KOLUMBUKSEN ENSIMMÄISEN AMERIKAN-MATKAN PÄIVÄKIRJA (continued 2)

Amiraali pani merkille jonkun verran viljeltyä maata. Hän käski kahden miehen mennä maihin, nousta kukkulalle ja tarkastaa, oliko näkyvissä kylää, sillä mereltä käsin ei nähty sitä. Tänä iltana kymmenen maissa tuli laivalle joitakin intialaisia kanootilla katsomaan amiraalia ja kristityitä kuin ihmeitä. Hän antoi heille joitakin pikkuesineitä, mistä he tulivat peräti iloisiksi. Molemmat kristityt palasivat laivaan ja näyttivät paikan, mistä he olivat nähneet ison kylän vain vähäisen matkan päässä merestä.

Amiraali käski laivan siirtyä sinnepäin vain pienen matkan päähän maasta. Hän näki heti joitakuita intialaisia, jotka lähenivät rantaa; kun he näyttivät pelokkailta, hän käski pysähtyä, jotta hänen laivallaan olevat intialaiset saisivat puhua heidän kanssaan ja vakuuttaa, ettei heille aiottu tehdä mitään pahaa. Senjälkeen intialaiset tulivat vielä likemmäs merta ja amiraali läheni maata. Kun he olivat päässeet pelostaan, tuli niin paljon, että koko ranta oli heitä täynnä, ja miehet niin hyvin kuin naiset ja lapsetkin osoittivat meille tuhat huomaavaisuutta: toiset juoksivat sinne, toiset tänne tuoden meille leipää, jota he valmistavat niamesista—heidän kielellään se on ajes—, joka on hyvin valkoista ja hyvää. He toivat meille myös vettä kurpitsapulloissa ja saviruukuissa, jotka ovat samanlaisia kuin espanjalaisetkin; sitten he toivat kaikkea, mitä ikään heillä oli maailmassa ja minkä he uskoivat amiraalia ilahduttavan, ja sen kaiken he tekivät niin halukkaasti (con un corazon tan largo) ja ilomielin, että sitä ihan ihmetteli.

»Ei voi sanoa»—huomauttaa amiraali—»heidän antaneen niin mielellään tavaroitansa siksi, että ne olivat niin vähäarvoisia, sillä ne, joilla oli kultaesineitä, antoivat ne yhtä mielellään meille kuin sellaisetkin, jotka toivat kurpitsapulloissa vettä; on hyvin helppo havaita, milloin joku antaa jotakin mielellään. Tällä kansalla ei ole karttuja eikä heittokeihäitä eikä minkäänmoisia aseita; sama on laita kaikkien muidenkin asukkaiden, jotka asuvat tällä nähdäkseni hyvin isolla saarella.

Miehet ja naiset kulkevat alastomina kuin ovat syntyneet. Juanalla ja joillakin muilla saarilla naiset käyttävät, eritoten täytettyään kaksitoista vuotta, pieniä pumpulikankaisia esiliinoja, mutta täällä niitä eivät käytä vanhat eivätkä nuoret. Muilla saarilla miehet mustasukkaisina piilottavat vaimonsa kristityiltä; täällä tehdään päinvastoin. Täällä naiset ovat kaunisvartaloisempia, ja he ensimmäisinä kiittävät taivasta saapumisestamme, tuoden kaikkea, etenkin syötävää; leipää, pähkinöitä ja viiden-, kuudenlaisia hedelmiä, joista käskin joitakin kuivata tuodakseni ne kuningasparille. Muutoin naiset juuri olivat olleet aluksi avuliaita; sittemmin he pysyttelivät piilossa. Senvuoksi annoin väelleni käskyn, ettei se saanut tehdä kenellekään mitään pahaa eikä ottaa keneltäkään mitään vasten heidän tahtoaan, ja kaikesta saadusta oli maksettava. Lopultakin»—huomauttaa amiraali—»on kai kenenkään vaikea löytää ihmisiä, jotka ovat niin hyväsydämisiä, niin anteliaita ja samalla kertaa niin pelokkaita kuin nämä intialaiset, jotka antavat kristityille ihan kaiken, mitä heillä on, ja vieläpä tulevat heitä vastaan tuomaan tavaransa.»

Sitten amiraali lähetti kuusi kristittyä käymään kylässä. Heille osoitettiin kaikkea mahdollista kunnioitusta, heille annettiin kaikkea mitä vain oli annettavaa, sillä kukaan ei epäillyt, etteivät amiraali ja hänen väkensä olleet kotoisin taivaasta. Niitä intialaisia, jotka olivat laivoilla, ei oltu myöskään saatu luopumaan siitä uskomuksestaan. Kuuden kristityn palattua tuli useissa kanooteissa intialaisia erään päällikön puolesta (de un Señor) kutsumaan amiraalia käymään hänen kylässään. Kun tämä kylä oli lähellä eräällä maankielekkeellä, meni amiraali hänen luokseen. Palatessaan hän näki koko rannan niin tiheässä kansaa, että hän hämmästyi, miehet, naiset ja lapset juoksivat hänen luokseen ja huusivat, ettei hän lähtisi heidän luotansa.

Toisen päällikön lähetit odottivat häntä kanooteissa tuoden hänelle kutsun, jota amiraali noudatti. Tämä päällikkö odotti suuren muonavaraston kanssa. Tuskin hän oli saanut kuulla amiraalin saapumisesta, kun hän käski kuljettaa kaikki elintarvikkeet espanjalaisiin laivoihin. Nähtyään, että amiraali otti vastaan, mitä hänelle oli tuotu, asukkaat juoksivat takaisin kyläänsä tuomaan vielä lisää ruokatarpeita, papukaijoja ja muuta, ja heti lahjoittivat kaikki niin sydämellisesti, että se oli ihmeellistä. Amiraali antoi heille vastaan lasihelmiä, messinkisormuksia ja tiukuja, ei siksi, että he olisivat niitä pyytäneet, vaan koska se oli hänestä tarkoituksenmukaista ja koska hän piti heitä jo—nämä ovat amiraalin omat sanat—kristittyinä ja Espanjan kuningasparin alamaisina paremmin kuin espanjalaisia itseään. »Ei puutu enää mitään muuta», sanoo hän, »kuin että ymmärtäisimme heidän kieltänsä, voidaksemme käskeä heitä, sillä he tottelisivat vastaansanomatta». Amiraalin palatessa laivalle kaikki intialaiset huusivat, ettei kristittyjen pitäisi poistua heidän luotansa vaan jäädä tänne, ja intialaisia täynnä olevat kanootit tulivat hänen perässään laivalle.

Amiraali osoitti heille kunnioitusta, syötti heitä ja antoi heille lahjoja. Hänen poissaollessaan oli lännestä päin tullut vieläkin yksi päällikkö, ja vaikka laiva oli puolen tunnin päässä rannasta, tulivat monet intialaiset sinne uimalla. Kun tämä päällikkö ei odottanut amiraalin paluuta, lähetettiin hänen jälkeensä joitakuita henkilöitä hankkimaan häneltä tietoja saarista. Hän otti heidät vastaan hyvin ystävällisesti, vei heidät kyläänsä ja antoi heille joitakin kultakappaleita. Jatkaessaan matkaansa he tulivat suurelle joelle, jonka poikki intialaiset uivat; kristityt eivät siihen pystyneet ja tulivat takaisin.

Tässä maassa on niin korkeita vuoria, että ne näyttävät ulottuvan taivaaseen saakka. Teneriffan saarella olevat tuntuvat näihin verrattaessa vaatimattomilta. Ne ovat kauniisti puiden ja ruohojen peitossa. Niiden välissä on ihania tasankoja, ja tämän sataman pohjassa on laakso, jonka suuruutta silmä ei pysty mittaamaan; se näyttää olevan viidentoista tai kahdenkymmenen tunnin matkan pituinen. Sen läpi virtaa joki, se on kokonaan viljelty, ja pellot ovat niin vihreitä kuin Espanjassa toukokuussa, vaikka yö onkin neljäntoista tunnin pituinen ja maa on siis verrattain kaukana pohjoisessa. Tämä satama on hyvästi suojassa kaikilta tuulilta.—Luoteissivulla on kolme saarta, ja tunnin matkan päähän niemekkeestä laskee iso joki. Amiraali antoi satamalle nimen Puerto de la Mar de Santo Tomas, koska tänään oli sen pyhimyksen päivä; »mereksi» hän nimitti sen suuruuden vuoksi.

Lauantaina joulukuun 22. päivänä

Päivänkoitossa amiraali lähti purjehtimaan etsiäkseen ne saaret, joissa intialaisten kertomuksien mukaan on kultaa ja joista jotkut heidän tietämäänsä sisältävät enemmän kultaa kuin maata. Ilma ei sallinut sitä, ja meidän oli palattava ankkuripaikallemme. Tämän maan päällikkö, joka omistaa kylän tässä lähellä, lähetti miehitetyn veneen amiraalin luo kutsumaan häntä laivoineen lähemmäksi, jotta hän voisi antaa hänelle kaiken, mitä hänellä oli.

Hän lähetti kanootin mukana hänelle vyön, jossa kukkaron sijasta oli naamio erinomaisen suurin kuvin, jotka samoin kuin nenä ja kielikin olivat taotusta kullasta. »Nämä ihmiset», sanotaan päiväkirjassa, »ovat niin hyväsydämisiä, että he, jos heiltä jotakin pyytää, antavat sen maailman parhaimmalla tahdolla; heille suorastaan osoittaa suosiota, kun heiltä jotakin pyytää.» He lähenivät venettä, antoivat vyön eräälle merimiehelle, ja lähetystö nousi sitten laivaan.

Kului osa päivää, ennenkuin ymmärrettiin heidän asiansa. Yksinpä nekään intialaiset, joita meillä oli laivassa, eivät ymmärtäneet heitä, kun heillä oli tykkänään toiset nimitykset asioille; vihdoin arvattiin heidän eleistään, että heidät oli lähetetty kutsumaan amiraalia. Hän päätti lähteä sunnuntaina caziquen luo, vaikka hänellä ei ollutkaan tapana sunnuntaisin liikuskella, ei taikauskon takia, vaan hurskauden vuoksi. Hän teki sen myöskin tällä kertaa, kuten hän sanoi, vain toivoen, että asukkaat heidän osoittamansa hyvän tahdon vuoksi tulisivat kristityiksi ja Espanjan kuninkaan uskollisiksi alamaisiksi. Hän lisäsi siihen, että hän piti heitä jo sellaisina, ja jotta he rakkaudella suhtautuisivat hänen hallitsijaansa, hän tahtoi heidän parastaan ja koetti toimia heidän tyytyväisyydekseen.

Tänään ennen lähtöä amiraali lähetti kuusi miestä erääseen kolmen tunnin päässä lännessä olevaan kylään, jonka päällikkö eli cazique oli näinä päivinä käynyt hänen luonaan ja sanonut, että hänellä oli useita kultaesineitä. Kun kristityt tulivat sinne, niin päällikkö antoi kättä amiraalin notaarille, jonka hän oli lähettänyt matkaan, ettei intialaisille harjoitettaisi mitään ilkeyttä. He ovat tosiaankin sangen hyväsydämisiä, mutta espanjalaiset niin ahneita ja häpeämättömiä, etteivät he tyydy ottamaan narunpätkää, lasin- tai porsliininsirpaletta vastaan kaikkea, mikä heitä miellyttää, vaan jopa tahtovat tavaraa ilmaiseksikin ja vievät mukanaan maksamatta siitä mitään, vaikka amiraali on sen yhtä mittaa kieltänyt. Vaikka kultaa lukuunottamatta kaikki intialaisten lahjat ovat vähäarvoisia, niin amiraali, heidän hyväsydämisyyteensä katsoen ja koska he luovuttavat kultaa lasihelmeäkin vastaan, on kieltänyt ottamasta heiltä mitään antamatta vastalahjaa.

Kun päällikkö oli antanut notaarille kättä, hän vei hänet asuntoonsa koko asujaimiston seuraamana, joka oli sangen lukuisa. Hän käski antaa lähettiläille aterian, ja intialaiset toivat hänelle puuvillakangasta ja -lankaa. Kun hän illalla laski heidät menemään, lahjoitti hän heille kolme lihavaa hanhea (tres ansares muy gordas) ja joitakin kultaesineitä. Heitä seurasi suuri väkijoukko kantaen niitä esineitä, joita olivat saaneet vaihdoksi, ja väki tahtoi kantaa lähettilästä olkapäillään ja saivatkin tehdä sen purojen kohdalla ja rämepaikoissa.

Amiraali käski antaa lahjoja päällikölle, joka ihastui niistä suuresti kuten kaikki hänen alamaisensakin, koska he vakaasti uskoivat espanjalaisten olevan taivaasta tulleita; asukkaat olivat onnellisia jo siitäkin, kun saivat meitä katsella. Yksistään tänään tuli satakaksikymmentä kanoottia, joista jokainen toi jotakin, pääasiallisesti leipää, kaloja tai vettä saviruukuissa. He toivat myöskin erään juurikasvin siemeniä; sellaisen siemenen he heittävät vesikuppiin ja juovat heti sen; intialaiset selostivat amiraalille, että se oli jollakin tavalla hyvin terveellistä.

Sunnuntaina joulukuun 23. päivänä

Tyvenen vuoksi amiraali ei voinut laivoilla lähteä sen päällikön maahan, joka oli lähettänyt hänelle kutsun; mutta hän antoi jäljellejääneiden kolmen lähetin seuraksi veneissä useita omia miehiään, niiden joukossa notaarin. Sillävälin hän lähetti kaksi intialaistaan siihen kylään, missä oli itse käynyt; he palasivat pian laivalle tuoden mukanaan kylän päällikön. Tämä kertoi, että tällä saarella [37] oli niin paljon kultaa, että muualta tultiin sitä ostamaan ja että sitä löytyi täältä niin paljon kuin vain halutti. Tuli vielä muitakin, jotka vahvistivat sen tiedon ja kuvasivat, millä tavalla kultaa kerättiin.

Sen kaiken ymmärtäminen oli perin vaikeata, mutta sen verran kävi kuitenkin selville, että täällä täytyi olla paljon kultaa, ja kun vain saataisiin selville paikka, mistä he sitä kokosivat, sitä voisi saada halvalla tai ihan ilman korvausta.

»Meidän Herramme», kirjoittaa amiraali päiväkirjaansa, »jolla on vallassaan kaikki asiat, tukekoon ja varjelkoon minua niinkuin Hän tahtoo ja niinkuin Hänen palveluksekseen parhaiten sopii. Tähän mennessä laivalla on käynyt tuhansia intialaisia, ja jokainen on aina tuonut jotakin. Ehtimättä ihan vielä laivallekaan, puolen nuolenkantaman päässä, he jo nousevat seisomaan kanooteissaan, näyttävät, mitä heillä on kädessään, ja huutavat: 'Ottakaa! Ottakaa!' Luullakseni enemmän kuin viisisataa tuli laivalle uiden, kanoottien puutteessa, vaikka rannasta oli noin tunnin matka laivalle.»

Otaksuttavasti viisi caziqueta poikineen, puolisoineen ja lapsineen oli käynyt laivalla. Amiraali antoi jakaa heille kaikille lahjoja ja sanoi, että se oli hyvää tuhlausta. »Herra laupeudessaan,» kirjoittaa hän, »tukekoon minua, niin että löytäisin sen kullan, tarkoitan sen kultakaivoksen, sillä täällä on miehiä, jotka sanovat tietävänsä, missä se on.»

Veneet palasivat yön aikana; ne olivat käyneet hyvin kaukana ja olivat tavanneet monta kanoottia, joissa olleet intialaiset tahtoivat nähdä amiraalin. Hän piti varmana, että jos hän vielä viipyisi tässä satamassa joulun, niin kaikki tämän saaren asujaimet, ja hän piti tätä saarta (erheellisesti) suurempana kuin Englanti, [38] tulisivat tänne häntä katsomaan. Intialaiset seurasivat kristittyjä kyläänsä, joka näiden antaman tiedon mukaan oli kaikista suurin ja säännöllisimmin rakennettu. Kun kanootit melomalla kulkevat erittäin joutuisasti, ehtivät he veneistä edelle ja ilmoittivat caziquelle kristittyjen tulosta. Amiraali huomauttaa tässä, ettei hän vielä tiedä, merkitseekö cazique samaa kuin kuningas vai onko se vain maaherra. Heitä kohdeltiin ylhäisinä miehinä ja mainittiin nimityksillä nitayno, mutta ei ymmärretty, merkitsikö se aatelista (hidalgo), maaherraa vaiko ritaria.

Cazique tuli vihdoin heidän luokseen, ja yli kaksituhantinen asujamisto kerääntyi torille, joka oli hyvin puhtaaksi lakaistu. Hän osoitti miehillemme suurta kunniaa, ja jokainen intialainen toi heille jotakin syötävää tai juotavaa. Kuninkaalta kukin sai palan puuvillakangasta, papukaijoja amiraalille vietäväksi ja joitakin kultakappaleita. Intialaiset lahjoittivat myöskin merimiehille puuvillakangasta tai mitä muuta heillä kotona oli. Ne pikkuesineet, joita he saivat vastaan, he ottivat niin suurella riemulla kuin ne olisivat olleet pyhäinjäännöksiä. Kun espanjalaiset illalla tahtoivat lähteä pois, kuningas pyysi heitä jäämään seuraavaan päivään, ja hänen pyyntöönsä yhtyi koko kansa. Mutta kun he näkivät, että heidän paluupäätöksensä oli varma, he seurasivat heitä ja kantoivat kaikkea, mitä cazique ja muut asukkaat olivat heille lahjoittaneet.

Maanantaina joulukuun 24. päivänä

Amiraali antoi nostaa ankkurin ennen auringonnousua. Niiden lukuisten intialaisten joukosta, jotka olivat edellisenä päivänä tulleet laivaan ja merkeillä selittäneet, että tällä saarella oli kultaa, mainitsemalla myöskin paikkoja, mistä he sitä keräsivät, amiraali pani merkille erään, joka näytti sangen hyväntahtoiselta ja häneen kiintyneeltä, koska hän jutteli huomattavasti mieluummin amiraalin kanssa kuin muiden. Amiraali kestitsi häntä ja pyysi häntä lähtemään oppaakseen kultakaivoksille. Tämä intialainen toi vielä erään ystävänsä tai sukulaisensa, ja muiden seutujen ohella, joita he mainitsivat kullankeruupaikkoina, esiintyi myöskin Cipango, jolle he omalla kielellään antoivat nimen Civao. He vakuuttivat, että siellä on kultaa suuria määriä, ja että caziquellakin oli taotusta kullasta tehty viiri, mutta se paikka oli hyvin kaukana lännessäpäin.

Tällä kohtaa ovat päiväkirjassa seuraavat kuninkaalle ja kuningattarelle kohdistetut rivit: »Koetan saada Teidän Korkeutenne uskomaan, että koko maailmassa ei ole parempaa ja rauhallisempaa väkeä kuin nämä intialaiset. Teidän Korkeutenne saavat olla täynnä iloa, kun saatte heidät pian käännetyiksi kristinuskoon ja muovatuiksi heidät kuningaskuntanne tapojen mukaisiksi; sillä missään ei voi olla parempia ihmisiä eikä parempaa maata. Kansa on niin lukuisa ja maa niin laaja, etten voi löytää siihen mitään sanoja, kun jo olen äärimmäisesti ylistänyt Juanan saarta, jota intialaiset nimittävät Kuubaksi. Mutta sen ja tämän välillä on ero kuin yöllä ja päivällä, enkä usko olevan olemassa ketään, joka ei sanoisi samaa, kun on nähnyt nämä molemmat.

On todellakin suorastaan ihmeteltävä, kuten sanon, kaikkea täällä, suuria kyliä tällä saarella, jolle minä olen antanut nimeksi Española, vaikka asukkaat sanovat sitä Bohioksi. Kaikki täällä ovat verrattoman rakastettavia (de muy singularisimo tracto amoroso), he puhuvat miellyttävästi, aivan toisella lailla kuin muut, joiden puhe aina kuulostaa jyrinältä.

Miehet ja naiset ovat kauniskasvuisia eivätkä mustaihoisia. On totta, että he kaikki maalaavat itseään, toiset mustiksi, toiset muunvärisiksi, useimmat punaisiksi. He tekevät sen, kuten kuulin, varjellakseen itseään auringonkilolta. Kylät ja talot ovat hyvin sieviä; jokaisessa kylässä on oma päällikkönsä eli tuomarinsa, jota kaikki tottelevat niin auliisti, että se on ihan ihme. Kaikki nämä valtiaat puhuvat hyvin vähän ja heidän olentonsa on hyvin leppeä (muy lindas costumbres). Hyvin usein he käskevät vain kättään heilauttamalla, ja heitä ymmärretään heti, niin että se oikein kummastuttaa.» Nämä ovat amiraalin omia sanoja.

Tiistaina joulukuun 25. päivänä, Joulujuhlana

Edellisenä päivänä oli lievässä tuulessa lähdetty Santo Tomasin satamasta ja purjehdittu Punta Santaan saakka, ja kello oli 11 illalla, kun amiraali päätti asettua lepäämään, sillä hän ei ollut nukkunut kahteen vuorokauteen. Kun meri oli levollinen, kävi myöskin peränpitäjä nukkumaan ja jätti peräsimen nuorelle laivapojalle, minkä amiraali oli koko matkan aikana nimenomaisesti kieltänyt.

Meidän Herramme näki hyväksi, että puolenyön tienoissa, sitten kun amiraali oli mennyt nukkumaan, tuli täysi tyven, ja meri oli niin tyyni kuin liemi maljassa. Kaikki menivät nukkumaan; peräsin jäi laivapojan käsiin, ja virta kuljetti laivan hiekkasärkälle, mutta niin pehmeästi, että sitä tuskin pani merkille.

Laivapoika, joka tunsi peräsimen juuttuneen kiinni ja kuuli maininkien loiskeen, päästi huudon. Amiraali nousi heti ja niin nopeasti, että hän oli ensimmäinen, joka huomasi laivan ajautuneen kiinni. Hän käski heti laskea veneen, kuljettaa ankkurin ulos ja kiinnittää laivan perään. Perämies ja useita muita hyppäsi veneeseen, ja amiraali luuli heidän lähtevän täyttämään hänen käskyään; mutta sensijaan he ajattelivatkin vain pelastautua karaveliin, joka oli heistä vain puolen meripenikulman päässä.

Karaveli ei kuitenkaan ottanut heitä vastaan, missä se menetteli ihan oikein. He tulivat myöhemmin takaisin, mutta jo ennen heitä saapui karavelin vene. Kun amiraali huomasi, että hänen perämiehensä ja muut olivat paenneet, että meri kävi yhä matalammaksi ja laiva kallistui sivulle, hän ei nähnyt muuta pelastumiskeinoa kuin katkaista isonmaston, jotta laiva keventyisi ja pääsisi jälleen uimaan. Mutta kun meri perääntyi yhä enemmän ja laiva kallistui vielä lisää, ei ollut mitään toivoa aluksen pysymisestä pinnalla.

Onneksi meri pysyi tyvenenä, laiva itse säilyi ehjänä, mutta saumat aukenivat ja vesi tunkeutui sisään. Amiraali miehineen pelastautui karavelille. Kun sitten virisi vähäinen maatuuli, yö ei ollut vielä pitkällekään kulunut eikä tiedetty, kuinka kauas särkkä ulottui, päätti hän seisahtua päivänkoittoon saakka ja lähti sitten takaisin laivalleen.

Jo sitä ennen hän oli lähettänyt cordovalaisen Diego de Aranan, laivueen alguazilin (ylituomarin), ja Pedro Gutierrezin, kuninkaallisen talouden ovenvartijan, veneellä maihin ilmoittamaan onnettomuudesta kuningas (cazique) Guacanagarille, joka lauantaina oli kutsunut amiraalin aluksineen satamaansa ja kyläänsä, joka oli puolen meripenikulman päässä tältä särkältä. Kuultuaan tiedon cazique itki, kuten he sanoivat, ja lähetti kaikki miehensä hyvin tilavilla kanooteilla laivalle pelastamaan lastia.

Kuninkaan itsensä osoittaman innon vuoksi se kävi hyvin nopeasti. Hän itse henkilökohtaisesti veljineen ja sukulaisineen huolehti tarkkuudella karilleajaneessa laivassa sekä maalla sinne tuotujen tavaroiden vartioimisesta, ja että kaikki pelastettiin mitä parhaiten. Tuon tuosta hän lähetti erään sukulaisensa, joka ei koko aikana lakannut itkemästä, amiraalin luokse lohduttamaan häntä ja vakuuttamaan, ettei amiraalin tarvitsisi lainkaan murehtia, cazique antaisi hänelle kaikki, mitä hänellä oli.

Amiraali vakuuttaa heidän korkeuksilleen, ettei missään päin Espanjassa niin tarkoin huolehdittaisi haaksirikkoutuneen laivan lastista, niin ettei nuppineulaakaan katoaisi. Kuningas käski sijoittaa tavarat asuntojen läheisyyteen, kunnes joitakin niistä tyhjennettiin ja tavarat sijoitettiin niihin, missä niitä voitiin vartioida hyvin. Hän käski asettaa ympärille asemiehiä, jotka seisoivat vartiossa kaiken yötä.

»Kuningas»—niin kirjoittaa amiraali päiväkirjaansa—»ja kaikki kansa itkivät kovasti; he ovat ihmisiä, jotka ovat täynnä rakkautta, vailla ahneutta ja niin herkkiä kaikelle, että vakuutan Teidän Korkeuksillenne: koko maailmassa ei ole parempaa kansaa eikä maata. He rakastavat lähimmäisiänsä kuin itseään, heidän kielensä on maailman kauneinta ja sointuvinta, aina ystävällisesti puhuttua. Miehet ja naiset käyvät sellaisina kuin Jumala on luonut heidät, mutta Teidän Korkeutenne saavat uskoa, että näiden ihmisten tavat ovat esimerkillisiä; kuninkaalla on myös ihmeteltävä hovi (estado) ja hän on niin erikoisen vähäpuheinen, että sitä on ilo nähdä. Näiden ihmisten muisti on hyvä; he tahtovat nähdä kaiken ja kysyvät mihin mitäkin käytetään.» Nämä kaikki ovat amiraalin sanoja.

Keskiviikkona joulukuun 26. päivänä

Päivän koittaessa maan kuningas (s.o. kylän cazique) tuli karaveli Niñalle, jossa amiraali oli, ja vakuutti hänelle melkein itkusuin, ettei hänen tulisi surra mitään, cazique antaisi hänelle kaiken omistamansa, kuten hän jo olikin niille kristityille, jotka olivat joutuneet maihin, tyhjentänyt kaksi taloa ja tyhjentäisi vielä lisää, jos tarvittaisiin; hän vakuutti myös, että amiraalin käskettävissä oli niin monta kanoottia ja niin paljon miehiä kuin hän tarvitsi tavaroiden kuljettamiseen maihin, kuten jo eilenkin oli ollut, ilman että yhtä ainoatakaan leivänmurua olisi amiraalilta mennyt. »He ovat niin rehellisiä»—kirjoittaa Kolumbus päiväkirjassaan—»etteivät ensinkään ahnehdi vieraan tavaraa, ja tässä siveä kuningas voitti kaikki muut».

Amiraalin keskustellessa caziquen kanssa tuli toiselta paikkakunnalta kotoisin oleva kanootti, jonka miehistö pyysi vaihtaa muutamia kultakappaleita tiukuun; sillä se lelu näyttää olevan heille erikoisesti mieleen. Sillä ennenkuin he ehtivät edes laivan luokse, he jo kaukaa näyttivät kultakappaleitaan ja huutelivat: »Chuq! Chuq!» Siten he nimittivät tiukuja, joista he pitävät ihan hupsuuteen saakka. Erään toisen seudun intialaiset, jotka näkivät tämän vaihtokaupan, pyysivät säilyttämään heillekin sellaisen tiu'un, jonka vastikkeeksi he seuraavana päivänä lupasivat tuoda hänelle kämmenenkokoisen kultakappaleen.

Amiraali iloitsi kuullessaan sellaista; maaltakin palasi muuan merimies, joka sanoi ihmettelevänsä, minkälaisia kultakappaleita siellä voidaan vaihtaa ihan tyhjällä, sillä he olivat saaneet nuppineulasta niin ison kultapalan, että se oli kahden castillanon arvoinen; mutta kuukauden perästä olisi asianlaita jo toinen. Kuningas oli iloinen nähdessään amiraalin niin tyytyväisenä, ja kun hän kuuli amiraalin haluavan vielä lisää kultaa, teki hän merkkien avulla ymmärrettäväksi, että hän ihan lähellä tiesi paikan, missä sitä oli suurin määrin; amiraalin sopi vain olla hyvällä tuulella, cazique toimittaisi sitä hänelle niin paljon kuin hän vain halusi. Tästä amiraali huomauttaa päiväkirjassaan: »Kuningas puhui eritotenkin Cipangosta, jolle hän antoi nimen Civao, missä on kultaa niin paljon, ettei sitä siellä pidetty minään. Hän antaisi noutaa sitä sieltä, vaikka sitä oli kyllä tällä Españolan saarella, jota he nimittävät Bohioksi, hyvin paljon, ja tässä Caribatan maakunnassakin sitä oli vielä lisää.»

Kuningas aterioitsi amiraalin kanssa karavelilla ja lähti sitten hänen kanssaan maihin, jossa hän osoitti hänelle suurta kunnioitusta ja järjestytti aterian kahdesta tai kolmesta lajista ajesia, lisänä merirapuja, riistaa ja muita ruokalajeja kuten myöskin heidän leipäänsä, jota he sanovat cazaviksi eli kassavaksi. Aterian jälkeen hän vei amiraalin talon lähellä oleville puuistutuksille; heitä seurasi enemmän kuin tuhat henkeä, kaikki alasti: mutta kuninkaalla oli paita ja käsine, jotka amiraali oli lahjoittanut hänelle. Paidan hän pian kyllä riisui, mutta ei liikahtanut mihinkään ilman käsinettä, josta hän piti enemmän kuin mistään muusta lahjasta. »Hänen erikoisesta ruokailutavastaan ja hänen puhtaudestaan»—kirjoittaa amiraali—»saattoi huomata hänen olevan ylhäissyntyinen mies».

Aterian jälkeen, joka kesti hyvin kauan, hänelle tuotiin ruohoja, joilla hän hieroi käsiänsä, jotta ne, kuten amiraali arveli, pysyisivät notkeina, minkä jälkeen hänelle tuotiin pesuvettä. Sitten hän vei amiraalin rannalle, missä amiraali käski erään miehensä, taitavan jousella-ampujan, ampua turkkilaisella jousella ja nuolella, mikä pani intialaisen päällikön ihan ihmeisiinsä, koska täällä ei tunneta aseita eikä käytetä niitä. Tämä antoi aihetta keskusteluun Caniban asukkaista, joita täällä sanotaan karibeiksi, ja jotka täällä käyvät ottamassa asukkaita vangeiksi; he käyttävät jousia ja nuolia, vaikka ilman rautakärkiä, sillä täällä ei ole rautaa eikä terästä eikä mitään muutakaan metallia paitsi kultaa ja vaskea, joskin amiraali näki viimeksimainittua vain harvoin.

Amiraali antoi merkkien avulla caziquen ymmärtää, että Espanjan kuningaspari käskisi hävittää kaikki karibit ja että hän toisi heidät kaikki caziquen eteen sidotuin käsin. Hän laukaisutti myöskin kanuunan ja pyssyn, joiden vaikutus ja voima saattoi caziquen ihmeisiinsä, kun hän näki, mitä hävitystä ne saivat aikaan; mutta kaikki intialaiset pelästyneinä heittäytyivät maahan pitkäkseen. He toivat amiraalille ison naamion, jonka korvissa, silmissä ja muuallakin oli isoja kultakimpaleita. Kuningas antoi sen hänelle muiden lahjojen kanssa, jotka hän asetti amiraalin päälaelle tai ripusti hänen kaulaansa; ja samoin hän antoi lahjoja muillekin kristityille.

Täten amiraali sai suurta lohtua hänelle sattuneesta onnettomuudesta ja piti Jumalan sallimuksena, että Hän oli antanut hänen ajautua täällä rantaan. »Tämä onnettomuus»—kirjoittaa hän päiväkirjaansa—»tuotti minulle niin paljon tavaraa, että minun täytyy sitä oikeastaan sanoa onnenpotkaukseksi; sillä jos en olisi ajautunut täällä maihin, olisin purjehtinut edelleen pysähtymättä tänne enkä myöskään olisi jättänyt tänne miehitystä.—Itse asiassa monet mieheni ovat pyytäneet lupaa saada jäädä tänne. Olen antanut käskyn rakentaa tornin ja linnoituksen sekä tilavan kellarin kyllin lujiksi, ei siksi, että pitäisin tätä varovaisuutta tarpeellisena näiden asukkaiden takia, koska minä miehineni helposti voisin vallata koko tämän saaren, vaikka se lieneekin isompi kuin Portugali ja vaikka siinä on asukkaita kaksi sen vertaa kuin siinä kuningaskunnassa; mutta he ovat alastomia ja ilman aseita, eivätkä he mitenkään pysty voittamaan pelkoaan. Silti on tarpeen, että rakennutan tämän linnoituksen, koska olen näin kaukana Teidän Korkeuksistanne, jotta nämä intialaiset oppisivat näkemään, mihin teidän alamaisenne pystyvät, ja olisivat teille kuuliaisia rakastaen ja peläten.

Nyt jo kaadetaan puita, joista linnoitus rakennetaan. Jätämme tänne leipä- ja viinivarastoja enemmäksi kuin vuodeksi, siemenviljaa, veneen, tilkitsijän, kirvesmiehen, pyssysepän, tynnyrintekijän ja muita miehiä, jotka innolla palvellakseen Teidän Korkeuksianne ja minun tyytyväisyydekseni hyvin halukkaasti pyrkivät ottamaan selville, missä kultakaivos sijaitsee. Onnettomuutemme sattui siis erinomaisen sopivaan aikaan päästäksemme täällä alkuun, ja sitäpaitsi meille oli hyvä onni, että kun laiva ajoi matalikolle, se tapahtui melkein huomaamattomasti, kun ei ollut aallokkoa eikä tuulta.

Jos alus olisi saatu irroitetuksi särkältä, emme olisi milloinkaan niin perinpohjaisesti tulleet tutustuneiksi tähän maahan kuin tapahtuu sen kautta, että miehistöä jää tänne; sillä aikomukseni oli etsiä yhä uusia ja uusia maita pysähtymättä mihinkään kauemmaksi kuin yhdeksi päiväksi, paitsi jos vastatuulet meitä pidättäisivät. Haaksirikkoutunut alus oli myöskin hyvin raskasliikkeinen, ei oikein soveltuva löytöretkille, minkä merkitsemme Paloksen asukkaiden viaksi, jotka eivät noudattaneet Teidän, kuninkaan ja kuningattaren, antamaa käskyä varustaa tällaiselle retkelle soveltuvia aluksia.»

Lopuksi Kolumbus huomauttaa tässä päiväkirjassaan, ettei yhtään ainoata köydenpätkää, ei lautaa eikä naulaa menisi hukkaan, koska alus muutoin oli yhä vielä yhtä hyvässä kunnossa kuin matkalle lähdettäessä, paitsi että siihen oli täytynyt tehdä muutamia aukkoja vesitynnyreiden ja tavaroiden poistamiseksi; mutta kaikki oli hyvin säilynyt.

»Toivon Jumalalta», lisää hän tähän, »että palatessani Espanjasta tänne tapaisin tonnin kultaa tänne jättämieni miesten vaihtokaupalla hankkimana, ja että he siihen mennessä olisivat löytäneet myöskin kultakaivoksen ja mausteita, vieläpä niin suurissa määrin, että kuningas ja kuningatar vielä ennen kolmen vuoden kulumista saattaisivat ryhtyä pyhän haudan valtaamiseen (para ir a conquistar la casa santa). Olen myöskin jo aikaisemmin luvannut Teidän Korkeuksillenne, että yritykseni koko voitto tulisi käytetyksi Jerusalemin vapauttamiseen. Teidän Korkeutenne tulevat siitä varmaan riemuitsemaan (se rieron) ja sanomaan, että se on teidän mieleenne ja että te ilman sitäkin—lähtemättä Jerusalemin-retkelle—saatte siitä suurta iloa.»

Torstaina joulukuun 27. päivänä

Auringon noustessa kuningas tuli karavelille ja kertoi amiraalille lähettäneensä noutamaan kultaa niin paljon, että hän voi ennen amiraalin lähtöä peittää hänet kullalla, ja pyysi häntä lykkäämään lähtöänsä vähän aikaa. Kuningas, hänen veljensä ja vielä lisäksi yksi sukulaisensa, joka oli hänen uskottunsa, aterioitsivat amiraalin kanssa, ja molemmat viimeksimainitut selittivät olevansa halukkaita lähtemään Espanjaan. Tuotiin tieto, että karaveli Pinta, (jolla Pinzon oli paennut) olisi eräällä joella saaren toisessa päässä. Cazique panetti heti kuntoon kanootin, sillä hän rakasti amiraalia niin suuresti, että se aivan ihmetytti; tämä käski erään merimiehen seurata mukana ja valmisteli kaikella kiireellä paluumatkaa Espanjaan.

Perjantaina joulukuun 28. päivänä

Saadakseen vihdoinkin järjestystä ja vauhtia linnoituksen rakentamiseen ja määrätäkseen palveluksen tänne jäävälle miehistölle amiraali meni maihin. Hänestä näytti, että kuningas näki hänen menevän veneeseen, mutta oli kuin ei olisi nähnyt, ja riensi nopeasti takaisin taloonsa, mistä lähetti erään veljensä amiraalia vastaan opastamaan häntä hyvin isoon ja kauniiseen taloon, jonka hän oli luovuttanut espanjalaisille. Sinne oli levitetty palmumattoja, joille amiraalia pyydettiin istuutumaan. Kuninkaan veli lähetti sitten palvelijan ilmoittamaan amiraalin saapumisesta aivan kuin kuningas ei olisi tietänyt mistään mitään, osoittaakseen siten amiraalille vielä suurempaa kunniaa. Heti kun palvelija oli tuonut ilmoituksen, kuningas lähti suoraan amiraalin luo ja ripusti hänen kaulaansa suuren kultapalan, joka hänellä oli kädessään. Hän jäi hänen luoksensa iltaan saakka keskustelemaan, mitä edelleen olisi tehtävä.

Lauantaina joulukuun 29. päivänä

Kuninkaan veljenpoika, hyvin nuori mies, joka oli erinomaisen nokkela ja yritteliäs, tuli päivän koittaessa karavelille. Amiraali, joka kaikin tavoin koetti saada tietoonsa, missä kultakaivokset olivat, tiedusteli joka mieheltä, mutta ei saanut ketään käsittämään merkkejänsä. Tämä nuorukainen sanoi hänelle, että neljän päivämatkan päässä idässäpäin oli saari, jonka nimi oli Guarionex, ja vielä toisia, joiden nimet olivat Macorix, Mayonic, Fuma, Cibao ja Coxoay, joilla oli paljon kultaa. Amiraali kirjoitti ne nimet muistiin.

Hän sai jälkeenpäin tietää, että saatuaan veljeltään kuulla nuorukaisen ilmoittaneen amiraalille näistä, kuningas oli ankarasti moittinut veljenpoikaansa. Lisäksi amiraali kuuli, että kuningas halusi salata häneltä sen paikan, missä kultaa esiintyy ja mistä sitä kerätään, jotta amiraali ei tekisi kauppoja ja vaihtoja kenenkään muun kanssa kuin hänen: »Mutta tällä Españolan saarella», huomauttaa amiraali, »on kultaa niin paljon ja niin monissa paikoissa, että se aivan kummastuttaa». Oli jo ilta, kun kuningas lähetti hänelle kultaisen naamion ja pyysi häneltä pesumaljan ja vesikannun, jotka amiraali heti lähetti hänelle toivoen, että hän tilaisi niitä enemmänkin.

Tiistaina joulukuun 30. päivänä

Amiraali lähti maihin aterioitsemaan kuninkaan kanssa. Samaan aikaan hänen kanssaan astui sisään viisi Guacanagarin alaisuuteen kuuluvaa kuningasta, kaikilla kruunu päässään, ja he käyttäytyivät niin juhlallisesti, että Teidän Korkeutenne olisivat suuresti ilahtuneet nähdessään heidän käytöksensä ja kohteliaisuutensa.

Heti kun amiraali astui maihin, kuningas tuli ottamaan häntä vastaan ja kädestä johdatti hänet samaan taloon, missä hän edellisenäkin päivänä oli majaillut ja missä hänelle oli valmiiksi mattoja ja istuimia. Kuningas riisui kruununsa ja asetti sen amiraalin päähän, ja amiraali puolestaan otti kaulastaan värillisistä kivistä tehdyn helminauhan, joka oli hyvin kaunis, ja ripusti sen kuninkaan kaulaan. Vieläpä hän kunnioitti kuningasta hienolla punaisella manttelilla, joka hänellä oli tänään yllään, tuotti hänelle värilliset saappaat, jotka vedätti kuninkaan jalkaan, ja kuninkaan sormeen hän pujotti hopeasormuksen, koska tiesi kuninkaan hetaasti kärttäneen sormusta eräältä merimieheltä, jolla oli sellainen sormessaan. Kuningas oli siitä hyvin iloinen ja onnellinen, ja molemmat muut caziquet lahjoittivat amiraalille kumpikin kultalevyn.

Eräs merimies ilmoitti amiraalille löytäneensä raparperikasveja.

Maanantaina joulukuun 31. päivänä

Tämä päivä käytettiin puiden ja veden ottamiseen kotimatkaa varten Espanjaan, jonne amiraali halusi kiireimmittäin viedä tietoja kuninkaalle ja kuningattarelle, jotta he voisivat lähettää aluksia etsimään, mitä vielä olisi löydettävää; sillä tämä asia näyttää olevan niin suuri ja tärkeä, että sitä on ihmeteltävä, sanoi amiraali. Hän lisäsi vielä, ettei aikonut lähteä pois, ennenkuin oli nähnyt koko maan itään päin ja purjehtinut pitkin rannikkoa, jotta hän saisi tietää sen etäisyyden Espanjasta voidakseen kuljettaa sinne karjaa ja muuta. Kun hänellä nyt enää oli jäljellä vain yksi ainoa laiva, hänen mielestään ei ollut viisasta enää antautua löytöretkien vaaroihin, ja hän valitti, että tämä haitta aiheutui Pintan karkaamisesta.

Tiistaina tammikuun 1. päivänä 1493

Puolen yön tienoissa lähetettiin vene Amigan niemimaalle etsimään raparperia. Miehistö palasi iltapäivällä ja toi tullessaan täyden suuren kantovakallisen. He eivät voineet kuljettaa enempää, kun heillä ei ollut mukanaan lapiota kaivamista varten. Amiraali talletti koko tämän korillisen näytteeksi kuninkaalle ja kuningattarelle. [39]

Pintaa etsimään lähetetty kanootti, sanotaan päiväkirjassa, palasi tapaamatta karavelia. Matkalla mukana ollut merimiehemme kertoi tavanneensa kahdenkymmenen penikulman päässä täältä kuninkaan, jonka päässä oli ollut kaksi isoa kultalevyä; ne hän oli riisunut heti, kun kanootissa olleet intialaiset olivat keskustelleet hänen kanssaan; muillakin asukkailla hän oli nähnyt paljon kultaa. Amiraali oli siinä uskossa, että kuningas Guacanagari oli kieltänyt ketään myymästä kultaa kristityille, jotta kaikki kulkisi hänen käsiensä kautta; lisäksi hän sai jälleen kuulla, että joissakin paikoin kultaa oli niin paljon, että sille ei annettu mitään arvoa. Samoin hän oli saanut tietoonsa paikan, mistä saatiin mausteita, jotka olivat paljon arvokkaampia kuin pippuri ja paratiisijyvät (manegueta). Amiraali antoi tänne jäävien tehtäväksi hankkia niitä niin paljon kuin suinkin mahdollista.

Keskiviikkona tammikuun 2. päivänä

Amiraali meni tänään maalle sanomaan jäähyväiset kuningas Guacanagarille ja lähteäkseen matkalle Jumalan nimeen. Hän lahjoitti muistoksi kuninkaalle yhden paitansa. Hän näytti kuninkaalle myöskin, kuinka väkeviä kanuunat olivat, latauttamalla yhden ja laukaisuttamalla sen haaksirikkoutuneen laivan kupeeseen. Tämä näytös johdatti puheen karibeihin, joiden kanssa kuningas on sodassa. Hän pani hyvin merkille, kuinka kiviset kanuunankuulat puhkaisivat aluksen kyljen ja putosivat kauas mereen. Amiraali esitytti laivan väellä myöskin kahakan (una escaramuza) ja sanoi caziquelle, ettei tämän tarvitsisi enää pelätä karibeja, vaikka he tulisivatkin hänen saarelleen. »Tein tämän kaiken», huomauttaa amiraali, »että kuningas eläisi jäljelle jäävien kristittyjen kanssa hyvissä väleissä ja karkoittaakseni hänestä pelon.»

Kuningas vei amiraalin ja hänen mukanaan olevat aterialle kotiinsa. Amiraali antoi ankaran käskyn, että Diego de Aranza, Pedro Gutierrez ja Rodrigo de Escovedo, jotka jäivät hänen luutnantteinaan komentamaan tänne jäävää miehistöä, olisivat velvolliset hoitamaan kaiken hyvin ja pitämään järjestyksessä, siten palvellakseen Jumalaa ja heidän korkeuksiansa.

Cazique osoitti suurta mieltymystä amiraaliin ja pahoitteli hänen poislähtöään, vallankin amiraalin siirtyessä laivalle. Eräs kuninkaan uskotuista sanoi amiraalille, että cazique oli käskenyt valmistaa amiraalille kultaisen patsaan, niin ison kuin hän itse, ja se tuotaisiin kymmenen päivän kuluttua. Amiraali astui laivaan aikoen heti aloittaa matkan, mutta tuuli ei sallinut.

Tälle Españolan saarelle, joka asukkaiden kielellä on Bohio, rakennettuun linnoitukseen jätettiin kolmekymmentäyhdeksän miestä; heidän joukossaan oli monta kuningas Guacanagarin hyvää ystävää. Päällikköinä olivat amiraalin nimessä Diego de Aranza Cordovasta, Pedro Gutierrez ja Rodrigo de Escovedo Segoviasta, joille kaikille hän siirsi kuninkaan ja kuningattaren hänelle antaman vallan. [40] Hän jätti heille kaikki kuningasparin vaihtokauppaa varten ostamat tavarat, joita oli melkoisesti ja joilla heidän piti vaihtaa kultaa, luovutti myös kaiken, mitä karille ajautuneessa aluksessa oli, leipää ja korppuja vuodeksi, viiniä ja useita kanuunoita. Ja koska enin osa heistä oli merimiehiä, hän antoi heille myös veneen, jotta he, jos katsoisivat tarkoituksenmukaiseksi, voisivat lähteä etsimään kultakaivosta ja amiraali palatessaan tapaisi sitä paljon ja hänellä olisi paikka, mihin voisi perustaa kaupungin.

Sitä satamaa, missä he nyt olivat, amiraali ei sanonut edulliseksi, koska kulta tuotiin tänne idästäpäin, ja mitä idemmäs mentiin, sitä likempänä Espanjaa oltiin. Hän jätti myöskin siemenviljaa, kirjurinsa ja alguazilin, laivan kirvesmiehen, tilkitsijän, tynnyrintekijän, lääkärin ja vaatturin, jotka kaikki olivat meriväkeä. [41]

Torstaina tammikuun 3. päivänä

Amiraali ei voinut lähteä vielä tänään purjehtimaan, kun kolme intialaista, jotka hän oli ottanut mukaansa ensiksi löydetyiltä saarilta, tulivat ilmoittamaan hänelle, että vielä joitakin intialaisia vaimoineen tulisi laivalle tänään auringon noustessa. Aallokko, kävi korkeana eikä vene pystynyt menemään maalle, ja amiraali päätti Jumalan avulla alottaa matkan huomisaamuna.

»Jos minulla olisi ollut luonani karaveli Pinta»—kirjoittaa hän—»olisin taatusti saanut kerätyksi tonnin kultaa, koska silloin olisin voinut purjehtia saaren ympäri, mitä en nyt saattanut tehdä, kun olin yksin, pelosta, että minulle voisi sattua jokin onnettomuus ja estää minut palaamasta Espanjaan esittämään kuninkaalle ja kuningattarelle kertomusta löytöretkestäni. Jos voisi olla varmaa, että Pinta Alonzo Pinzonin kera pääsisi onnellisesti Espanjaan, jatkaisin vielä löytöretkiäni, mutta kun en ole saanut häneltä minkäänmoisia tietoja ja kun hän lisäksi voisi valheillaan eksyttää kuningasparia ja välttää rangaistuksen, jonka hän on ansainnut kehnolla menettelyllään, karatessaan luotani ilman lupaa ja siten tärvellen kaiken hyvän, mitä tästä retkestäni voitiin toivoa, minun täytyy viipymättä palata Espanjaan, ja toivon, että Herramme suo meille matkan ajaksi kauniin sään ja että voitamme kaikki vastukset.»

Perjantaina tammikuun 4. päivänä

Auringon noustessa ankkuri nostettiin lievässä tuulessa, ja vene hinasi laivan leveämmän väylän kautta kuin satamaan tullessa oli käytetty, läpi karikon, joka ulottuu Santon niemen tällä puolen vielä kolme meripenikulmaa ulos merelle.—Suunta otettiin itään kohti korkeata vuorta, joka on näöltään kuin paviljonki. Amiraali antoi sille nimen Monte Cristi. Hän suosittelee kaikille, jotka tulevat katsomaan Navidadin kaupunkia (hän näki hengessään jo kaupungin täällä, missä vielä ei ollut valmiina hirsirakennuskaan, niin sanottu linnoitus), ensiksi käyntiä Monte Cristillä. »Cipango»—huomauttaa hän—»on tällä saarella; täällä on yllinkyllin kultaa, mausteita, mastiksia ja raparperia».

Lauantaina tammikuun 5. päivänä

Päivän koittaessa amiraali lähti purjehtimaan. Monte Crististä eteläkaakkoon hän havaitsi sataman ja pienen saaren. Hän nousi siellä maihin ja näki lohkareen kirjavaa kiveä, mikä näytti hänestä hyvin soveliaalta kirkkojen ja kuninkaallisten palatsien rakentamiseen. Monte Cristi on muodoltaan kaunis, tasaisen maavyöhykkeen ympäröimä ja kaukaa katsottuna näyttää saarelta. Sisämaassa hän huomasi vielä yhden vuorijonon, joka muistuttaa Cordovan Sierraa. Laaksot ovat viheriöiviä, runsasvetisiä, kaikki niin kaunista, sanoo amiraali, ettei hän usko siitä voivansa edes tuhannesosankaan verran liioitella (que no creia encarecerlo la milesima parte).

Sunnuntaina tammikuun 6. päivänä

Auringonnousun jälkeen jatkettiin rannikon purjehdusta itäänpäin. Täällä on huolellisesti varottava monia hiekka- ja kivisärkkiä, joiden takana on kuitenkin mainioita satamia. Amiraali käski matruusin nousta mastokoriin tähystämään matalikkoja ja kareja. Odottamatta tämä huomasi Pintan, joka hyvässä itätuulessa purjehti suoraan amiraalia kohden. Kun täällä ei voinut käydä ankkuriin, palasi amiraali seitsemän meripenikulmaa Monte Cristille, ja Pinta seurasi sinne.

Martin Alonzo Pinzon tuli Niñalle pyytämään anteeksi ja sanoi amiraalille joutuneensa aivan vasten tahtoaan erilleen hänestä ja selitteli sen syitä. Mutta amiraali vastasi, että »ne olivat sulia valheita; vaan Pinzon oli lähtenyt hänen luotaan pelkästä uhmasta ja ahneudesta, eikä hän käsittänyt, mistä johtui kaikki se ylpeys ja kunnioituksen puute, minkä Pinzon oli omaksunut häntä kohtaan koko matkan aikana ja mitä hän (amiraali) ei ollut ollut huomaavinaan, ettei antaisi sijaa paholaisen tihutöille, mitkä alusta alkaen tähän saakka olivat retkeä vaanineet.»

Amiraali sai kuulla, että eräs niistä intialaisista, joita Pintalla oli, oli sanonut Alonzo Pinzonille, että Babeque-nimisellä saarella olisi hyvin paljon kultaa. Pinzon, jolla oli keveä alus, oli silloin tahtonut lähteä sinne yksin, ja tämä oli se syy, miksi hän oli päättänyt erota amiraalista ja jättää päällikkönsä, jonka tarkoituksena oli purjehtia pitkin Juana- ja Española-saarten rannikkoa.

Kun Martin Alonzo ei löytänytkään Babequelta kultaa, hän lähti Españolalle, mistä hän intialaisten kertomusten nojalla, jotka sanoivat saarta Bohioksi, ajatteli löytävänsä rikkaita kultakaivoksia ja paljon tätä metallia; se syy oli jo kaksikymmentä päivää sitten tuonut hänet tänne, viidentoista leguan päähän Navidadista.

Tästä käy ilmi, että intialaisten tuoma tieto, jonka nojalla kuningas Guacanagari oli lähettänyt kanootin matkaan ja amiraali antanut siihen mukaan yhden merimiehen, oli ollut tosi, että Pintan tosiaan oli täytynyt olla siellä kanootin käydessä. »Karaveli», huomauttaa amiraali, »vaihtoi kuitenkin paljon tavaraa kultaan; narunpätkästä kapteeni sai kelpo kappaleita, sormenmittaisia, jopa usein kämmenenkokoisia. Martin Alonzo piti puolet itse ja jakoi toisen puolen miehistölle.»

Amiraali lisää tähän kuninkaalle ja kuningattarelle tarkoitetut lauseet: »Kaiken nojalla, kaikkeinarmollisimmat valtiaani, minusta tuntuu, että Herramme ihmeellisellä tavalla tahtoi laivamme haaksirikkoutuvan täällä, koska tämä on koko saaren paras rannikko ja meillä on asutuksemme täällä aivan kultakaivosten läheisyydessä. Juana-saaren takana etelässä kuuluu olevan toinen iso saari, jossa on vielä enemmän kultaa ja niin isoissa määrin, että sieltä voi kerätä pavunkin kokoisia kappaleita, kun ne Españolalla eivät ole ohranjyvää suurempia. [42] Sen saaren nimi on Yamaye (Jamaika); sen lähellä idässäpäin on saari, jossa asuu pelkästään naisia, ja hyvin monet miehet tietävät, että Española- ja Yamaye-saaret ovat mantereesta vain kymmenen päivänmatkan päässä kanootilla soutaen, mikä on noin seitsemänkymmentä meripenikulmaa. Sikäläiset asukkaat käyttävät vaatteita.

Maanantaina tammikuun 7. päivänä

Tänään kiilattiin karavelissa vuoto ja tilkittiin se. Matruusit kävivät maissa kaatamassa puita. Amiraali sanoi heille, että heidän sopisi löytää paljon mastiksipuita ja aaloeta.

Tiistaina tammikuun 8. päivänä

Kovan kaakkoistuulen takia ei tänään lähdetty matkaan; sen vuoksi amiraali käski varustaa laivaa vedellä, puilla ja kaikella matkalle tarpeellisella. Hän oli aikonut purjehtia Españolan rannikkoa pitkin niin kauas kuin sopisi poikkeamatta matkan suunnasta; mutta monia seikkoja oli tullut tämän yrityksen tielle.

Veljekset Martin Alonzo ja Vincente Yanes Pinzon, jotka hän oli pestannut karavelien kapteeneiksi, sekä monet hänen miehensä, jotka ylpeydestä ja voitonpyynnöstä olivat asettuneet heidän puolellensa uskoen, että kaikki olivat vain heitä varten, unohtivat amiraalin heille suomat kunnianosoitukset. He eivät ainoastaan kieltäytyneet täyttämästä hänen käskyjään, vaan vieläpä rohkenivat sekä sanoin että teoin asettua vastustamaan häntä. Lopuksi Martin Alonzo oli marraskuun 21. päivästä tammikuun 6. päivään saakka ollut poissa amiraalin seurasta ilman mitään syytä ja aihetta, pelkästä tottelemattomuudesta. Amiraali oli sietänyt sen kaiken ja ollut vaiti, saadakseen matkan onnellisesti päätökseen. Hän olisi mielellään halunnut päästä eroon sellaisesta seurasta, jota vastaan hänen oli asetuttava heidän tottelemattomuutensa vuoksi, ja vaikka hänen puolellaan olikin useita kunnollismielisiä miehiä, ei kuitenkaan aika ollut otollinen syyllisten rankaisemiseen. Tämän takia hän päätti palata Espanjaan mahdollisimman nopeasti ja missään pysähtymättä.

Hän meni veneeseen ja soudatti joelle, joka laskee mereen vain hyvän leguan päässä kaakkoon Monte Crististä; siellä matruusit ottivat vettä. Amiraali huomasi, että tämän joen hyvin leveässä ja syvässä suussa hiekan seassa oli kultajyväsiä niin paljon, että se herätti kummastusta, vaikka jyväset olivatkin kovin pieniä. [43] Amiraali arveli, että kultanokareet joen virratessa lähteiltään suuhun saakka olivat kieriskelleet ja jauhautuneet tomuksi, sillä lähempää hän löysi pienen herneen kokoisia, mutta enimmäkseen se oli hienoa kuin lentohiekka.

Kun meri nousi ja suolattomaan veteen sekaantui merivettä, hän käski soutaa pyssynkantaman matkan jokea ylöspäin. Miehet täyttivät tynnyrit vedellä, ja kun palattiin karavelille, löydettiin uurteista pieniä kultahitusia. Amiraali antoi tälle joelle nimen Rio de Oro. Kultahiekasta, huomautti hän, hän ei ottaisi mukaan mitään, kun se on Teidän Korkeuksienne oman talon ja kaupunkinne Navidadin porttien edessä; sitä joutuisammin hänen aikomuksensa oli matkustaa tuomaan teille sanaa ja vapautumaan kehnosta seurasta, joka ympäröi häntä ja josta hän oli aina sanonut, että se oli aivan kelvotonta roskaväkeä.

Keskiviikkona tammikuun 9. päivänä

Keskiyön aikaan amiraali lähti purjehtimaan suuntanaan itäkoillinen. Kymmenen ja puolen meripenikulman päässä hän asettui ankkuriin kolmeksi tunniksi. Täällä on joka puolella kosolti kilpikonnia; matruusit löysivät yhden, joka oli yhtä iso kuin kiinalainen kilpi. »Amiraali näki eilen, ollessaan Rio de Orolla, kolme seireeniä, jotka kohottautuivat hyvin korkealle vedestä, mutta eivät olleet läheskään niin suloisia kuin miksi heidät tavallisesti näkee kuvattavan; heillä on tavallaan ihmiskasvot.» Hän lisää nähneensä samanlaisia Guineassa Pippurirannikolla.

Hänen aikomuksensa oli purjehtia tänä yönä Jumalan avulla pysähtymättä eteenpäin, koska hän oli löytänyt mitä etsi eikä halunnut enää antautua kiistaan tämän Alonzo Pinzonin kanssa, kunnes heidän korkeutensa saisivat selostuksen hänen matkastaan ja siitä, mitä hän oli suorittanut. »Mutta sitten», huomauttaa hän, »en enää siedä näitä kelvottomia miehenkuvatuksia, joiden kuntouden laita on perin kehnosti, koska he tahtovat asettua niin epäkunnioittavasti minua vastustamaan, huolimatta heitä kohtaan osoittamastani huomaavaisuudesta.»

Torstaina tammikuun 10. päivänä

Amiraali nosti ankkurin ja tuli auringon noustessa joelle, jolle hän antoi nimen Rio de Grazia (Armonvirta). [44] Sen suuhun hän kävi ankkuriin, koska täällä on oivallinen satama, jolla on vain se paha puoli, että täällä esiintyy runsaasti kairaajatoukkia. Pinta, jolla Martin Alonzo Pinzon vietti täällä kuusitoista päivää, kärsi niistä toukista pahasti.

»Sinä aikana»—sanotaan päiväkirjassa—»Pinzon sai vaihtokaupalla paljon kultaa, ja sitä hän halusikin. Mutta heti saatuaan intialaisilta kuulla amiraalin olevan saman Españolan saaren rannikolla ja tietäen osuvansa hänen kanssaan yhteen hän lähti amiraalia vastaan. Hän oli vaatinut miehistöään vannomaan, etteivät he olleet viipyneet täällä enempää kuin kuusi päivää, mutta hänen kehnoutensa (su maldad) oli niin ilmeinen, ettei hän enää pystynyt sitä peittelemään. Hän oli määrännyt, että kaikesta vaihtokaupalla saatavasta kullasta puolet oli annettava hänelle. Pois lähtiessään hän vei väkivalloin mukaansa neljä intialaista ja kaksi tyttöä; mutta amiraali annatti heille vaatteita ja päästi heidät maihin, niin että he saattoivat palata kotiinsa.

—Siten vaatii»—kirjoittaa Kolumbus—»Teidän Korkeutenne palvelus, sillä miehet ja naiset kuuluvat kokonaan Teidän Korkeuksillenne niin tällä erikoisella saarella kuin muuallakin. Etenkin pitää täällä, missä Teidän Korkeuksillanne jo on siirtola, asukkaille osoittaa kaikkea kunniaa ja suopeutta, sillä tällä saarella on paljon kultaa, hyvää maata ja mausteita.»

Perjantaina tammikuun 11. päivänä

Puolen yön aikaan lähdimme Rio de Grazian satamasta ja purjehdimme ensin itäiseen, sitten kaakkoiseen suuntaan. Näimme vuoren, jolle annettiin nimi Hopeavuori (Monte de Plata), koska sen laki oli hopeaharson kaltaisen sumun verhoama. Sen juurella on oivallinen satamapaikka, Puerto de Plata. Vuori on korkea, sen rinne on asuttu ja jokien halkoma, ja siinä on varmaan paljon kultaa. Tuuli ja virtaus olivat suotuisat, ja etenimme runsaan taipaleen.

Lauantaina tammikuun 12. päivänä

Jo ennen päivänkoittoa etenimme kohtalaisella tuulella itää kohti. Päivän tullessa olimme jo jättäneet taaksemme kaksikymmentä penikulmaa, ja seuraavien kahden tunnin aikana etenimme vielä kaksikymmentäneljä. Maata näkyi etelässä (Samanan niemi), ja kun ei ollut mitään pelättävää, jatkettiin matkaa läpi yön. Eräälle niemelle (Yazualin saari), joka oli jakaantunut kahteen vuoreen, isompaan ja pienempään, amiraali antoi nimen Isän ja Pojan niemi.

Tuulen ollessa suotuisa jatkettiin matkaa edelleen. Seuraava niemi, joka oli kokonaan kalliohuippujen muodostama, sai nimen Rakastetun niemi (Cabo del Enamorado, nykyinen Cap Cabron).—Sieltä saavuttiin kolmannelle, vielä korkeammalle niemelle ja hyvin tilavalle, kolmen meripenikulman laajuiselle lahdelle, jossa on pieni saari (Cayo de Le-Vantados). Siellä laivat laskivat ankkurin; amiraali lähetti maihin veneen noutamaan vettä ja kuulustelemaan asukkaita, mutta he pakenivat kaikki. Amiraali ihmetteli, kuinka iso Española-saaren ympärys oli.

Sunnuntaina tammikuun 13. päivänä

Suotuisan tuulen puutteessa amiraali jäi tähän satamaan, vaikka hän olisi etsinyt paremman, kun tämä oli niin vähän suojainen ja kun hän tahtoi täällä odottaa, mitä toisivat mukanaan kuun konjunktio auringon kanssa, jonka pitäisi osua tämän kuun 17. päivälle, kuun oppositio Jupiterin kanssa ja sen konjunktio Merkuriuksen kanssa sekä auringon oppositio Jupiterin kanssa, mikä aina tietää suuria myrskyjä. [45]

Amiraali lähetti veneen maihin noutamaan ajesia syötäväksi. Hänen miehensä kohtasivat täällä intialaisia, jotka olivat asestautuneet jousin ja nuolin; he keskustelivat heidän kanssaan ja ostivat heiltä yhden jousen ja joukon nuolia. Yksi näistä intialaisista tuli veneen mukana karavelille.

»Tällä», huomautetaan päiväkirjassa, »oli paljon rumemmat kasvot kuin kaikilla muilla, mitä olimme ennen nähneet; hän oli kokonaan mustattu hiilellä, kun täällä on yleisenä tapana maalata ihoa väreillä. Hänellä oli hyvin pitkä tukka, joka oli sidottu takaa yhteen ja pistetty eräänlaiseen papukaijansulista tehtyyn verkkoon; hän oli alaston kuten muutkin. Amiraali otaksui hänet karibiksi, jotka ovat ihmissyöjiä.

Amiraali tiedusteli häneltä, oliko hänen edellisenä päivänä näkemällään saarella kultaa; intialainen myönsi ja näytti laivan perää, joka oli sangen kookas, verraten sitä niihin kultakimpaleihin, joita sieltä löydetään. Hänen kielellään kulta oli tuob, eikä hän ymmärtänyt sanaa caona, joksi tätä metallia sanotaan Españolalla, eikä liioin sanaa nozay, mikä nimi sillä on San Salvadorin saarella.

Kun vene tuli maihin, näkivät miehet puiden takana enemmän kuin viisikymmentä intialaista, alastomia, pitkätukkaisia kuin Espanjan naiset. Takaraivolla heillä oli papukaijan ja muiden lintujen höyheniä; jokaisella oli jousi. Se intialainen, joka oli mukana veneessä, nousi pois, ja hänen puhuteltuaan muut laskivat jousensa, nuolensa ja raskaat karttunsa. Miehemme nousivat veneestä maihin ja vaihtoivat jousia ja nuolia, sillä siten amiraali oli käskenyt (riisuakseen intialaisten aseet helpoimmalla tavalla).

Kun he olivat ostaneet kaksi jousta, intialaiset eivät enää halunneet luovuttaa enempää, päinvastoin he valmistautuivat hyökkäämään espanjalaisten kimppuun ja juoksivat takaisin sinne, mihin olivat jättäneet aseensa. Takaisin tullessaan heillä oli mukanaan köysiä, ilmeisestikin kristittyjen sitomista varten. Kun nämä näkivät intialaisten hyökkäävän, he ampuivat jousipyssyillään, antoivat eräälle miekaniskun taakse, toista ampuivat rintaan. Kun intialaiset näkivät, etteivät he tässä mitään hyötyisi, vaikka heitä oli enemmän kuin viisikymmentä ja espanjalaisia vain seitsemän, he juoksivat tiehensä ja jättivät jälkeensä kuka jousen, kuka nuolia.

Kristityt, huomauttaa amiraali, olisivat surmanneet hyvin monta, jos luotsi, joka heitä komensi, ei olisi saanut heitä peräytetyiksi; he palasivat heti veneelleen ja riensivät sillä laivalle. Kun amiraalille ilmoitettiin, mitä oli sattunut, hän virkkoi, että se toiselta puolen oli hänestä paha, toiselta puolen ei, koska oli hyvä, että tämän tienoon intialaiset joutuivat pelkäämään kristittyjä, koska he olivat pahaa kansaa ja epäilemättä ihmissyöjiä. Jos se vene, joka Navidadin linnoitukseen jääneillä kolmellakymmenelläyhdeksällä espanjalaisella on käytettävissään, sattuisi tulemaan joskus tänne, niin nämä saarelaiset pelkäävät heitä eivätkä uskalla tehdä heille pienintäkään pahaa.

Vaikka he eivät olisikaan karibeja, lisää amiraali tähän, niin he kai ovat kuitenkin heidän naapureitaan ja samantapaisia pelottomia miehiä ja tuiki erilaisia kuin muiden saarien asukkaat, jotka ovat pelkurimaisia eivätkä käytä mitään muita aseita kuin järkeänsä.—Kukkuloilla nähtiin merkkitulien palavan.

Maanantaina tammikuun 14. päivänä

Amiraali tahtoi tänä yönä etsiä käsille intialaisten asumukset ja siepata heistä muutamia, koska hän uskoi heidän olevan karibeja. Vastatuulesta ja korkeasta aallokosta huolimatta hän olisikin sen tehnyt, mutta heti auringonnousun jälkeen huomattiin suuri joukko intialaisia. Amiraali lähetti hyvin asestettuja miehiä veneessä maihin. He olivat tuskin päässeet rantaan, kun kaikki intiaanit tulivat veneen perän taakse sen miehen johtamina, joka edellisenä päivänä oli käynyt karavelilla ja saanut amiraalilta lahjan. Tällä kertaa hän tuli kuninkaan seurassa, joka oli saanut häneltä lahjaksi vieraiden rauhan merkiksi antamia helminauhoja, jotka oli tehty pikku kuulista (cuentas).

Kuningas astui kolmen miehensä seuraamana veneeseen ja tuli karaveliin. Amiraali käski antaa heille korppuja ja hunajaa, lahjoitti kuninkaalle punaisen lakin, palan punaista kangasta ja lasihelmiä; muille kolmelle intialaiselle hän niinikään lahjoitti punaisia kangaskappaleita. Kuningas lupasi tuoda seuraavana päivänä kultaisen naamion, vakuuttaen, että täällä oli kultaa yhtä paljon kuin Caribissa ja Matininossakin. Intialaiset palasivat hyvin tyytyväisinä maalle.

Amiraali huomasi, että emäpuusta tuli paljon vettä sisään; hän moitti tilkitsijöitä, jotka olivat Palosissa tehneet työnsä huonosti ja karkasivat, kun näkivät amiraalin huomanneen heidän kelvottomuutensa ja aikovan pakottaa heidät parantelemaan jälkiään. Huolimatta sisääntunkeutuvan veden paljoudesta hän kuitenkin toivoi, että Herramme, joka oli hänet tuonut tähän asti, laupeudessaan ja suopeudessaan häntä armollisesti johtaisi eteenkinpäin; sillä Hänen Korkealle Majesteetilleen (su alta Majestad) ei ollut tuntematonta, kuinka paljon vastuksia ja hankaluuksia hän oli joutunut kokemaan jo ennen Espanjasta lähtöään, kun hänelle ei siellä kukaan ollut suosiollinen, Herraamme Jumalaamme lukuunottamatta, koska Hän tunsi hänen sydämensä, ja Jumalan ohella heidän korkeutensa; kaikki muut olivat olleet hänelle vihamielisiä ilman minkäänmoista perustetta.

»Ja nämä ovat syynä»—lisää amiraali—»miksi Teidän Korkeuksillanne ei ole ollut tuloja sataa miljoonaa enemmän siitä saakka kuin olen ollut palveluksessanne, s.o. niinä seitsemänä vuonna, jotka tulevat tämän tammikuun 20. päivänä täyteen, laskematta mukaan niitä lisäyksiä, joita nuo tulot olisivat tuottaneet; mutta Herra Jumala kääntää kaiken parhaaksi.»

Tiistaina tammikuun 15. päivänä

Amiraali antoi lähtökäskyn, koska täällä oleskelusta ei sattuneen epäjärjestyksen vuoksi voinut toivoa mitään hyötyä. »Tänään saimme kuulla, että Navidadin, Teidän Korkeuksillenne kuuluvan kaupungin, alueella on hyvin paljon kultaa sekä että Caribissa ja Matininossa on paljon vaskeakin. Karibissa käymisessä ja oleskelemisessa on vaikeutensa, koska sikäläiset asukkaat mielellään syövät ihmislihaa.

Amiraali on siitä huolimatta päättänyt mennä sinne, koska sen saaren näkee täältä ja se sitäpaitsi on matkan varrella. Sieltä hän aikoo purjehtia Matininolle, jossa kuuluu asuvan vain naisia eikä ainoatakaan miestä; amiraali ajatteli käydä joillakin näillä saarilla ja ottaa mukaansa joitakuita asukkaita. Hän lähetti maihin veneen, mutta kuningas ei ollut vielä tullut, kun hänen kylänsä on kaukana sisämaassa; hän oli kuitenkin lupauksensa mukaan lähettänyt kultaisen kruununsa. Monet muut intialaiset toivat puuvillaa, leipää ja ajesia: he olivat kaikki jousin ja nuolin asestettuja.

Kun he olivat vaihtaneet kaikki, tuli karavelille neljä nuorukaista, jotka niin hyvin tunsivat kaikki tästä itäänpäin olevat saaret, että amiraali päätti ottaa heidät mukaansa Espanjaan. Tämän maan asukkailla ei ole rautaa eikä muitakaan metalleja; mutta muutamassa päivässä ei kuitenkaan ole mahdollista hankkia mistään maasta perusteellisia tietoja, osaksi kun asukkaiden kieli oli meille liian vaikeata, niin että meidän oli kaikki arvattava, ja osaksi koska he eivät ymmärtäneet, mitä me heille puhuimme.

Heidän jousensa ovat yhtä suuria kuin Englannissa ja Ranskassa käytetään; nuolet muistuttavat toisten intialaisten heittokeihäitä ja ovat tehtyjä ruokokepeistä, joista valikoidaan suorimmat, ja pituudeltaan neljästä ja puolesta kuuteen jalkaan. Kärjeksi he kiinnittävät teroitetun puunpalan, jonka jotkut vielä varustavat kalanhampaalla, toiset ja lukuisammat sitovat ruohoa kärkeen ja ampuvat aivan erikoisella tavalla, niin että haavat eivät koskaan koidu vaarallisiksi. Jouset näyttävät marjakuusesta valmistetuilta.

Täällä on paljon puuvillaa, joka on hyvin hienoa ja hyvin pitkää, mastiksia ja agia, joka on heidän pippuriaan ja paljon parempaa kuin meikäläinen. Mitään ei syödä ilman tätä maustetta, joka on hyvin terveellistä; Españolalta sitä voi vuosittain saada viisikymmentä karavelinlastia. Tässä lahdessa amiraali havaitsi paljon samanlaista meriruohoa kuin matkan varrella. Hän päätteli tästä, että suoraan idässä päin täytyi vielä olla useita saaria, sillä hän pitää varmana, että tämä meriruoho kasvaa vähäisessä syvyydessä ja lähellä rantaa. »Jos on näin», lisää hän, »niin nämä saaret ovat likellä Kanariaa, vähemmän kuin neljänsadan penikulman päässä siitä.»

Keskiviikkona tammikuun 16. päivänä

Kolme tuntia ennen päivänkoittoa hän lähti tästä lahdesta, jolle hän antoi nimeksi Nuolten lahti. Hän purjehti länsituulessa Caribin saarta kohti, jolla asuu sitä kaikkien muiden kovin pelkäämää kansaa, mikä risteilee lukemattomilla kanooteillaan pitkin merta ja syö vangitsemansa ihmiset. Yksi nuoresta neljästä intialaisesta sanoi amiraalille, että se Caribin saari on noin kuudenkymmenenneljän penikulman päässä kaakossa.

Hän päätti suunnata matkansa sinne ja antoi asettaa purjeet siten; mutta tuskin oli päästy kaksi meripenikulmaa, kun jo nousi navakka tuuli, joka oli suotuisa kotimatkaa varten Espanjaan. Amiraali huomasi miehistönsä olevan huolestuneita siitä, että jälleen loitonnuttiin kotisuunnasta, ja kun karavelit olivat hyvin vuotavia, ei voitu toivoa mitään muuta apua kuin Jumalalta. Amiraali katsoi siis pakolliseksi luopua ottamastaan suunnasta ja otti uudeksi suunnaksi PI1/4I joka johti suoraan Espanjaan. Auringonlaskuun saakka purjehdimme neljäkymmentäkahdeksan penikulmaa, joka tekee kaksitoista leguaa.

Intialaiset sanoivat, että tästä suunnasta löytäisimme Matininon saaren, jossa pitäisi asua pelkästään naisia. Amiraali halusi mielellään käydä sillä saarella tuodakseen kuninkaalle ja kuningattarelle viisi tai kuusi amatsoonia; mutta hän epäili, että intialaiset eivät tunteneet tietä tarkoin, eikä hän karaveliensa huonon kunnon takia uskaltaisi seisahtua. »Taatusti se saari on olemassa», huomauttaa hän, »ja tiettynä vuodenaikana tulee Caribin saarelta tänne miehiä naisasukkaiden luokse. Jos näille syntyy poika, niin he tuovat sen miehille; jos se on tyttö, he pitävät sen itse.»

Kadotettuamme näkyvistämme Españolan saaren Capo San Theramon [46] ja kuljettuamme kuusitoista meripenikulmaa itään päin, purjehdimme vielä kaksitoista meripenikulmaa I1/4P. Ilma oli suotuisa.

Tammikuun 20. päivän kohdalla amiraali huomauttaa päiväkirjassaan: »Ilma on niin leuto ja miellyttävä kuin Sevillassa huhti- ja toukokuussa. Meri on, Jumalan kiitos, aina hyvä ja tasainen.»—»Amiraalin mielestä ilma oli kylmä»—sanotaan 21. päivänä—»ja hän sanoi, että hän odotti päivä päivältä yhä kylmempää siitä syystä, että he loittonivat pohjoisempaan ja yöt kävivät aina pitemmiksi». Matkaa hidastutti Pinta, muutoin pikapurjehtija, jonka purjeet ja mastot eivät nyt kuitenkaan olleet enää oikein kunnossa. »Jos Martin Alonzo Pinzon»—huomauttaa amiraali tammikuun 23. päivänä—»olisi Intiassa pitänyt yhtä paljon huolta hyvän mastopuun hankkimisesta kuin hän ahkeroitsi aluksensa täyttämisestä kullalla, niin se olisi nyt ollut hänellä hyvässä kunnossa.»—»Pohjantähti on hyvin korkealla»—huomauttaa amiraali helmikuun 3. päivänä—»aivan siten kuin se näkyy Cabo San Vincenten luona. Auringon korkeutta ei kuitenkaan voitu mitata astrolabiumilla eikä kvadrantillakaan, kun aallokko oli kovin korkeata.»

Helmikuun 12. päivänä

»Jos karavelit eivät olisi olleet näinkin hyvässä kunnossa», kirjoittaa Kolumbus, »olisin pelännyt uppoavamme. Paljolla vaivannäöllä ja tuhansissa vaaroissa purjehdimme kaksitoista meripenikulmaa.»

Helmikuun 13. päivänä

Meidän oli auringonlaskusta päivänsarastukseen saakka taisteltava aaltojen ja myrskyn kanssa. Kolme salamaa pohjoiskoillisessa ilmoitti, että meidän oli odotettava rajua myrskyä vastaiselta suunnalta. Tuulelle annettiin vielä vähän purjeita ja kuljettiin kolmetoista meripenikulmaa. Päiväsaikaan tuuli rauhoittui hiukan, mutta tuli sitten taas rajummaksi, aallokko pelottavaksi, laineet kävivät ristiin ja pahoinpitelivät (atormentaban) laivoja. Purjehdimme kolmetoista ja puoli meripenikulmaa. Yöllä helmikuun 14. päivänä tuuli vielä kiihtyi, aallot kävivät vielä pelottavimmiksi; kun ne löivät vastakkaisilta puolilta, niin että ne pitivät laivaa sellaisessa puristuksessa, ettei se päässyt yhtään eteenpäin. Amiraali oli pienentänyt isoapurjetta niin paljon kuin suinkin ja piti tuulessa vain niin paljon kuin oli tarpeen nousemiseen aalloista. Tällä tavoin hän kolmen tunnin aikana eteni viisi meripenikulmaa. Aallokko kävi yhä korkeampana, tuuli tuli yhä rajummaksi. Sellaisen vaaran uhkaamina koottiin kaikki purjeet ja laiva jätettiin tuulen ja aaltojen haltuun, ei ollut muuta tehtävissä. Pinta menetteli samoin, mutta pian se katosi, vaikka amiraali kaiken yötä antoi merkkejä, joihin se aluksi vastasikin. Yön aikana amiraali eteni vielä kolmetoista ja puoli meripenikulmaa koilliseen päin.

Auringon noustua myrsky kiihtyi yhä hirmuisemmaksi. Amiraali ei kuitenkaan rohjennut kohottaa yhtään purjetta päästäkseen näistä riehuvista, toistensa päälle syöksyvistä aalloista, jotka uhkasivat niellä hänen aluksensa; tässä elementtien myllerryksessä hänen onnistui kuudessa tunnissa päästä seitsemän ja puoli meripenikulmaa eteenpäin. [47]

Vaarojen ahdistaessa amiraali teki hurskaan lupauksen. Arvalla määrättäisiin pyhiinvaellusretki Guadalupen pyhän Marian luo, jolloin myös luvattiin pyhittää viiden naulan painoinen vahakynttilä pyhälle neitsyelle. Kaikki antoivat lupauksen, että se, jolle se arpa osuisi, suorittaisi sanotun toiviomatkan. Amiraali tuotti sitten niin monta virnanhernettä kuin laivalla oli miehiä ja leikkautti sitten yhteen ristin, panetti ne kaikki pussiin, jota pudisteltiin hyvin. Hän otti itse ensimmäisenä herneen ja sai ristillä merkityn; siten arpa osui hänelle, ja hän piti itseään siitä alkaen toivioretkeläisenä, jonka osaksi annetun lupauksen täyttäminen oli joutunut.

Vielä asetettiin toinenkin arpa pyhiinvaelluksesta Lorettossa paavillisen alueen Anconassa olevaan pyhän neitsyemme taloon. »Siinä paikassa», huomauttaa amiraali, »pyhä neitsyt on tehnyt ja yhä vielä tekee suuria ihmeitä». Kun arpa tällä kertaa osui Santa Marian satamasta kotoisin olevalle merimiehelle, jonka nimi oli Pedro de Villa, amiraali lupasi antaa hänelle tätä hurskasta matkaa varten tarvittavat rahat. Hän päätti nyt vielä, että kolmannen toivioretkeläisen oli mentävä Moguerin pyhän Klaaran luo, valvottava siellä yö ja luettava messu. Vielä antoivat hän ja miehistö lupauksen, että he kaikki ensimmäisessä paikassa, missä he pääsisivät maihin, menisivät kirkkoon kulkueena paitasillaan ja huutaen pyhän neitsyen nimeä.

Näiden yleisten lupausten lisäksi itsekukin vielä antoi itsekseen omia lupauksiaan, kun kukaan ei uskaltanut toivoa selviytyvänsä vaarasta. »Täällä kokemamme myrsky oli niin raju, että kaikki katsoivat olevansa mennyttä miestä.» Vaaraa lisäsi vielä se, ettei laivassa ollut minkäänmoista painolastia, kun elintarvikkeiden, veden ja viinin käyttö oli suuresti vähentänyt lastia. Tarpeellista painolastia ei ollut otettu laivaan, kun amiraali oli toivonut, että saataisiin niin vakaita ilmoja kuin saarilla oli ollut. Sitäpaitsi hän oli aikonut ottaa painolastin vasta naisten saarella (mihin hän ei joutunutkaan). Amiraali auttoi itseänsä sillä, että täytätti vesi- ja viinitynnyrit merivedellä.

»Suurimman pelon siitä, ettei hän saavuttaisi kotiseutua, hänessä näytti aikaansaavan lämmin halu olla perin tärkeiden uutisten tuojana ja osoittaa, että kaikki, mitä hän oli sanonut aikaisemmin, oli käynyt toteen, ja että kaikki, mitä hän oli lähtenyt etsimään, tosiaan oli löydetty. Hän myöntää itse, että joka ainoa ohi lentänyt kärpänen riitti tuskaannuttamaan hänet ja tekemään rauhattomaksi. Tästä heikkoudesta hän syyttää vajavaista uskoaan ja luottamuksenpuutettaan Jumalan kaitselmukseen. Toisaalta hän taasen oli hyvällä mielellä taivaan hänelle suomasta armosta, kun hän oli saavuttanut perin loistavan voiton löytämällä kaiken sen, mitä oli löytänyt, kaikkien toiveittensa täyttymisestä ja siitä, että hän anojan asemassaan Espanjassa koettuaan paljon vastahakoisuutta ja epäsuopeutta nyt vihdoin näki kaikkien toiveittensa ylittyneen.»

»Kun Kaikkeinkorkein jo ennenkuin hän oli lähtenyt löytöretkelleen ja saanut sen päätökseen, oli kuullut häntä ja täyttänyt hänen toiveensa, hänen täytyi uskoa, että Hän myöskin varjelisi häntä päättämään alotetun työn. Hän lisää tähän, että kun Jumala oli hänet jo menomatkalla pelastanut silloin kun hänellä oli ollut todellinen huolehtimisen hätä, minkä hänen merimiehensä ja miehistönsä olivat tuottaneet hänelle, päättäessään kesken lähteä paluumatkalle ja nousta yhteisesti häntä vastaan, vieläpä uhkaillenkin, ja kun tämä meidän Jumalamme oli lahjoittanut hänen tarvitsemaansa voimaa ja suurpiirteisyyttä hänelle, joka oli yksin, ja tukenut häntä kaikkia vastaan, ja tämän matkan aikana vielä tehnyt hänelle niin suuren ihmetyön niiden lisäksi, joista heidän korkeutensa saavat kuulla hoviinsa kuuluvilta henkilöiltä, niin hän uskalsi vakaasti toivoa, että kaikkivaltias Jumala ei ollut häntä vielä hylännyt. Näiden perusteiden, huomauttaa hän, olisi pitänyt tämänpäiväisen myrskyn aikana käskeä minun pelkoni vaieta; mutta heikkouteni ja hätäni eivät suoneet sielulleni vakaantumista.»

Suurimman huolen aiheuttivat hänelle hänen kaksi poikaansa, jotka olivat koulussa Cordobassa. Mitä näistä äidittömistä ja isättömistä orvoista tulisi vieraassa maassa? Sillä jos kuningas ja kuningatar eivät saisi tietoa hänen tällä matkalla tekemistään palveluksista eikä hänen mukanaan tuomistaan hyvistä tiedoista, eivät he tuntisi kylliksi myötämielisyyttä huolehtiakseen hänen lapsistaan.

Sen takia ja jotta heidän korkeutensa saisivat tietää, kuinka Herramme oli suonut hänelle voiton kaikessa, mitä hän oli yrittänyt Intiassa, myös että sikäläisellä merellä ei ollut ensinkään myrskyjä ja että nurmea ja puita kasvaa ihan vedenrajaan asti; jotta siis, jos hän tuhoutuisi tässä myrskyssä, kuningas ja kuningatar saisivat kertomuksen hänen matkastaan, hän otti, kuten hän kertoo, pergamentin, ja kirjoitti löydöistään kaiken, niin paljon kuin oli mahdollista, lisäten nöyrimmän pyynnön, että kuka tahansa sen löytäisi, saattaisi sen kuninkaalle ja kuningattarelle. Hän kääri tämän pergamentin vahakankaankappaleeseen, sulki sen tiiviisti, tuotti ison tynnyrin ja pani sen sinne kenenkään tietämättä, mitä se sisälsi—he kun arvelivat sen olevan jonkinlaista pyhitystä; sitten hän heitätti sen mereen.»

»Pian alkaneen rankkasateen ja pyörretuulen jälkeen tuuli vaimeni ja kääntyi länteen. Sille annettiin laivan perää ja purjehdittiin keulapurjeella. Meri pysyi yhä levottomana, siitä huolimatta edettiin kaksi ja puoli meripenikulmaa koilliseen. Olimme laskeneet isonmaston varmistaaksemme, ettei jokin aalto sitä murskaisi.»

Perjantaina helmikuun 15. päivänä

Eilen auringonlaskun jälkeen taivas alkoi lännessä kirkastua, ja näytti siltä, että sieltä saataisiin tuulta. Isonpurjeen lisäksi amiraali antoi vielä supistaa purjetta yhden reivin; meri kävi korkeana; se kuitenkin hiukan laantui, ja me etenimme itäkoilliseen yön aikana kolmetoista meripenikulmaa. Auringon noustessa miehistö huomasi maata edessämme; se näytti olevan itäkoillisessa; jotkut luulivat sitä Madeiraksi, toiset, että se olisi Cintra Lissabonin lähellä. Tuuli kääntyi pian itäkoilliseen, aallokko kävi yhä korkeana lännestä, ja meillä oli vielä matkaa maihin noin viisi meripenikulmaa. Amiraali päätteli laskelmiensa mukaan (por su navegacion) olevansa Azorien läheisyydessä ja uskoi maan olevan noita saaria; luotsit ja merimiehet laskivat olevansa jo Espanjan lähellä.

Lauantaina helmikuun 16. päivänä

Amiraali luovi kaiken yötä päästäkseen maihin (por encabalgar la tierra); maa havaittiin saareksi. Hän purjehti vuoroin koilliseen, vuoroin pohjoiskoilliseen ja oli auringon noustessa sellaisessa asemassa, että saattoi ottaa suunnan etelään päästäkseen saareen, jota hän ei meripimeän vuoksi enää saattanut nähdä. Peräkastellilta hän näki toisen saaren, joka näytti olevan hänestä kahdeksan meripenikulman päässä. Auringonnoususta yön tuloon saakka hän ei tehnyt muuta kuin luovi, ankarasta tuulesta ja korkeasta aallokosta huolimatta päästäkseen vihdoinkin maihin. Iltarukouksen tunnilla, joka osuu yön tulon aikaan, merimiehet näkivät valoa tuulen vastaiselta suunnalta, ja se näytti olevan sama saari, jonka he olivat nähneet päivää aikaisemmin.

Tänä yönä amiraali vihdoin asettui hiukan lepäämään, kun hän ei ollut keskiviikosta lähtien nukkunut eikä voinut nukkua. Hänen jalkansa olivat puutuneet, kun hän oli suojattomana antautunut märkyydelle ja kylmyydelle alttiiksi eikä ollut juuri mitään nauttinut. Päivän koittaessa 17. päivänä hän otti suunnan etelälounaaseen ja saapui tälle saarelle; mutta sankassa pimeydessä hän ei tuntenut, mikä saari se oli.

Maanantaina helmikuun 18. päivänä

Eilen auringonlaskun jälkeen amiraali purjehti pitkin saaren rannikkoa löytääkseen ankkuripaikan ja puhutellakseen jotakuta. Hän laski ankkurin, jonka hän kuitenkin heti menetti: sen takia hän jälleen nosti purjeet ja risteili kaiken yötä.

Auringon noustua hän pääsi toistamiseen saaren pohjoisrannalle, heitti toisen ankkurin ja lähetti veneen maihin. Hänen miehensä keskustelivat asukkaiden kanssa ja saivat tietää, että saari oli Santa Maria, eräs Azoreista. He näyttivät heille sataman (San Lorenzo), jossa he olisivat turvallisesti ankkurissa; he sanoivat, etteivät olleet milloinkaan kokeneet sellaista myrskyä kuin viimeisinä kahtena viikkona ja ilmaisivat suuren ihmettelynsä, kun olimme selviytyneet siitä onnellisesti.

Asukkaat kiittivät taivasta, huomauttaa amiraali, ja ilmaisivat suurta riemua, kun kuulivat Intian löytämisestä. »Merenkulkuni», lisää hän tähän, »oli hyvin varmaa ja laskelmani sangen tarkkoja, mistä taivaalle on sanottava suuri kiitos. Varmuudella tiesin olevamme Azorien kohdalla ja että tämä olisi yksi niistä saarista. Olin tarkoituksellisesti ilmoittanut matkan pitemmäksi johtaakseni harhaan merimiehiä ja luotseja ja siten pysyäkseni tämän Intian tien valtiaana; sillä kun kellään muulla ei olisi matkaa tarkoin merkittynä, ei kukaan muu myöskään varmuudella tunne tätä tietä Intiaan.»

Tiistaina helmikuun 19. päivänä

Auringonlaskun jälkeen rannalle tuli kolme miestä, he huusivat; amiraali lähetti heille veneen, missä he tulivat laivalle mukanaan kukkoja ja tuoretta leipää: tämä oli karnevaalipäivä. He toivat paljon muutakin, mitä saaren (joka on portugalilaisten vallan alainen) kuvernööri Juan de Castañeta oli lähettänyt amiraalille, jonka hän vakuutti tuntevansa sangen hyvin. Hän pyysi anteeksi, ettei päässyt itse tulemaan yön lähestyessä, päivän koittaessa hän kuitenkin tulisi hänen luokseen tuoden lisää suunvaraa ja palauttaisi kolme hänen miestään, jotka hän oli pidättänyt maalla saadakseen itselleen huvin kuulla heidän kertovan lähemmin hänen matkansa vaiheista.

Amiraali käski ottaa kuvernöörin lähetit vastaan kaikella kunnialla; hän valmistutti heille vuoteen laivalla, jotta he voisivat viettää yönsä aluksessa, koska oli jo myöhäistä ja kaupunki oli etäällä.

Kun miehistö oli viime torstaina, kuten jo oli kerrottu, myrskyn ollessa pahimmillaan, antanut lupauksen mennä paitasillaan kulkueena ja pyhää neitsyttä tervehtien kirkkoon, missä ikään he ensiksi pääsisivät maihin, amiraali päätti, että puolen miehistöstä oli täytettävä annettu lupauksensa rannalla olevassa kylässä; toisen puolen kanssa hän menisi sitten itse.

Vakuuttuneina siitä, että he olisivat tällä saarella kokonaan turvassa, sekä täydellisesti luottaen kuvernöörin vieraanvaraisuuteen, kun Espanjan ja Portugalin välillä lisäksi vallitsi rikkomaton rauha, hän pyysi luokseen saapuneita lähettejä palaamaan kaupunkiin ja kutsumaan pappia, joka lukisi miehistölle messun. Puolet miehistä lähti nyt paitasillaan kylään täyttääkseen siellä luvatun toivioretken; mutta kun he olivat parhaillaan rukoilemassa, hyökkäsivät saaren kaikki asukkaat, kuvernööri etunenässä, äkkiä heidän kimppuunsa, toiset ratsain, toiset jalan, ja vangitsivat heidät kaikki.

Amiraali ei osannut epäillä mitään ennenkuin kello 11 aikaan aamupäivällä, ja hän odotti veneen paluuta lähteäkseen omasta puolestaan miehistön toisen puolen mukana täyttämään antamansa lupauksen. Kun ensimmäiset eivät palanneet, hän alkoi pelätä, että joko miehet oli pidätetty vangeiksi taikka vene joutunut haaksirikkoon, kun koko saari oli korkeiden kallioiden ympäröimä. Kun kukkula esti näkemästä, mitä kylässä tapahtui, hän nosti ankkurin, läheni rantaa ja tuli kylän kohdalle. Hyvin pian hän huomasi joukon ratsumiehiä, jotka laskeutuivat hevosen selästä, astuivat veneeseen ja soutivat karavelia kohden vallatakseen sen.

Kuvernööri seisoi keskellä venettä ja vaati amiraalilta itselleen henkilökohtaista koskemattomuutta. Amiraali vakuutti sen hänelle, mutta kysyi samalla aihetta siihen, miksi hän ei nähnyt veneessä yhtään omaa miestänsä. Hän koetti saada häntä lähemmäksi ja nousemaan karaveliin, luvaten tehdä kaikki, mitä kuvernööri halusi.

Amiraalin tarkoituksena oli kauniilla sanoilla houkutella hänet alukselle ja siepata hänet saadakseen omat miehensä taas vapaiksi; hän ei katsonut siten millään tavoin loukkaavansa kuvernöörille annettua turvallisuudenlupausta, koska tämä oli ensin rikkonut rauhan ja turvallisuuden. Amiraali pyysi häntä nyt ilmoittamaan, millä perusteella kuvernööri pidätteli hänen miehiään. Portugalin kuningas joutuisi katumaan tätä; portugalilaiset otettiin Espanjan kuninkaan valtioissa aina oikein hyvin vastaan ja saivat niissä tulla ja mennä aivan yhtä turvallisesti kuin Lissabonissa.

Espanjan kuningas ja kuningatar olivat antaneet hänelle suosituskirjeitä kaikille ruhtinaille, valtiaille ja huomattaville henkilöille (hombres del mundo), jotka hän esittäisi oitis, kun kuvernööri tulisi hänen luokseen. Hän oli valtameren amiraali ja nykyisin heidän korkeuksilleen Espanjan kuninkaalle ja kuningattarelle kuuluvan Intian varakuningas, ja hän esittäisi hänelle heidän määräyksensä ja kirjeensä, jotka he olivat omakätisesti kirjoittaneet ja sinetöineet. Hän jopa näyttikin niitä hänelle etäältä ja lisäsi, että Espanjan hallitsijat olivat ystävällisissä suhteissa Portugalin kuninkaaseen ja olivat antaneet hänelle käskyn osoittaa kaikkea kunnioitusta portugalilaisille aluksille, joita hän sattuisi kohtaamaan. Lisäksi hän kuvernöörille sanoi siinäkin tapauksessa, ettei kuvernööri antaisi hänen miehiään takaisin, kuitenkin palaavansa Espanjaan, koska hänellä oli miehiä tarpeeksi päästäkseen Sevillaan; mutta kuvernööri ja hänen väkensä saisivat häneen kohdistetusta loukkauksesta rangaistuksen.

Kuvernööri ja hänen seuralaisensa vastasivat, etteivät he täällä tunteneet Espanjan kuningasta eivätkä kuningatarta enempää kuin heidän kirjeitäänkään, että he eivät pelänneet mitään, ja lisäsivät uhkauksen, että he kyllä pian näyttäisivät, mitä Portugali merkitsee. Nämä sanat suututtivat amiraalia kovasti. Hän uskoi, että hänen lähtönsä jälkeen mahdollisesti oli näiden kahden kuningaskunnan välille syntynyt riitoja; mutta hänestä oli sietämätöntä, ettei hänelle vastattu säädyllisesti.

Kuvernööri huusi hänelle vielä kerran, käskien hänet tulemaan karaveleineen satamaan; kaikkeen, mitä hän oli tehnyt ja tulisi tekemään, hänellä oli Portugalin kuninkaan, hänen herransa, käsky. Amiraali haastoi kaikki, jotka olivat karavelilla, todistajiksi. Vielä kerran hän huusi kuvernöörille kuuluvalla äänellä, ettei hän lähtisi karavelistaan muuten kuin ottamaan sata portugalilaista vangiksi kuljettaakseen heidät Espanjaan ja tyhjentääkseen koko saaren. Sen jälkeen hän palasi entiselle ankkuripaikalleen, koska tuuli ja sää olivat liian epäsuotuisia, jotta olisi voitu ryhtyä mihinkään.

Keskiviikkona helmikuun 20. päivänä

Amiraali panetti laivassa kaiken kuntoon täyttääkseen tynnyrit merivedellä, saadakseen jotakin lastia, koska se oli hyvin huonossa satamassa ja amiraali pelkäsi, että ankkuriköysi voisi leikkautua poikki; niin myöskin tapahtui. Sen jälkeen hän lähti purjehtimaan São Miguelin saarelle, vaikka koko Azoreilla ei ole kunnollista satamaa niin huonon sään varalle; mutta hänellä ei ollut muuta keinoa kuin lähteä ulos merelle.

Torstaina helmikuun 21. päivänä

Amiraali lähti eilen Santa Marialta purjehtiakseen São Miguelille ja tutkiakseen, löytäisikö jonkun sataman, missä voisi olla suojassa näin huonolta säältä. Kovasta tuulesta ja ankarasta aallokosta huolimatta hän purjehti aina yön tuloon saakka onnistumatta saamaan maata näkyviinsä puolelta enempää kuin toiseltakaan, merenkäynnin ja myrskyn aiheuttaman usvan ja meripimeän takia. Amiraali sanoi olevan hyvin ilkeätä, kun hänelle ei ollut jäänyt kuin kolme merimiestä, jotka olivat harjaantuneita mereen, kun taas kaikki muut hänen mukanaan olevat olivat merenkulun taidossa alokkaita.

Hän pysytteli kulussa kaiken yötä alttiina kaamean myrskyn uhkaaville vaaroille. Onneksi aallot olivat kuitenkin, Luojalle kiitos! vain toiselta laidalta, sillä jos niitä olisi tullut ristiin kuten viime myrskyn aikana, hän olisi joutunut kärsimään vielä enemmän. Kun hän ei auringon noustessakaan vielä nähnyt São Miguelin saarta, hän päätti palata Santa Marialle koettamaan, eikö hän vielä saisi takaisin miehiään, venettä, ankkuriköyttä ja sinne jäänyttä ankkuria.

»Minua ihmetytti», huomauttaa hän, »joutuessani näiden saarien luona tällaiseen säähän, kun taas Intiassa, missä olin ympärinsä purjehtinut kaiken talven turvautumatta ankkuriin, minulla oli jatkuvasti ollut kaunista säätä eikä meri hetkeksikään lakannut olemasta purjehduskelpoinen. Lähtiessäni Espanjasta olin kokenut melkein samaa, ennenkuin pääsin Kanarian saarille; vasta niiden tuolla puolen löysin alituisesti rauhallisen ilman ja meren. Jumaluusoppineet ja syvälliset filosofit sanovat maallisen paratiisin olevan Itämaiden ääressä, koska ilmasto siellä on aina hyvin tasainen. Löytämäni maat ovat Itämaiden ääressä.»

Perjantaina helmikuun 22. päivänä

Amiraali kävi jälleen eilen ankkuriin Santa Marialle samaan paikkaan, missä hän oli ollut ensimmäisellä kertaa. Pian sen jälkeen nähtiin miehen nousevan kalliolle sataman kohdalla ja viittovan meille, ettei meidän pitäisi purjehtia pois. Pian sen jälkeen tuli vene, jossa oli viisi merimiestä, kaksi pappia ja notaari. He vaativat henkilökohtaista turvallisuutta, ja kun amiraali oli luvannut sen heille, he nousivat karaveliin. Kun jo tuli yö, he nukkuivat luonamme, ja amiraali osoitti heille kaikkea kunnioitusta.

Seuraavana aamuna he pyysivät nähdäkseen Espanjan kuningasparin antamaa valtakirjaa vakuuttautuakseen tämän retken valtuuksista. Amiraali huomasi heidän keksineen tämän verukkeen oikaistakseen aikaisempaa menettelyään, kun heidän ei ollut onnistunut saamaan häntä itseään haltuunsa. Kun he selvästikin näkivät, etteivät he sillä menettelyllä voittaisi mitään, he tahtoivat oikaista aikaisemman petoksensa, kun pelkäsivät, että amiraali toteuttaisi uhkauksensa. Saadakseen miehensä takaisin tämä näytti heille kuninkaan ja kuningattaren avoimen kirjeen (la carta general) kaikille ruhtinaille, valtiaille ja muille hallitseville henkilöille.

Saatuaan siten toiveensa täytetyiksi portugalilaiset palasivat maalle ja luovuttivat veneen takaisin vapauteen päästetyille amiraalin miehille. Heiltä hän sai kuulla, että jos portugalilaisten olisi onnistunut saada amiraali kiinni, häntä ei olisi päästetty vapaaksi, sillä—niin oli kuvernööri väittänyt—sellaisen käskyn oli Portugalin kuningas, hänen päämiehensä, antanut hänelle.

Lauantaina helmikuun 23. päivänä

Eilen sää alkoi parantua; amiraali nosti ankkurin ja purjehti pitkin saaren rannikkoa ottaakseen puita ja kiviä painolastiksi.

Sunnuntaina helmikuun 24. päivänä

Kun tuuli keskellä yötä kääntyi suotuisaksi Espanjan-matkaa varten, amiraali keskeytti puiden ja kivien lastaamisen, ohjasi itään ja purjehti kuudessa tunnissa auringonnousuun saakka neljäkymmentäviisi ja puoli penikulmaa. Koko tämän päivän kuluessa tehtiin matkaa 112 penikulmaa eli 28 meripenikulmaa.

Maanantaina helmikuun 25. päivänä

Meri pysyi rauhallisena, Luojalle kiitos! Aamusta iltaan purjehdittiin 16 meripenikulmaa. Karavelille tuli hyvin iso lintu, joka muistutti kotkaa.

Tiistaina helmikuun 26. päivänä

Hyvä vauhti meren ollessa rauhallinen.

Keskiviikkona helmikuun 27. päivänä

Vastatuuli ja kovien aaltojen riehunta kuljetti amiraalia kaiken yötä ja koko päivän pois tolalta. Hän oli 125 meripenikulman päässä Cabo San Vincentestä, kahdenkymmenen meripenikulman päässä Madeirasta ja sadankuuden päässä Santa Mariasta. Hän oli hyvin huolissaan siitä, kun niin ankara myrsky kävi hänen kimppuunsa ja saattoi hänet vieläkin alttiiksi suurelle vaaralle, kun hän jo oli aivan kotiveräjillä (agora guestaba a la puerta de casa).

Torstaina helmikuun 28. päivänä

Tuuli kääntyi useaan kertaan; kulku oli epävarmaa.

Perjantaina maaliskuun 1. ja lauantaina maaliskuun 2. päivänä

Häiriintymätöntä purjehdusta suuntana I1/2P.

Sunnuntaina maaliskuun 3. päivänä

Auringonlaskun jälkeen amiraali jatkoi edelleen kulkuaan itää kohti. Äkkiä hänet jälleen yllätti ankara myrsky, joka repi kaikki purjeet ja saattoi laivan suureen vaaraan; mutta Herra tahtoi hänet pelastaa. Hän vedätti arpaa, kuka tekisi paitasillaan toivioretken Cintan pyhän Neitsyen luokse Huelvaan; arpa osui hänelle itselleen. Koko miehistö antoi lupauksen, että ensimmäisenä lauantaina maihinpääsyn jälkeen kaikki paastoaisivat vedellä ja leivällä. [48] Ennenkuin purjeet repeytyivät, purjehdittiin vielä kuusikymmentä penikulmaa; sen jälkeen kuljettiin paljain mastoin tavattoman ankarassa myrskyssä, aaltojen lyödessä laivaan joka puolelta. Huomattiin merkkejä maasta; todellisuudessa olimme aivan lähellä Lissabonia.

Maanantaina maaliskuun 4. päivänä

Eilen illalla koimme niin kaamean myrskyn, että uskoimme joka puolelta ahdistavien aaltojen upottavan meidät. Myrsky näytti kohottavan karavelin ilmaan, sade valui taivaalta alas virtana. Mutta Herraamme miellytti säästää meidät ja näyttää meille ensimmäisen yövahdin jälkeen maata, jonka merimiehet huomasivat.

Jotta ei jouduttaisi maalle tuntemattomaan paikkaan ja tietämättä, oliko lähellä mitään satamaa, amiraali panetti ylös isonpurjeen, koska se oli ainoa keino päästä jotenkuten eteenpäin, vaikka purjeen levittäminen toikin mukanaan suuren vaaran. Herra varjeli meitä päivänkoittoon saakka, vaikkakaan ei ilman ankaraa työtä ja suurta pelkoa. Kun päivä oli tullut, amiraali tunsi maan; se oli Cintran kallioita Lissabonin joen (Tajon) suussa, johon hän päätti purjehtia turvaan, koska hän ei voinut muuta; niin hirveä oli myrsky, jonka hän oli kokenut Tajon suussa olevan Cascaesin kaupungin näkyvissä. Kaiken aamua näimme kaupungin asukkaita rannalla polvistuneina rukoilemassa pelastuksemme puolesta, ja kun tulimme satamaan, tuli koko väestö meitä katsomaan, pitäen pelastustamme ihmeenä.

Kello kolmen aikaan sivuutimme Tajon varrella olevan Rastelon, missä merimiehet meille sanoivat, etteivät he vielä koskaan olleet nähneet näin myrskyistä talvea; kaksikymmentäviisi alusta oli haaksirikkoutunut Flanderin rannikoilla, ja tämän maakunnan satamissa oli monta alusta, jotka eivät olleet voineet neljään kuukauteen mennä merelle.

Amiraali kirjoitti heti Portugalin kuninkaalle, joka asui yhdeksän tunnin päässä täältä, Espanjan kuninkaan ja kuningattaren käskeneen, ettei hän saisi lyödä laimin poiketa hänen korkeutensa satamiin hankkiakseen sieltä omalla rahallaan tarpeellisia varusteita. Hän pyysi kuninkaalta lupaa purjehtia Lissabonin kaupunkiin karavelillaan turvaan mahdolliselta irtolaiselta roskaväeltä, tarkoittaen, että hänellä oli mukanaan paljon kultaa, joka täällä yksinäisessä satamassa voitaisiin ryöstää häneltä. Samalla hän ilmoitti kuninkaalle, että hän ei ollut tulossa Guineasta, vaan Intiasta.

Tiistaina maaliskuun 5. päivänä

Rastelo oli asemapaikkana isolla portugalilaisella sotalaivalla, jonka nimi on Bartholomeu Diaz ja joka oli mitä parhaiten varustettu tykistöllä ja aseilla; sen patroni tuli tänään karavelille ja vaati amiraalia lähtemään veneeseensä, antamaan mainitun laivan faktoreille ja kapteeneille selvitystä matkastaan.

Amiraali vastasi olevansa Espanjan kuninkaan ja kuningattaren amiraali; hänen ei ole tarvis tehdä mitään tiliä sellaisille upseereille, eikä hän jätä alustaan eikä laivaansa, jollei häntä asevoimin pakotettaisi siihen. Patroni sanoi, että hänen olisi lähetettävä kapteeni (el maestro). Amiraali vastasi, ettei laivalta lähtisi kapteenia eikä ketään muutakaan laivan väkeen kuuluvaa muutoin kuin väkisin vietynä, koska se hänen mielestään merkitsisi sitä, että hän valtuuttaisi jonkun laivansa väkeen kuuluvan antautumaan toisille tai kuin hän tekisi sen itse; mutta Espanjan kuninkaan amiraaleille sopi vain mieluummin kuolla kuin antautua taikka käskeä ketään miehistään antautumaan.

Patroni muuttui nyt vaatimattomaksi ja sanoi, että kun amiraalin päätös kerran oli sellainen, niin hän saisi vapaasti mennä mihin halusi; kuitenkin hän pyysi Kolumbusta näyttämään Espanjan kuningasparin kirjeet, mikäli hänellä oli sellaisia. Amiraali suostui näyttämään ne hänelle, jonka jälkeen hän palasi alukselleen viemään selityksen kapteenilleen, joka oli Alvaro Dama. Tämä lähti sitten mitä suurimmin juhlallisuuksin, rumpujen, torvien ja huilujen soidessa käymään karavelilla. Hän osoitti amiraalia kohtaan kaikkea huomaavaisuutta, keskusteli hänen kanssaan ja lupasi täyttää kaikki hänen toivomuksensa.

Keskiviikkona maaliskuun 6. päivänä

Kun oli saatu tietää amiraalin olevan paluumatkalla Intiasta, saapui Lissabonista niin suuria ihmisjoukkoja katsomaan häntä ja hänen mukaansaottamia intialaisia, että sitä sopi kummastella. Kaikki olivat ihmeissään ja kiittivät Herraa ja sanoivat Espanjan hallitsijoiden vakaan uskon ja innokkuuden Herran palveluksessa saaneen aikaan, että Kaikkivaltias oli suonut heille tämän kaiken.

Torstaina maaliskuun 7. päivänä

Tänään tuli karavelille lukematon paljous väkeä, useita ritareitakin, heidän joukossaan kuninkaan kotihovimestari. Kaikki lausuivat ylistyksen ja kiitoksen Herralle onnistumisesta ja kristikunnan laajennuksesta, jonka Hän oli antanut Espanjan hallitsijoiden käsiin. He katsoivat onnellisen tuloksen seuraukseksi siitä innosta, millä Teidän Korkeutenne näyttävät omistautuneen Kristuksen uskon levittämiselle.

Perjantaina maaliskuun 8. päivänä

Amiraali sai tänään don Martin de Noronhan välityksellä Portugalin kuninkaan kirjeen, jossa hän kutsui amiraalia käymään luonaan, kun sää ei kuitenkaan sallinut hänen lähteä karavelillaan matkalle. Vaikka se olikin amiraalille vähän tärkeätä, hän kuitenkin noudatti kutsua, jotta epäilyksille ei jäisi sijaa, ja hän oli yötä Sacanbenissa. Kuningas käski hovimestariaan antamaan maksuttomasti amiraalille kaikki, mitä hän tarvitsi itselleen, miehistölleen ja alukselleen ja täyttämään kaikki hänen toivomuksensa.

Lauantaina maaliskuun 9. päivänä

Tänään amiraali lähti Sacanbenista yhdeksän tunnin päässä Lissabonista olevaan Valle de Paraisoon, missä kuninkas oleskelee. Koska satoi, hän ei voinut päästä perille ennen iltaa. Kuningas käski ensimmäisten upseeriensa ottaa hänet kunnioittavasti vastaan, hän itse kohteli amiraalia erikoisen huomaavaisesti, kohdisti häneen erikoisen suosionsa, pyysi hänet istumaan, keskusteli hänen kanssaan hyvin ystävällisesti ja sanoi antavansa käskyn, että kaikki, mistä voisi olla hyötyä Espanjan hallitsijoille ja heidän palvelijoilleen, oli suoritettava niin täsmällisesti kuin se tehtäisiin hänen itsensä hyväksi.

Hän ilmaisi suurta iloa siitä, että tähän retkeen oli ryhdytty ja päästy näin onnelliseen tulokseen; mutta hänestä näytti kuitenkin siltä kuin Espanjan kuningasparin kanssa tehdyn sopimuksen mukaan tämä valtaus kuuluisi hänelle; mihin amiraali vastasi, »että hän ei ollut koskaan nähnyt sellaista sopimusta ja tiesi ainoastaan, etteivät Espanjan kuningas ja kuningatar olleet käskeneet häntä purjehtimaan La Minaan [49] enempää kuin Guineaankaan ja että heidän korkeutensa olivat tämän käskynsä antaneet tiedoksi ennen hänen lähtöään kaikissa Espanjan satamissa.» Kuningas vastasi tähän hyvin armollisesti, ettei yhteisymmärrykseen pääsemiseksi tässä asiassa ollut tarpeen sekoittaa välitysmiestä. Isännäksi amiraalille hän antoi Claton priorin, joka oli tämän kaupungin huomatuin mies, ja hän osoitti amiraalille kaikkea kunnioitusta ja kohteliaisuutta.

Sunnuntaina maaliskuun 10. päivänä

Tänään messun jälkeen kuningas vakuutti uudelleen amiraalille, että jos hän tarvitsisi jotakin, niin hän saisi sitä heti. Hän keskusteli amiraalin kanssa kauan hänen matkastaan, kehotti häntä aina istumaan ja osoitti hänelle kunniaa.

Maanantaina maaliskuun 11. päivänä

Tänään amiraali lähti kuninkaan luota, joka antoi hänelle joitakin viestejä Espanjan kuninkaalle ja kuningattarelle, siten osoittaen hänelle erinomaista ystävällisyyttä (mucho amor). Päivällisen jälkeen hän lähti matkalle. Kuningas annatti don Martin de Noronhan välityksellä hänelle saattueen, ja kaikki huomattavat henkilöt, joita hovissa oleskeli, saattoivat häntä myöskin ja viipyivät hänen seurassaan pitkän aikaa osoittaakseen hänelle siten arvonantoaan. Amiraali meni nyt Villafrancan kylän lähellä olevaan San Antonion luostariin, missä kuningatar oleskeli. Hän jätti nyt kunnianosoituksensa tämän hallitsijattaren jalkojen juureen ja suuteli hänen kättänsä, kun kuningatar oli käskenyt sanoa, ettei hän lähtisi pois tapaamatta kuningatarta. Kuningatar sekä Villafrancan herttua ja markiisi, jotka olivat hänen seurassaan, ottivat hänet vastaan erinomaisen kunnianarvoisesti. Kun hän lähti Llandraan, missä hän yöpyi, oli yö jo käsillä.

Tiistaina maaliskuun 12. päivänä

Kun amiraali tänään oli aikeissa lähteä Llandrasta karavelilleen, saapui kuninkaan tallimestari, joka sanoi hänelle, että jos häntä miellyttäisi matkustaa Kastiliaan maitse, kuningas oli antanut tallimestarin tehtäväksi saattaa häntä ja huolehtia matkalla majoituksesta, hevosista ja kaikesta tarpeellisesta. Hän luovutti amiraalille mukanaan olevan muulin sekä toisen hänen luotsiaan varten. Luotsille hän sitäpaitsi lahjoitti kaksikymmentä espadinesta. [50] Amiraali saapui karaveliinsa vasta yöllä.

Keskiviikkona maaliskuun 13. päivänä

Kahdeksalta aamulla nostettiin ankkuri; purjehdimme Espanjaan länsiluoteisella tuulella.

Torstaina maaliskuun 14. päivänä

Eilen auringonlaskun jälkeen jatkettiin purjehtimista etelään. Ennen auringonnousua olimme San Vincenten kohdalla. Siitä lähtien suunta muutettiin itäiseksi, jotta päästäisiin Saltesiin.

Perjantaina maaliskuun 15. päivänä

Auringon noustessa amiraali oli Saltesin kohdalla ja tuli vuoksen mukana Barre dc Saltesin läpi samaan satamaan, mistä hän elokuun 3. päivänä edellisenä vuonna oli lähtenyt purjehdukselleen.

»Päiväkirja päättyy tähän, vaikka amiraalilla olikin aikomus lähteä vesitse Barcelonaan, missä kuningas ja kuningatar olivat, sillä hänellä oli halu päästä antamaan selostus matkastaan, jonka Herra, annettuaan hänelle siitä ajatuksen, myös oli sallinut päättyä näin onnellisesti. Sillä hän tiesi ja oli siitä niin vakuuttunut, ettei hänen vakaumukseensa sekaantunut hiventäkään epäilyä, että Kaikkivaltias saa aikaan kaiken hyvän, niin että kaikki on hyvää paitsi synti, ja ettei mitään voida ajatella eikä mihinkään ryhtyä ilman Hänen mukanaoloaan.

»Tästä matkasta»—lisää Kolumbus vielä lopuksi—»olen kokenut, että Jumala on esiintynyt ihmeellisellä tavalla, niinkuin tästä kirjoituksesta voidaan nähdä, samoinkuin monista ihmeistä, joita hän matkalla ja minun hyväkseni on tehnyt, kohdattuani Teidän Korkeuksienne hovissa niin pitkän ajan vastoinkäymisiä monien ja huomattujen henkilöiden taholta, jotka kaikki vastustivat minua ja pitivät yritystäni hulluutena. Tässä toivon Vapahtajaltamme, että tämä matka olisi kristillisyydelle mitä suurimmaksi kunniaksi, vaikka se alussa näyttikin perin vähäpätöiseltä.»

HUOMAUTUKSIA