jotka olivat häntä pitäneet kiini paikallansa alttaani huoneessa. Rouva Griebel saattoi tosin olla hyvä, mutta hän oli, kuten kaikki vanhat naiset, juoru-akka. Hän oli hillinnyt itseänsä, ettei olisi tarttunut tämän olkapäihin ja pudistanut häntä; niin liikutetuksi oli hän käynyt. Ei käynyt kieltäminen, että paneteltu tyttö piti paikkansa ja oli uutterasti käytöksessään sekä koko olennossaan koki pyrkiä säätynsä yli, mutta hänen maineensa oli puhdas, jospa hän mihin aikaan vuorokaudesta tahansa tuli metsänvartian huoneesta. Hän tunsi itsensä kuitenkin aina kiusallisesti peljästyneeksi, joka kerta kun hän kuuli tätä tyttöä mainittavan viheriätakkisen kanssa. — Ja tässä selkeni hänelle — hänen "samarialaistyönsä", kuten Griebel vuokraaja oli nimittänyt hänen aikeitansa amtmannin suhteen, sai aivan toisen käänteen, kuin hän oli aikonut. Hyvällä omalla tunnolla voi hän tosin sanoa, että hän alkuperäisesti oli aikonut pauna tätinsä testamentin täyteen voimaan asianomaisten mahdolliseksi hyväksi, mutta hänen pikainen, melkein liika hätäinen toimekas ryhtymisensä ei ollut jalommista perusteista lähtenyt — hän ei ollut viheriätakkiselle suonut ihmisyyden kipenää; hän oli tahtonut ennättää tätä ennen ja siten vaikuttanut sen vastakohdan, jota hän hehkuvalla innolla oli halannut. Tytön itsensä uhraavaiset huolet tulisivat nyt tämän isäntäväelle hänen toimiensa kautta tarpeettomiksi ja siinä tapauksessa voisi viettää häät milloin tahansa…

Rouva Griebelillä oli oikein, hänen otsansa hehkui ja veri tykki kuumeen tapaisesti hänen ohimoillaan. Lakkaamatta mittasi hän askelillaan huonetta ja siinä selkeni täydesti hänelle, mitä sydämessään liikkui.

Eikö ollut ikäänkuin ylimetsänhoitaja vainaja pilkkaavasti hymyellen katsoisi "sepän poikaan", jossa työmiehen veri oikein vaiston tapaisesti koki selittää sanoja: "saman säätyiset lapset sopivat parhaiten". Hänen sydämensä oli täydessä kapinassa tytön vuoksi, joka söi päiväläisen leipää, työpukuisen ja työstä kovettunut kätisen tytön vuoksi. Mutta oliko tytön valkealla otsalla, hänen joka morsiamen tapaisessa lumoavassa kukoistuksessa seisoi sepän rinnalla, oliko hänen otsallensa kirjoitettu, että hän oli aatelisverta? — Eikö tyttö kuumine, aaltoilevine kähäröineen rohkeasti voinut asettaa tuon vaalean tytön rinnalle? Eikö hän ollut yhtä kaunis, eikö hänellä ollut sama sydämmellinen viehättävä katsanto, joka täällä kuvasta ja tuolla suojelevan huivin alta, jonka hän uskaliaalla kädellä oli sivulle lykännyt, niin ihmeellisesti oli hänen sydämeensä puhunut?

Kuinka helle tuolla ulkona olikaan, löytyi kuitenkin laveita niittuja, joiden yli korkea, sininen taivas kaareutui ja pitkät metsäpolut valmistivat siellä matkustajalle tilaa, vapaasti liikkua. Täällä sisällä rasitti häntä huoneen matala katto ja sen neljä seinää.

Hän tarttui hattuunsa. Kynä, jonka oli heittänyt luotansa, oli suuressa muste pilkussa puoleksi kirjoitetulla puhtaalla kirjepaperilla ja joukko pienempiä paperia, hänen noustessansa äkkiä paikaltansa, oli lentänyt pöydältä huiskin haiskin lattialle. Hän ei ensinkään nähnyt tätä epäjärjestystä. Jospa kotona konttoorissa miten tärkeästi tahansa tarvittiin niitä selityksiä, joita oli pyydetty, niin ei tämä nyt voinut estää suuren Markus-toiminimen isäntää, häntä, joka muuten oli uupumattomin ja omantunnon mukaisin työntekijä konttoorissaan, rientämästä ulos vapaasen ilmaan huolimatta niistä tärkeistä asioista, jotka jälkeensä jätti.

10.

Enempää miettimättä poikkesi hän heti sille tielle, joka johti männikköön. Päätöksensä olla käymättä maatilalla oli haihtunut, kuin kevyet tomupilvet, joita lämmin helteinen ja tänä iltapuolena niin hitaasti liikkuva ilmapiiri nosti rutikuivalta polulta ja häilytteli hänen silmiensä edessä. — Hän ei pitänyt rikoksena pysähtyä, ennätettyänsä talon vasemman puolen sivutse ja kurkistaa samoista rei'istä, joista pari päivää sitten kerjäävä kulkulainen oli tirkistellyt riutuneelle pihalle, josta kurjuus oli heittänyt muutamia ropoja.

Aution pihan vaalistuneella kivityksellä, jota ei ainoakaan sadepisara moneen päivään ollut kostuttanut, loisti polttava päivä. Kanat lienevät vetäytyneen kuumilta kiviltä tallin vilposiin ja pimeihin loukkoihin ja talon koira ketjuissaan, joka pihan toiselta puolen oli tehnyt heikon kokeen haukkua, kuultuansa kartanon isännän askeleet, oli jo mielestänsä heittänyt hälytyksen nostamisen sellaisessa helteessä. Vanhalle pariskunnalle taasen, jolla yötä ja päivää oli vähän viileä matalan asuinhuoneen kylmien kosteiden muurien sisällä, näytti lämmin päivä olevan tervetullut — kaksi akkunaa oli aivan auki heidän huoneessaan. Toisen ääressä istui amtmanni lukien jotain kirjaa, toisen läpi näki herra Markus kipeän rouvan istuvan vuoteellansa kädet ristissä. Molemmat vanhukset olivat yksin; peittämättömien akkunain takana oikealle suljetusta ulko-ovesta ei näkynyt ketään liikkuvan ja silmäys, jonka hän heitti ullakon ikkunaa kohti oli sangen pikainen, hänelle oli aivan yhdentekevä istuiko koti-opettaja siellä kukkivien orjantappuroiden takana, vaiko ei. Hänellä oli yksi ainoa ajatus vaan — yksi ainoa. Ja tämäpä pakoittikin hänet oikeanpuolista polkua myöden käymään pihan ympäri tarkastamaan keittiön ikkunaa. Täälläkin oli hiljaista kuten puistossakin, jonka läpi hän nyt kulki; yhtä autiota oli kaikkialla maatilaan kuuluvalla maalla, jonka hän saattoi yhdellä silmäyksellä maantien viereisten pensasten yli nähdä.

Harmissaan purasi hän huultansa. Lähtisikö hän nyt todellakin Grafenholziin saadaksensa selville, että hän oli narri ja että hän halveksuttavalla tavalla ryhtyi vakoilemiseen? Jospa kotona sen tietäisivät! Hän kuvaili tuttujensa riemua, joiden lempi-kuumetta hän niin usein oli pilkannut, äitipuolensa pahastumista, hänen, joka oli salaneuvoksen tytär, nuorten neitosten pahaa ilkkumista, joita vastaan hän usein oli taistellut voittamattoman omaisuuksien — kaikki tämä kuvastihe hänelle loistavimmissa väreissä, mutta samalla riensi hän yhä pikemmin eteenpäin sen metsäpalstan läpi, joka hänelle kuului ja pääsi vihdoin metsikön läpi pyökkipuun takana olevaan piilopaikkaan, josta hän saattoi tarkastella metsänvartian huonetta. Hän käsitti aina täytyvän tuntua sielun ja ruumiin pelastukselta muutamiksikin tunniksi saada vaihtaa aution, tomun sekaisen maatilan männikön vieressä punaiseksi maalattuun huoneesen täällä. Kuten soma punakiuhtava arpanopla oli se viheriällä ruohomatolla, ja ei mikään auringon kellastuttama viljapelto keskeyttänyt, se oli pyökkimetsän tumman viheriän keskellä, korkea, jyrkkä lähteen suonesta rikas metsikäs harju takana, joka purojensa vesillä antoi eloa ja vilppautta täriseville myllynpyörille alhaalla laaksossa.

Tänään oli metsänvartian huone yhdessä kohden muuttanut muotoansa; lintuhäkit korkea-äänisine asukkaineen eivät enää rippuneet ullakon akkunan ääressä ja kaikki akkunat kulmahuoneessa, jonka metsänvartija oli tahtonut tarjota maatilan kipeälle rouvalle — oli nyt alaslaskettujen uutimien varjostama — syvä tyyneys oli laskeutunut huoneuksen ympäristölle, niin huolellisesti vaariinotettu hiljaisuus vallitsi siellä, että olisi voinut ruveta luulemaan vanhan kipeän rouvan jo muuttaneen tänne. Huone oli lukittu, ei ketään ollut kotona, jonka vuoksi herra Markus lyhyen pysähdyksen jälkeen jätti tarkastusasemansa kun samassa silmänräpäyksessä kaikuva nauru taasen hänet pysähytti. Tämä nauru kuului verho-akkunaisesta kulmahuoneesta, — pitkällinen ponnistettu hourumainen nauru, joka, keskeyttäen metsän syvän hiljaisuuden, kaikui suoraan ja vihlovasti korvaan. Sitä seurasi liikutettujen ihmisäänien mutina, yksi uudin vedettiin äkkiä ylös, ikäänkuin olisi levottomasti liikuttu tuolla huoneessa… Herra metsänvartialla oli vieraita, seurue hyviä ystäviä, jotka viettivät hauskaa päivää vilpoisessa huoneessa. Herra Markus kuvaili jo itseksensä tuon toveruusseuran, jonka päällitse tupakan savu ja oluen höyryt varmaankin nyt levisivät, samalla kun korttipeli ei estänyt pilaa herättämästä naurun puuskia hereille.

Ei, hänelle ei ollut mahdollista ajatella tyttöä sellaisessa seurueessa — täällä ei hän ollut. Hänen ylpeän katsantonsa edessä eivät miehet uskaltaisi sellaista raakaa naurua laskea — ja kuitenkin avattiin samassa silmänräpäyksessä huoneen ovi ja tyttö astui ulos.

Hän kantoi saviastiaa kädessään ja astui rappuja alas; hänen vapaa kätensä rippui väsyneenä pitkin sivua, katsantonsa piti hän maata kohti ojennettuna ja kulmakarvat olivat tuskan tunteella kokoon rypistetyt, — hän oli kuva surusta, joka on itseensä sulkeutunut.

Liikutetussa mieli-alassaan oli nuori mies pyökki-puun takana tahtonut rientää esille hänen luoksensa, mutta ehdotta pysyi hän kuitenkin paikallaan — oli ikäänkuin tuosta hiljaisesti etenevästä neitseellisestä vartalosta olisi levinnyt valo, jota piti tunkeuvan, hämärän himollisuuden loitolla… Hän kääntyi rakennuksen kulmasta ja meni harjun vieressä olevaa lähdettä kohti, josta kristallikirkas vesi johdatettiin alkuperäisintä johtoa myöden ja valui kaivoammeesen.

Herra Markus meni tytön perässä, tämä, kuultuansa askeleita takanansa kääntyi häntä vastaan. Hän oli jo ehtinyt niin lähelle, että näki, miten tyttö muutti väriä, jolloin myöskin surullinen tunne kulmakarvojen lomista niin äkkiä katosi, ikäänkuin olisi poispyyhkäisty.

"Haluatteko virkistää itseänne siemauksella tätä raitista vettä", kysyi tyttö, pitäen astiata laudalla porisevan vesisuihkun alla. "Minä tuon teille juomalasin tuolta huoneesta".

"Raamatussa on: 'ja äkkiä laski hän astian kädellensä ja antoi hänen juoda'", lisäsi herra Markus asettuen tytön tielle. "Jos tahdotte olla Rebekka, täytyy teidän osoittaa, että perin pohjaisesti tunnette raamatun. Kaikissa tapauksissa kiitän teitä, ei minulla ole halua juoda astiastakaan. Raitista kaivovettä!" sanoi hän pilkaten. "Raitista vettäkö te vaan tarjoattekin tuolla kulmakamarissa nauravalle seuralle?"

Tyttö pelästyi kovin; sen huomasi hän ängöttäen.

"No, kummasteletteko sitä? — Minä pidin niitä sangen kuuluvina ääninä, jotka tuolla sisällä hupaisuuttansa ilmaisevat. Minä jo toivoin herrojen tuolla sisällä alkavan hauskan juomalaulun —".

"Te erehdytte", intti tyttö huuliltaan aivan vaaleana — kostea loiste levitti verhon sen katseen eteen, jolla hän tarkasteli toista;

"Hyvä, minä erehdyn. Siellä on kai hurskaita veljiä, jotka ovat kokoutuueet rukouksiin tuonne kulmakamariin — onhan se mahdollista". Hän kohotti olkapäitänsä. "Mutta mitäpä se minuun koskeekaan. Yhtä kuitenkin tahtoisin teiltä kysyä? tietääkö herrasväkenne mitään käynnistänne metsänvartian asunnossa?"

Tyttö nosti pelästyneenä ja melkein rukoilevaisena kätensä ylös.

"Ei, ei, vanhuksilla ei ole aavistustakaan tästä, eivätkä ne saa sitä tietääkään".

"Vai niin, ja tällä tahdotte tukkia suuni?" kysyi hän näennäisesti tyyneenä ja välinpitämättömänä.

"Joka tapauksessa täytyy minun hartaimmin pyytää teitä, jos vielä ennen lähtöänne käytte maatilalla olemaan puhumatta mitään tästä. Minä pyydän teitä, herra —".

"Herra Jumala, kyllä, jos niin välttämättömästi tahdotte. Minä voin olla vaitikin, ehkä en muuten juuri ole luotu suojelemaan likaisia salaisuuksia —".

"Likaisia?"

Tyttö astui takaperin ja herra Markus oli pakoitettu kysymään itseltänsä, josko tämä tyttö, joka yhdellä ainoalla sanalla, yhdellä ainoalla liikkeellä voi ilmaista koko joukon riehuvia tunteita, joka oli täydellinen näyttelijä tahi perinpohjin puhdas, korkean sivistyksen omaava sielu.

Syvästi harmistuneena piti hän edellisen otaksumisen oikeana. Oliko tässä mitään epäilystä? Eikö tuo ylenmääräinen kainous, jolla hän joku aika sitten oli poistanut silmäyksen hänen huolellisesti salatuille kasvoillensa, ollut kehnointa näyttelemistä, kun verrattain hänen käytöstapansa sen tosiasian kanssa, että hän täällä suojeluslaputta ja suuritta huivitta hämmästymättä liikkui meluavan miesjoukon keskellä. Ja nyt oli hänellä kyllin rohkeutta hellällä, rukoilevalla äänellä huomauttaa toista säädyllisyydestä. Ja kaiken tämän ohessa mikä viehättävä lemmellisyys hänen olentoansa varjosti, mitkä sydämelliset kasvot loistivat vahvojen, taakselykättyjen hiuksien alta! Nuoresta miehestä näytti ikäänkuin moninaisin värin loistava käärme, hiljaa madellen, kieroihe hänen sydämensä ympäri, käärme, jonka päätä hänen kiukulla ja surulla täytyi tallata.

"Suututtaako tuo ruma sana teitä?" kysyi hän terävästi. "No, sanokaamme siis sen sijaan 'hupaisia', niin hupainen salaisuus! Vanhuksien kanssa tulette helposti toimeen, he eivät kumpikaan pääse kynnyksen yli, eivätkä voi seurata jälkiänne, ja minä, niin minähän olen antanut vaitiolon lupauksen, niin olla vaiti ikäänkuin murhaava käsi kurkustani kuristaisi. Mutta miten on tuon sinisukan laita? Hän ei istu ullakkokamarissaan vangittuna ja hänellä on nopsat jalat, sen tulin eilen illalla tilaisuudessa huomaamaan. Hän liikkuu ikäänkuin haltia, ja hänelle olisi mahdollista kadota kuten kesäinen pilvi, jonka tuuli puhaltaa hajallensa avaruuteen; hän saattaa siis joko tulla liehuen mistä metsän loukosta tahansa hämmähäkin-verkkoinen huntu kasvoillansa — ja miten silloin kävisi?"

Tuskin huomattava hymyily lepäsihe hetken aikaa tytön huulilla. Hän kumartuihe kaivon yli ja veti laudan, jolla jo aivan täysinäinen astia oli, putoavan vesisuihkun alta.

"Minä luulen jo sanoneeni teille, etten voi mihinkään ryhtyä, hänen saamatta tietoa siitä", vastasi tyttö, toimiskellen, mitä kädessään piti.

"Sen olette tosin sanonut", myönsi toinen. "Ja onhan aivan luonnollista, että neiti suojelee sellaista salaisuutta. Juonitteluhan onkin sellaisten neitien lempityötä, ja koska se nyt ei saata tapahtua herrassaleissa, niin silloin pidetään halvemmatkin seurat hyvänä pelkästä asian harrastuksesta. Minä tunnen tuon hiljaisen myyrän työn perheen helmassa — minä tunnen sen hyvin. Luonnollisesti tehdään sellaista työtä mieluimmin omaan laskuun; he eivät näytä kuulevan eikä näkevän mitään, mutta imevät kuitenkin kaikilla huokoisillaan suuria ja pieniä perheen salaisuuksia itsellensä. Ei kuulla minne ne jalkansa asettavat, mutta ne saavat kuitenkin jalan sijan — ja niin kiipeävät he mestarillisesti askel askelelta ylöspäin, kunnes äkkiä istuvat ylhäällä korkeimmalla, nuo nöyrät ja halveksitut naiset ne kuorivat kerman petollisesti hylättyjen morsianten ja isän, joka on leskeksi jäänyt, tyttärien silmien edessä. — Eikö kamarineitsyellä ja kenraali Guseckin perheen kotiopettajan uskotulla ystävällä ole mitään kerrottavaa sellaisista asioista?"

Tyttö seisoi vielä kaivon ääressä puoleksi kääntyneenä hänestä. Toisen puhuessa, oli tyttö kerran nostanut käsiänsä, mutta taasen antanut niiden ristittynä vaipua ja nyt katsoi hän toista, mutta ei haavoitetun liikutetulla silmäyksellä, jonka toinen jo tytössä tunsi; ainoastaan tuskallinen kummastus ja syvä moite kajastihe ruskeista silmistä, jotka hän hitaasti nosti toista vastaan, ponnistuksella lausuessaan:

"Kenraali von Guseck oli leski ja hänellä oli täysikasvuinen poika sekä seitsemäntoistavuotias tytär, joka oli kihloissa. Kaikki nämä kohtelivat nuorempain lasten kotiopettajaa luottamuksella ja kunnioituksella, ikäänkuin hän olisi ollut perhe-jäsen. Ja minä tiedän, ettei kotiopettaja milloinkaan, ei vähimmälläkään omaa etua katsovalla ajatuksella tätä luottamusta väärinkäyttänyt. Minä sen parhaiten tiedän ja panen käteni tuleen, että se on totta".

"Sitä vielä puuttui", keskeytti hän tytön kovalla ja karkealla naurulla. "Tarvitseekin panna työstä kovettunut käsiraukkanne tuleen tämän juurtuneen oma-etuisuuden vuoksi!… Eikö teidät ole vedetty tänne erämaahan hätään ja puutteesen, ettei tuolta hemmoitetulta neidolta puuttuisi palvelusta ja apua? Vanha rouva maatilalla sanoo itse, ettette ole kasvatettu sellaiseen kovaan ulkotyöhön ja nyt te olette pakoitettu ryhtymään näihin vaiheisin palvelusvelvollisuuksiin sen vuoksi että karkoitetulla neidillänne tuskin muuten olisi mitään syötävää".

Tyttö pudotti vilppaasti päätänsä ja purasi pienillä, valkoisilla hampaillansa alahuultansa. Näytti, ikäänkuin hän väkivaltaisesti vai ensi valtauksen hänen sanoihinsa, mutta silmissä kajasti sekunnin ajan voittamaton veitikkamaisuus ja pila.

"Olkaa siis tästä lähin puollustamatta häntä!" sanoi herra Markus, halveksivasti estäen tytön vastaamasta. "Se kunnian pelastus ei teiltä kuitenkaan onnistu, — sen tiedän paraiten minä. Jos sellaiset neidit kerran ovat maistaneet rikkauden hurmaavasta maljasta ovat he kadotetut ja pilautuneet perhe-elämälle. He uneksivat eivätkä sittemmin ajattele muuta kuin ainaiseksi hankkiaksensa itsellensä lujan aseman keskellä taivaallisesti viehättävää ylellisyyttä ja tähän täytyy onnettoman, rikkaan miesraukan auttaa heitä, sama se, josko hän on harmaapäinen ja äreä, tai nuori, sivistymätön, tai ylipäänsä tahtooko hän vaiko ei. Kentiesi herra von Guseck'in huoneessa hyvin tiesivät tämän ja olivat varoillansa, kuten minäkin mieluimmin kaiken aikani eläisin yksin ja itsekseni, kuin asettasin entisen kotiopettajan taloani hallitsemaan — ennen ensimäinen, paras talonpoikaistyttö metsän rinteeltä, jos hänellä vaan on jäljellä rehellisyys otsallansa ja todellisuus sydämessään!"

Hän näki, miten kaikki veri katosi nuoren tytön poskilta, mutta tämä ei vastannut sanaakaan. Laski vaan kätensä astialle, aikoen nostaa sen ja poistua sen kanssa.

"Aiotteko todellakin taasen mennä tuonne?" — Hän osoitti metsänvartian huonetta. — "Eikö siis tuo kauhea melu ensinkään teitä peloita?"

Puoleksi poiskääntyneenä katsoi tyttö puoleksi ummitetuin silmin toiseen.

"Minulla on vahvat hermot, melkein yhtä vahvat kuin tukevalla talonpoikaistytöllä metsänrinteellä; eipä sellainenkaan pelästy kapakan melusta sunnuntai-iltaisin", vastasi tyttö ankarasti ja katkerasti. "Muuten en tässä kysy keneltäkään pelkäänkö vaiko en; tässä minun suoraan tulee välttämättömyyden alle mukautua —".

"Tällä tahdotte sanoa, että olette velvollisuuden kautta sidottu tähän huoneesen", lausui toinen soinnuttomasti. "Mutta millainen velvollisuus tämä lieneekin, siitä vaivatkoot ihmiset aivujansa, yhtäpaljon kuin maatilan kotiopettajankin suhteen, joka kuten Jumalan kuva piiloittelee salaisten pilvihuntujen takana". — Hänen äänensä muuttui teräväksi ja ivalliseksi. — "Niin, Herra Jumala, lienee hauskaa vetää maailmaa nenästä, sangen hauskaakin lienee se, enkä silmänräpäystäkään kadehdi teiltä tätä ajankulua. Hirschwinkelin asukkaat eivät tosin ole niin lauhkeita kuin maatilan uusi isäntä; he selittävät arvoituksen omalla tavallaan, eivätkä keksi mitään lieventäviä sanoja amtmannin Mariasta, joka kaikkina aikoina päivässä tulee ja menee metsänvartian asuntoon — jossa asuu aivan yksin mies —".

Hän vaikeni. Hänestä itsestäkin tuntui kiusoittavalta nähdä, miten tytön käsi voimatonna vaipui astian kannikkeesta, miten puna hehkuvana nousi aina kähäröiden juureen otsalla ja niskassa. Poiskäännetyin katsein seisoi hän hetken häpeissään ja liikkumatonna ja ensi kerran näki hän sivulta tytön kasvon piirteet, joihin kaulan hienot juovat yhdistyivät, kaikki tämä kuvastuihe niin vakavasti ja liikkumatta, kuten pyökkimetsän himeään varjoon kiinnitetty kuva.

Kauniisti muodostuneen kaulan ympäri oli kapea samettinauha, kuten hieno, pensselillä vedetty viiva. Ehdottomasti johtui nuoren miehen mieleen Faustin sanat: "Miten ihmeellisesti eikö tätä kaunista kaulaa korista yksinkertainen purpuranauha". Ja hänen ajatuksissaan muuttui salainen laakson notkelma kolkoksi, ahtaaksi luolaksi; metsänvartianhuone peitettyine ikkunoineen ja rajune meluneen, jonka tyttö selvällä tuskalla ei olisi toivonut kuuluvan ulos — tuo pieni talo näytti hänestä äkkiä ikäänkuin eikös uskaltaisi hiipiä sinne ja sieltä löytää asunnon…

Ja tänne tuli tyttö salaa, oikein kuin varastaen itsellensä aikaa ja tilaisuutta siihen, ikäänkuin olisi magneetillisesti vedettynä kamalaan virran pyörteesen. Hirveä tuska valtasi herra Markuksen samalla kuin epäluulo syttyi hänessä että tyttö jo oli saattanut syöksyä sellaiseen. Mutta eikö hän seisonut tuossa kuin pelästynyt, äkkiä herätetty lintunen, pelästyksen matkaamana ja sanomattoman hämmästyksen leimuava todistus kasvoillansa? Kentiesi tämä katkera hetki karkoittaisi hänet ijäti Grafenholzista. Herra Markus toivoi sitä sanomattomalla kiinteydellä katsellen tyttöä. Mutta samalla hetkellä katsoi tyttö taasen ylös. Kolkko päättäväisyys kuvastihe hänen kasvojensa piirteistä.

"Minä en pidä lukua parjaajoista", sanoi hän lyhyesti ja nosti päätänsä.

"Ettekö, vaikka siivot ihmiset sulkevat teille ovensa?" huudahti toinen pikaisesti. "Rouva Griebel vastustaa pontevasti teidän muuttamistanne kartanoon, viattoman tyttärensä tähden", lisäsi hän julmalla selvyydellä.

Tämä näytti koskevan tytön sydämeen.

Sanomattomalla tuskalla pusersi hän käsiänsä sydäntänsä vastaan ja kuitenkin sanoi hän heti sen jälkeen tajunnalla ja aivan vakavasti: "Rouva Griebel on vielä kerran pyytävä minulta nämät sanat anteeksi. Muuten ei hänellä ole kartanossa valtaa käskeä, miten on meneteltävä, ja te ette sulje oveanne minulle —".

"Vai niin — niinkö luulette?" keskeytti hän tytön katkeralla naurulla. "Miksi minut luulette?"

"Miksikö teidät luulen?" toisti tyttö nostaen katseensa vitkaan toiseen. "Minä luulen teidän olevan jalon miehen, itse kunniallisuuden. Jos voitte, niin unhottakaa ne katkerat sanat, jotka sokeudessani olen uskaltanut teille lausua! Miten enkö hävennyt, kuultuani missä aikomuksessa tulitte maatilalle! Te olette pelastanut vanhukset hädästä ja huolista. Teidän tarvitsisi nähdä, miten sairas on saanut ikäänkuin uuden elon, tietäessään olevansa teidän suojeluksenne alla; jo tästäkin asiasta ainoastaan tahtoisin kiittää teitä —". Tähän pysähtyi hän puheessaan ja ojensi arasti kätensä toista kohti.

Mutta toisen sillä hetkellä synkät kasvot eivät siitä selinneet.

"Antakaa olla tuon", tiuskasi hän ankarasti tytölle ja viittasi äkillisellä liikunnolla takaisin käden, jonka tyttö hänelle ojensi. "Mistä teillä olisi kiitettävää. Minä tahtoisin tietää, mitä se koskee talon piikaan, jos teen suostumuksen vuokraajani kanssa. Sellaisia asioita ette ensinkään käsitä, eikä teidän pitäisi siis sekautuman niihin". — Harmi ja kiukku olivat melkein tukahuttamaisillaan hänen äänensä, sen huomasi selvästi. — "Ja pitäkää te vaan yhä entisiä ajatuksianne minusta! Minä en ensinkään ole hyvä, en, kaukana siitä ja kaikkein vähimmin tällä hetkellä — pelkkää pahuutta liikkuu sisässäni, pelkkää pahuutta ja vahingon iloa. Ja jos voisin teissä jotain tuskaa vaikuttaa, tekisin sen halusta —".

Tyttö katsoi häneen sivulta arasti — hän puhui niin lujaa ja kiihkeästi.

"Ja muuten voitte pysyä totuudessa", jatkoi hän paremmin itseänsä hilliten, mutta sen sijaan sitä terävämmin. "Te kiitätte vanhan rouvan puolesta ja sentään on teillä mielessä ullakkokamarin hennoiteltu prinsessa. Te arvelette kartanon huoneuksen olevan heikon kajastuksen Guseckin saleista, pienen virvoitus- ja huvipaikan, jossa leikattujen sulkien taasen pitäisi ruveta kauniisen lintuun kasvamaan. Neidistänne, kotiopettajasta tulee, se on itsestään selvä, taasen päähenkilö näyttämölle ja meidän velvollisuutemme olisi juhlallisesti koristaa kartanon sinä päivänä, jolloin hän saapuu".

Tyttö näytti alakuloiselta ja pudisti päätänsä.

"Kotiopettaja raukat. Jos heistä riippuisi, tekisivät joka tapauksessa parhaiten, jos löisivät oppikirjansa kiinni ja sen sijaan pesisivät vieraiden vaatteita". — Hän huo'ahti hiljaa. — "Teidän edeltäkäsin tekemänne päätöksen mukaan on siis Agnes Franz turhamielinen korunukke, joka pelkää työtä" — surullinen hymyily välkähtihe hänen huulillaan, kun toinen ivaavalla kumarruksella kiirehti tätä myöntämään — "mutta jos hän joskus onkin ollut sellainen, niin korujen himo on mennyt hänen mielestänsä tänne tultuansa… Minä en tahdo kieltää, että hän alussa oli heittämäisillään kirveen loukkoon ja kokonaan epätoivoisena juoksemaisillaan kaikista roskaisista velvollisuuksistansa. Tarvitaan sangen paljon, paljon enemmän kuin sanoa voi siihen, että kaksikymmenvuotias tyttö sopii itsensä kanssa. Mutta hän on kuitenkin mukautunut kaikkiin". — Hän oli hetken vaiti, ikäänkuin sen kurjuuden muisto, johon hänkin kaukaa oli tuotu, olisi häntä masentanut — sitten vetäsi hän helpoituksen hengähdyksen. "Ja nyt muuttuu taasen kaikki hyväksi. Rakkaista vanhuksista on lopuksi päiviksensä onnellisesti ja hyvin huolta pidetty, nyt voi hän taasen huoletonna ryhtyä palvelukseensa. Hän on tosin pakoitettu nauttimaan teidän vieraan varaisuuttanne niin kauvan kuin sairas tarvitsee hänen apuansa —".

"Herra Jumala, mitä se minuun koskee? Me emme ole toistemme tiellä. Minä matkustan pois ensi päivänä, pysyköön hän kartanossa niin kauvan kuin haluttaa! Mutta entäs te?"

"Minä?" — Tyttö laski kätensä rintansa päälle ja katsoi alas eteensä. Hän tunsi itsensä vastenmielisesti liikutetuksi siitä miellyttävästä naurahduksesta, joka nyt niin sanomattomasti kaunisti tytön kasvoja — nauraa tällaisella hetkellä! No, olipa hän yhtä kevytmielinen ja maailman turmelema kuin neitinsäkin. "Pitääkö minunkin jäädä sinne", sanoi hän katsomatta ylös. "Jos tahdotte yhtä, täytyy teidän tahtoa toistakin".

"Kas vaan! Mutta tässä erehdytte perinpohjin, sillä siinä seikassa en saa" — hän keskeytti hetkeksi puheensa ja tarkasteli henkeänsä vetämättä, mielen jännityksellä tytön kasvoja — "olkoon niin, jos kumoatte kunnon rouva Griebelin epäilykset lupaamalla minulle, ettette tästä hetkestä alkaen enää tahdo astua jalallanne metsänvartijan huoneesen".

"En, sitä en voi luvata", vastasi tyttö epäilemättä, totisesti ja päättävästi.

Herra Markus poistui muutamia askelia tytöstä ja hänen silmänsä loistivat vihasta ja kiukusta.

"Niin menkää siis tiehenne! Minä en enää tuhlaa sanoja teille", huudahti hän. "Mutta kuulkaa vielä tämä ainoastaan" — hän nojautui tässä taasen eteenpäin ja sanoi hampaitansa purren: "Tietäkää siis, että minä sydämeni pohjasta halveksin teitä".

Liikutettuna ojentihe tyttö äkkiä. Silmänräpäyksen kohtasivat näiden kahden ihmisen vihaiset katseet toisiansa, mutta jospa hän naisellisen heikkouden todistuksena piti niitä kyyneleitä, jotka tytön silmänripsissä välkkyivät, erhettyi hän. Ylpeällä liikkeellä käänsi tyttö äkkiä hänelle selkänsä ja nosti astian kaivon laudalta.

"Eikö teillä ole mitään tähän vastaamista?" huudahti hän vihaa täynnä.

"Ei mitään! Mitäpä se merkitsee, jos halveksutte amtmannin piikaraukkaa tai ette. Hän tahtoi jäädä tänne ainoastaan parin henkilön vuoksi — hänelle on kiusaukseksi se, että muut huomaavat häntä".

Näin sanoen poistui tyttö kaivolta suoraa tietä metsänvartijan huoneesen.

"Tervehtikää hupaisia ystäviänne minulta!" huudahti hän pistävällä äänellä tytön jälkeen. Vieno kesätuuli näytti puhaltaneen nämät hänen sanansa pois, ennenkuin ennättivät tytön korviin. Ei vähinkään liike tytössä ilmaissut hänen kuulleen nämät sanat. Vakavin askelin kulki hän eteenpäin ja seuraavana hetkenä varjosti rakennus häntä.

11.

Vielä samana iltana laittoi herra Markus itsensä valmiiksi matkalle… Ei hän täällä kauvemmin kestänyt! Ja mikäpä häntä pakoittikaan naulaamaan itseänsä kidutusrahille täällä Thüringissä? Koko maailma oli hänelle avoinna ja vasta kun hän olisi tuolla ulkona, kun tuo vilpas, iloinen elämä häntä taasen löyhyttelisi, ja puhaltaisi rikki tämän paksun, tukahuttavan pilvipeitteen, joka nyt ympäröi hänen muuten niin selvää päätänsä, ja joka väkivallalla kiinnitti kaikki hänen ajatuksensa yhteen ainoaan vihattuun ja halveksittuun pisteesen, silloin hän varmaankin nauraisi ja vähän häpeisi näitä Othellon tunteita, jotka yhä taasen ja taasen ajoivat, ei vaan pakoittivat häntä hiipimään tuon metsänvartijan luolan ympäri, kuten haukan kyyhkyislakan ympärillä — todellakin kaunis kyyhkyislakka! Kapakka metsässä oli se, täynnä maljaa kallistelevia, suuri-äänisiä vieraita… Niin, tosin lenteli siellä kyyhkynen edestakaisin — kaunis ja valkoinen, viehättävin ja viattomin silmin — mutta eipä hänkään suurin huolinut, josko hänen kaunista höyhenpukuansa sokasi tämä ummehtunut, likainen ilma, kunhan vaan hänen työnsä ja toimensa pysyivät hyvin piilossa salaisuuden verhon takana! Valhe ja viekkaus väjyivät täälläkin, tässä erityisessä, hiljaisessa maailman loukossa — ja miksi ei niin olisi? Belladonna ja moni muu myrkyllinen kasvi myöskin sekottuihe muiden ruohojen ja kasvien joukkoon, kauniiden hedelmäin ja kukkien joukkoon raittiissa, komeassa metsässä ja kyykäärmeitä suhisi majesteetillisten, suurien puiden kiemurtelevissa juurissa…

Hän järjesti kirjoituksia konttooriinsa, sekä lähetti samalla ilmoituksen ettei hänen huvimatkansa käsittäisi ainoasti Nürnbergiä ja Müncheniä, vaan aikoi hän paljon, paljon kauvemmaksi pois — vielä kerran Roomaan ja Neapeliin — eikä hän siis niin pian taasen olisi kodon paikkeilla. Ja tätä kirjoittaessaan ajatteli hän, äkäisesti nauraen itsekseen, että hän katsellessaan juhlallista marmoriloistoa ja kaikkea kauneutta. Rooman museoissa ja palatseissa, sekä pinjojen alla Neapelin rannoilla tuskin halveksivalla ajatuksellakaan muistaisi tyttöä karkeassa työpuvussa eikä myöskään huonoa ilmaa, ahtaassa, viheriässä, yksinäisessä laaksossa Thüringerwaldissa, niin ei hän enää silloin käsittäisikään tuota hulluutta, joka nyt häntä vangitsi…

Mutta kun hän seuraavana aamuna veti akkunan verhot auki ja aukasi akkunan ja tuo hänen pieni solvaisemansa, huono ilma virtasi häntä vastaan raittiina ja mansikan tuoksun sekä metsän lemun täyttämänä, kun aaltoilevat ohrapellot laaksossa aamuauringon paisteen täyttäminä hymyilivät hänelle ja kun pyökkipuiden syvät varjot aivan vieressä esiytyivät hänelle haaveen tapaisessa hämärässä, levittäen metsätielle lempeätä viileyttä, joka, sen hän tunsi, tunkeusi syvälle, syvälle, hänen sydämeensä, silloin tuli selittämätön eron katkeruus, kovin vihastuneelle, vihaselle nuorelle miehelle, ja vastustamattomasti virtasi hänen sielussaan polttava halu, jolla ei ollut mitään tekemistä marmoripatsaiden kylmien silmäyksien tai etelän lempeiden, lämpymäin tuulosien kanssa.

Hän pani niin pian kuin mahdollista oli matkalaukkunsa ja vaippansa pois, ja istuutui, kuten olisi ainaiseksi jäänyt, koko päiväksi puistopaviljonkiin. Epävarmalle maalle muurin toisella puolen ei hän ensinkään astunut. Hän liikkui puiston lehmuksien varjossa, hän luki ja kirjoitti, laski alas verhot niissä huvihuoneen akkunoissa, jotka antautuivat männistöön päin sekä sulki balkonkin ja pienen ulkorappusten oven niin huolellisesti, ikäänkuin ei ihmisjalka tämän jälkeen enää menisi ulos tai astuisi sisään siitä.

Ja niin kauvan kuin tämä päivä kesti, pysyi hän yli-inhimmillisellä päättäväisyydellä vapaehtoisessa vankeudessaan, niin hän kuunteli näennäisesti sangen välinpitämättömänä, kun rouva Griebel iltapäivällä sisään tullen kertoi, että hän oli pestannut uuden piian amtmannilaisille. Tämä tukeva henkilö ryhtyisi jo toisena päivänä palvelukseensa ja sen vuoksi oli hän, vanha rouva Griebel itse, katsonut parhaaksi lähteä heti maatilalle antamaan amtmannille ilmoitusta siitä… Hän ei voinut kylläksi sääliä amtmannin rouvaa, jonka vuosikausia täytyi olla vuoteesen kiinnitettynä ja samalla oli tuo sairasraukka ollut niin lempeä niin ystävällinen ja rakastettava, että rouva Griebelillä tuskin oli kärsivällisyyttä odottaa sitä päivää, jolloin hän itse nostaisi ja kantaisi kurjan sairauden kokonaan kuihduttaman — ja että hänen itse täytyi huoleksensa ottaa sairaan hoidon, oli päätetty asia sen kaiken johdosta mitä hän tänään pikimältään käytyänsä ennätti huomaamaan… Amtmanni ja hänen rouvansa olivat olleet aivan kahden … vanhan, luuvalon runteleman ukon, joka tuskin pääsi kynnyksen yli kömpimään, oli täytynyt aukaista ulko-oven hänelle eikä keittiössä yksikään ihmissilmä voinut keksiä tulta ei savua ja sentään juuri kahvi-ajalla, jolloin köyhimmissäkin paikoin liedellä porisi pannullinen sikurikahvia. Niin siellä oikein näytelmä vallitsi. Ylpeä kotiopettajaneiti ei muka saattanut jättää päivällisuntansa ja tuo toinen — niin, tiesihän, mistä häntä sopi hakea. Mutta hän voi nyt mennä tiehensä kiluineen, kaluineen, sillä uusi piika oli oikea rakuuna, väkevä kuin karhu ja hänellä oli sellaiset kädet, että oikean talon emännän täytyi ihastua niitä katsellessaan. Häneltä kävisi kuin tanssi noiden vähäisten sisätöiden toimittaminen sekä ulkotyö kehnoilla pelloilla ja niituilla — niin sarkaröijyssä ja anturasaappaissa käveli hän kuten oikean maan piian tuleekin — niin lyhyesti voi sanoa, että on aika, tehdä suoraa siellä, ja että tulee toinen ääni kelloon, että vihdoinkin tulee loppu tuosta Grafenholzin jutusta.

Näin puhuessaan oli kunnon paksu, pieni rouva Griebel pienillä, puoleksi avonaisilla silmillään terävästi tarkastellut herra Markusta, sillä aina sitten eilisen, jolloin hän näki lavealta kiitetyn Griebelin eukon kahvin, oikean Jumalan lahjan, olevan koskemattomana ja jääkylmänä kirjoituspöydällä sekä noukkinut lattialta huiskin, haiskin olevat asiakirjeet, oli Hirschwinkelin uusi omistaja näyttänyt hänestä sangen kummalliselta ja juuri hetki sitten oli hän tehnyt sangen epäiltävän liikkeen, ikäänkuin tahtoisi kaikin sorminsa tarttua toisen huolellisesti kammattuun, harmaasen ja jo vaalentuneesen tukkaan. Hän ei luonnollisesti ollut sellainen nainen, joka oli tuommoista huomaavinansakaan. Hän oli nyt vasta oikein saanut puhutuksi suunsa puhtaaksi ja poistui sitten sanoen, että hänen nyt vielä tänään täytyi tyhjentää ja kuntoon asettua uutta piikaa varten piikakamarin ullakolla.

Ja sitten, auringon laskettua, tapahtui todellakin, että nopea käsi käänsi avainta balkongin ovessa ja veti salvan takaisin, ja että heti sen jälkeen talon omistaja astui ulkorappusia ja kulki eteenpäin ohrapellon ja puistomuurin välillä. Tie meni talon ulkohuonerakennuksien sivuitse, ensin pienen niityn läpi, sitten suoraan metsään. Kävelijä oli painanut hattunsa syvälle otsaan, ikäänkuin häpeisi hän vienosti huokuvaa ohrapeltoa, ja puiden tummia latvoja, jotka majesteetillisen vakavasti katselivat uutta hullutusta. Mutta tällä kertaa olikin jokainen kolina, hänen omien askeleidensa ääni, otusten hiipiminen kaukana metsistössä, vieläpä oravan liikkeetkin puiden oksilla kuuluneet kahta terävämmin ja kiihottavammin kuin tavallisesti — kuitenkin olisi äkkinäinen "seis" joltakulta poliisivoiman edustajalta tämän polun käyttämistä vastaan antanut kulkijalle vähemmin miettimistä, kuin se ajatus, että herra Markus, ankara, säntillinen mies, hiipi täällä, arkana kuin otus, vieraalla alalla. Ja tallissa metsänvartijan huoneen vieressä olivat kutut määkineet petollisesti ja koira oli tuolla sisällä painanut kuonoansa etehisen oven alireunaa vasten ja murissut hiljaa vihastuneena vieraalle, joka hiipi ympäri taloa ja joka pehmeällä ruohostolla melkein kuulumatta kulki eteenpäin.

Kulmakamarin akkunat olivat vielä yhtä tarkasti peitetyt, kuin edellisenäkin päivänä. Ainoastaan yhdestä akkunasta, joka antoihe pohjoseen päin, oli kirkas valovista loistanut illan hämärään — ja tämän akkunan läpi oli hän nähnyt, mitä oli aavistanut ja joka oli saattanut kirouksia hänen huulillensa ja voimattoman vihan katkeran kiukun kyyneleitä hänen silmiinsä… Niin, hän, tyttö, oli ollut siellä, hän oli seisonut lieden ääressä ja kirkas liekki oli juuri leimahtanut avonaisesta hellan reijästä ja täydellisesti valaissut tyttöä. Hän oli tuntenut halua juosta tuonne toiselle puolen ja nyrkin iskulla akkunaa vasten pelottaa tytön syvästä miettiväisyydestä, joka oli hunnun tavoin levinnyt tytön kauniille kasvoille. Mutta siihen olisi hän tuskin saanut aikaakaan — tyttö oli äkkiä havahtunut alakuloisuudestaan, pian lykännyt hellan kehykset tulen yli ja höyryävä ruoka-astia kädessään kadonnut lähimmän oven taakse.

Mies ulkona oli vielä hetkeksi pysähtynyt seisomaan paikollaan. Sitten oli hän, oikein ojentaen itsensä, ikäänkuin pudistaen tomun jaloistaan, lujin, vakavin askelin mennyt rakennuksen akkunain ohi, niin että Dacks koiralla oli täysi syy ruveta haukkumaan. Yksi akkuna oli helissyt — joku lienee katsonut uloskin, mutta herra Markus oli jo ennättänyt maantielle, ja käveli siinä, kuin muutkin matkustajat, jotka huolettomasti antoivat yksinäisen huoneen olla, missä oli… Ei, hänen ei enää kauvemmin pitäisi olla tämän onnettoman intohimon kurjana, kehnona leikkikaluna. Häpeä sille miehelle, joka laski intohimoisten tunteiden syvät aallot päänsä yli vyörymään! Kaiken täytyi olla ohi, ikäänkuin maanjäristys olisi punasen rakennuksen hänen takaansa asukkainensa hukuttanut. Tähdet olivat vielä aivan vaaleina ilmautuneet jotenkin vaalealle taivaalle, mutta olivat kuitenkin, ne harvat, joita polun kummallakin puolevien puiden tuuheat latvat sallivat matkustajan nähdä; ne olivat paikallaan pysyneet ja nähneet tuon eteenpäin rientävän naisen, aivan samoin kuin jo vuosia takaperin olivat loistaneet hänen lapsensa päähän. Täytyi olla runoilija voidaksensa verrata naisen silmiä näihin muuttumattomiin, vakaalla ja lohdullisella valolla tuikkiviin tähtiin. Ivallinen, katkera nauru oli aaveen tapaisesti kaikunut syvässä hiljaisuudessa. Löytyiköhän mitään enemmän keinoteltua kun sellainen sydämellinen naisen katsanto sllmälautojen tummien ripsien alla?

Siis oli vihdoinkin tämän myrskyisen viikon viimeinen päivä, lauvantai koittanut ja samalla saapui rakennusmestari, joka mukanansa toi maatilan uuden rakennuksen piirustuksen. Hän oli tarkastamassa työtä sahamyllyllä, jonne herra Markus hänet johti sekä sieltä Hirschwinkeliin päivälliselle.

Niin pian kuin hänen ajokalunsa olivat menneet talon portista, astui herra Markuskin rappusia alas, piirustus mukana, mennäksensä maatilalle. Tämän oli hän voinut itsellensä uskoa — olipa hän koko yön ollut aivan rauhallinen, niin, niin tyyni kun ei hänen sydämensä milloinkaan olisi rauhattomasti sykkinyt. Se halveksumisen tunne, joka hänessä asui, oli hänelle voiton tuottanut onnettomasta taipumuksestansa. Ja jospa hänestä näyttikin nyt, ikäänkuin ei aurinko nyt enää loistaisi niin kirkkaasti maan päälle kuin ennen; ikäänkuin pimeä maa olisi itseensä imenyt kaiken ilon elämästä ja ilmasta, niin — täytyi hänen oppia siihen viihtymään. Parempi on katsoa alas hautaan, kuin antaa noiden keinojen viekoitella itseänsä ja muuttua pilkaksi ja nauruksi!

Maatilan puistossa oli alettu heinän niittäminen. Aina kapealle polulle asti olivat viikatteen kohtaamat kukat ja ruoho hajallaan. Siinä oli nenäliinakin. Herra Markus otti ylös hienon, lumivalkean nenäliinan, josta vieno orvokin tuoksu virtasi. Kotiopettaja oli kävellyt tässä, ja sangen uskottavaa oli, että nyt saattoi kohdata hänet tuolla lehtimajassa työnsä ääressä tai kirja kädessä. Näin miettien pysyi hän sangen kylmänä, hän ei ensinkään tahtonut kohdata neitiä ja hänen aikomuksensa kohtaamisen tapahtuessa oli yksinkertaisesti ja sivumennen kohottaa hattuansa, mutta tämäkään ei ollut tarpeen.

Tyttö, joka oli heinän niittänyt, amtmannin piika, seisoi pöydän ääressä lehtimajassa. Hän oli, väsyneenä ja hiestyneenä työstä, hetkeksi mennyt vilposelle, varjoiselle paikalle. Viikate oli pöydällä hänen edessään sekä tukku heiniä, josta tyttö etsi kukkia.

Tervehtimättä laski herra Markus löydetyn nenäliinan pöydälle, ja hän katsahti vaan pilkallisesti tytön hoikkiin, ahavoittuneisin käsiin — hänen täytyi ehdottomasti ajatella "uutta piikaa", joka kehuttuine työkäsineen tuskin tulisi jatkamaan kukkavihkojen sitomisen hauskaa työtä.

Ja sitten meni hän eteenpäin ikäänkuin lehtisali olisi ollut aivan tyhjä. Metsänvartija oli sanonut hänen esiytymistänsä ja olentoansa röyhkeäksi ja karkeaksi ja syytä olikin nyt tähän nimitykseen; joka paikasta ylpeä ja käskevä, "hieno herra", jonka silmissä ei siinä talossa, johon menee palvelijoita olekaan… Mutta päästyänsä pihalle oli hän aivan toisin. Vanhan rouva sairasvuoteellaan ei pitäisi saaman tietää, että maatila nyt oli sydämen syvimmästä pohjasta inhottava hänelle.

Hän levitti uuden rakennuksen piirustuksen sairaan peittelle ja iloitsi siitä iloisesta kummastuksesta jolla sairas katseli kauniin uutisrakennuksen suunnitelmaa. Siinä olikin komeita, korkeita ikkunoita, lasi-ovia, jotka johtivat verandalle. Viiniköynnökset kiertelisivät valurautaisten käsipuiden ja verandan pilarien ympäri ja ruman pihan sijaan huoneen edustalla osoitti rakennusmestarin ehdotelma kauniin, pensailla istutetun pihan. Hän selitti sairaalle, joka samalla kertaa itki ja nauroi huoneen koko tarkoituksen mukaisen sisustuksen ja pysyi ulkonaisesti aivan tyyneenä niitä naurettavia vaatimuksia ja väitteitä vastaan, joita amtmanni esitti joka äkkiä alkoi uhkua siitä ilmasta, jota oli siipiinsä saanut. Parantumaton kerskaaja oli nyt aseman valtias — hän rakensi talon. Hän lorutteli parkettilaattiasta, samettipäällyksisistä huonekaluista, joita hankkisi saliin ja ilmaisi vilkkaasti mielipahansa siitä ettei piirustuksessa ollut mitään ajotietä, joka sallisi hienojen vaunujen päästä suoraan rapun eteen. Ja tässä käveli hän vihastuneena huoneen läpi ja pani paikatun yönutun, jonka taskusta moninkerroin pesty pumpulinen nenäliina riippui, majesteetillisesti rinnan yli kiinni ikäänkuin kalliita turkiksia olisi.

Herra Markus nauroi ja pudisti tyynnyttävästi sairaan kättä, sairas oli sellaisia väitteitä ja vaatimuksia kuullessaan pelon alaisesti katsonut häneen. Hän sanoi sairaalle hankkivansa Berlinistä mukavan rullatuolin, jolla sairaan helposti voisi muuttaa kartanoon. Ja nyt lähti hän suurimmalla kiireellä pois. Tuo ummehtunut, kamariin suljettu ilma lienee niin levottomasti ajanut veren hänen kumiseville ohimoilleen, jotka olivat halkeamaisillaan. Tämä kai ajoi hänet ulos vapaasen ilmaan — hän meni ulos ainoastaan hengittämään raitista ilmaa niin yksin ja ainoastaan siitä syystä. Hän olisi voinut lähteä kotimatkalle pihan portin kautta, mutta tuolla ulkona oli kaikkialla päivänpaistetta ja niin polttavan kuuma varjottomalla, kivisellä ajotiellä, samalla kun puiston puut tarjosivat viileätä varjoa — ja mistä syystä ei hän olisi saanut mennä puiston kautta kotiin.

12.

Hän vältti huolellisesti puiston portin narisemista kiinni pannessaan, ja jäi hetkeksi liikkumatta seisomaan varjostavain korkeiden vadelmapensaiden väliin, koska — no niin, koska siinä tuntui niin vilposelta ja raittiilta… Ja nähdessään tytön tuolla niitetyllä kentällä — miten hän juuri samassa ojentelihe itseään ja veti kotiopettajan heikosti tuoksuvan nenäliinan taskustansa, painaaksensa sitä kasvojansa vastaan — ystävyys talon neidin ja palvelustytön välillä meni siis niin pitkälle, sen mukaan kuin hän nyt selvästi näki, aina siihen asti että omaisuuskin oli yhteistä.

Tyttö seisoi, selkä käännettynä toista kohti ja tytön hartioiden liikkeestä näki hän, että tyttö suonenvedon tapaisesti veti henkeänsä. Melkein samassa silmänräpäyksessä seisoi hän tytön vieressä.

"Miksi itkette?" kysyi hän puoleksi ivaten, puoleksi levotonna. Tyttö päästi heikon pelästyksen huudahduksen, ja pudotti tahtomattansa nenäliinan, joka peitti hänen silmiänsä. Niin, silmälaudat olivat itkusta punaiset, mutta hänen katseistansa loisti syvin harmi kysyjälle. Tyttö ei vastannut, vaan otti taasen viikatteen maasta, ikäänkuin aikoisi uudestaan työhön huomaamatta toista kysymyksineen.

"Enkö saa mitään vastausta", kysyi toinen vielä tukahutetulla äänellä.

Tyttö selvästi taisteli itsensä kanssa.

"Ette, ennenkuin voin teille todistaa, että kovasti olette loukannut minua", kuului viimein hampaiden välistä puristettu vastaus.

"Sen tahtoisitte todistaa?" Toinen naurahti ankarasti. "Minä tosiaankin tahtoisin tietää, miten siinä käyttäyisitte! Mutta sen sanon teille", ja tässä muuttui äkkiä hänen äänensä korko ja se sai hehkuvan kajahduksen, "polvillani tahdon pyytää teiltä anteeksi, jos tämän voisitte minulle todistaa".

Tyttö katsahti, hämmästyneellä ja epävakaisella katseella toiseen — sitten painoi hän päänsä syvään rinnalle, ikäänkuin olisi hän syyllinen.

"Tiesinhän sen", sanoi toinen tämän nähtyänsä halveksivaisesti. "Te olitte eilen illalla Grafenholzissa…".

"Te myöskin", väitti tyttö tyyneesti.

Tämä tyyni rohkeus teki toiseen vaikutuksen ja samalla häpesi hän aina sydämmeen asti sitä vakoilemista, josta tyttö oli hänet tavannut.

"Ah, en tiennyt, että metsänvartijan huoneessa tarkastellaan niitä, joista on hauska kuljeskella metsässä", sanoi hän, häilyen hämmästyksen ja pohjattoman kurkun välillä.

"Sellaiseen ei metsänvartijan huoneessa ole aikaa eikä halua", jatkoi tyttö yhtä tyynesti kuin ennenkin. "Koira rupesi haukkumaan —".

"Jos silloin katsahditte ulos sitä, jota ehdotettiin kotiin", lisäsi toinen päättäen lauseen, jonka tyttö oli alkanut. "Illallinen oli valmis, hänen tarvitsi ainoastaan istua katetun pöydän ääreen, Hänen onkin muuten oikein hyvä olla. — Te olette jo ihmeellisesti kotiutunut ja toimekas tulevassa kodissanne".

Suurin silmin katsoi tyttö ensin toiseen, mutta sitten näytti hän äkkiä käsittävän toisen tarkoituksen. Hän punastui ja suupielensä vavahtivat ikäänkuin pidätetystä ivanaurusta.

"Ei kai ole tarkoitus, että me muutamme metsänvartijan huoneesen", sanoi hän puoleksi kysyen.

"Tosin emme 'me', jos tällä myöskin tarkoitatte isäntäväkeänne. Minä luotan, että neiti Agnes Franz nöyrimmin kiittäisi päästäksensä matelemasta entisen kamarineitsyensä kotiin ja taloon".

"Grafenholzin metsänvartijan asunto on hänen korkeutensa ruhtinaan", vastasi toinen pidättäen hymyilyänsä, "enkä tiennyt milloinkaan saavani oikeutta määrätä siitä. Muuten on aikani Thüringissä pian ohi, kun 'neiti Agnes Franz' matkustaa pois, katoan minäkin ulkona maailmalla ansaitakseni leipääni".

Sanomattoman hämmästyneenä katseli hän tyttöä.

"Minä jo voisin teistä sitä uskoa, ellen tietäisi — että olette petollinen", sanoi hän vitkaan kääntämättä katsettansa tytöstä.

Tytön huulet vapisivat, mutta näennäisesti tyyneenä kuunteli hän tätä syytöstä.

"Minä en teitä vastusta — miksi puhuisinkin kuuroille korville. Te katselitte oloja sumuisen lasin läpi enkä minä voi liikuttaa sormianikaan antaakseni totuuden tulla näkyviin… Sen pahempi olette yhdessä suhteessa aivan oikeassa vastakin väittääksenne, että olen petollinen —".

"Niin, naisellinen mieltymys halun suhteen, jota ei käy puolustaminen; tottuneelta ja kokeneelta salonkinaiselta olette sen keinon itsellenne anastaneet".

"En, siihen en tunnusta itseäni vikapääksi". Tyttö sanoi sen päättävästi, sekä vakavalla, ehkä suuttuneella katseella.

Toinen nauroi pahasti uskomatta tytön sanoja. "Olisi hauskaa tietää mitä metsänvartijan asunnon mies ajattelee tästä asiasta".

"Hän ajattelee ja toistaa joka päivä: 'Jumalan kiitos, että tämä kauhea, surullinen aika maatilalla nyt on ohitse'. Hän tuntee vapautuksen suloista tunnetta samassa määrässä kuin minäkin".

"Ja sellaisella lohdutuksen perusteella täytyy hänen niin pian kuin mahdollista on pian parantua siitä tuskasta, että te niin julmalla tavalla olette leikkineet hänen kanssansa?"

Ylpeästi kohotti tyttö päätänsä ja terävä vastaus pyöri selvästi hänen huulilla, mutta hän hillitsi itsensä ja kysyi aivan tyyneenä:

"Sanotteko sitä kovaa, raskasta työtä, jonka me, kuin uskolliset toverit olemme yhteisesti tehtäväksemme ottaneet leikiksi? Fritz Weber on rehellinen, kunnon ihminen, jota kohtaan tunnen ikuisesti olevani kiitollinen. Minä olenkin sentähden hänelle luvannut" — kevyt veitikkamaisuuden tunne näkyi ja katosi yhtä pian kauniilta kasvoiltansa — "olla hänen häissänsä, jospa täytyisikin tullani meren toiselta puolen. Kahden vuoden kuluttua on hän siinä asemassa, että voi silloin tuoda kotiinsa uskollisen morsiamensa Magdeburgista, jossa hän muinoin oli sotapalveluksessa".

Nuoren kartanon omistajan kasvot kirkastuivat, ikäänkuin valo olisi hänen sydämmessänsä kajastanut. "Ja te tulisitte sinne meren toiselta puolen? Aikooko kotiopettaja neitinne etsiä onneansa siellä?"

Tyttö kohotti olkapäitänsä. "Kentiesi", sanoi hän, sivumennen ja lyhyesti sekä kuljetti heikkoja sormiansa viikatteen terävää terää myöden, ikäänkuin tahtoisi siitä pyyhkäistä pilkun.

"Antakaa sen olla", varoitti hän tyttöä ärtyneenä tästä liikkeestä. "Te vahingoitatte itseänne. — Heittäkää pois tuo hullu kapine! Te ette sitä enää tarvitse enempää kuin neitinnekään kukan maalaamista".

Tyttö antoi sen käden, jossa hän terävää asetta piti, vaipua alas, mutta ei hänen mieleensäkään tullut sen pois heittäminen.

"Minä teen työtä ja pysyn paikallani siksi, kunnes joku tulee sijaani työskentelemään", vastasi tyttö tyynesti ja totisesti. "Ja miksikä 'neitini' luopuisi taiteesta, joka häntä miellyttää, en käsitä".

"No, mutta sanoittehan itse, että hän menisi meren yli? Ja näettekö se on suora tie onnellisuuden maahan ja uneksitun kultaisen prinssin luo".

Halveksien rypisti tyttö suutansa. "Mikä suuri ajatus rikkaalla miehellä sentään on rikkauden voimasta", sanoi hän katkerasti.

Toinen nauroi. "Olisiko se mielipide väärä? Jumala varjelkoon! Se toteutuu joka päivä. Jos vaan olisi varaa antaa sataa kalliita kiviä, sekä pitää palatsia suuressa maailman kaupungissa ja satunnaisesti kaunista kesähuvilaa rehevien puistojen keskellä, niin sellainen kotiopettaja pitäisi kaikkien näiden salaisuuksien tuhlaajaa ihastuttavana, vaikka hän olisikin musta ja törkeä kuin itse perkele. Ettekö sitä usko?"

"Tietysti, koska te sen sanotte", vastasi tyttö samalla kevyellä äänellä, jolla toinenkin oli puhunut. "Sillä, jota tarkoitan, on myöskin mieltymyksensä. Eikö ole äärettömän rohkeasti häneltä, että hän uskaltaa pitää mieltymyksiä ja vastamielisyyksiä, aivan kuten tekin. Minä tiedän, että hän asettaa rikkauden etuisuudet aivan samalle korkeudelle, jonne tekin panette inhoittavat kotiopettajat — se on paljon hänen toiveidensa määrän alle".

Tästä terävästä vastauksesta selkeni, että tyttö mitä syvimmin tunsi itsensä vihastuneeksi ja loukatuksi, ehkei toinen näkynyt sitä huomaavan.

"Älkää niin liian tietäväksi itseänne luulko!" sanoi hän nauraen. "Te olette älykäs tyttö ja minusta näytätte sielunne puolesta olevan ihmelapsi piirissänne, mutta neitinne sisällinen olento on teille jäänyt seitsemällä sinetillä lukituksi kirjaksi. Hän pettää teitä, ja menköön siis tiehensä Eldoradoonsa. Minä sydämestäni toivon hänelle kaikkea mahdollista iloa ja hyvää. Tulkoon hän tavallansa onnelliseksi, jos hän vaan jättää varjonsa jälkeensä! Ettehän te seuraa häntä — eikö niin ole? Te jäätte Hirschwinkeliin?" kysyi hän melkein rukoillen ja syvästi vetäen henkeänsä.

Hänen sanansa eivät tehneet tyttöön mitään vaikutusta. "Minäkö jäisin tänne? — Kentiesi vastaista kohtaloani oöottamaan?" kysyi tyttö vuorostansa sanomattoman äreällä ja pilkallisella äänellä.

"Se kai ennen, kuin luulettekaan, saavuttaisi teidät", jatkoi herra Markus ihmeellisellä tavalla puristaen nämät sanat ulos — ne kuuluivat kuitenkin ikäänkuin riehuva sydän lyöntiänsä löisi epävarmassa äänen korossa. Hän astui äkkiä tyttöä lähemmäksi, mutta tyttö väistyi pelästyneenä sumealla katsannolla ja kohotti, ikäänkuin tahtomattansa puollustukseksi kätensä — viikatteen kirkas terä välkähti heidän välillänsä.

"Minun täytyy kai ottaa teiltä tuon inhoittavan leikkikalun", sanoi hän ärtyneenä ja ojensi pikaisella liikkeellä kätensä viikatetta kohti. Tämä tapahtui ajatuksen nopeudella, mutta miten se tapahtui, ei kai kumpikaan heistä tiennyt — hän väistyi takaperin ja tyttö päästi pelästyneenä huudahduksen sekä heitti viikatteen kauvas pois luotansa.

"Oliko se minun syyni", änkytti tyttö kauhistuneena.

"Ja jospa niin olisi ollutkin? Eikö se olisi ollut oikein?" kysyi hän ottaen nenäliinansa ja kääri sen haavoitetun käden ympäri. "Rangaistuksen täytyi seurata! Niin antaa tyhmä saakeli itseänsä viekoitella!" Hän veti suunsa pikaiseen ivanauruun, jolloin kauniit, valkoiset hampaat tulivat näkyviin. "Minä tiesin jo ensi päivänä — tuolla sillalla sahamyllyn vieressä, jossa sain niin mukavia vastauksia — että Thüringin ohdakkeet voivat pistää ja päälliseksi vielä oikein kovasti — ja nyt taasen olin sentään niin tyhmä, että menin niiden tielle". Hän kumarsi syvään ja ivallisesti. — "Ja nyt olemme kuitit, kaunis ujo. Minä olen osani saanut."

Tyttö ei vastannut mitään. Kokoon vaipuneena oli hän seisonut, silmät sanomattomalla kauhistuksella kiinnitettynä valkoiseen huiviin, jonka läpi suuria, punaisia pilkkuja salaman nopeudella nyt tunkeusi esiin. Heti tämän nähtyänsä riensi hän, ikäänkuin karkulainen puiston läpi ja katosi vadelmapensaiden taakse.

Huolimatta suuresta nyreydestään täytyi herra Markuksen nauraa. Tämä urhoollinen sankaritar, joka oikein rohkeasti ja urhokkaasti oli hartioillensa raskaan elon kuorman sälyttänyt, ei voinut katsella vähää veren tilkkaa, vaan jätti uhrinsa pulaan. Hän huomasi hyvin, ettei haava ollut erittäin vaarallinen ja ettei tuo pieni suonen isku voinut häntä vahingoittaa — virtasihan veri jo muutamia päiviä niin kuumana ja riehuvana hänen suonissansa, ikäänkuin olisi hän kovassa kuumeessa, tämä kaikki teki hänen sydämestänsä oikein synkäksi ja hajamieliseksi… Hänen täytyi hävetä itseänsä. Hän ansaitsi ystäviensä ankaraa pilkkaa ja ivaa. Jos he olisivat nyt nähneet hänet, koulusta kotiin lähetetyn oppimattoman pojan perikuvana. Sellaisen tapauksen sääliväistä ivahymyä ei hän voinut ajatella nyrkkiänsä pudistamatta. Ja mitä oli tuosta halveksimisesta tullut, johon hän kääriytyi — hyvä Jumala siitä oli hädässä kehno apu! Ensimäisellä silmäyksellä tytön itkeneisin silmiin oli koko halveksiminen kuin puhallettu pois. Ja tuo raitis rivakkuus, jolla hänen muulloin heti sekä hengellisesti että ruumiillisesti oli tapana pudistaa päältänsä kaikki huolet ja ahdistukset, ei sekään häntä nyt ensinkään hyödyttänyt, ei edes voinut tuottaa mitään epätoivon iloisuutta.

Hänen näin käydessään eteenpäin — puistosta oli hän heti lähtenyt — ja astuessaan yksinäistä polkua männistön läpi, jossa ei yksikään ihmissilmä häntä nähnyt, siellä oli niin hiljaista ja rauhallista ja siellä havupuiden, nuorilla, pehmeillä kasvannaisilla täytetyt oksat vilvottaen silittivät hänen paljasta, kuumaa otsaansa, taisteli hän voimakkaasti sydämessään tuskallisimman, pettyneen tunteen kuvittelun kanssa… Hetkisen oli hän koko sydämellään riemuinnut, ikäänkuin rajattoman onnen täysi päivä-paiste äkkiä olisi hänet ympäröinnyt — tyttö oli viaton ja vapaa, ei kellään muulla ollut mitään oikeutta häneen, hän oli vastustamattomasti sen todistanut, mutta mitäpä se nyt häntä hyödytti? Hänen oli samalla kertaa täytynyt varmistua siitä, ettei hänelläkään ollut tytön omistamiseen ensinkään toivoa. Tässä eivät mitkään kaunistelemiset tai tulevaisuuden toiveet auttaneet, tai kaikki tuo, mitä sanotaan pettyneen toiveen haamoitteluksi — tyttö ei tahtonut ensinkään huolia hänestä, sen sanoi hänelle hänen pohjasta rehellinen, totuuden mukainen mielensä, ja sen vuoksi nyt pitikin miehuullisesti kestää taistelu, ettei itsetuntoisuuden ja kunnioituksen viimeinen hitukin joutuisi kadoksiin.

13.

Hirschwinkelin puistopaviljongissa oli rasittava helle. Ei ollut pitkään aikaan satanut, päivä päivältä oli aurinko noussut ja laskenut pilvettömällä, loistavan sinisellä taivaalla, sekä oli vähittäin kuumentanut kaikki, katot, seinät, puiden oksat ja metsän pensastot, sekä pellot sangen syvälle maahan.

Herra Markuksen mielestä oli rouva Griebelillä oikein, kun hän, tosin sangen runottomasti, mutta sen sijaan oikein kiivastuneena lausui, että sellainen sopimattomalla ajalla sininen taivas, joka "koko ijankaikkisuudessa" ei nostata ainoatakaan siunattua pilveä, näytti hänestä, ikäänkuin ilkeät ja pahat kasvot, jotka pilkkasivat eläinraukkoja Jumalan luomalla maalla. Herra Markuksestakin näytti, ikäänkuin tuo kuihduttava helle, jonka vaitutuksesta kypsyneiden tähkäpäiden painama olki heikkona häilyi nuokuksissaan ja lehdet sekä kukat saivat ensimäisen, heikon, alkavaa surkastumista muistuttavan näön, tunkeusi syvälle hänen sieluunsa kaikkien huokoisten ja hermojen kautta, ikäänkuin hän ympärillään kuulisi vahingon iloista liritystä heikoista, raukoista eläimistä Jumalan luomalla maalla, joiden täytyi tyytyä siihen mitä kohtalo heille antoi, sama se jos raivokkaina pöyhistyivät tai tuskallisesti alistuivat suruun sen taakan alla, joka heille oli pantu.

Hänen haavoitettua kättänsä poltti ja olipa sangen hyvin että hän muun mukavuuden muassa oli lepohuvilaansa hankkinut raikasta vettä ja pesukaapin siihen kuuluvine kaluineen — nyt ei hänen tarvinnut mennä oikeaan asuntoonsa eikä juosta rouva Griebelin luo, joka ei ensinkään näyttänyt hänestä toivottavalta — mutta hän ei sentään välttänyt kohtaloonsa.

Juuri samalla hetkellä, kuin hän kastoi kätensä pesuastiaan, astui kunnon lihava rouva puhisten ja hikeä valuen rappusia paviljonkiin "iltapäiväkahvin tähden" katsoaksensa oliko hän kotona.

Eipä hän ollutkaan nainen, joka niin helposti antoi pettää itsensä. Hän pudisti vaan päätänsä toisen kertoessa, että oli itseänsä kynäveitsellä haavoittanut, sanoi vaan kuivalla tavallaan: "Minusta on todellakin käsittämätöntä, miten olette käyttäinnyt, herra Markus. Jos olisi peukalo tai etusormi, niin pitäisin pilanne hyvänäni — mutta keskelle kämmentä?!" Siitä seuraavan johtopäätöksen: "Teidän on kuitenkin täytynyt menetellä sangen taitamattomasti", nieli rouva, näennäisesti vaivoin… Sitten poistui hän tuodaksensa vanhaa, kulunutta aivinaista ja Arnicalaastaria, mutta herra Markuksen täytyi odottaa ja pitää sillä aikaa kättänsä vedessä — vanhaa aivinaista ei aina ole käsillä ja minkä rouva oli Arnicalaastarinsa laskenut, ei samalla hetkellä voinut muistaa.

Huoneessa oli taasen hiljaista ja rauhallista. Altaania kohti oleva ovi oli auki ja heikko tuulenpuuska tunkeusi toisinaan huoneesen ilmaa vilvoittamatta. Herra Markus istui sohvalla huoneen nurkassa, edessänsä oli pieni matkalaukku, josta hän oli ottanut palasen nielaastaria — hän tahtoi nimittäin lopettaa jutun, ennättääksensä, ettei rouva Griebel, kuten oli luvannut, tulisi sitomaan haavaa — mutta samalla hetkellä oli hän jo unhottanut aikomuksensa. Vasen käsi otsalla ja suljetuin silmin uneksui hän itsensä taasen olevan maatilalla puistossa ja kauniit, tuskalliset, kalmanvaaleat kasvot olivat taasen häntä lähellä, ikäänkuin olisi hengityksen tuntenut.

"Luulenpa lopulta tulevani hulluksi tuon tytön tähden", mutisi hän itsekseen hampaiden välistä ja hänen sormensa, ikäänkuin epätoivossa, harailivat tuuheissa hiuksissa, jotka varjostivat hänen otsaansa.

Silloin tuntui hänestä, ikäänkuin joku pikaa liikkuisi altaaniin tulevilla rapuilla — kevyesti ja melkein kuulumattomasti kuten kissan pojan pehmein askelin. Ihminen ei se suinkaan olla voinut. Tämä puiston osa oli niin yksinäinen, eikä ympärillä asuvista naapureista olisi yksikään uskaltanut käyttää tätä tietä kartanon herrasväen luoksi tullaksensa.

Herra Markus katsoi ylös ja luuli, pikaisen pelästyksen vaikutuksen alaisena, joka kuin pistos hänen läpitsensä riensi, vieläkin uneksivansa — mutta se ei auttanut, tuolla seisoi jo melkein ovella haamu, joka oli tullut rappusia ylös, hän se oli, tuo ujo, jonka poskille ja huulille ei puna vielä ollut palannut, huolimatta ilman paahtavasta helteestä, joka jokaisen kasvoille toi heleämmän värin… Tyttö tuli hänen luoksensa — hänen kotiinsa! No niin, hänpä se olikin joka huolimatta kainoudestaan ja arkuudestaan seurustelussa, vapaasti ja ujostelematta tuli ja meni naimattoman metsänvartijan huoneesen. Ei tyttö huolinut ankaroiden, ulkonaisten tapojen vaatimuksista, eipä hän välittänyt parjaavista, pahoista kielistäkään — sen oli hän itse sanonut. Ja nyt oli hän täällä, tosin arka katsantoisena, ja pelästyneenä viipyen alttaanin osaksi puolueettomalla alalla, mutta sentään selvästi aikoen astua sisään. Harvinainen tunne, osaksi hänen näkemisensä autuutta, ja harmia hänen ottamastansa askeleesta, valtasi herra Markuksen ja siihen yhtyi vielä pelko, että rouva Griebel millä hetkellä tahansa voisi astua sisään — niin, se olisi ollut vettä hänen myllyynsä! Varomattoman tytön hyvän nimen ja maineen viimeisestäkin jäännöksestä olisi loppu tullut.

Liikutettuna hyppäsi hän sohvalta ja lämmin puna nousi hänen poskillensa. "Mitä nyt?" kysyi hän epätietoisesti, mikä teki hänen äänensä vähän ankaraksi ja epäsointuisaksi. Tämän kuultuansa näytti tyttö vaipuvan kokoon. Hän tarttui ehdottomasti alttaanin rintanojaan ja painoi toisen kätensä silmillensä. Pian tyyntyi hän toki.

"Herra — herra amtmanni kiittää sangen paljon kirjoista ja pyytää saada lainata Immermanin Münchausin'", sanoi tyttö kolkosti ja ojensi kaksi kirjaa, jotka amtmanni oli lainannut ja jotka tyttö nyt oli tuonut kopassa, joka oli hänen käsivarrellansa. Ah, hän oli siis asialla herrasväkensä piikana. Miten kummallista, että toinen saattoi unhottaakaan tytön aseman elämässä! Amtmannin käskiessä täytyi hänen vastustamatta mennä — tämänlaisessa tapauksessa ei rouva Griebelilläkään ollut mitään muistutettavaa.

"Sitä kirjaa ei minulla ole täällä", sanoi hän kirkastuneella katsannolla, "minun täytyy pyytää teitä odottamaan hetkisen — minä menen sitä noutamaan". Hän kääri huivin yhä verta vuotavan kätensä ympäri ja aikoi juuri aukasta puistoon johtavan oven — kun tyttö muutamalla askeleella riensi hänen rinnallensa.

"Siihen on aikaa", sanoi tyttöä äkkiä ujolla hämmästyksellä aikoen estää toista aikeessaan. "Minun piti viemän kirjat metsän vartijalle, että hän pitäisi huolta niiden tuomisesta teille ja taasen pyytää toista kirjaa lainaksi — hän tulee tänä iltana sitä noutamaan — tahdotteko antaa sen hänelle". Tyttö nosti äkkiä, ikäänkuin häpeän valtaamana molemmat kätensä kasvoillensa. "Oi, Jumala, miten kiusallista!" mutisi hän ja antaen taasen kättensä vaipua lisäsi alasluoduin katsein: "Kirjalaina oli vaan minulla tekosyynä tulemaan — kentiesi itsekin sen huomasitte. Minä tulin — koska en voi kestää tietäessäni saattaneeni teille tuskaa lieventämättä sitä. Minä tahdon palkita niin paljon kuin voin".

Ah, kuinka pian kaikki, mitä äsken oli ajatellut, meni hänen mielestään! Hänen liiaksi siveelliset epäilyksensä, rouva Griebelin liikutettu sopivaisuuden tunne — miten kaikki nämät vähäpätöisyydet voivat tulla kysymykseenkään kuullessa tuota liikutettua värisevää ääntä, joka nyt sattui hänen korvaansa ja nähdessään suloiset vaaleat tytön kasvot, jotka nöyränä vaipuivat rinnalle. Tahtomatta kumartui hän sulkeaksensa tytön syliinsä, jossa tämä kaikkina aikoina olisi suojeltuna. Mutta tämä pikainen liike vaan peloitti tytön heti aina kynnykselle asti, jonka yli äsken oli astunut. Tyttö näytti oikein kauhistuneen sanainsa vaikutusta, nuoren miehen kirkasta katsantoa ja seisoi jalka valmiina, jos nuori mies vielä olisi askeleenkin astunut, juoksemaan rappusia alas ja rientämään kauvas pois.

"Minä juoksin heti huoneesen tuomaan sidettä haavaan", sanoi tyttö vakavasti ja synkästi rypistetyillä silmäripsillä, "tullessani takaisin olitte te jo mennyt. En tiedä olenko yksin syynä tähän onnettomaan tapaukseen — kuitenkin olen ollut varomaton, enkä saa mitään rauhaa, se toi minut tänne… Minä en tahdo sydämmelläni kantaa sovittamatonta velkaa kenellekään ihmiselle, kenellekään maailmassa, ken tahansa se olisi".

"Vai niin. Siinä tapauksessa kiitän teitä sangen paljon osanottavaisuudestanne", sanoi toinen katkerasti hymyillen astuen pöydän luo. "Te voitte levollisena ja rauhallisena mennä kotiin. Minä yksin olen tähän syynä, miksi olinkaan niin tyhmä, että tulin uhkaavaa asetta niin liian lähelle! Muuten näette, että minä teidän tullessanne olin aikeissa" — hän viittasi laukkuun — "aivan yksikertaisesti nielaastarilla sitoa 'tämän onnettomuuden tapauksen' todistajan".

"Ei siinä kylläksi", sanoi tyttö vilkkaasti ja vakavasti, sekä astui taasen huoneesen. "Haava meni jotenkin syvälle — minä näin sen ja tiedän keinon, joka estää kuumeen ja riennättää haavan parantamista". Tyttö aukasi kopan, joka hänellä oli muassansa, kannen, sekä otti pienen käärön aivinaista, "Sallitteko, että sidon haavan. Voitte huoletta luottaa minuun — diakonissanvirka ei ole minulle outo".

"Varjelkoon! Mitä ajattelettekaan? Minäkö sallisin sellaisen äärettömän uhrauksen teiltä. Ei, en milloinkaan, kaunis ujo! Se, joka niin hyvin, kuin minäkin tietää, millä sisällisellä vastahakoisuudella te sellaisiin laupeuden töihin antautte — teidän tarvitsee vaan muistaa, miten kävi sillalla sahamyllyn vieressä, jossa minun ensin täytyi vetoutua teidän kristilliseen laupeuteenne, ennenkuin irroititte minut, kulkulaisraukan, pintehestä — niin, se joka tämän kaiken tietää, ei toista pyydäkään. Menkäät nyt Jumalan nimessä kotiin tai vieläkin parempi, Grafenholziin ja sanokaa metsänvartijalle, että hän illalla saa minulta hakea sen kirjan, josta puhe oli! Se on silloin saatavilla".

Tyttö ei lähtenyt — päinvastoin! Astuen kartanon omistajan rinnalle pöydän viereen, kääri hän käärönsä auki, otti tulpan pienen lääkepullon suulta sekä levitti erityisiä sidetarpeita — tämä kaikki tapahtui rivakasti, varmasti, ja äänettömällä totisuudella, kuten lääkärin on tapana menetellä vastahakoisen sairaan kanssa.

"Sanokaa minua laupeuttomaksi, tuomitkaa minua, halveksikaa minua enempi kuin ennen, minä en sentään mene pois ennenkuin olen velvollisuuteni täyttänyt", sanoi tyttö lempeästi, mutta vakavasti.

"Mutta minä en tahdo ensinkään olla tekemisessä teidän velvollisuuden täyttämisenne kanssa. Minä vältän palvelustanne ja todistan teille täten että olette tehnyt kaikki, mitä ihminen voi, tyynnyttääksenne arkaa omaatuntoanne", huudahti toinen vapisten sisällisestä liikutuksesta. "Tyydyttekö siihen?"

Tyttö pudisti päätänsä. "Minä olen käyttäinnyt tuimasti teitä kohtaan ja haavoittanut teitä liian kovilla sanoilla. Te olette aivan oikeassa pyytäessänne diakonissalta etenkin itsensä hillitsemistä, ja sen vuoksi pyydän teidän antamaan anteeksi äkkinäisyyteni". Epäileväisellä arkuudella ojensi tyttö kätensä.

"Paljon melua tyhjästä", huudahti toinen, puoleksi nauraen, puoleksi suuttuneena, huomaamatta tytön aihetta. "Kenpä tuollaisen mitättömän naarmun tähden haluaa tuhlata ainoatakaan sanaa… Jospa todellakin saattaisin kärsivällisyyteni siihen, että antaisin teidän täyttää tahtonne, ensi hetkellä kuitenkin repisin siteen, — sillä minä olen liian kärsimätön".

"Olkaa nyt niin hyvä", keskeytti tyttö hänet lempeästi pyytäen.

Näillä sanoilla ja tällä äänellä oli häneen loihtiva vaikutus. Olkapäitään kohauttaen, käänsi hän päätänsä sivulle ja ojensi vaiti ollen haavoitetun oikean kätensä tytölle.

Tyttö oli todellakin ollut diakonissana — tämä haavan laadun tutkimiseen tottunut, varma tapa ei johtunut ainoastaan naisen synnynnäisestä taitavuudesta.

Herra Markus käänsi vitkaan kasvonsa tyttöön päin ja katseli häntä.

"Oletteko ollut jossain diakonissa laitoksessa?" kysyi hän huomattavalla kummastuksella.

"Olen, mutta en kauvan, enkä aikeessa antautua kokonaan tähän toimeen. Tahdoin vaan saada niin paljon oppia, että maalla, jossa usein on monen tunnin matka lääkärin luo, hädän tullessa voisin auttaa ensi silmänräpäyksessä", vastasi tyttö tointansa keskeyttämättä. Sitten katsahti hän ylös ja sanoi: "Te olette kuitenkin pakoitettu lääkäriä etsimään", näin puhuen loisti kyyneleitä tytön silmissä, "oli lovia terässä".

Toinen nauroi. "Ommelkaa vaan huoletta haava", sanoi hän kehoittaen, "ja luottakaa vahvaan luontooni".

Tyttö puri hampaitansa yhteen ja kuljetti neulaa rivakasti ja varmasti ehkä silloin, tällöin värähdys kulki hänen ruumiinsa läpi… Oli vielä jotain arvoituksen tapaista tytön olennossa, minkä hengen lapsia hän todellakin oli. Hänen lausumis- ja käytöstapansa, koko hänen olentonsa, hänen puoleksi itse kieltämät mutta yhä enempi esiytyvät taitonsa ilmaisivat, että hänen kotonsa alkujaan oli sivistyneissä seuroissa ja kuitenkin piti kotiopettaja, joka sentään paraiten tiesi, mikä rikas hengellinen aarre oli tytön sielussa, tyttöä ankarasti vangittuna alentavan aseman painossa… Mikä tälle itsekkäälle naiselle antoi sellaisen vallan tytön selkeästi ajattelevaan henkeen ja elämään?

Herra Markuksen katsanto rippui, ikäänkuin lumottuna tuossa kauniissa päässä, joka nojasi hänen kätensä yli, tuossa komeassa, yksinkertaisesti taaksepäin kammatussa ruskeassa tukassa — hämärä virta täynnä sähkövoimaa, saavutti hänet. Hänen hengityksensä muuttui raskaaksi… Huivin peittämättä jättäneellä valkoisen kaulan kapealla alalla näki hän taasen mustan samettinauhan, tällä kertaa puoleksi solmittuna. Oliko tytöllä rinnallaan taikakalu tai kallis muisto, josta ei milloinkaan luopunut? Luuleva, riehuva tunne ajoi kaiken veren hänen päähänsä — hän olisi halusta tahtonut tempaista nauhan ja heittää sen kauvas pois. Tyttö ei varmaankaan aavistanut, mitä väkivaltaista tekoa toinen tuumi, muuten ei hän olisi niin kiitollisella ja sydämmellisellä katsannolla katsonut ylös; hän irroitti hiljaa kätensä ja astui pöydän luo taasen pannaksensa koppaan sideaseensa.

"Kiitän teitä", sanoi tyttö helpoituksen hengähdyksellä, ikäänkuin raskas taakka olisi hänen sydämeltään nostettu. "Huomenna tulen taasen katsomaan haavaa".

Tähän ei toisella ollut mitään sanomista, eikä hän vastannutkaan. Hänen sisällänsä pahat toiveet ja petolliset keinot kehittivät salaa aikeitansa. Hän näytti tosin sangen tyyneesti katselevan tytön toimia, ja kuitenkin uneksi hän, että vihuri tempasi tämän pienen majan, nosti sen kokonaan ja vei sen pikemmin kuin höyryhepo, siivitettynä kuin toivoisa ajatus, äkkiä ilman läpi, sievästi laskeaksensa sen Markuksen huvilan puistoon lähellä Berliniä… Kauvaksi, kauvaksi Thüringin metsiin jäi silloin itsekkään ullakkokammarin neidin selittämätön voima, Grafenholzin metsänvartijan huone luoksensa vetävine voimineen ja selittämättömine arvoituksineen — temmattuna irti kaikesta, joka häntä piti täällä, olisi tuo lämpymästi toivottu pakoitettu kääntymään ainoasti häneen ja hänen suojelukseensa — eikä hän milloinkaan laskisi tyttöä. — Niin, lähes sellainen oli tuo petollinen verkko, joka solmu solmulta valmistui hänen seisoessaan tytön rinnalla ja hengittäessään orvokkien tuoksua — kotiopettaja neidin mielituoksu, jolta palvelijankin karkeat vaatteet lemahtivat.

Ja mikäpä häntä estikään itse näyttelemästä vihurin osaa, ja äkkiä riehahtavalla kosinnalla voittamasta hänen rakkauteensa valmistumattoman. Ei mikään muu kuin tuon älykkään pienen tytönpään tahdon voima. Ja tahtoiko hän todella nähdä, amtmannin piian lyhyesti selittävän ja kiittävän eikä tahtovan tulla Markuksen rouvaksi ja huvilan haltijaksi. Koti-opettajan elämän-pyrinnöiden rinnalla oli sellainen päätös sentään uusi ja kuulumaton — mutta ettei se toisella tavoin lankeaisi, sen tiesi hän, herra Markus nuorempi, jonka oli tapana kotona jotenkin säästämättä ja ankarasti esiytyä hienoissa puvuissa esiytyvää kiekailua vastaan, hän oli nyt varallaan ja puri huuliansa, ettei ainoakaan tulinen sana häneltä toisi purevaa, kieltävää vastausta työpukuiselta totiselta tytöltä.

14.

Herra Markuksen oli ylipäänsä mieleen, että rouva Griebel astui hänen luoksensa. Hän jutteli aina sangen mielellään rouvan kanssa, mutta tällä hetkellä tunsi hän sydämmessään syvimpää vastenmielisyyttä, kuullessaan nahkakenkien narisemisen jotka kovalla melulla tulivat rappusia ylös astuen. Hän näki miten tämän kuultua kova puna lensi tytön poskille. Tyttö ei sentään hämmästynyt, vaan kiinnitti sidettä aivinaiskäärönsä ympäri rouva Griebelin aukaistessa oven.