IX. (continued 2)
Reading edition
Mutta moitteiden ohella tuli kauniita tunnustuksiakin. Prof. B. O. Lille, virsikirjakomitean jäsen, kirjoitti Essenille ehdottomasti kiittävän, jopa ylistävän kirjeen, joka samalla kertaa ilahdutti ja "nöyryytti" vastaanottajaa. Hyvää se teki Kihlmanillekin: "Minulla on harvoin elämässäni ollut niin iloista hetkeä kuin saadessani Appi-isän tiedonannon Lillen kirjeestä." — Toinen kaunis tunnustus luetaan toht. (sitten piispa) A. J. Hornborgin Aug. Liliukselle osottamassa kirjeessä (20/2 1863): "Kiitä häntä [Kihlmania] samalla siitä Runebergin virsikirjan arvostelusta, jonka hän yhdessä ystävä v. Essenin kanssa on aikaansaanut. Perusaatteisiin ja enimmäkseen yksityiskohtiinkin nähden olen ja olen aina ollut ihan samaa mieltä kuin he. Että he ovat tehneet oikeutta Runebergille ei ole vähimmin ilahduttanut minua. Sekä Roos että Moberg ovat tässä kohden tehneet syntiä, ja varsinkin jälkimäinen on liian yksipuolinen ja epärunollinen antautuakseen sille alalle. Vielä kerran: Essenin ja Kihlmanin näköpiiri on osoittautunut sekä laajaksi että kirkkaaksi, heidän totuudenrakkautensa ja tietonsa on erehtymätön, ja minä kiitän heitä sydämestäni erittäin arvokkaasta avustuksesta tärkeän kysymyksen selvittämiseksi, jonka he ovat antaneet suomalaiselle kirkollemme ja seurakunnalle." — [Uudempi arvostelu ei ole suinkaan tinkinyt mitään samanaikuisten kiitoslauseista. V. T. Rosenqvist (Runebergs insats i arbetet för åstadkommande af en ny svensk psalmbok i Finland Ruots. Kirjallisuusseuran juhlajulkaisussa: J. L. Runebergs minne 1904) sanoo sitä etevimmäksi ilmestyneistä arvosteluista. Arvostelijat osoittavat laajoja hymnologisia tietoja, runollista ymmärtämystä, hyvää ennakkoluulotonta arvostelukykyä, eivätkä epäilleet antaa täyttä tunnustusta Runebergille.]
* * * * *
Kesä vietettiin jälleen Norrminnessa, mutta vähemmällä nautinnolla kuin vuotta ennen. Näin kirjoittaa Kihlman (31/8 1862) äidilleen ilmoittaen, että hän perheineen oli palannut Pietarsaareen: "Kesäkausi on siis loppunut. Mutta mikä kesä! Harvat ne päivät, joina olen voinut käyttää kesävaatteita. Ainoastaan jonkun kerran kesä- ja elokuun keskivaiheilla olen uinut. Kaiken päätteeksi tulivat kylmän ja kostean kesän lopulla kovat hallayöt. Mitä koko kesän oli peljätty, on tapahtunut: vuoden sato on suureksi osaksi hävinnyt. — — — Kaikkialla parkua ja valitusta! Häpeäkseni täytyy minun tunnustaa, että olen ollut yhtä varomaton kuin enemmistö. Sen vuoksi ei meillä ole näkki- eikä reikäleipää talossa eikä täällä saa mistään ostaa ei ruista eikä jauhoja eikä leipää. Emma Riskalta sai Hilda eilen illalla lainaksi 7 naulaa leipää. Muuten olisimme tänään olleet ilman leipää: ensi kerran eläissäni. Kauppiaat odottavat joka päivä jauhoja ja jyviä: kun niitä tulee, saa kuitenkin rahalla mitä tarvitaan, mutta nyt väliajalla täytyy säästää leipää. Jos oikein tunnen hyvän äitini, niin on hän ollut varovaisempi. Toivon sentähden, että Äidillä on, mitä Äiti tarvitsee. Näissä oloissa en voi kutsua Äitiä tänne, niin mielellämme kuin näkisimmekin Äidin täällä, jollei Äiti tuo leipää muassaan. Viikon päästä lienee kuitenkin puutteemme ohimennyt." — Jotenkin yleisen kadon vuoksi kärsittiin nälkää laajoissa osissa maatamme, joskin rahankeräyksillä koetettiin hätää vähentää. Kihlman puolestaan antoi puutteenalaisille 50 ruplaa, sillä määräyksellä, että ne käytettäisiin Kruununkylän köyhien hyväksi.
Juur'ikään mainitun kirjeen lopussa oli toisenlainenkin surullinen uutinen: "Isäntämme, asessori Fontell, on kuolemaisillaan. Ukko raukka on jo ruumiin näköinen, eikä hänellä ole monta päivää jälellä. Minä suren rakkaan ukon poismenoa. Hän on monta kertaa auttanut minua ja omaisiani ja tuhansia muita! Jumala siunatkoon häntä!" — Fontell kuoli 2 p:nä syysk. k:lo 3 a.p., yleiseksi suruksi ja kaipaukseksi. Ja kaipaus oli sitä suurempi kuin Pietarsaari pitkäksi aikaa jäi kokonaan ilman lääkäriä. Vasta kahden ja puolen kuukauden päästä tehtiin sopimus Uudenkaarlepyyn lääkärin kanssa, että hän kerran viikossa(!) kävisi Pietarsaaressa antamassa sairaille apua. Kaksi eri kertaa Kihlman lähetti Vasabladetiin (nimettömiä) huomautuksia tästä arveluttavasta asiaintilasta. — Vielä mainittakoon erikoinen seikka, joka puolestaan oli painanut mitä surullisimman leiman muutenkin kolkkoon kesään, nimittäin Oskar Forssellin sairaus. Hän oli näet täksi suveksi tullut omaistensa luokse, mutta ei terveenä. Päinvastoin hänen pitkällisestä silmätaudistaan y.m. johtunut hermostumisensa kehittyi täydelliseksi mielipuolisuudeksi. Kihlman oli enimmin kiintynyt tähän nuorimpaan lankoonsa ja tehokkaasti hän avusti Forssellin perhettä sairaasta huolehtimisessa, kunnes kuolema toi parannuksen.
* * * * *
Tänä syksynä alkoi lukion viimeinen lukuvuosi Pietarsaaressa, ja tapahtui se uudella johdolla. Vanha rehtori Odenvall, joka v:sta 1844 saakka oli ollut oppilaitoksen päällikkönä, oli viimeisinä vuosina säännöttömällä elämällään ja pahennusta herättävällä käytöksellään tehnyt itsensä mahdottomaksi, ja siitä syystä hänen virka toverinsa toukokuulla 1862 valitsivat lehtori J. E. Bergrothin rehtoriksi ja lehtori Aug. Liliuksen vararehtoriksi. Edellinen oli kumminkin juur'ikään saanut matkarahan ulkomailla valmistuakseen 1862 perustettavaksi päätetyn ja sittemmin 1864 avatun normaalikoulun yliopettajaksi matematiikassa eikä hän sen vuoksi koskaan toiminut Vaasan lukion rehtorina, vaan jäi tämä tehtävä alusta pitäen jälkimäisen osaksi. Lilius astui siis syyslukukauden alussa uuteen arvoasemaansa, ja oli arkkipiispa Bergenheim saapunut siihen tilaisuuteen. Kun arkkipiispa onnitteli oppilaitosta uuteen, parempaan johtoon, olivat oppilaat näkevinään, että entinen, mahtavuudestaan kuulu rehtori kalpeni, mutta toiselta puolen puhuja ei laiminlyönyt tunnustaa eroavankin johtajan (aikoinaan suuria) ansioita, joten katkeraan sekottui sopiva annos makeata. Yleensä oppilaat eivät voineet olla säälimättä langennutta suuruutta, ja näyttää melkein siltä kuin olisi Odenvall vaistomaisesti vedonnut nuorten luontaiseen myötätuntoon. Lahjoittaessaan yhden ruplan tänä syksynä lukioon tulleelle, puujalalla kulkevalle J. E. Wefvarille (sittemmin filos, maisteri, kansanmuistojen kerääjä ja kolportööri) hän lausui: "Int' e' ja' så barsk som ja' ser ut!" (En ole niin ankara, kuin miltä näytän). [Virkaveljet tahtoivat, että Odenvall olisi jättänyt erohakemuksen, mutta hän jäi kuin jäikin lehtorinvirkaansa. Vaasassa hänen elämänsä ei suinkaan ollut nuhteetonta, mutta oppilaita kohtaan hän oli sävyisä ja tarjosi halukkaille ylimääräisillä tunneilla johtoa latinaisten kirjailijain kääntämisessä suomeksi.] Varmaa on, että lukion elämä tästä lähtien muodostui rauhallisemmaksi kuin lähinnä edellisenä aikana, ja siitä oli epäilemättä kiittäminen uuden johtajan lempeämpää luonteenlaatua.
Kihlmanin suhteesta Odenvalliin ei ole tarkkoja tietoja, mutta kuitenkin voi kirjeistä päättää, että hän ei ollut rehtorin suosiossa. Toiselta puolen huomaa oppilaiden isien Kihlmanille osoittamista kirjeistä, että tämä rettelöiden sattuessa oli koettanut rauhoittaa oppilaita ja myöskin oli saavuttanut näiden luottamuksen. Kun Essen, jolla itsellä oli poika lukiossa — eikä suinkaan kiltimpien joukkoon luettava —, kertoo Odenvallin, jonka hän eräänä loma-aikana oli tavannut, syytäneen valheita Kihlmania kohtaan, niin on sangen luultavaa, että kyseessä oli jälkimäisen suhde oppilaisiin. Miten lieneekään, keräsi Kihlman tällä ajalla kokemuksia siitä, miten nuorten kanssa on parhaiten meneteltävä, kokemuksia, joista hänellä kyllä oli oleva hyötyä tulevaisuudessa. — Niistä monesta lukiolaisesta, joita Kihlman — tavallisesti isien pyynnöstä — erityisesti piti silmällä ja avusti ahdingon sattuessa, mainittakoon tässä vain Gustaf Malmberg, herännäisjohtajan poika. N. G. Malmberg oli kuollut 21 p:nä syysk. 1858 (tuskin enemmän kuin 51 ja puolen vuoden vanhana) ja jättänyt jälkeensä 7 lasta. Tämän entisen ystävänsä pojalle Kihlman yhdessä Essenin, Frans Bergrothin, Jul. Berghin y.m. sukulaisten ja ystävien kanssa hankki tarpeelliset varat lukion ja ylioppilastutkinnon suorittamiseksi.
Tässä yhteydessä myöskin pari sanaa Kihlmanista saksankielen opettajana — nyt vasta sen vuoksi, että tämän kirjoittaja juuri tänä syksynä (1862) oppi hänet opettajana tuntemaan. Kielenopetuksessa hän ei harrastanut mitään uudistusta. Menettely oli näet sama kuin vanhastaan kouluissamme tavallinen. Ensin luettiin kielioppia, sitten alettiin kääntää saksasta ruotsiksi tehden selkoa sanoista j.n.e. Puheharjoituksia ei yritettykään. Kihlmanin päämääränä oli saada oppilaansa lukemaan ja ymmärtämään saksalaista kirjakieltä, ja sen päämäärän hän yleensä saavuttikin. Pääansio menestyksestä tulee hänen tyynelle, tasaiselle, vakavalle opettajaolemukselleen. Ei tullut kysymykseenkään hutiloida hänen aineessaan. Aine oli tosin semmoinen, että hänellä ei ollut mainittavaa tilaisuutta vaikuttaa oppilaiden sydämiin, mutta hänen esiintymisensä herätti aina kunnioitusta, ja kunnioituksessa oli tarpeeksi kiihoketta oppilaille.
* * * * *
Tänä Pietarsaaren viimeisenä aikana eli Kihlman ajatuksissaan yhtä paljon jollei enemmän Vaasassa. Kun hän, niinkuin ylempänä on mainittu, oli luopunut aikeesta rakentaa "kivilinnaa", alkoi hän suunnitella kaksikerroksista puurakennusta, ja sitä varten oli jo perustus laskettu ennenkuin hänellä oli käsissä tarkka kustannusarvio. Sen hän näet sai vasta tammikuulla 1863 Vaasassa käydessään, ja tuotti se hänelle suuren yllätyksen. Palattuaan kotia hän kirjoittaa (24/1) äidilleen: "Kadun katkerasti talonrakennustani. Toivoin saavani sen kaksikerroksisena valmiiksi 6,000 ruplalla. Mutta kustannusarviosta näen, että se nousee — voiko sitä kuvitellakaan? — 11,000 taikka mahdollisesti 10,000 ruplaan. Joudunhan siten vararikkoon!" Koska toisen kerroksen vuokra ei olisi tuottanut kohtuullista korkoa kustannuksille, jätti Kihlman senkin sikseen. Näin mahdollisimman mukaan rajoittamalla suunnitelmaansa ja hankkimalla Kruununkylästä ahkeran, taitavan työnjohtajan sai hän vihdoin asiat sujumaan tyydyttävästi, ja sen jälkeen elettiin toivossa, että ennen vuoden loppua voitaisiin asettua uuteen taloon uudessa kaupungissa.
* * * * *
Miten paljon Essenin ja Kihlmanin virsikirja-arvostelua olikaan moitittu, olivat he kumminkin siinä näyttäneet semmoisia tietoja ja semmoista kykyä, että he kumpikin sillä avasivat itselleen uran laajemmille toimialoille. Huolimatta vastustuksestaan kutsuttiin näet Essen keväällä 1863 jäseneksi suomalaiseen virsikirjakomiteaan, jonka piti kokoontua Turkuun kohta juhannuksen jälkeen, samalla aikaa kuin ruotsalainen virsikirjakomiteakin. "Ajatteles, että tulen istumaan saman pöydän ääressä kuin Porvoon piispa, joka 25 vuotta sitten ajoi minut ulos hiippakunnastaan, ja että minulla on oleva sama sananvalta kuin hänellä! Tempora mutantur" — kirjoittaa Essen Kihlmanille. Samaan aikaan tahtoi arkkipiispa kutsua Kihlmanin katkismuskomiteaan, vaikka asia jäi sikseen Kihlmanin vastauksen johdosta. Tässä lähemmät tiedot.
Ensin arkkipiispa (10/4) kirjoitti ja kysyi, eikö Kihlman ottaisi kirjoittaakseen niitä kahta oppikirjaa — toinen kristinopin päätotuuksia esittävä, järjestelmällinen kokoelma raamatunlauseita ja virsikirjaotteita, toinen katekeettinen kristinuskon oppikirja —, jotka papisto kokouksessaan 1859 oli toivonut aikaansaataviksi. Kihlman ei kieltäytynyt kummastakaan tehtävästä, vaikka varsinkin jälkimäinen häntä arvelutti; olivathan tuhannet Ruotsissa ja Saksassa epäonnistuneet siinä yrityksessä. Onnistuakseen, ajatteli hän, pitäisi olla enemmän yleisön suosima kuin hän, jonka teos luultavasti jo edeltäpäin herättäisi epäluuloa. Sitä paitsi olisi työ suoritettava hiljaisuudessa; julkista määräystä hän ei mitenkään tahtonut vastaanottaa. — Tyytyväisenä vastaukseen kirjoitti arkkipiispa sitten (8/5) samasta asiasta, sanoen tahtovansa kutsua Kihlmanin katkismuskomitean jäseneksi. Kiittäen luottamuksesta vastasi Kihlman nyt laajemmin ja luultavaa on, että seuraava kohta hänen kirjeessään vaikutti, että arkkipiispa luopui aikeestaan:
"On selvää, että uskonnon oppikirja luterilaiselle seurakunnalle ei voi sisältää oppeja, jotka ovat ristiriidassa tämän seurakunnan tunnustuksen kanssa. Siinä olen täysin samaa mieltä kuin hra Arkkipiispa. Mutta tämä on ainoastaan asian toinen puoli ja sillä on toinenkin. Käsitys kristinuskosta ei ole kuluneena kolmena vuosisatana pysynyt muuttumatta. Juuri luterilaisessa kirkossa on koetettu tulla selvyyteen erinäisistä kohdista, jotka vielä uskonpuhdistuksen aikana jäivät jonkunlaiseen hämärään, eikä harrastus ole ollut turha. Esimerkkinä mainittakoon sakramenttioppi. Varsinkin lapsenkaste oli 16:nnella vuosisadalla eräs crux theologorum. Siitä esitettiin väitteitä, jotka olivat ristiriidassa kirkon omien perusaatteiden kanssa: oletettiin esim. että lapsi kasteen kautta saapi kristillisen uskon, uskon Kristukseen, vaikka ennen uskottiin ja tunnustettiin: 1) että sakramenttien autuuttava vaikutus oli riippuvainen sakramenttia nauttivan henkilön uskosta, ja 2) että tämä usko aikaansaatiin ainoastaan evankeliumin saarnaamisella. Jos nyt on onnistuttu selvittämään tämä ristiriita, niin eikö sitä ole huomioonotettava uudessa oppikirjassa, eikö ole saavutettuja tuloksia hyväksikäytettävä, ainoastaan sentähden ettei niihin tultu jo uskonpuhdistuksen aikakautena, ovatko ne jätettävät sikseen, vaikka ne ovat sopusoinnussa kirkon yleisten periaatteiden kanssa, ja sen sijaan semmoiset pysytettävät, jotka ovat ilmeisessä ristiriidassa näiden kanssa? Ei yksikään ajatteleva kristitty usko enään, että pienellä lapsella on taikka voi olla erikoista kristillistä uskoa: onko nyt uudessa oppikirjassa, tästä kristillisestä tietoisuudesta huolimatta, opetettava päinvastoin, ainoastaan sen tähden, ettei täydellisempi ja oikeampi käsitys ole merkitty konkordiakirjaan (Formula Concordiae)? Onko seurakuntamme oleva pakotettu oppikirjoissaan aina pysymään siinä, mitä esi-isät 16:nnella vuosisadalla olettivat, vaikka seurakunta sittemmin onkin tullut parempaan vakaumukseen? Ja jos edistyminen on mahdollinen, kuka on astuva etupäässä ja johtava sitä, jollei opettajat? Minun mielipiteeni on sen vuoksi, että oppikirjaa laatiessa ei ainoastaan ole pidettävä silmällä tunnustuskirjoja vaan myöskin oltava oikeutettu ja velvollinen hyväkseen käyttämään mitä vuosisatojen kuluessa on saavutettu kristinuskon puhtaammassa ja täydellisemmässä käsittämisessä, vaikka se ei olisi tunnustuskirjoissa (symboliskt) vahvistettu, jos se vain on yhtäpitävää kristinuskon perustotuuksien kanssa ja johtuu kirkon yleisistä perusaatteista. Siten pysymällä tunnustuskirjain hengessä ja uskonpuhdistuksen suuressa perusaatteessa, Jumalan sanan kuuliaisuudessa, täytetään, käsittääkseni, kaikki vanhurskaus kirkon tunnustukseen nähden samalla kuin huomioon otetaan kehittyneempi kristillinen tietoisuus. Mutta jos vaaditaan enemmän, jos vaaditaan että ankarasti on noudatettava tunnustusta myöskin yksityiskohdissa, jopa siinäkin, missä se on ristiriidassa Jumalan sanan ja itsensäkin kanssa, silloin olen sitä mieltä, että arvossa pidetään vain asian toista puolta, ja olen minä sielustani ja sydämestäni liian paljon protestantti voidakseni tulla käytetyksi niin epäprotestanttiseen tehtävään.
"Mitä oppikirjan muotoon tulee, on minun mielipiteeni, että Luteruksen vähää katkismusta, kuinka suuria ansiopuolia sillä voikaan olla, kumminkaan ei vahingotta voida panna uuden oppikirjan perustukseksi. Minun mielestäni on geneettistä menettelyä noudatettava s.o. kristinuskon sisällys esitettävä niinkuin se itse aikojen kuluessa on kehittynyt, siis tässä järjestyksessä: luominen, lankeemus, synti, laki, armo Kristuksessa, jos laki, niinkuin Luteruksen katkismuksessa asetetaan etupäähän, niin on se väärässä paikassa. Tulisi liian laajaksi lähemmin perustella mielipidettäni, katson riittäväksi, että ainoastaan olen esiintuonut sen."
Kihlman jättää arkkipiispan ratkaistavaksi, voiko hän tulla kutsutuksi komiteaan. "Jos yllä oleva lausuntoni ei ole tarpeeksi kirkollinen, niin toivon, että hra arkkipiispa vapauttaa sekä komitean että minut sovittamattomista väittelyistä." — Arkkipiispa ilmaisi oman kantansa ainoastaan siten, että hän ei kutsunut Kihlmania komiteaan.
* * * * *
Erosta ja muutosta Pietarsaaresta mainittakoon ainoastaan seuraavaa. Lukiossa oli tutkinto toukokuun 29 p:nä, tyttökoulussa ["fruntimmerskolan"], jossa Kihlman piti päättäjäispuheen ja joka kokonaan lakkautettiin [Koulu oli toiminut 10 vuotta. Korkein oppilasluku oli ollut (1856) 36, sittemmin 25 à 30. Väheneminen johtui siitä, että valtio perusti tyttökouluja Ouluun ja Vaasaan. Tämä yksityinen koulu suljettiin ilman vaillinkia. Opettajain palkka oli vaihdellut 17-30 kop. välillä tunnilta. Kihlmanin palkka oli ollut 18-20 ruplaa vuodessa. "Kun palvelee semmoisesta palkasta, on oikeutettu torjumaan kaikki puheet omanvoiton-pyynnistä."], syystä että opettajat lähtivät pois, 30 p:nä ja realikoulussa kesäkuun 1 p:nä, jonka saman päivän iltana kaupunkilaiset pitivät jäähyväiskekkerit koulujen opettajille ja heidän perheilleen. Sen jälkeen tehtiin hyvästijättö-käynnit ja pakattiin omaisuus lähetettäväksi Vaasaan. Kihlmanin tavarat menivät purjealuksessa, rouva ja lapset matkustivat maitse 11 p:nä kuskina luotettava "Luu-Kalle", joka muutoin oli luumyllyliikkeen varsinainen hoitaja, mutta Kihlman yhdessä virkaveljiensä kanssa Österbotten höyrylaivalla 13 p:nä. Silloin olivat kaikki Pietarsaaren "herrat, rouvat ja lapset" laivasillalla hyvästijättämässä. "Me erosimme kaikki vilpittömällä kaipauksella", kirjoittaa Kihlman äidilleen. "Minä ainakin olen viihtynyt hyvin Pietarsaaressa enkä voi koskaan muistella sitä paikkakuntaa muuta kuin ystävyydellä." Ilma oli mitä herttaisin, ja 7 tunnin päästä oltiin Vaasassa.