MERIMIEHEN MORSIAN.

I.

Saarelassa.

Jo oli lumi maasta sulanut, jo oli tulva käynyt ja jäät rientäneet täyttymättömään mereen. Lehden alku oli puun oksassa puhjennut, siemenestään oli vähäinen ruoho ottanut kasvunsa. Harmaassa puvussa maa ei enää ollut, nuori viheliäinen huntu peitti vanhuuden, talven ja syksyn rypyt. Pääskynen oli jo tullut, savikopasta kuului sen ääni laulavan keväimen kiitosta. Sorsat uiskentelivat jo purosessa, jo siellä ahvenet kiitivät. Lähteen porina oli iloisempi, kukan varret sen rannalla heränneet unestaan. Luonto piti juhlapäivää!

Saarela on talo Suojoen rannalla Pohjanmaalla.

Heikki oli isännän nimi, Heikki Heikinpoika.

Talo oli neljännesveroinen, — vähäinen, mutta kaunis.

»Joko mennään kirkkoon, Aina?» kysyi Heikki tyttäreltään, joka pesi astioita takan vieressä.

»Isä!» sanoi tyttö. »Maunu tulee tänne tänä aamuna; hän lähtee huomenna kaupunkiin, sieltä lähtee hän merelle; minä lupasin eilen odottaa häntä — —»

»Vai niin!» sanoi isä. »Kaiketi Maunu odottaa kotiatuloani?» Ja niin meni hän kirkkoon.

Heikki Saarela oli viidenkuudetta vuoden vanha mies, harmaapäinen. Hän oli nuoruudessaan sairastanut rupulia; suuret arvet olivat hänen kasvoissaan. Hän ei paljon puhunut; hän sanoi sanansa, minkä tarvitsi, muuta hän ei hiiskunut; hän oli viisas mies. Heikillä oli keuhkotauti, ja hän tiesi itse hyvin kyllä elämänsä ehtoolle kiiruhtavan. Hän oli eilen laskenut tyttärensä käden Maunun käteen; hän oli silloin sanonut: »Jumala olkoon kanssanne!»

Maunu oli merimies.

Aina oli nuori, ainoastaan seitsemäntoista ikäinen. Aina oli kaunis. Ainan posket olivat ruusunpunaiset, hänen silmänsä suuret, siniset.

Aina pesi astiat; sitte pesi hän kasvonsa, pukeusi pyhähameesen, otti virsikirjan pöydältä ja rupesi veisaamaan.

Ainalla ei äitiä enää ollut. Ainan äiti oli kuollut viime talvena. Aina oli silloin itkenyt ja valittanut, mutta pappi oli sanonut: »elä sinä niinkuin äitisi, niin saat äitisi takaisin». Aina pyyhki silloin kyyneleet silmistään: Aina tiesi, että hänen äitinsä oli tallella, taivaassa. Siitä päivästä kävi Aina yksin navetassa, lypsi lehmät, leipoi yksin, laittoi yksin ruokaa isälleen ja itselleen. Muita kuin isä ja tyttö ei talossa ollutkaan.

Saarela oli vähäinen maa; se antoi viljaa hyvänä vuonna sen verran kuin talon tarpeet vaativat, jopa jonkun tynnyrin ylikin. Heikki oli tyytyväinen, ja hän sanoi: »Kun meillä on se, minkä tarvitsemme, niin on meillä kyllä; kiittäkäämme Jumalaa!» —

Toisinaan tuli vuosi huono, halla pani pellot. Heikki ei puhunut mitään silloin; hän meni metsään puukko tupessa, kirves olalla. Hän varusti sieltä pettua talven tarpeeksi.

Nyt olivat vuodet olleet hyvät. Heikki tuskin enää muistikaan, että hän oli ennen nälkää kärsinyt.

Suojoen rannalla nähtiin Heikin usein onkivan; väliin sai hän kaloja, väliin ei. Kalastaminen oli Heikin mieluisin työ.

Heikin elämä oli alusta pitäin tähän saakka ollut melkein yhtäläinen. Neljältä aamulla yhdeksään asti illalla oli hän työssä; vaimonsa kuoltua nousi hän puoli neljältä, meni levolle kymmenen aikoina. Heikki oli jumalinen mies: hän kävi joka pyhä kirkossa, luki pyhäilloin kotona. Vihaan oli hän hidas, mutta jolle hän kerran suuttui, sen kanssa ei hän tahtonut sovintoon tulla koskaan. Semmoinen mies oli Ainan isä, Saarelan Heikki.

Aina oli äitivainajansa kuva; hän oli rakastettava lapsi. Hänen sydämensä oli puhdas. Kotoaan ei hän muualle mennyt kuin kirkkoon. Saarelassa ei hän nähnyt muita kuin isänsä, äitinsä, orpanansa Junttilan Maunun ja joskus ihmeeksi jonkun kylästä. Kylään oli Saarelasta peninkulma.

Kahden elivät isä ja tytär Saarelassa. Päivä ei ollut toista kummempi. Mutta Aina rakasti sanomattomasti isäänsä, jonka hän perin pohjin tunsi; hän pysyi isän käskemättä kotona. Hän osasi lukea, veisata ja tehdä emännän toimet — siinä oli Ainan taito.

Viime vuonna oli se kumma tapahtunut Saarelassa, että Aina oli tuntenut oudon tunteen sydämessään — Aina oli ruvennut rakastamaan Maunua.

Aina oli veisannut virren virsikirjasta, kun Maunu tuli tupaan.

Maunu oli viidenkolmatta vuoden vanha. Hän oli kaunis poika. Hän oli viisi vuotta kulkenut merellä, hän oli nyt täysi merimies. Viime syksynä oli hän tullut kotiinsa, Junttilaan, jonka maalla Maunun vanhemmilla oli ollut torpanmaa. — Junttilan torppa oli ollut virstan päässä Saarelasta. — Maunun vanhemmat kuolivat, kun hän oli kuudentoista vanha. Torppa meni talon huostaan, tölli ja vähäinen omaisuus myytiin, Maunu sai siitä neljäkymmentä ruplaa; ne rahat antoi hän sedälleen, Saarelan Heikille, itse meni hän palvelukseen kaupunkiin. Neljä vuotta palveli hän; sitten meni hän merelle, oli viisi vuotta poissa kototienoiltaan ja tuli onnellisesti niitten kuluttua kotiin. Hänellä oli kuukaudessa palkkaa kymmenen ruplaa. Kevään tultua oli hänen taasen kohtapuoleen merelle meneminen.

Talvella oli hän ollut päivämiehenä milloin Saarelassa, milloin Junttilassa. Hän oli tietämättään rakastunut orpanaansa, Ainaan. Eilen oli hän suoraan sanonut Heikille Ainan kuullen: »Setä! Antakaa minulle Aina vaimoksi!» Heikki oli sanonut: »Ota Aina!»

»Syksyllä, kun minä tulen kotia, pidetään häät», sanoi Maunu. Aina loi silmänsä alas. Isä sanoi: »Olkoon niin!» Aina oli talonpoikainen tyttö, luonnon lapsi. Hänen rakkautensa oli hänen elämänsä, sen tunsi hän, vaikka hän ei osannut sitä siksi ymmärtää, — hän ei ajatellut sitä.

Hän oli muistanut Maunua veisatessaan. Veisaten rukoili hän Jumalaa Maunun edestä; viimeinen värssy, jonka hän veisasi, oli tämä: »Vanhurskas, vakaa Jumala Sä olet sinun töissäs». Hän oli veisannut virren loppuun, kun Maunu tuli tupaan.

»Hyvää huomenta, Aina!» sanoi Maunu ja kätteli Ainaa.

»Jumal' antakoon, Maunu!» vastasi tyttö ja punastui.

»Onko setä mennyt kirkkoon?»

»On ».

»Minä tulen sanomaan sinulle jäähyväiseni; minä lähden iltapuoleen Junttilan Jussin kanssa kaupunkiin; minä käyn Köpenhaminassa, Lontoossa, Liverpoolissa ja Lyypekissä; syksyn puoleen tulen minä Saarelaan takaisin, ja silloin pidetään häät. Minä tuon sinulle morsiuslahjoja ulkomailta».

»Kiitoksia!»

»Lupaatko minulle rakkautesi, Aina?»

»Lupaan».

»Tule ulos, käydään ahteelle!» — — —

Aamu oli kaunis, ei peitettä taivaalla näkynyt, ei tuulen henki liikuttanut pienintäkään lehteä, ja lintujen laulut kuuluivat metsästä. He istuivat rannalla, Aina ja Maunu; mutta he eivät sanaa toisilleen sanoneet. He katselivat taivaan sineä ja kiittivät hiljaisuudessa Jumalaa. Maunu oli onnellinen.

Merimies suuteli morsiantaan.

»Älä ole kauan poissa!» sanoi vihdoin Aina.

»Kuu ruis on kypsynyt ja kuhilaat pellolla ovat pystyssä, ohra leikattu ja perunat maasta poimitut, silloin olen minä tykönäsi».

Taasen hiljentyi puhe; onnelliset eivät puhu! —

Maunu katseli Ainaa, Aina katseli Maunua.

Mutta seurakunnan kirkossa saarnasi tänä päivänä nuorukainen ensikerran. Vanhan pastorin veljenpoika oli tullut pappilaan kesäksi. Hän saarnasi, ja kansa sanoi: »kyllä siitä aika pappi vielä tulee, kun joutuu». Heikki pahaksui, kun hän ei tiennyt ottaa juustoa mukaansa kotoa.

Saarelassa istui Maunu ja Aina, ylkä ja morsian, joen rannalla. Kirkossa saarnasi nuorukainen. —

Ei sen kummempi se.

II.

Miten Heikkiä markkinoilla petettiin.

Vuosi tuli hyvä; ei miesmuistoon ollut parempata ollut. Harvat ne talot olivat, joitten ei kannattanut myödä ainakin joku tynnyri. Velkaan joutuneet maksoivat nyt velkansa, velattomat saivat vähän rahaa arkkuunsa. — Saarelan Heikki oli myöskin saanut enemmän jyviä kuin hän tarvitsi. Outo ajatus liikkui Heikin sydämessä, kun hän mittasi viisi tynnyriä säkkiin, kaupungin markkinoille vietäväksi. Hän olisi ollut iloinen, mutta Aina, hänen ainoa tyttärensä, oli suruinen. Syksy, näet, oli tullut, mutta Maunua ei kuulunut, ja Ainan hiljainen suru särki isän sydäntä. »Kyllä Jumala tänä vuonna on minua siunannut», sanoi Heikki; »mutta mitä minä maallisista, kun sinä, Ainani, päivä päivältä vaalenet ja kadotat ruusut poskiltasi, niinkuin haapa pudottaa lehtiään». — Aina koki hillitä isän nähden suruaan, mutta kun isänsä ei häntä nähnyt, itki hän usein katkerasti.

»Kysykää kaupungissa laivaa!» sanoi Aina isälleen, kun tämä istui kuormansa päällä. »Kysykää onko kirjettä tullut keltään merimieheltä».

»Kyllä kysytään», vastasi isä ja löi suitsiperillä hevosta, jonka oli saanut lainaksi Junttilasta. Heikki meni; mutta yksin jäi Aina, ja hänen kauan pidätetyt kyynelensä juoksivat runsaasti.

Ainalle tulivat päivät yksinäisyydessä pitkiksi. Hän teki toimitettavansa, hän luki ja hän veisasi, mutta kaiken tämän aikana oli hänellä aina Maunu mielessä. — Kolmantena päivänä oli isä luvannut olla kotona, mutta ei häntä vielä näkynyt, vaikka sen päivän aurinko jo oli laskemaisillaan. Aina istui pallistaen huivia, mutta neula ei tahtonut kulkea nyt niinkuin ennen. Suuri muutos olikin Ainassa tapahtunut; hän oli ollut lapsi Maunun lähtiessä, nyt oli hän neito, joka tunsi, mitä hän lapsena ei ollut aavistanutkaan. Usein silmäili hän ulos, mutta tiellä, jota myöten isän oli tuleminen, ei mitään näkynyt. Aina ajatteli lähteä häntä vastaan, mutta ilma oli kolkko ja pilvet mustat taivaalla. Päivä pimeni pimenemistään. Aina, joka ei ennen ollut pimeän arka, rupesi pelkäämään. Mielessänsä näki hän Maunun uppoavan meren syvyyteen, hän näki hänen kiikkuvan laineiden kukkuloilla, äkkiä katoavan ja taasen nousevan; hän näki isänsä markkinoilla verisessä tappelussa ja muita tuollaisia näkyjä, joita pimeys ja murhe usein tuovat ihmisen silmiin. Vihdoin nousi hän ylös. »Ei», sanoi hän; »isäni ei tule tänä iltana enää». Ja Aina laskeusi vuoteelle. — Hän nukkui.

Aamupuoleen tuli Heikki kotia, mutta hän ei ollut sama mies kuin lähteissään. Jyvänsä oli hän myynyt, mutta petturi oli ostanut ne. Heikillä oli tuskin ikäänsä rahaseteliä ollut, harvoin oli hän nähnytkin semmoista; ei siis kumma, ett'ei Heikki osannut väärää oikeasta eroittaa. Neljän ruplan mukaan tynnyriltä sai hän jyvistään 20 ruplaa; mutta nuo setelit olivat konnan tekemiä. Heikki sai pian havaita sen. Hän meni puotiin, jyvänsä myytyään, jotakin ostamaan. Kauppamies tarkasteli seteliä ja kysyi: »keltä olet, mies parka, saanut tämän?» johon kysymykseen Heikki vastasi jyvistään sen saaneensa; mutta pahaksi meni Heikin mieli, kun kauppamies sanoi: »se on väärä raha», ja repi sen palasiksi. Samoin kävi muittenkin rahain. — Rahatta ja jyvittä tuli Heikki raukka kotia. — Se oli kovaa! —

Aina heräsi, kun isä astui tupaan. Uuden päivän aamurusko nousi juuri taivaalla. Aina hyppäsi vuoteeltaan; hänen huulillansa oli kysymys, mutta hän näki isänsä alakuloisuuden ja puhkesi itkuun, sanoen: »Maunu on hukkunut!»

Isä silmäili tytärtään, mutta isoon aikaan hän ei mitään sanonut. Ainakaan ei häneltä mitään kysynyt, sillä hän luuli isänsä silmistä saattavansa lukea onnettomuutensa.

»Tuo tahko tupaan», sanoi vihdoin isä, »ja lämmitä uuni! — — Kirveeni on tylsä, ei sitä laskematta pettu puusta lähde». — Ja nyt puhui isä kohtaloistaan kaupungissa. —

»Entäs Maunu?» kysyi Aina, niinkuin isänsä vahinko ei olisi häneen koskenut.

»Maunusta ei kukaan vielä tiedä mitään, mutta laivoja tulee ehtimiseen kaupunkiin, älä siis sure, lapseni!»

Raskaalla mielellä meni isä metsään. Hän oli jyvistään toivonut saavansa veronsa maksetuksi, nyt menivät jyvät tyhjään, ja muuta myytävää ei hänellä ollut. »Elojyvistä täytyy myydä; itse meidän täytyy pettua syödä», sanoi hän Ainalle mennessään.

Se päivä kului, toinen kului, ja Saarelassa oli seikat niinkuin ennenkin. Mutta kolmannen päivän aamulla, kun aurinkoa vielä ei taivaan rannalla näkynyt, tuli nimismies. Siitä eivät Saarelan asukkaat tienneet mitään, sillä he nukkuivat vielä.

»Onko Heikki Saarela kotona?» huusi nimismies ovesta, ja samassa astui hän tupaan, ja kaksi miestä seurasi häntä.

Heikki heräsi, ja Aina heräsi. »Kuka se on?» kysyivät molemmat ja hyppäsivät vuoteistaan.

»Kruunun nimismies!» vastasi toinen miehistä; mutta nimismies käski toisen sytyttää valkeaa. Kohta paloi kuiva päre, ja sen valossa näkivät miehet toisensa. Aina oli kätkeynyt uutimien taakse.

»Täälläkö sinä rahojasi teet?» kysyi nimismies rumasti nauraen ja viittasi miehilleen, joista toinen kohta meni ulos.

Heikki ei ymmärtänyt tätä lausetta, hän vaan kehoitti nöyrästi nimismiestä istumaan. — »Viisas veitikka viimeiseen asti», nauroi nimismies. »Älä pane vastaan enää! Sinä olit viime viikolla kaupungin markkinoilla, siellä kävit sinä puodista puotiin väärää rahaa kaupiten, ja vaikka moni havaitsi rahat vääriksi, sait sinä kumminkin tuhmat petetyiksi; näet nyt, että koko asia on julkisuudessa, älä siis sodi vastaan; tänne vehkeesi kohta!»

»Herra Jumala siunatkoon!» huusi Heikki, joka nyt vähitellen rupesi ymmärtämään. »Minä väärän rahan tekiä? En; sen tietää Jumala!»

»Älä viivyttele! Monta vierasta miestä löytyy, jotka ovat kauppasi nähneet». —

»Her-ra va-allesman-ni! — — —»

»Jussi!» huusi nimismies, ja mies, joka oli mennyt ulos, tuli nyt sisälle, mutta raudat helisivät hänen käsissään. »Joko tunnustat, vai? — —» ja nimismies näytti rautoja.

Heikki nyt aivan hyvästi ymmärsi nimismiestä; hän oli kerran ollut käräjissä ja siellä oli hän nähnyt, mihin tällaisia rautoja käytettiin. Mutta Heikki ei ollut tavallinen talonpoika. Heikin sijassa olisi toinen ruvennut puhumaan viattomuudestaan ja rukoilemaan; tätä tämmöistä ei Heikki tehnyt. Hän vastasi nimismiehen kysymykseen: »minulla ei ole mitään teille sanomista; minä olen kerran sanonut, että minä olen viaton; ell'ette usko, niin tehkää tehtävänne!» — Tuo lause hämmästytti vähän nimismiestä, sillä niin on aina maailmassa: hyvän omantunnon lause hämmästyttää rietasta, ja kuinka rietas tämä nimismies oli, saamme vasta nähdä. Hänen huulensa vetäysivät taasen nauruun, ja Jussilta otti hän raudat, jotka itse asetti Heikin kalvosille.

Aina oli nähnyt kaikki; hän ei ymmärtänyt mitään, ennenkuin olivat käsiraudat hänen isänsä kalvosilla; silloin ymmärsi hän, että isää syytettiin rikoksesta. Aina, joka oli ollut vuoteen kätkössä, hyppäsi ylös pelästyen hirmuisesti. Hän juoksi isänsä ja nimismiehen väliin, ja hän rukoili niin suloisesti; mutta nimismies huomasi nyt vasta Ainan, ja hän säpsähti. Hänen käytöksensä muuttui kokonaan, sillä mitä Heikin tunnustus ei olisi vaikuttanut, sen vaikutti Ainan kauneus nimismiehessä. »Älä sure», sanoi hän, »että pariksi päiväksi vien sinulta isäsi; hän on syytön, sen minä tiedän, mutta minun velvollisuuteni vaatii minun näin tekemään; älä ole milläsikään!» — Ja nimismies pyyhki hivukset Ainan silmiltä ja taputti häntä poskille. —

»Älä koske tyttäreeni!» huusi Heikki, joka siitä suuttui enemmän, kuin hän äsken kannetta hämmästyi. Sitten kääntyen Ainaan sanoi hän: »Minä palaan jo huomenna, lapseni! Kuoki viimeiset perunat maasta sill'aikaa!»

III.

Kiusaus.

Aina oli taasen yksin. Miehet veivät hänen isänsä. Mutta mihin ne hänen veivät, sitä ei Aina tiennyt; hän ei hädässään ollut huomannut kysyä sitä. Hän lypsi aamulla lehmät; mutta mihinkään ulkotyöhön hän ei mennyt. Hän siivosi tupaa, hän pesi astiat, ja sitten rupesi hän pallistamaan huiviaan. Ei Ainalla ollut elämässään niin raskasta päivää ollut; hänen surunsa olisi kukistanut hänen, ellei hän olisi luullut isänsä jo toisena päivänä takaisin tulevan.

Toinen päivä tuli, mutta mimmoinen? Iltapuoleen, kun Aina istui ja takassa palavan vireän valkean valossa luki raamattua, odottaen isäänsä, kuuli hän jonkun pihalle tulevan. Hän luuli tulleen isäkseen. Hän pani raamatun pöydälle ja oli menossa isäänsä vastaan, kun hän edessään näki nimismiehen. Nyt oli tämä yksin. — Aina säpsähti ja vetäytyi takaisin kysyen: »missä isä on?» Aina parka ei tiennyt, että isä oli kaupungissa taasen, mutta nyt linnassa lujain lukkojen takana.

»Älä sure, tyttöni!» sanoi nimismies ja veti yltään päällystakin; »isääsi ei vaivaa mikään, kyllä hän kohta pääsee irti. — — Mitä sinä yksinäisyydessäsi teet! Minun kävi sinua sääliksi toiss'iltana, jona kova velvollisuuteni pakotti minun viemään isäsi; ymmärräthän, ettei minulla ole mitään syytä tuohon hirmuiseen tapaukseen? — Ei, päinvastoin puhuin minä tuomarille asian niinkuin se on ja niinkuin isäsi sanoo sen sinulle puhuneensa; tuomari kyllä uskoo niin olevan, mutta laki on kova; ei tuomarikaan voi päästää irti isääsi vielä; älä sure kumminkaan, viattomuus tulee aina ilmi», — ja nimismies taputti taasen Ainaa poskelle; mutta nyt ei Ainalla puolustajaa ollut.

Nimismiehen puhe oli niin kaunista, mutta Aina pelkäsi häntä kumminkin; hän ei sanonut mitään, hän meni kohentamaan valkeaa takassa.

Nimismies seurasi häntä; hetki kului äänettömyydessä.

»Kaunis Aina!» sanoi vihdoin nimismies ja laski kätensä Ainan kaulan ympäri. »Et sinä tiedä, miten kauneutesi liikutti minua, kuin toiss'iltana näin sinun. Minä en ole uskonut, että semmoista kuin sinä saattaisi löytyä maailmassa, ja minä sanoin itsekseni: noin kauniin neidon isä ei saata olla pahantekiä. — Aina! Sehän sinun nimesi on — tiedätkö sinä mitä rakkaus on, oletko sydämmessäsi tuntenut sen leimauksia, sen tulisia säteitä, sen pakottavaa voimaa? Silloin saatat sinä lukea miten sydämmeni laita on. Siinä on sinun kuvasi, sinun olentosi, sinun tahtosi yksin hallitseva.»

Niin puhui nimismies. Hänpä osasi puhua oikein koreasti! Aina kuunteli häntä hämmästyen; hän ei ennättänyt lykätä pois kaulaltansa nimismiehen käsivartta, niin tulisesti oli nimismies puhunut. Mutta kuu viimein puhe loppui ja nimismies veti henkeään, nousi Aina äkkiä ylös, ja kaunis oli hän tuossa seisoessaan keskellä lattiaa; valkoiset posket olivat ruusuiset nyt ja vähän vapiseva hänen äänensä, kun hän sanoi: »Minä olen morsian!»

Lieneekö tässä lyhyessä lauseessa ollut jotakin kummaa jo itsessään, vai oliko se Ainan muodossa, emme sitä tiedä; mutta varmaa on, että nimismiehellä ei ollut mitään sanomista isoon aikaan. Tytön vakava sana sekotti hänen ajatuksiaan. Vihdoin muistamatta nykyistä kaunista puhettaan kysyi hän jokseenkin kiivaalla äänellä: »No, kuka sitten on sinun ylkäsi!»

»Se on Maunu, merimies», vastasi Aina hiljaisella äänellä.

»Soo! Vai Maunu», jupisi nimismies. »Sama, luulen, joka nykyjään laivoineen meni meren pohjaan — —».

Aina meni lumivaaleaksi, mutta vaikka hän ei saattanut epäillä nimismiehen sanoja, lausui hän rohkeasti: »Se ei ole totta; Maunu tulee kohta kotia.»

Lieneekö nimismies omasta päästään ottanut sanomansa, vai oliko hän kuullut puhuttavan uppouneesta laivasta, emme sitä tiedä; mutta kun hän mainitsi Maunun kuolleeksi, erehtyi nimismies. Se ainakaan ei ollut avain Ainan sydämmeen; Ainan sanat olivat nytkin semmoiset, ettei nimismiehellä ollut niihin mitään vastaamista. Hän ei sanomaansa kertonut; hän rupesi uudestaan puhumaan rakkaudestaan; mutta pian havaitsi hän kaikki yrityksensä turhiksi. Silloin syttyi hän vihaan. »Kova tyttö!» lausui hän. »Sinä olet morsian, mutta minä — minun vallassani on isäsi; minun vallassani on hänet päästää, minä saatan myöskin hänet tuomita. Sinun kovuutesi on kohtaava omaa isääsi; sinun valtaasi jätän minä nyt hänen, ja niinkuin sinä minua kohtelet, niin kohtelen minä isääsi. Huomenna saattaa Heikki olla vapaa, huomenna saattaa olla kuoleman oma. Ajattele mitä teet, ett'et sitten rupea katumaan, kun isäsi kylmä ruumis, sinun uppiniskaisuutesi tähden, kuolemassa tuijottaa kovaa tytärtä vastaan!» Näin puhui nimismies, ja hän pani tuohon vielä lisäksi: »äsken mainitsin Maunua; puheeni hänen onnettomuudestaan oli yhtä totta kuin lauseeni isästäsikin.»

Aina raukka — tuo sanoma kukisti hänen. Nyt hän ei sanaakaan saattanut vastaukseksi antaa; nimismiehen riettaus ja isän kova kohtalo lukitsivat hänen kielensä. Ja nimismies luuli jo olevansa voiton puolella'; hänen rumat kasvonsa vetäysivät hymyyn, ja hän sanoi: »Älä pelkää, kaunis Aina!»

Mutta nyt vasta pelkäsi Aina.

IV.

Syksyinen päivä.

Koivut pudottivat lehtiään, haavat olivat alastomina. Mutta sorjina, roimina seisoivat kuuset; ei syystuulen myrsky niihin pystynyt. Linnut pakenivat yhä pakenemistaan Suomesta, ne olivat jäähyväisensä laulaneet, ja sitten olivat ne lähteneet; ne hakivat lämpimämpiä maita. Suojoen kirkkaan veden pinnalla nähtiin puolisoansa kaipaavan yksinäisen hanhen uiskentelevan; monet päivät nähtiin sen uivan edes takaisin, valittavalla surullisella äänellä huutaen kumppaliaan; viimein sitä ei enää nähty joessa, sen nähtiin lentävän taivaan alla, ja kohta ei silmä sitä pilvissä eroittanut. Se muutti, sekin; se muutti yksin.

Syksy oli tullut.

Pitkin Suojoen rantaa kävi polku. Sitä ei kaksi sopinut rinnan kulkemaan. Suuret ikivanhat petäjät ja tuuheat, pimertäväiset kuuset seisoivat polun molemmilla puolilla, ja missä sakeasti näitä petäjiä ja kuusia oli, siinä kätkivät niiden pitkät oksat havuillaan kulkijalta auringon. Vähäisen kosken lirisevä vesi ei polulle näkynyt, mutta sen ijäti yhtäläisesti soiva lorina kuului. Se oli niin rauhallista!

Sumuinen oli aamu. Polkua kulki nuorukainen. Hänen kasvunsa oli pitkä, hänen vartensa hoikka, hänen otsansa selkeä, hänen silmänsä kuin helmi, koteloisen heittämä Suojoen pohjalle; hänen poskensa olivat vaaleat kuin veden kalvo. Semmoinen oli nuorukainen. Erinomattain kaunis ei hän ollut, tuskin olisivat Vellamon vetiset neidot häneen rakastuneet, jos vaahtisen vaippansa alta olisivat nähneet hänet. Nuorukaisen ristimänimi oli Johannes; hän oli se ylioppilas, joka saarnasi kevätpyhänä, jona Maunu lähti merelle; hän oli se, josta kansa sanoi: »Kyllä siitä vielä tulee aika pappi». Kevätaamuin oli Johanneksella tapana katsella kedon kukkasia, kesäaamuin kuunteli hän lintujen lauluja, mutta syysaamuin ennen kukon laulamaa käveli hän polkua Suojoen rannalla; hän katseli luonnon vaipumista talviuneen.

Polkua oli hän kulkenut. Sumu haihtui vähitellen; aamuruskon ensi säde tapasi nuorukaisen, kun hän seisoi likellä Saarelaa polun syrjässä olevalla vähäisellä kukkulalla syviin ajatuksiin vaipuneena. Siinä seisoi hän; hänen ihastuksensa oli nähdä aamuruskon levenevän ja päiväiseen elämään hetkeksi herättävän syksyisen kankean luonnon. Hän katseli, mitenkä sinisen taivaan rannalla aurinko nousi. Missä olivat hänen ajatuksensa? Kuka sen tietää?

Polkua tuli nuori neitonen; hän oli pyhävaatteisiin puettu. Valkeapohjainen, mustanviivokas huivi oli neidon päässä; hänen hameensa oli tummaa kotitekoista vaatetta; semmoiset olivat nämä pyhävaatteet. Tuuheiden puitten oksissa humisi aamutuuli; vähäisen puron vesi laskeusi kukkulan alla liristen Suojokeen. Puitten huminassa, lirisevän purosen rannalla kulki neitonen. Pakenevan aamuruskon valossa olivat neitosen kasvot vaaleat, niin vaaleat kuin kuoleman enkelillä luullaan olevan. Tyttö kävi kiireesti, avojaloin käveli hän; pienet jalat eivät syksyn kylmää eivätkä tielle pudonneita pistäviä havuja pelänneet. Kengät olivat hänellä käsivarrellaan. Nyt ei ollut pyhä; oli arkipäivä. Mihin kiiruhti tyttö arkipäivänä pyhävaatteissa?

Neitonen tuli Johannesta yhä likemmäksi. Johannes loi silmänsä alas polulle; jo näki hän neitosen. Neitosen silmät kääntyivät ylös kukkulalle; jo näkivät ne Johanneksen. Nuorukainen ja neitonen havaitsivat samassa silmänräpäyksessä toisensa, ja molemmat säpsähtivät.

Neito oli kerran kuullut Johanneksen saarnaavan; hän tunsi kohta, kuka kukkulalla seisoi; hän niiasi syvään.

Johannes astui alas kukkulalta; hänen silmäyksensä oli kuin kiinni tarttunut neitoseen. Hän tuli tytön viereen; hän kysyi, mihin tytön matka oli, ja tyttö vastasi: »Pappilaan». Sitten kysyi Johannes tytön nimeä, ja tyttö vastasi: »Aina».

»Saatamme kulkea yhdessä», sanoi Johannes; »minä olin juuri aikeissa palata pappilaan».

Ison aikaa tulivat he sanaa toisilleen sanomatta. Vihdoin rupesi Johannes kyselemään yhtä ja toista.

Kun he jo puolimatkalle olivat tulleet, sanoi Johannes: »Aina! Sinun poskesi ovat vaaleat, ruusuttomat, sinun silmäsi kirkkaus ei ole luonnollinen, sinä olet itkenyt; tahdotko sanoa syytä, miksi olet itkenyt?»

Tuossa nousi veri silmänräpäykseksi Ainan poskiin; mutta kohta oli vaaleus yhä vaaleampana laskeunut niille.

Aina puhui isänsä onnettomuudesta; ujosti ja katsellen maahan puhui hän sitten nimismiehen riettaudesta, ja tätä puhuessa olivat hänen poskensa punaruusuiset. Johannes kuunteli puhetta, ja kun hän oli ymmärtänyt nimismiehen riettauden, tömisytti hän jaloillansa ja hänen silmänsä iskivät tulta.

»Sinä pelkäsit nimismiestä, sanoit sinä?» lausui Johannes vihasta vapisevalla äänellä. »Miten pääsit sinä hänestä vapaaksi?»

»Minä pakenin. Ulkona oli ruvennut satamaan: pimeässä en minä uskaltanut lähteä Junttilaan; minä vietin yöni navetassa. Nimismies rukoili ja lupasi olla hyvä; toisen vuoron sadatteli hän, haparoiden pimeässä löytääksensä minut. Pois oli hän lähtevinään, mutta kolme kertaa palasi hän takaisin, ja kun hän puoliyönaikoina viimein lähti, vannoi ja kirosi hän, että isääni kosto kohtaisi. Minä en muuta neuvoa tiedä, kuin mennä pappilaan puhumaan rovastille kaikki. Isäni on syytön, sen vakuutan minä Jumalan edessä; hän ei ole mitään pahaa tehnyt». — Ja suuret kyyneleet himmensivät Ainan kirkkaita silmiä.

Aina oli puhunut asiat kaikki niinkuin ne olivat; yhtä asiaa ei hän kumminkaan maininnut. Maunusta ei saanut Johannes tietää mitään. Jos olisi Johannes tiennyt, että Aina luuli ylkänsä hukkuneen, olisi hän ymmärtänyt, että suru oli Ainan sydämessä niin suuri, kuin se ihmisessä saattanee olla.

Aina pyhki kyyneleet pois, ja epäilykseen vaipumaisillaan huusi hän: »Jos voitte, herra maisteri, auttaa isäni linnasta, jos voitte estää nimismiestä hänen pahuudestaan, niin Jumalan nimeen tehkää se!» Ja taasen uivat hänen silmänsä kyyneleissä.

Tämä rukous Ainan suusta, hänen kyyneleensä, hänen nöyrä olentonsa tunkeusivat voimallisesti Johanneksen sydämeen. »Niin totta kuin Jumala on Jumala, niin minä kaikki tässä asiassa teen, mitä minun on mahdollinen. Älä epäile, Aina, usko se, että paha pahan perii, rehellisyys yksin perii maan. Kaikki voi muuttua ja muuttuu välttämättömästi; sinä tulet vielä onnelliseksi, niin onnelliseksi kuin sinun puhdas sydämesi ansaitsee».

Näin puhui Johannes; hän luuli puheellaan lohduttavansa neitoa; mutta kun hän onnesta puhui, kaasi hän kihelmöitsevää öljyä avonaiseen haavaan.

Puhe hiljentyi, polku loppui, ja tanhuata kulkivat he rinnatusten. Syyspäivä oli lämmin ja kaunis kuin ihanin kesäpäivä. Kun Johannes ja Aina tulivat pappilaan, oli Ainalla isänsä tekemät kenkulit jalassa, mutta hihasillaan, takki käsivarrella tuli Johannes kartanolle. Kohta vei Johannes Ainan rovastin puheille, mutta hän tuli itse mukana rovastin kamariin.

Kauan olivat he kolmen siellä; puolessa oli päivä, kun Aina, Johannes ja rovasti tulivat sieltä ulos; heitä oli kutsuttu syömään. Rovasti kutsui Ainaa omaan pöytäänsä. Ujostellen seurasi Aina käskyä.

Johannes ei paljon syönyt; hän, viehkeä nuorukainen, katseli Ainaa, ja kun pöydästä noustiin, sanoi Johannes Ainalle: »luota minuun; sinulle pitää oikeus tapahtuman!»

Lystillinen rovasti nauroi ja sanoi: »Jo nyt sait ikuisen puolustajan, rakas lapsi!»

V.

Käräjissä.

Ensimäinen lumi on pudonnut. Hieno jääriite oli sitonut Suojoen vedenpinnan. Talvi oli tulossa, luonto oli jo vaipunut uneensa.

Kirkonkylässä, virstan verran matkaa pappilasta, pidettiin käräjiä; ja niinkuin ainakin, oli sinne kokoontunut paljon ihmisiä. Monella oli riitoja, mutta moni oli tullut tyydyttämään uteliaisuuttaan. Semmenkin Heikin asia, joka nyt oli näin pitkälle ennättänyt, oli tänäpänä vetänyt junttilaisia tänne. Rähinää ja melskettä kuului joka paikasta. Nimismies kulki edes takaisin, milloin kartanolla milloin käräjätuvassa; hän oli kova kantajana, mutta oiva puolustajana, sillä enimmiten aina oli hän voitolla. Viinan myymisestä ja viinan poltosta oli edellisinä päivinä monta sakotettu. Ne, jotka sakotettiin, kirosivat, mutta nimismies naureskeli, sillä hän oli iloinen. Oliko se kummaa! Tulipa hänelle osa sakoista. Vähän matkaa käräjätuvasta oli torppa. Se oli köyhän eukon asuma. Eukko istui kehräten valkean edessä; hän ei huolinut käräjistä ensinkään eikä paljon ihmisistäkään, joita nyt hänen mökissään oli paljon. Hän oli käräjiin tottunut, sillä hän oli asunut tässä torpassa elinaikansa, ja naapurissa pidettiin hänen pienuudestansa saakka kahdesti vuodessa käräjiä. Käräjäpäivät taisivatkin vuodessa olla ainoa aika, jona hänellä mökissään oli vieraita. Nyt oli hän vanha ja vähäkuuloinen, ja hänen näkönsäkin jo oli huono.

Tässä mökissä istui Johannes takan edessä, ja kaunis, vaikka vaalea ja vapiseva tyttö istui hänen vieressään. Kuka tämä tyttö oli, arvaat, lukija. Älä kummastele, että hän vapisi, että hän oli ruusunsa poskiltaan kadottanut suruun ja murheeseen. Hänkin oli nyt kutsuttu käräjiin, ja vaikka ilkeä nimismies ei häntä päästänyt isänsä puheille, oli hän monen kuullen manannut Ainaa totta puhumaan, viekkaudetta ilmoittamaan, missä isän rahavehkeet olivat, ja viimein oli hän muka hyväillen taputtanut Ainaa poskille, sanoen: »Kumma, miten semmoisella miehellä saattaa olla niin kaunis ja siivo tytär!» Tätä käytöstä ei Johannes nähnyt. Se oli nimismiehen onni. Mutta Aina puhui kaikki Johannekselle, ja jos Johannes ennen oli nimismiehen vihollinen, niin hänen vihansa nyt vaan yhä yltyi. »Älä pelkää, Aina!» sanoi hän. »Usko se vakavasti, että kun ajaksi on paha paisunut, tulee se viimein ilmi ja saa pahan palkkansa; ole hyvässä turvassa, Jumala ei syytöntä heitä, vaikka usein näyttää kuin ei hän ihmisestä pitäisi mitään». Aina pyhki silloin kyyneleet silmistään; Johanneksen sanat vaikuttivat hyvää hänessä.

Rättäri tuli mökkiin. »Käräjät alkavat», sanoi hän.

Väki samosi ulos. Kolmen jäivät Johannes, Aina ja eukko mökkiin. »Jätä kaikki Jumalan haltuun», neuvoi Johannes; »apu tulee ennen kuin luulemme, tulee usein sieltä, mistä emme tiedä odottaakaan».

Raudat kolisivat samassa kartanolla, ja kun Johannes avasi oven, aikoen mennä kuulemaan ja puolustamaan syytöntä, näki hän rättärin vievän Heikkiä käräjätupaan. Se näky särki Johanneksen sydäntä; mutta käräjätuvan portailla näki hän myöskin nimismiehen, joka naurusuin puhutteli erästä sakotettua; se näkö sytytti hänen kiukkunsa.

Aina oli nähnyt isänsä, oli myöskin nähnyt nimismiehen, ja mitä hän tuossa kärsi, osannet sinä, puhdassydäminen Suomen neitonen, aavistaa. Nämät näyt koskettivat, näetsen, Ainan sydämessä kahta haavaa. Aina vapisi vaan yhä enemmän; hän ei osannut vihallaan sammuttaa suruansa. Hän ei olisi silloin ollut se, mikä hän oli.

Käräjätuvan etuhuoneessa oli paljon väkeä, kun Johannes ja Aina sinne tulivat. Kaikki ottivat lakkinsa päästä, kun näkivät Johanneksen. Mutta akkunan edessä seisoi kaksi miestä, toinen vanha, harmaapäinen, toinen nuori; ne eivät tervehdyksen sanaa sanoneet, ja kun Johannes tervehtäen sanoi muitten »hyvän päivän» toivotukseen: »Jumal' antakoon!» eivät vieraat virkkaneet mitään. He katselivat tuvan ovea niinkuin olisivat odottaneet sisälle pääsyänsä. Vanhempi näistä miehistä oli hirmuisen ruma, ja suuri, leveä arpi hänen otsassaan teki hänen kasvonsa vielä rumemmiksi. Hänen suoniset, karvaiset kätensä näyttivät aikoinaan pidelleen muutakin kuin auraa; hänen terävät silmänsä näyttivät muutakin nähneen kuin toukoa keväin ja sänkeä syksyin. Tätä miestä nähdessään kammoksui Aina; hyvää hänestä ei hän aavistanut. Mutta käräjätuvassa seisoi Heikki tuomarin edessä. Hänen katsantonsa oli vapaa, ei rikosta hänen silmistään kukaan voinut lukea, sillä ne olivat kirkkaat, ja rehellisyys niistä loisti. Hän seisoi nojautuen ovea vaataan, ja elleivät raudat olisi sitoneet hänen jalkojansa, ei olisi kukaan osannut ajatella, että hän oli rikoksesta syytetty, että hänen asiansa nyt oli tuomarin tutkittavana.

Johannes astui tupaan. Aina ei sinne päässyt; hänkin oli kutsuttu kuultavaksi isänsä asiassa, ja niinkuin tiedät, lukija, ei semmoisia, niinkuin ei myöskään vieraitamiehiä, lasketa oikeushuoneesen, ennenkuin on heidän vuoronsa. Rättäri käskee, ja käskyä saavat vieraatmiehet odottaa etuhuoneessa. — Johannes näki Heikin, hän kätteli vankia ystävällisesti; hän sanoi Heikille terveisiä Ainalta. Mutta samassa alkoi tuomari tutkintoa.

Nimismies oli syyttäjänä; hän seisoi pöydän sivulla ja silmäili viekkaasti väkeä. Että tämä asia koski häneen, se näkyi selvästi hänen silmistään. Hän kuunteli tarkoin tuomarin kysymyksiä; lyijykynällä kirjoitti hän muutamia näitä vastauksia muistikirjaan, jonka hän lakkaristaan otti. Mutta vakaalla äänellä kertoi Heikki tuomarin edessä, mitä hänelle markkinoilla oli tapahtunut; ei hän mitään salannut eikä mitään lisiä pannut.

Kun Heikki oli totisen kertomuksensa lopettanut, silmäili tuomari nimismiestä. Kumartaen astui hän askeleen tuomaria likemmäksi ja rupesi puhumaan; mutta mitä hän puhui, oli aivan vastoin Heikin lauseita. Nimismies ei ollut mitään hyvää Heikistä tietävinään; pahaa, ihan pahaa puhui hän Ainan isästä. »Monet ajat», niin puhui nimismies, »on meikäläisten kukkaroissa löytynyt väärää rahaa: moni on sen kautta saanut kärsiä suuria vahingoita. Minä olen kaikin mokomin hakenut vääräin rahain tekiää, minä olen kauan hakenut häntä turhaan. Minä en uskoisi talon isännän saattaneen tarttua niin häpeälliseen elatuskeinoon; mutta minun täytyy vasten tahtoanikin uskoa. Köyhyyttä teeskennellen on Heikki Saarela monet ajat koettanut pettää oikeutta; mutta, Jumalan kiitos, viime markkinapäivinä tuli hänen pahuutensa ilmi. Lujat on minulla vieraatmiehet; minä vaadin ihmiskunnan puolesta kovaa rangaistusta vääräin rahain tekiälle».

Tuomari, Johannes ja kaikki tuvassa käänsivät silmänsä Heikkiin. Hän seisoi naurusuin, ja hänen silmistänsä saatettiin lukea kysymys: »Joko olet valheesi lopettanut?» — Tuomari vaati häntä vastaamaan nimismiehen kanteesen.

»Tuokoon nimismies siihen vieraatmiehensä!» sanoi Heikki äänellä, jossa ei ensinkään pelkoa ollut.

Nimismies silmäili tuomaria, niinkuin olisi hän tahtonut sanoa: »Näin kauas saattaa Heikki Saarela mennä pahuudessaan». Sitten kääntyi hän rättäriin ja sanoi: »myöntääkö tuomari, niin kutsutaan vieraatmiehet?» Rättäri meni ulos, ja ovea avattaessa näki Johannes vaalean Ainan etuhuoneessa.

Heikin kasvoissa ei mitään muuttunut; vakaana seisoi hän, kun rättäri tuli takaisin etuhuoneesta; vakavin silmin katseli hän vierastamiestä, joka rättäriä seurasi; mutta nähtyään tämän miehen; säpsähti hän ja pyhki otsaltaan hiuskiharan, ja hänen huulensa liikkuivat, kuin olisi hän tahtonut sanoa jotakin, mutta ei hän kumminkaan mitään hiiskunut.

Johannes näki tuon ruman miehen, josta hän etuhuoneessa jo oli pahaa aavistanut; hän näki, kuinka nimismies silmäili häntä, miten hän nyykäytti päätään ja miten vierasmies nojahutti päätään, ja Johannes ajatteli: »ne pitävät yhtä, nuo ihmiset!»

»Sinun nimesi on Lassi Juusola?» kysyi tuomari kääntyen mieheen. — »Niin on, herra tuomari», vastasi mies, ja hänen rumuutensa oli, kun hän avasi suunsa, ylen kamala. Arpi hänen otsassaan näytti vielä isommalta, ja hänen pienet, pahat silmänsä tirkistelivät tuomaria. — »Tiedätkö sinä, mistä asiasta on kysymys, ja tunnetko sinä tätä miestä?» Tuomari viittasi Heikkiin. »Tiedän», vastasi Lassi ensimäiseen kysymykseen ja »tunnen» toiseen; sitten katseli hän nimismiestä; mutta nimismies silmäili vuorottain Lassia, vuorottain Heikkiä. — »Oletko ennen ollut valalla?» kysyi tuomari. — »Monta kertaa, herra tuomari!» vastasi mies. — »Sinä ymmärrät siis valan tärkeyden?» — »Ymmärrän».

Näin kyseli tuomari vieraaltamieheltä yhtä ja toista. Mutta pöydällä oli Pyhä Raamattu ja se oli avattu. Tuomari käski miestä valalle, ja rohkeasti astui mies tuomarin eteen. Kaksi sormea pani hän kirjalle ja rupesi tekemään valaansa.

»Ajattele, mies, mitä teet, ennenkuin vannot pirulle sielusi!» kuului kamala ääni oven tyköä. Lassi käänsihe hämmästyen; hän silmäili oveen päin. Siinä seisoi Heikki vakaana. Lassi laski sormensa taasen Raamatulle, ja nyt vannoi hän, lupasi kautta Jumalan puhua totta. Mutta mitä hän totena piti, se oli ylen rumaa valetta; siinä ei sanaakaan totta ollut. Hän puhui, miten Heikki markkinoilla hänen kanssaan kauppaa tehdessään oli tarjonnut hänelle samallaisia rahoja kuin ne, mitkä Heikiltä kauppapuodissa oli otettu, kuinka, kun hän ei niitä hyväksynyt, vaan sanoi vääriksi, Heikki kumminkin kaikin mokomin tahtoi houkutella häntä ottamaan niitä vastaan, vakuuttaen muka, että kyllä hän ne saisi menemään, jopa vielä oli luvannut erityisiä välirahojakin, jos hän tahtoisi häntä auttaa niitä kaupitsemassa j.n.e. Tuommoisia puhui Lassi ja vielä muutakin; kaikki tarkoitti näyttää Heikkiä ei ainoastaan väärän rahan kaupitsijaksi, vaan itse tekijäksikin.

Johannes ei kuunnellut Lassin puhetta loppuun asti. Hän muisti Ainan; hän meni ulos etuhuoneesen. Siinä seisoi Aina, ja nähtyään Johanneksen kysyi hän: »Mitä vierasmies on sanonut?» — »Hän on sielunsa manalaan vannonut», vastasi Johannes kolkolla äänellä; sitten vaikeni hän. Ainakaan ei mitään sanonut.

Mutta nuorukaista, joka etuhuoneen akkunan vieressä seisoi, ei kukaan huomannut. Hän seisoi muitten suojassa, hän sopi näkemään Ainan ja kuulemaan Johanneksen vastauksen. Ei tiennyt kukaan, mitä hänessä liikkui, kun hän kuuli Johanneksen puhetta ja näki Ainan tuskaa. Hän silmäili usein ovea, niinkuin olisi hän odottanut kutsumusta tulla sisälle; hän ei huolinut muitten puheesta; mutta kun mainittiin Heikki Saarelan nimeä, säpsähti hän ja pyhki pois hien, jota ehtimiseen nousi hänen otsalleen.

Kun miehet etuhuoneessa sanoivat toisilleen: »Varmaan se on totta, että Saarelan Heikki on väärän rahan tekijä», kävi tämä lause kolmen sydämeen kipeästi; mutta kuka se kolmas oli, johon nämät sanat kävivät, sitä ei tiennyt kukaan muu kuin hän itse. Vihdoin, kun jo nuorukainen oli kauan odottanut ja Johannes ehtimiseen kulkenut etuhuoneesta tupaan ja tuvasta taasen etuhuoneesen, aukeni ovi ja rättäri näkyi. Hän sanoi ovessa: »Matti Alatalo kutsutaan sisälle». Silloin liikkui nuorukainen; hän lähestyi ovea, mutta hänen käyntinsä oli horjuva niinkuin sairaan. »Tuoko se toinen vierasmies on?» puhuivat miehet keskenään. »Sehän se mahtanee olla», vastasivat toiset. Nuorukainen kuuli miesten puhetta, hän silmäili ympärilleen ja jupisi: »Jumalan nimeen!» — Ja ovi lukittiin hänen jälkeensä.

»Se nuorukainen ei tee väärää valaa», sanoi Johannes, ja taasen jätti hän Ainan etuhuoneesen ja meni tupaan.

»Sinun nimesi on Matti Alatalo, merimies?» kuuli Johannes, tullessaan tupaan, tuomarin kysyvän. »Niin on, herra tuomari», vastasi nuorukainen hiljaisella, vapisevalla äänellä. — »Muista», sanoi tuomari, vakaalla äänellä, silmäillen tarkasti nuorukaista, »muista, että sinun sanasi tässä saattaa langettaa ihmisen, muista se ja puhu totta!» Niin sanoi tuomari, mutta nuorukainen oli vaalea kuin lumi iltapakkasessa; hänen silmänsä tirkistelivät lattiaa, hänen kätensä vapisivat, ja hän oli vaipua maahan.

»Puhu totta!» kuului kolkko ääni ovelta, ja taasen kääntyivät kaikkien silmät ovelle; mutta ei kukaan voinut sanoa, mistä tämä kolkko ääni tuli. Heikki seisoi vakaana kuin ennenkin; hän seisoi ovensuussa; mutta Heikin tätä sanoneen ei Johanneskaan luullut.

Hetki kului. Tuomari kyseli, tiesikö nuorukainen valan tärkeyttä ja muuta semmoista, kuinka vanha hän oli, oliko hän ripille päässyt, joihin kysymyksiin nuorukainen vastasi valan tärkeyden aivan hyvin tietävänsä, olevansa kolmenkolmatta vuoden vanha ja jo kuusi vuotta sitten päässeensä Herran ehtoolliselle.

»Muista, kuinka tärkeä todistuksesi on», sanoi sitten tuomari ja käski nuorukaisen tulemaan likemmäksi. Pöydällä oli Raamattu samalla paikalla, missä äsken Lassi teki valansa; sinne valalle käski tuomari nuorukaista.

Nuorukainen lähestyi pöytää; hän loi silmänsä ylös ja hänen silmänsä tavoittivat nimismiestä, jonka kasvoista ne lukivat kiivautta ja kovuutta; sitten kääntyivät ne Lassiin, ja Lassin silmistä luki hän samaa; Lassi heristi nyrkkiään, sen huomasi nuorukainen. Vavisten lähestyi hän pöytää. — Hän teki valansa.

Tykyttävällä sydämellä odotti Johannes nuorukaisen todistusta. Tämä oli ison aikaa ääneti; sitten, kun tuomari kehotti häntä puhumaan, puhui hän, ja hän puhui niinkuin olisi hän osannut puheensa ulkoa. Hänen todistuksensa ei viivaakaan erkaunut Lassin todistuksesta; ihan samaa puhui hän, ja puheensa lopetti nuorukainen sanoilla: »Niin totta kuin Jumala minun auttaa ruumiin ja hengen puolesta».

»Tiedätkö mitään muuta?» kysyi tuomari. »En», vastasi nuorukainen.

»Elävän Jumalan edessä olet puhunut», sanoi tuomari; »vaivainen sinä, jos omatuntosi toisin sanoo kuin kielesi nyt on puhunut».

Kylmä hiki nousi nuorukaisen otsalle tuomarin tätä sanoessa; hän olisi vaipunut maahan, ellei Lassi olisi lähestynyt häntä ja vetänyt hänet tykönsä, samalla kuin tuomari sanoi Heikille: »Sinulla on tytär? Onko hän täällä'?» — »On», vastasi Heikki, jonka silmät surullisesti olivat katselleet nuorukaista; »on minulla tytär Aina!»

Johannes läksi taasen tuvasta etuhuoneesen; hänen poissa ollessaan oli Aina nääntynyt lavitsalle. Johannes meni hänen tykönsä, ja Aina avasi ummistuneet silmänsä. »Hänkin on valehdellut», sanoi Johannes.

Kipeää kävi Johanneksen sydämeen nähdä Aina tuollaisessa tilassa. Aina ei enää ollut vieras Johannekselle; Johannes tunsi Ainan, ja jo useasti oli hän ihmetellyt siveyttä, jonka hän näki hänen muodossaan. Väliin oli hän pitkät ajat seisonut ja ihastuneena katsellut Ainaa, joka vaaleudessaan oli kauniimpi kaikkia muita, joita Johannes ikänänsä oli nähnyt. Johannes piti itseään viattoman lapsen puolustajana; hän ei vielä huomannut, että Aina muutenkin oli hänelle kallis, että hän siitä päivästä, jona hän Ainan kanssa kulki metsäpolkua, oli Ainasta pitänyt enemmän kuin kenestäkään muusta maailmassa. Johannes ja Aina olivat viime päivinä yksissä olleet; Johannes oli nähnyt, miten Aina surussaan oli ylevä, miten valitussana ylen harvoin puhkeusi ilmi, ja kumminkaan ei tiennyt Johannes tämän surullisuuden suurinta syytä.

Kun rättäri käski Ainaa käräjätupaan, seurasi Johannes häntä sinne. Siinä näki hän, miten lapsellinen rakkaus heikossa naisessa puolustaa rakastettua isäänsä. Aina puhui valatta totuuden; hän puhui, miten Heikin oli käynyt markkinoilla. Hän puhui, ja tuossa puheensa innossa oli hänen kauneutensa enkelin. Nuorukainen vapisi kuin haavanlehti. Nimismiehen täytyi hänen edessään luoda alas silmänsä; Lassi oli ainoa, johon eivät Ainan sanat pystyneet.

Kun Aina puheensa lopetti, vallitsi kotvan aikaa syvä hiljaisuus salissa. Kaikki katsoivat kummastelevilla silmillä Ainaa; mutta Heikin silmissä loistivat suuret kyyneleet. »Jumala siunatkoon häntä!» jupisi isä.

Miten tuomari sitten kysyi kauppiaita, joita myöskin oli käräjiin kutsuttu todistamaan, vaikka he eivät olleet saapuville tulleet, miten hän vielä vierailtamiehiltä ja nimismieheltä kyseli yhtä ja toista, sitä emme tässä huoli mainita. Puolipäivä oli jo käsissä, kun hän nousi istuimeltaan ja sanoi asian ei saattavan päättyä ennenkuin tulevissa käräjissä. Tuomari katseli sitten hellästi Ainaa, ja varmaa on, että hän niinkuin kaikki muutkin tuvassa enemmän luottivat Ainan puheesen kuin vierasmiesten valaan. Mutta tuomarin tulee tuomita lain eikä sydämensä mukaan. Jos toisin olisi ollut, niin ei Heikkiä raudoissa olisi viety linnaan takaisin.

VI.

Rakkaus ja rakkaus.

Vireä valkea paloi pappilan pirtissä. Rengit kiskoivat päreitä, ja piikain rukit surisivat. Palkolliset istuivat yksimielisesti takan ympärillä. He puhelivat päivän käräjäasiasta, jota yksi rengeistä oli ollut kuulemassa; sitten puhuivat he Ainasta, ja etenkin rengit surkuttelivat häntä.

Mutta rovastin asunnossa oli kyökin takana vähäinen kamari. Siinä oli Ida-mamseli eläessään monta kaunista kesäkangasta kutonut. Nyt istuivat siinä Aina ja Johannes. Vainajan henki asui vielä huoneessa; kaikki oli siellä niin rauhallista.

»Kyllä isäni tuomitaan», sanoi Aina surullisesti. »Miehet tekivät väärän valan, vai mikä on teidän ajatuksenne?» Aina katseli Johannesta uskollisesti silmiin tuota kysyessään.

»Minun ajatukseni on», vastasi Johannes, »että pahuus aina tulee ilmi; en ole missään tavannut ihmistä, jonka omaatuntoa rikos olisi painanut, tämän ilmitulematta. Pikemmin tahi myöhemmin Jumala paljastaa ihmisen, ja hänen salaisimmat työnsä tulevat silloin tutuiksi. Välistä kyllä näyttää kuin olisi pahuudella menestystä; joskus on viatonkin saanut kärsiä rangaistusta ansaitsematta; kumminkin on vääryyden tekijä aina tullut ilmi. Jumala sallii joskus kuoleman korjata ihmisen pahuutensa keskeltä, ja ihmiset jäävät tietämättömyyteen hänen pahoista töistään; Jumala ne kumminkin tietää; vaan enimmiten aina kurittaa hänen vitsansa jo täällä maailmassa. Heikin viattomuus tulee, usko se, ilmi ennenkuin luulemmekaan, vaikka hänen asiansa nyt hämärältä näyttää.»

Näin puhui Johannes; mutta Ainan sydän sykki rauhallisemmasti nyt, ja hänen silmistään vieri kyyneleitä. Ne lievittivät hänen suruansa.

Sitten puhuivat he Saarelasta, miten talo oli autio ja miten siellä vieraat kävivät karjaa ruokkimassa.

Kummalliset tunteet olivat tämän puheen aikana Johanneksessa heränneet. Hän oli tavannut naisen, jonka luonne oli ikäänkuin hänen omansa; ei kumma siis, että hän mielistyi Ainaan, että hän nuoren sydämensä kokonaisella innolla rakastui Ainaan. Tuossa hänen kanssansa kahden kesken istuen rupesivat hänen sydämensä asiat hänelle selkenemään. Että Aina oli talonpoikainen tyttö, se ei tullut hänen ajatuksiinsa. Johannes oli niitä, jotka eivät katso säätyä, vaan ihmistä, ja Ainassa tapasi hän naisellisen olennon semmoisen kuin hän ajatuksissaan oli kuvaillut. Kauan he istuivat sanaa sanomatta; pitkä karsi oli kynttilässä, mutta ei kumpikaan heistä sitä huomannut. Vihdoin loi Aina silmänsä Johannekseen, ja Johannes tunsi rakkauden sähkövirran juoksevan sydämensä läpi. Hän sanoi hiljaisella äänellä: »Aina!»

Ainan ajatukset olivat kuluneissa ajoissa. Kun hän kuuli Johanneksen nimeään mainitsevan niin oudolla äänellä, aavisti hän pahaa; hän kuuli äänen menneiltä ajoilta, jolloin Maunu istui hänen vieressään. Toisin oli nyt kaikki. Sydämensä vaati häntä Johannekselle ilmoittamaan, mitä hän sydämensä syvimmässä säilyssä oli piiloittanut; syytä, miksi tämä ajatus nyt nousi hänessä, ei Aina tiennyt, mutta kumminkin seurasi hän sydämensä vaatimusta. »Minä olen kauan teiltä syvimmän salaisuuteni kätkenyt», sanoi hän hetken kuluttua; »minä olen orpanani Maunun kihlattu morsian».

Ulkona henki kylmä iltatuuli, ulkona oli syksyinen pimeys kamala; mustat pilvet lensivät taivaalla, ja lennossaan pudottivat ne lunta maahan. Johannes oli kuullut Ainan sanat; ne selittivät hänelle, mitä hänen sydämessään hämärää oli ollut; hän tunsi, että hän rakasti Ainaa, hän tunsi, ettei Aina saattanut häntä rakastaa. Houkutella Ainaa luopumaan Maunusta ei tullut Johanneksen mieleen. Hän tunsi, että hänen elämänsä aurinko oli ikuisiin pilviin kätkeynyt. Hän istui muutaman silmänräpäyksen kukistettuna; sitten hän nousi, tarttui sanaa sanomatta Ainan käteen, puristi sitä, kuiskasi jäähyvästit, ja tietämättä miten oli hän äkkiä kartanolla. Hän oli uneksinut lapsuutensa ja nuoruutensa päivät, ja nyt, kun hän alkoi herätä, heräsi hän kovaan totuuteen; hänen elämänsä kuvittelemiset olivat kadonneet.

Kummalta näkyi Ainalle Johanneksen käytös; mutta ei hän ensinkään sitä ymmärtänyt, se ei siis tuottanut hänelle surua. Hän niisti kynttilän, ja kudelmaa, jota hän kutomatta oli pitänyt helmassaan, rupesi hän kutomaan.

Jo oli kynttilänsydän uudestaan karrelle palanut, kun ovi avattiin ja rovasti kysyi ovelta: »onko Johannes täällä?» Mutta kun Aina sanoi Johanneksen vasta lähteneen ulos, vetäysi rovasti takaisin, ja Aina oli taasen yksin. Ilta kului Maunua muistellessa.

Sillä aikaa jäähdytti Johannes palavaa vertansa ulkona. Mitä hän tuossa ajatteli, sitä ei hän itsekään tiennyt; kuinka kauan hän jo oli ulkona ollut, siitä hän ei lukua pitänyt; että satava lumi oli hänet valkoiseksi tehnyt, siitä hän ei huolinut; että kylmä tuuli puhalsi hienojen vaatteiden läpi, sitä hän ei tuntenut. Hän istui päätään käsiinsä nojaten portaalla.

Mutta pirtissä puhuivat palkolliset: »Mikähän nyt Kirkko-Tummulle on tullut, koska hän rovastia tykönsä kutsuttaa? Ja miksikähän se maisteria on käskenyt?»

Mies kirkonkylältä oli käynyt tuvassa ja kysynyt, saisiko rovastia näin myöhään puhutella. Kirkko-Tummu — tuo eukko, jonka luona Johannes ja Aina aamulla olivat istuneet — oli äkkiä tullut sairaaksi. Sillä aikaa, kun palkolliset tätä pirtissä puhelivat, kävi mies rovastin luona, ja rovasti oli kohta valmis; mutta Johannesta ei näkynyt missään. — — —

Kylmä tuuli henki entistä kiivaammasti. Jo värisivät Johanneksen heikot jäsenet, jo tunsi hän kylmän häneen ottaneen. Hän tunsi, vaikkei hän sitä ajatellut, että tauti oli häneen tulossa. Hiljoilleen nousi hän, pudisti lumen päältään, ja kontistuneena kääntyi hän huoneeseen päin.

»Hurja poika, missä olet ollut?» sanoi rovasti Johanneksen tultua sisälle. »Pue vaatteet yllesi, koska Kirkko-Tummu välttämättömästi tahtoo sinuakin puhutella».

Johannes silmäili pitkään rovastia. Hän ei tiennyt, mistä asiasta kysymys oli; mutta sanaa sanomatta tarttui hän turkkeihinsa, painoi lakin syvälle päähänsä, ja nyt oli hänkin valmis.

VII.

Jo rupeaa paha palkkansa saamaan.

Ylen kummallinen on Jumalan hallitus. Me näemme ja näön mukaan me tuomitsemme; mutta usein on näkömme virvatuli, tuomiomme peräti väärä. Me soimaamme Kaikkivaltiasta, mutta lopussa kiitämme Hänen viisauttaan, sillä mitä hän tekee, on hyvin tehty.

Virsta käräjäpaikasta Suojoen rannalla oli Kuudennuksen talo.

Kuudennuksen kuusivuotinen poika oli pudottanut kirveen orrelta; terä oli käynyt pojan jalkaan ja haavoittanut sen.

Kirkko-Tummulla oli voidetta; hän oli Suojoen tohtori, ja hänen apunsa paransi aina.

Kun Aina ja Johannes istuivat pappilassa puhellen Saarelasta, tapahtui tuo onnettomuus Kuudennuksen talossa. Kun Aina Johannekselle puhui, miten Maunu oli hänet kihlannut, pidettiin Kuudennuksella neuvoa, mentäisiinkö Kirkko-Tummulta vai lukkarilta voidetta hakemaan pojalle, Lukkarille oli pitempi matka; Kirkko-Tummu asui likempänä; sen vuoksi päätti Kuudennuksen muori lähteä häneltä voidetta noutamaan. — Hän läksi itse, sillä rengit olivat vielä metsässä.

»Mitä poika parka on tehnyt, että Jumala hänet teki raajarikoksi?» valitti äiti mennessään, ja kiireesti kulki hän pian ennättääkseen Kirkko-Tummun luo. Kun Johannes rajussa ilmassa jähdytti kuumaa vertansa, juoksi äiti pojalleen apua hakemaan.

Hän saavutti eukon mökin. Rukin surinaa, joka tavallisesti kuului pihalle eukon huoneesta, ei nyt kuulunut; valkeaa, joka tavallisesti hohti pihalle vähäisen akkunan läpi, ei nyt näkynyt, ja Kuudennuksen muori ajatteli avatessaan ovea: »jokohan Tummu on mennyt levolle?»

Kuudennuksen muori astui tupaan. Takassa hohtivat hiilet; ne mustenivat mustenemistaan, kissa hyryi uunilla, mutta rukki oli kaadettu. Huoneessa ei Kirkko-Tummua näkynyt. »Eikö Tummu ole kotona?» kysyi Kuudennuksen muori. — Silloin kuului kummaa korisemista vuoteelta. »Tummu makaa», ajatteli muori; ja hänellä oli oikein: Tummu makasi.

Muori meni likemmäksi ja huusi: »Tummu, herätkää!» Hän laski kätensä Tummun rinnalle, ja hän pelästyi, sillä hohtavain hiilten viimeisessä valossa havaitsi hän, että Tummun silmät olivat auki; hän havaitsi, että Tummun jäsenet värisivät ja että Tummun otsalta putosivat kylmät hikipisareet. Hän huusi: »Herra Jumala siunatkoon! Tummu kuolee!»

Kuudennuksen muori oli helläsydäminen. Toisen vaarassa unhotti hän oman asiansa; hän oli kuullut Tummun hengenvedon; hän tiesi, että elo vielä asui Tummussa, ja kiireesti riensi hän ulos, nouti lunta ja alkoi sillä sairasta hieroa. Moni olisi hypännyt kylälle, jättäen Tummun tuohon kuolemaan; moni äiti olisi juossut lukkarilta voidetta hakemaan — semmoinen ei Kuudennuksen muori ollut; hän jäi Tummua katsomaan. Sillä aikaa, kun poika valittaen odotti äidin kotiintuloa, odotti äiti Tummun virkistymistä.

Kun muori viipyi kauemmin, pantiin renki häntä hakemaan. Siinä tapahtui silloin se kumma, että samalla kun renki astui Tummun mökkiin, tointui Tummu. Hän huokasi syvästi; sitten puhui hän, vaan kamalat olivat hänen sanansa, ja vielä kamalammilta kuuluivat ne pimeässä.

»Herra, taivaan Jumala!» olivat hänen ensimäiset sanansa. »Pitääkö minun näin kuoleman, näin valmistumatta!» — Ja Tummu väänteli itseään vuoteessa. Hän oli hirmuisen kamala tuossa, sillä kuoleman pelko nosti pystyyn hänen harmaat, harvat hiuksensa ja loi hänen silmiinsä luonnottoman valon. Niin huusi hän kerran, niin huusi hän toisen kerran, ja hänen äänensä korisi kuin olisi jo kuolema alkanut työnsä.

Mutta renki seisoi vavisten takan edessä; hän ymmärsi, että Tummu oli menomatkallaan maailmasta.

Tummu nousi istualleen. Hänen kielensä oli kuiva, kädellään repi hän tukkaansa; hän huusi: »minun pahat työni, minun rikokseni, kuka ne minulle anteeksi antaa? Ei Jumala — ei — ei, häntä häväisten olen minä vanhentunut, valheessa ja petoksessa ovat päiväni kuluneet; viattomat huutavat kostoa, vaivaiset valittavat Jumalan edessä. — — Apua, apua! Mistä, mistä apua!»

»Matti, mene rovastia kutsumaan!» kuiskasi muori rengille.

»Rovasti! Rovasti!» huusi Tummu. — »Se on Jumalan palvelija! — — Ei, ei! Kutsukaa, noutakaa Saarelan Heikki tänne — — minulla on hänelle paljon sanomista. — Kuka se nuorukainen oli, joka Ainan kanssa aamulla kävi täällä. — — Maisteri — — se oli. — Sitä Jumala rakastaa. — — Niin, noutakaa rovasti tänne; maisterin pitää myöskin tuleman!» Ja Tummu vaipui koristen alas vuoteelle.

»Matti!» sanoi muori. »Mene pappilaan, kutsu rovasti ja maisteri kohta tänne; kutsu lukkari sivumennessäsi meille!»

Renki meni. Kuudennuksen muori pani puita takkaan; mutta Tummu valitti epäilyksen tuskissa. Lienevät hänen tuskansa vähitellen vähenneet, sillä hänen äänensä ei enää ollut niin kamala. Hänen ymmärryksensä palasi takaisin, mutta epäilyksen näki muori asuvan hänen sydämessään, sillä Tummu väänteli ehtimiseen käsiään, ja jos jotain kysyi, ei hän muuta tiedustellut kuin: »Milloin rovasti ja maisteri tulevat?»

Pitkä aika kului; Tummu oli kärsimätön. Kun tuuli viskoi lunta seinää vastaan, kun oven saranat äänsivät, kysyi hän aina: »Eikö rovasti jo tule?»

Vihdoin kuului askeleita pihalta; viimein aukeni ovi, ja rovasti ja Johannes astuivat sisään. Tummu näki rovastin, ja hänen tuskansa enenivät.

Matti oli rovastille tiellä puhunut kaikki. Rovasti kuunteli Matin puhetta, mutta Johannes ei kuullut, ei tuntenut mitään, taikka jos hän jotakin tunsi, niin tunsi hän itsensä onnettomaksi. Hän ei tiennyt, mihin hänen matkansa oli — hän tiesi, että hänen elämänsä unelma oli varsinaiseksi elämäksi muuttunut.

»No, miten on laitanne?» kysyi rovasti, kun oli tullut Tummun vuoteen viereen. »Olette sairas ja olette kutsuttanut minut tykönne».

Sairas makasi kauan kolkosti silmäillen rovastia; sitten sanoi hän hiljaisella äänellä: »Minä, herra rovasti, minä olen kirottu!»

Evankeliumin lupauksilla koetti rovasti näyttää, että Tummullakin oli vapahtaja, vaikka hän oli syntinen; sairaan sydän heltyi rovastin puhuessa; rovastin sanat pehmittivät hänen luontonsa, ja vavisten kysyi hän, saisiko hän rovastille kertoa ne julmat rikokset, jotka hän sanoi tehneensä. »Minä tahdon viattoman pelastaa; hänen verensä ei saa minua syyttää, vaikka minä syvästi tunnen, että Jumala on minut hyljännyt» — niin sanoi sairas surullisella äänellä. Hän kertoi sitten nuoruutensa päivistä, miten se aika oli häneltä synteihin kulunut: hän puhui, miten hän pahalla tiellään yhä etemmäksi oli ennättänyt; hän mainitsi tuttavansa, kehoittajansa pahaan.

Rovasti kuunteli hämmästyneenä hyväksi ihmiseksi luullun eukon kertomusta; Matti siunasi itsekseen, mutta Johannes oli ajatuksissaan Ainan luona.

Kauan oli Tummu puhunut, ilmoittanut monet salaisuudet ja monet rikokset. Vihdoin hiljentyi hänen äänensä, hänen kielensä kävi sitä kankeammasti, mitä terävämmin hän tahtoi puhua — ja paljon olisi hänellä vielä ollut sanomista! »Kuolema tulee!» olivat hänen viimeiset sanansa. — »Saarelan Heikki on viaton — — on viaton! — Nimismies, — — Lassi Juusola, — — Matti — Ala-talo, navettani — — alla — kuopassa — väärää rahaa. — — Jumala! Jumala!» — ja Kirkko-Tummun sanat eivät enää sanoja olleet. Kuolema teki työtänsä, mutta silmänräpäyksen viivähti enkeli viikatteineen, ja Tummu nousi vielä kerta — viimeisen kerran istualleen: »Heikki Saarela on viaton!» Nämä olivat hänen viimeiset sanansa, ja Kirkko-Tummu oli kirkkomaan oma.

Kun Tummu lakkasi puhumasta, vallitsi pitkällinen hiljaisuus mökissä. Matti rukoili itsekseen takalla istuen, rovasti oli syviin ajatuksiin vaipunut, mutta Johannes oli langennut polvilleen pöytää vastaan. Hän ei rukoillut, hän kiitti Jumalaa. Hän oli kuullut, hän oli ymmärtänyt Kirkko-Tummun viimeiset sanat paremmin kuin kukaan muu. Hän kiitti Jumalaa, joka viattomuutta puolusti; hän kiitti Jumalaa, sillä nyt saa hän sanoa Ainalle: »Sinun isäsi on pelastettu, sinä saat hänet takaisin».

Nuorukainen! Ota Johannes esikuvaksesi! Hänen elämänsä oli Aina; mutta Aina oli toisen! Johannes ei ajatellutkaan, että Aina saattaisi rikkoa merimiehelle antamansa lupauksen, vaikka olikin tietämätöntä, elikö hän vai ei. Moni nuorukainen olisi vihaksi muuttanut rakkautensa; harva, ylen harva olisi, niinkuin Johannes, juurtunut rakkaudessaan yhä lujemmaksi. Joka itse on ylevä, hän ei saata muuta kuin rakastaa ja kunnioittaa ylevyyttä, minkä toisessa näkee. Tieto, että Aina oli toisen, kukisti hetkeksi Johanneksen, olisi kokonaan kukistanut hänet, mutta hänen uupuvaiset voimansa, hänen entinen olentonsa heräsi, kun hän kuuli kuolevaisen tunnustuksen. Niistä julmista rikoksista, jotka Tummu ensin tunnusti, ei Johannes sanaakaan kuullut; katkonaisia sanoja, jotka yhtä hyvin saattivat olla hourauksen juttuja, niitä kuuli hän, ja ne herättivät hänet elämään.

»Tummu on kuollut!» huokasi rovasti. »Hän kuoli katuen pahoja töitänsä; Jumala olkoon hänelle armollinen!» Rovasti kääntyi juuri kuin olisi hän tahtonut puhua tätä Kuudennuksen muorille; mutta muori ei enää ollut huoneessa. Kun muori näki rovastin, muisti hän lapsensa; uteliaisuuskaan ei pakoittanut häntä viipymään. Kun Tummu tunnusti rikoksiansa, vetäytyi muori sanaa sanomatta ulos.

Matti sammutti valkean takassa; rovasti luki siunauksen. Johannes painoi kuolleen silmät kiini. »Jumala! Sinun tiesi, sinun työsi ovat tutkimattomat; missä apu näkyy hukassa olevan, siinä valvoo sinun silmäsi, siinä ovat sinun kätesi voimalliset!» Näin puhui hän. Muutama silmänräpäys sen jälkeen ei mökissä elävätä ihmistä löytynyt. Kuollut makasi vuoteellaan; kissa vain hyrisi uunilla.

VIII.

Ainan uni.

Yö oli tullut. Pappilassa nukkuivat jo palkolliset; Aina yksin istui murheellisena. Johannes oli lohduttanut häntä; mutta Johanneksen mentyä nousivat mustat aaveet taasen Ainan mieleen. Hän tiesi isänsä vaaran; hän tiesi hänen syyttömäksi, mutta hän ei tiennyt, miten hän voisi syyttömyytensä maailmalle näyttää. Kauan oli hän noin istunut ajatellen; hänen ruumiinsa oli väsynyt, mutta sielun murhe piti vielä hänen silmiänsä auki. Mutta kun kynttilä oli palanut loppuun ja pimeys kätki kamarin mustaan yöhön, vaipui Ainan pää hiljoilleen kangaspuita vastaan; hänen silmänsä menivät umpeen, unen enkeli lukitsi ne, ja Aina nukkui. Kuinka pitkä tämä hänen unensa oli, sitä ei Aina itse tiennyt.

Aina heräsi; hän luuli ainakin niin. Kamari oli valaistu, kirkkaus levisi Ainan ympärille — taivaan kirkkaus. Aina kummasteli tätä kirkkautta. Silloin laskeusi välkkyvä pilvi kamariin; se oli sininen kuin taivas selkeänä Heinäkuun päivänä. Pilvi hajosi ja suloinen enkeli ilmestyi pilvestä. Enkeli oli kirkas kuin aurinko; hänen vaatteensa olivat valkeanleimauksia, hänen silmänsä hohtivat kuin timanttikivi. Hän lähestyi Ainaa.

»Tunnetko sinä minua?» kysyi enkeli. Mutta hämmästynyt Aina ei voinut hänelle mitään vastata.

Enkeli hymyili suloisesti. »Kun maailma oli luotu», puhui hän, ja hänen äänensä oli kuin suloisin soitto; »kun maailma oli luotu, tunsivat ihmiset Jumalan, he elivät Hänen yhteydestään. He olivat autuaat silloin, he olivat onnelliset, niin onnelliset. — Koko luonto palveli heitä, maa oli heidän.»

Oi, kuinka autuaita he olivat! Tähtien keskellä he asuivat, enkelein parissa he iloitsivat, serafiimein rinnalla he kulkivat. He elivät kirkkaudessa, ja kirkkaat olivat he itse. Välistä saivat he aamuruskon siivet, ja silloin lensivät he kiittäen Jumalaa; maa kuuli heidän äänensä, vuoret, meret ja laaksot kaikuivat Luojan kiitoksesta.

Mutta Jumalan edessä lenteli auringonsäteisiin puettu enkeli. Hän oli suloinen, niin lempeä. Kun ihmiset häneen loivat silmänsä, katosi kirkkaus heidän ympäriltään, taivas muuttui heidän sydämeensä, ja ihmiset sanoivat silloin: »Jumala on rakkaus».

Tuo suloinen enkeli iloitsi silloin. Rakkaus oli hänen nimensä.

Niin elivät ihmiset monta tuhatta ajastaikaa. Mutta ajan menosta he eivät mitään tienneet; vuosisata taivaassa on silmänräpäys.

Kerran kulkivat he riemuiten ympäri yrttitarhassa; he kulkivat kukkain keskellä, ja kukkain tuoksu oli niin suloinen. He kulkivat käytäviä, joiden sivuilla hyasintit ja narsissat kukkivat; he kulkivat hypäten ja veisaten Luojan kiitosta.

Mutta erään pylväskäytävän päässä kasvoi pieni taimi. Kyyhkynen lenteli sen ympärillä, kyyhkynen viserteli varotuksen sanoja.

Semmoisia eivät olleet ihmiset ennen koskaan kuulleet. He seisahtuivat, he kuuntelivat: mutta surullisesti lauloi kyyhkynen: »Täällä ette onneanne löydä».

Kyyhkynen oli ihmisten hengetär, joka heidän näkemättään seurasi heitä. Se oli tullut Jumalan taivaasta, kun ihmiset luotiin: se oli ihmisten omatunto.

Ihmiset seisoivat katsellen tainta. Se oli niin kaunis, niin ihana, niin suloinen; ja ihmiset kummastelivat tainta.

»Se on paratiisimme kauniin kasvi», sanoivat he.

Mutta taimi kasvoi pensaaksi, pensas muuttui puuksi, puu rupesi kukkimaan, ja kukat kypsyivät hedelmiksi.

Kerran seisoivat ihmiset puun vieressä; he kummastelivat sen ihanuutta, ja he sanoivat toisilleen: »semmoisella puulla mahtanee olla ihanat hedelmät!»

Juuri kun he näin puhuivat, aukeni taivas, ja Jumalan ääni kuului: »joka siitä puusta syö, on kuoleman oma», ja Jumala kutsui puun tiedon puuksi, joka hyvää ja pahaa ilmoittaa.

Mutta kärme makasi puun juurella: »Jumala tietää, että minä päivänä siitä puusta syötte, tulette niin viisaiksi kuin Jumala itse on; Jumala kadehtii teitä» — niin puhui kärme ihmisille.

Silloin katselivat ihmiset puuta. He eivät kuulleet kyyhkystä, joka puun ympärillä lensi ja kielsi heitä; he uskoivat, mitä kärme oli puhunut; he ottivat hedelmän, ja he söivät puusta.

Samassa näkivät he kyyhkysen; mutta kyyhkynen oli muuttunut mustaksi linnuksi — he kutsuivat tätä mustaa lintua siitä päivästä korpiksi.

Kun ilta tuli, kuului Jumalan ääni paratiisissa: »Te söitte puusta, teidän pitää kuoleman!» Ja Jumalan kädessä leimaus välkkyi, jolla hän tahtoi ihmiset kuolettaa.

Silloin tuli enkeli, joka rukoili ihmisten edestä, ja ihmiset tunsivat rakkauden enkelin.

»Sulje heiltä paratiisi, mutta älä kuoleta heitä!» rukoili enkeli. Silloin loi Jumala silmänsä enkeliin, ja timantin heleät kyyneleet putosivat maahan enkelin silmistä. »Minä tahdon heiltä paratiisin sulkea», sanoi Jumala, »mutta kärmeen pään tahdon minä musertaa».

Ja ihmiset ajettiin paratiisista, ja elämän enkeli pantiin paratiisin vartiaksi. Mutta rakkauden enkeli seurasi ihmisiä paratiisista, sillä hän rakasti ihmisiä.

Näin puhui enkeli Ainalle. Kun enkelin ääni hiljentyi, kätkeytyi hän pilveen jälleen; mutta pilvestä kuului ääni: »Maailman lapsi! Tunnetko sinä nyt minua?»

»Sinä olet rakkauden enkeli», vastasi Aina, ja samalla heräsi hän unestaan. Mutta kaukaa kuuli hän: »Minä olen rakkauden enkeli; usko, äläkä epäile!»

* * * * *

Kun Aina avasi silmänsä, seisoi Johannes hänen vieressään, ja Johannes oli iloinen. »Aina! Sinun isäsi viattomuus on tullut ilmi», sanoi hän.

Uni oli tuonut Ainalle lohdutusta. »Usko, äläkä epäile!» sanoi minulle enkeli. »Minä tahdon uskoa, enkä tahdo epäillä», oli Ainan vastaus.

IX.

Jumala elää.

»Usko, äläkä epäile!» — nämä sanat soivat Johanneksen korvissa, kun hän astui ulos Ainan kamarista. Hän oli nähnyt Ainan iloisena silmäilevän häntä, kuullut hänen kiittävän häntä — ja hän oli tuntenut hetkeksi lepoa ja rauhaa sydämessään. Mutta Aina oli kysynyt: »Missä on isäni?» — ja Johannes muisti silloin, että kaikki oli entisellään; se vaan eroituksena, että Kirkko-Tummu oli kuollut ja että kuolevaisen sanat olivat aavistuksia hänessä herättäneet. Hänen oli täytynyt tunnustaa, että Heikki vielä istui raudoissaan, että hänen viattomuutensa ei ensinkään vielä ollut ihmisten tiedossa; mutta hän näki, tuonkin sanottuaan, että Aina oli iloinen. — »Usko, äläkä epäile!» kuuli hän vastaukseksi, eikä Johannes muuta pyytänyt kuin nähdä Ainaa tuommoisena.

Kun hän tuli ulos, oli ilma selvennyt ja joku tähti ruvennut näkymään. Hän seisahtui portaalle. — »Usko, äläkä epäile!» kuului hänen sydämessään; mutta samalla kuuluivat siellä Tummun viimeiset sanat: »Navettani alla, kuopassa». — Johannes astui pirttiin päin.

Pirtissä nukkuivat kaikki, kun hän astui sisään. Hän huusi: »Sakri, Antti, Yrjö, Toppo!» ja ääni kysyi vuoteelta: »Kuka se on'?»

»Jos tahdotte pelastaa Saarelan Heikin», sanoi Johannes, »niin nouskaa pian ja seuratkaa minua!» Ja palkollisille, jotka hänen puhuessaan heräsivät, hyppäsivät vuoteiltaan alas ja rupesivat pukemaan yllensä, jutteli Johannes Kirkko-Tummun kuolemasta ja miten pahantekiät olivat kuopasta otettavat kiinni.

Puoli tuntia oli kulunut, kun Johannes astui tuvasta miehineen, jotka päreet käsissään seurasivat häntä. Taivas oli nyt tähtinen ja rajuilma oli kovaksi pakkaseksi muuttunut. Sanaa toisilleen sanomatta kulkivat miehet, sillä Johannes oli käskenyt heidän olemaan ääneti. He tulivat jonkun ajan kuluttua Kirkko-Tummun asunnon luo, ja Johannes avasi oven; hän näki, että siellä oli kaikki muuttumatta, Silloin piti hän miestensä kanssa neuvottelua, ja hiljaa hiipivät he navettaa kohden, joka oli vähän matkaa Tummun asunnosta. Navetan ovelle jätti hän miehet ja käski heidän olemaan ääneti; itse astui hän sitten navettaan. Lehmä ammui hänet nähtyään; mutta tultuaan lattian keskelle, kysyi hän hiljaisella äänellä: »Onko Lassi siellä?»

»Onko se Tummu?» kuuli hän äänen lattian alta vastaavan, ja jos olisi joku saattanut nähdä Johanneksen kasvot, kun hän nuo sanat kuuli, olisivat ne olleet kirkkaat. Johannes tunsi sydämensä tykyttävän ilosta, vaikka hänen ruumiinsa voimat olivat hänet jättää, ja vaikka hänen verensä kuumana poltti hänen suonissaan. Hän oli sairaana, väsyneenä vaipua maahan, mutta ajatus »Ainan tähden» piti häntä voimissa. »Tänne!» kuiskasi hän miehilleen, jotka oven takana odottivat, sytytti päreen, jota hän kädessänsä piti, ja silmäili lattiaa, löytääkseen kuopan ovea. Semmoista ei hän löytänyt; mutta ovimmaisessa nurkassa oli lauta siirretty. Hän lähestyi sitä; hän kuunteli, mutta ei hän mitään kuullut.

»Tässä on kuoppa», kuiskasi hän miehilleen, ja itse kumartui hän, nosti lautaa, ja sen alla näki hän kuopan luukun.

»Antti, Toppo ja Yrjö seisovat täällä, minä ja Sakri menemme alas», sanoi Johannes, ja Sakrin avulla nosti hän ylös luukun. Avoin kuoppa oli heillä jalkainsa alla, mutta kuopassa oli yön pimeys, eikä sieltä mitään kuulunut.

»Tulkaa ulos!» huusi Johannes ja laski palavan päreensä kuopan suulle, ja nyt voi hän nähdä kuoppaan. Siinä oli aituus ja aituuksessa oli kaikenmoisia kaluja; kuopan seinän vieressä oli vähäinen takka, jossa huonosti sammutettu hiili kimelsi. »Tulkaa ulos!» huusi hän toistamiseen; mutta kun ei mitään kuulunut eikä ihmistä näkynyt, päätti hän laskeutua kuoppaan.

Ummehtunut kylmä ilma löyhähti Johannesta vastaan, kun hän pudotti itsensä kuoppaan, jossa hän nyt kaikki päreensä valossa näki, mutta jossa ihmeekseen ei ihmistä havainnut. »Onko täällä ketään?» huusi hän ja astui aituusta jonkun askeleen likemmäksi. Samassa kuin Sakrikin pudotti itsensä alas, luuli Johannes kuulleensa jotakin aituuksen ja kuopan seinän väliltä. Hän seisahtui. Aitauksen ja seinän välillä oli amme, joka oli seinää vastaan nojalleen kaadettuna. Sakri, joka nyt oli tullut alas, katseli ympärilleen ja sanoi kuultavasti: »Olette erehtynyt, maisteri! Eihän täällä sopisi ihmisen kätkeytyä». Mutta samassa tapasivat Johanneksen silmät ammeen, ja hän vastasi: »Jos olet vakuutettu siitä, ett'ei täällä ketään ole, niin mene ja katso tuon ammeen alle!»

Sakri loi silmänsä ammeesen päin ja äkkiä kuiskasi hän Johanneksen korvaan: »Se liikahti».

Johannes ei tuota säikähtänyt; mutta Sakri, vaikka hän olikin rohkealuontoinen, vaaleni; ja kun Johannes rupesi kiipeämään aituuksen yli, tarttui tuo pelästynyt palvelia hänen käsivarteensa. »Jumalan tähden, älkää menkö!» sanoi hän. Mutta Johannes, joka myöskin oli nähnyt ammeen liikahtavan, oli nyt vakuutettu siitä, että Tummun puheessa oli perää, että syylliset täällä piileksivät, että kentiesi juuri täällä oli valmistettu se raha, jonka tekemisestä Saarelan Heikkiä syytettiin. — »Älä estä!» virkkoi hän Sakrille ja kulki suoraan ammeen luo. —

»Jos teidän käy pahoin», lausui Sakri seuraten Johannesta, »niin ei voi kukaan sanoa, että avutta jäitte». Mutta tuossa pelkäsi vankka ja luja mies. »Toista on», sanoi hän sittemmin, »mennä vihollista vastaan, jonka voiman ja aseet tuntee, toista on kuopassa rientää vihollista vastaan, jota ei näe». Ja oikein oli Sakrilla, kun hän niin sanoi. Johannes ja Sakri olivat tulleet ammeen luo, mutta he eivät uskaltaneet kumpikaan kumartautua silmäilemään sen alle. He seisoivat silmänräpäyksen siinä; viimein kolkutti Johannes nyrkillään ammeesen — ja kamalasti kaikui kuoppa.

Se oli tehty. Samassa kaatui amme; vilahdukselta näkivät Sakri ja Johannes miehen, joka sen alta ilmestyi. He näkivät, että tällä miehellä oli ase kädessä. He tunsivat miehen Juusolan Lassiksi, ja aseen tunsivat he pyssyksi. Tuon he näkivät, mutta sitten he eivät mitään nähneet; yön pimeys oli heidän ympärillänsä. Lassi oli lyönyt Johanneksen kädestä päreen; sen valkea oli sammunut, kun päre putosi.

Johannes ja Sakri luulivat viimeisen hetkensä olevan käsissä. Sakri kaatui, ammeen syrjä oli koskenut häneen; mutta Johannes säikähtyi ainoastaan silmänräpäykseksi. Hirmuinen räjähdys oli vapisuttanut koko huonetta ja valkea oli leimahtanut kuopassa. — Lassi oli laukaissut pyssynsä.

»Sakri!» huusi Johannes. — »Maisteri!» huusi Sakri yht'aikaa. — Lassin luoti ei kumpaankaan sattunut. »Mennään avuksi!» sanoivat miehet, jotka seisoivat luukulla, kun kuulivat ammeen kaatuvan; mutta kun pyssy järähti, seisahtuivat he kuin paikalle tarttuneet. »Herra Jumala!» huusivat he.

»Tulkaa avuksi, sytyttäkää valkea!» kuului ääni kahden suusta kuopassa, ja nyt tointuivat miehet. »Ne elävät», sanoivat he ja pudottivat itsensä kuoppaan ja koettivat siellä heti sytyttää valkeaa.

Toppo havaitsi takassa hohtavan hiilen. Kun hän oli aikeessa ottaa sitä hyppysiinsä, ärjähti hän julmasti, sillä jalka oli astunut hänen sormillensa. — »Lempo!» kirosi hän ja tarttui toisella kädellään ihmiseen, jota ei hänen silmänsä pimeässä eroittaneet. —

»Sytytä valkea!» kuului Sakrin ääni. Mutta samassa kolahti kuopan etupuolessa. »Tule tänne, Antti! Pidä kiini sitä perhanaa! Katso eteesi mihin astut!» ärjäsi Toppo; mutta kolahdus oli tullut siitä, että molemmat olivat kaatuneet, ja heidän kaatuessaan oli pari takkakiveä kukistunut alas.

Vihdoin viimein sai Antti sytytetyksi valkean, ja se kun nyt valaisi kuopan, näkyi kaikki siinä. Sakri oli saanut Lassin allensa ja piti nyt polveansa hänen rintaansa vastassa. Johannes istui voimatonna selin nojaten aituusta vastaan; mutta lujin käsin piti Toppo Matin kauluksesta kiini. Missä Matti oli ollut kätkössä, sitä ei osannut kukaan silloin sanoa; sittemmin tunnusti hänkin olleensa ammeen alla.

Yrjön avulla sitoi Sakri Lassin kädet huivillaan, mutta Toppo nipisti Mattia nenästä. »Sen mokoma!» sanoi hän. »Tekeekö vielä mielesi sormet ihmisiltä polkea!» Vastakynttä panematta seurasivat Lassi ja Matti sitten pappilan palkollisia. Johanneksen voimat olivat loppuneet. Hän kulki horjuen jälessä. Hän oli kuopassa taistellessaan Lassin kanssa loukkautunut. Hän jaksoi nyt vaivoin käydä.

Kun he tulivat Kirkko-Tummun mökin luo, nousi uusi ajatus sairaan Johanneksen mieleen. »Sinä olet tehnyt pahasti, Lassi», sanoi hän vakavalla äänellä. Mutta Lassi naurahti rumasti. »Kukin tekee, niinkuin häntä on opetettu», vastasi hän, ja hänen silmistänsä lensivät tähtien valossa kuutamo-yönä niin pirulliset katseet, ett'eivät miehet pelotta saattaneet häneen katsoa.

»Älä häväise!» sanoi Johannes ja astui Tummun porstuaan; »töittensä mukaan kukin palkitaan. Tuokaa ne tänne!» sanoi hän sitten miehille, ja edellä astui hän nyt kuolleen tupaan.

»Tummu on viaton, Tummu on syytön, miksi häntä herätätte!» lausui Lassi, kun miehet häntä mökkiin taluttivat, eikä hänen äänessäänkään enää entistä mahtavuutta ollut. Mutta Johannes sanoi: »Tummu ei enää niin pian herää» — ja samalla osoitti hän sormellaan kuollutta, jonka kasvot kuun valossa olivat vielä vaaleammat. Sitten sanoi Johannes: »Syytä Jumalaa ja tätä kuollutta tahi kiitä niitä, että sinun pahat työsi ovat tulleet ilmi! Hän, jonka ruumis tässä makaa, on nyt Jumalan edessä; hän tekee nyt tiliänsä, miten hän on elänyt aikansa». Niin sanoi Johannes; mutta kun hän silmänsä loi Lassiin päin, hirmustui hän. Hivukset olivat pystyssä Lassin päässä, hänen silmänsä tirkistelivät eteenpäin, ja luitten ja ytimien läpi kävivät hänen kolkot sanansa: »Tummu on kuollut, äitini on kuollut!» Ja vanha pahantekiä väänteli käsiään epäilyksissä. Johannes hämmästyi, kun Lassi Tummua äidikseen kutsui. Hän ei saanut sanaa suustansa, sen ymmärsi hän vain, että pahantekiän sydän oli heltynyt, että tuo näkö, kun Lassi itse oli kuoleman tuomion alainen, oli vitsa ja kaikkia rangaistuksia kovin ja hirmuisin, sillä olihan kerran Lassi lapsena rakastanut tätä äitiään. Kauan seisoivat he tuossa. Lassi oli vuodetta lähestynyt, laskenut kätensä tuon samaisen kuolleen otsalle, jonka hän eilis-iltana oli vielä aivan terveenä nähnyt, ja kun hän poispäin kääntyi, riippui pahantekiän silmäripsissä suuret kyyneleet, ja hänen ainoat sanansa, kun hän miesten kanssa mökistä lähti, olivat: »Jumala elää!»

Mutta tiellä pappilaan kertoi Lassi elämänsä tapaukset; miten Kirkko-Tummu, jonka poika hän oli, oli konnaksi häntä opettanut, miten he, kun Lassi ei enää opetusta tarvinnut, olivat muuttaneet Suojoelle takaisin, missä Tummua hyvänä ihmisenä pidettiin, ja juuri sillä hän oli häntä kaikissa auttanut, semmenkin kun hän vuosikaudet oli muilla maalipaikoilla. Jos Johannes surullisesti kuunteli tämän onnettoman tunnustuksia, joista viimeinen oli, että hän väkisten oli onnettomuuteensa vetänyt Matinkin, niin ylen kummalliselta kuului hänen korvissaan, kun Lassi puhui, miten nimismies tiesi kaikki heidän työnsä, mutta miten hänen suunsa rahalla tukittiin, miten juuri nimismies oli ollut syypää siihen, että Lassi ja Matti väärän valan tehden todistivat Saarelan Heikin vääränrahan tekiäksi. »Syytä tuohon julmuuteen en minä tiedä», lopetti Lassi puheensa, kun pappilaan tultiin; »mutta sen tiedän, että elämäni pahat työt polttavat omassatunnossani nyt; minä tiedän, että Jumala elää. Vaivainen nimismies! Tulet sinäkin kerran tietämään, että Herra hallitsee, että sinä…»

Sanaa sanomatta köytettiin sitten Lassi ja Matti; mutta kummallisella mielellä meni Johannes kamariinsa. Kuinka kummallinen oli tämä yö hänelle ollut! »Miksi kaikki kumma, Tummun kuolema, Lassin kiinisaaminen, hänen ja Tummun katumus ja tunnustukset, Ainan iloiset silmäykset, — miksi ne kaikki näin peräksyttäin tulivat?» kysyi hän itseltään, kun hän väsyneenä, kuumeisena laskeusi maata. Miksi? — ja hän oli silloin kuulevinaan Lassin sanat: »Jumala elää» soivan korvissaan. Vaan Aina ei näistä viimeisistä tapauksista mitään tiennyt. Johannes ei hänelle ollut puhunut Tummunkaan kuolemasta. Aina nukkui rauhallista unta, niinkuin se aina nukkuu, jonka omatunto puhdas on. Aamulla, kun hän kaikki sai tietää, riensi hän kiittämään Johannesta; mutta Johannes ei silloin enää hänen sanojaan ymmärtänyt. — Tauti teki hänessä työtään.

X.

Uusi kevät.

Ei sido enää jääriite Suojokea, ei nuku enää maa lumihunnun alla; tulvana on jää juossut mereen, vetenä on maa imenyt lumen. Paikalla, missä äskettäin oli iso hanki, rupeaa ruusu kukoistavaa kukkaansa avaamaan; missä pakkanen äskettäin punasi neitosen posket, siinä hohtaa kevät-auringon lempeät säteet; missä ei ääntä kuulunut äskettäin, siinä laulavat tuhannet pienet linnut. Sorsakin on palannut, vähäisinä laineina jakaantuu vesi sen sivuille, ja taivaan sini kuvailee itseään kirkkaan vesikalvon pinnassa. — Talvi on kulunut, ja talven jälessä on kevät tullut.

Likellä sitä kolkkoa tupaa, jossa Kirkko-Tummu oli asunut — se on nyt autiona — seisoo Suojoen kirkko. Sen ympärillä lepäävät Suojoen vainajat, ja heidän haudoillansa kasvavat suuret kuuset ja koivut. Ne, jotka haudoissaan lepäävät, ne eivät tiedä keväimestä. Oli niilläkin kerran kevät, mutta kevät kului niiltä; niille tuli talvi, joka jäähdytti heidän jäsenensä, ja talvi toi mustan yön mukanansa. Jo kauan ovat he nukkuneet, vaan uuden päivän aurinko kätkee yhä vieläkin heiltä — säteensä kuinka kauan?

Rauhallinen on pyhäaamu. Ei tuuli liikuta kirkkomaalla vähäistäkään oksaa; mutta haudoilla kasvavissa puissa visertelevät lintuset.

Eteläpuolella kirkkoa on hautakumpu. Suuren koivun oksat varjostavat sitä; mutta kukat tuoksuvat haudalla ja orjantappuraruusu on siellä avannut kukkansa. Vähäinen on se vielä, mutta kumminkin sanoisi se, jos se puhua voisi, elämälle terveiset siltä nuorukaiselta, joka kummussa makaa — se sanoisi, kuinka pistimistä rikas nuorukaisen elämä oli ollut.

Aurinko on vasta noussut. Vaalea neitonen häiritsee kuolleitten lepoa; hän kulkee haudan yli, ja vesiastiata kantaa hän hienoissa käsissään. Hän kulkee hiljaa, hiipien, niinkuin pelkäisi hän, että nukkuneet heräisivät. Hän saapuu haudalle, jolla orjantappura kukkii. Sen juurelle kaataa hän astiansa; sitten nojautuu hän puuta vastaan, ja suuria kirkkaita kyyneleitä vuotaa hänen silmistään.

Joka pyhäaamu on hän täällä nähty auringon noustessa; usein ei hän ole ollut yksin, vaan vanha mies on häntä seurannut; nyt ei vanhusta näy.

Näin on hän seisonut ison aikaa. Jos olisi tuuli kertonut, mitä hän tuossa ajattelee, niin olisi se tuhansia kertoja kertonut: »Usko, äläkä epäile!»

On hetki kulunut. Neitonen ei havaitse, että vanha pappi on lähestynyt häntä, että vanhan papin sivulla seisoo nuorukainen. Hän sanoo kuultavasti sydämensä ajatukset: »usko, äläkä epäile!»

Nyt on elämä kirkkomaalla herännyt. Hiljaisuus on häiritty. »Aina!» sanoi pappi.

Neitonen kääntyi. Näkeekö hänen silmänsä oikein? Näkeekö hän näkyjä, vai onko se vainajan aave, jonka muisto kuluneista ajoista kuvailee hänen silmäinsä eteen; vai onko se Maunu, joka elävänä seisoo hänen vieressään?

Aina — sillä Aina tuo kukankastaja oli — ei saa sanaa sanoneeksi. Hän vaalenee; ellei hän puuta vastaan nojautuisi, kaatuisi hän maahan.

»Aina!» sanoi nuorukainen. — »Maunu!» kuiskuivat Ainan vaaleat huulet; sitten sanoi hän ikäänkuin epäilisi hän vielä: »Sinä elät!»

»Minä elän» — ja voimallisin käsin hän uskollista rintaansa vastaan sulki morsiamensa. Silloin tunsi Aina, että hän eli: kulunut aika oli hänelle uni — kolkko, paha uni. — Mutta kieltämättä loi hän silmäyksensä orjantappuraan; se oli Ainasta kuin olisi tämä nyykähyttänyt kukallaan. Maunu näki, mihin Ainan silmäykset olivat käännetyt. »Kuka tässä lepää?» kysyi hän hiljaa.

Silloin heräsi Aina; hän hymyili surullisesti, kun hän vastasi: »Maisteri Johannes».

* * * * *

»Kun Jumala vie sinut ja ylkäsi yhteen, käykää joskus minun haudallani: rukoilkaa siellä lepäävän nuorukaisen edestä!» oli Johannes Ainalle sanonut, ennenkuin hän kuoli. Ainan kuumat kyyneleet olivat silloin pudonneet nuorukaisen kädelle; mutta Aina ei saanut koskaan tietää, että Johanneksen rakkaus oli ollut hänen elämänsä, että Johannes häntä rakasti ja että hän hänen onnensa tähden kuoli. — Siitä ei Aina tiennyt — kentiesi oli se hänen onnensa. Oliko hän Johanneksen rakkautta aavistanut, sitä ei saanut kukaan tietää. Mutta Jumala oli sallinut, että juuri Johanneksen haudalla kihlatut tapasivat toisensa.

Kun rovasti, Aina ja Maunu palasivat kirkkomaalta pappilaan, puhuivat he tiellä toisilleen, mitä vuoden kuluessa oli tapahtunut. Aina kertoi kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut siitä päivästä, jona Maunu lähti; ja puheensa lopetti hän kertoen, miten Lassi oli ikuisen, mutta Matti kolmen vuoden linnatuomion saanut, miten nimismies oli viraltaan eroitettu, mutta todistusten puutteessa vielä Suojoella eli, kaikkien ylönkatseen ja inhon alaisena. Sitten sanoi hän iloisena: »Isä ja minä elämme taasen Saarelassa».

Hämmästyneenä kuuli Maunu Ainan kertomusta; mutta kun Aina Johanneksesta oli puhunut, puristi merimies hellästi Ainan kättä: »Ylevä nuorukainen! Miksi sinun piti kuoleman?» sanoi hän. Mutta vanhan rovastin silmistä putosivat suuret, kirkkaat kyyneleet; ja merimiehenkin ahavoittuneita poskia myöten virtasi kyyneleitä, kun rovasti sanoi: »Jo on hän viisi kuukautta maan omana maannut, hän, minun vanhuuteni sauva!» — Ja hiljaa lisäsi hän Maunulle: »Sinulle, Maunu, käski hän minun sanoa, kun hän hetkeksi tointui, ennenkuin kuolema ijäksi hänen takanansa lukitsi elämän oven: 'Merimies saa' — niin olivat hänen sanansa — 'merimies saa helmen, helmenä käske hänen hoitaa sitä, jonka ainoana maa kantaa'».

Vasta pappilassa havaitsi iloinen Aina, kuinka Maunu oli muuttunut. Nuorukaisena lähti hän merelle; nyt, kun hän palasi, oli hän täysi mies. Mutta miehen kirkkaissa silmissä — ja sydämen sanotaan silmistä kuvastuvan — näki Aina saman rehellisyyden ja uskollisuuden kuin nuorukaisen, jolle hän vuosi taapäin antoi lupauksensa. Maunu kertoi nyt vuorostaan, mitä hänelle oli tapahtunut, kuinka onnellinen hänen matkansa oli ollut, että rikkaana nyt tuli takaisin hän, joka köyhänä lähti. Kirjeen sanoi hän viime syksynä kirjoittaneensa, kun hyvät edut houkuttelivat häntä talvimatkalle etelään päin, ja kirjeessä maininneensa, että hän vasta kentiesi kahden vuoden kuluttua oli kotiinsa odotettava. Mihin tuo kirje oli joutunut, sitä ei kukaan tiennyt. Suojoelle ei semmoista koskaan tullut. Mutta rakkaus ja kaipaus olivat Maunun pakoittaneet takaisin kääntymään. »Kyllä merellä on hyvä», lopetti Maunu kertomuksensa, jota vasta lupasi jatkaa, »mutta maalla kuitenkin parempi». Ja nyt hän lujasti lupasi jättää merimies-ammattinsa.

Maunun ja Ainan näin puhellessa — rovasti oli jättänyt heidät kahden, sillä hänen oli saarnattava tänä päivänä — soivat kirkonkellot ensi kertaa. Kajahdus kuului niin kummalliselta Maunun korvissa; kellojen äänet olivat Maunulle tutut, mutta pitkä aika oli kulunut sittenkuin hän ne viimeksi oli kuullut.

Kirkolle kulkivat kihlatut Jumalalle kiitosta veisaamaan, ja ihmiset, jotka pian siellä tunsivat Maunun, tulivat häntä tervehtimään. Mutta jos Junttilan Jussia kummastutti Maunun kotiin tulo, oli siellä toinenkin, jota tämä tapaus vielä enemmän ihmetytti. Saarelan Heikillä, joka jo talvella oli päässyt linnasta, oli tapana Ainan kanssa joka pyhäaamu kulkea Johanneksen haudalla. Ainan lähtiessä tänä aamuna oli hän jäänyt kotiin. Mutta kun hän Raamattuaan luki, muisti hän, että viime vuotena juuri tänä päivänä oli Johannes saarnannut, ja tätä muistaessaan päätti hänkin lähteä kirkkoon. Kun hän lähestyi kirkkoa, näki hän tiellä Ainan ja Maunun. Kiireemmästi kuin koskaan ennen juoksi Heikki Maunua vastaan, ja liikuttavaa oli nähdä, miten vanhus tervehti nuorukaista. Monta sanaa ei vaihetettu heidän välillään, sillä entistä vielä harvasanaisemmaksi oli Heikki muuttunut. Hän kysyi vaan, mitä Aina oli unohtanut, milloin Maunu oli tullut, ja nyt kertoi Maunu, miten hän aamulla pappilaan mennessään oli portaalla nähnyt rovastin, ja miten tämä, joka tiesi Ainan käymisistä kirkkomaalla, oli häntä sinne saattanut. Sitten sanoi Heikki: »Nyt et mahtane enää Saarelasta lähteä?» Ja vakavasti silmäillen Ainaa vastasi Maunu: »En muualle kuin tänne». Ja hän viittasi sormellaan haudoille.

Kääsit tulivat onnellisia tuossa vastaan; mutta se, joka kääsissä istui, kiristi vihasta hampaitaan, kun hän näki Maunun ja Ainan. Se näkö oli pilvi rakastavaisten kirkkaalla taivaalla, vaikka tuo hampaitaan kiristävä ei ollut kukaan muu kuin nimismies.

Monet päivät, monet vuodet ovat kuluneet siitä, kun nämä seikat tapahtuivat Suojoella. Heikki on joku vuosi taapäin kuollut, ja Maunu ja Aina ovat nyt Saarelan haltiat. Mutta vielä kevään ja kesän pyhäaamuina on Ainalla, joka nyt on vanha, mutta vieläkin kaunis, tapana Maunun ja tyttärensä kanssa siinä haudalla siunata Johanneksen nimeä ja kastella kukkia, jotka siinä kasvavat. Ja ihmiset, jotka hänen tuossa näkevät, sanovat toisilleen: »Se on merimiehen morsian».