KOLMAS NÄYTÖS.

Arkkipiispa Erland. Knuuti, kirkonkirja kainalossa

KNUUTI. Arvoinen isä, suokaa anteeks, että Erille kuorin veljist' teidät kutsun, Mut velvollisuus vaatii valmistamaan Nyt teitä; häitään jouduttaa nuor' Aksel, Hääväki tuokiossa linnasta Jo tänne ehtii.

ERLAND. Ennen kuolemaani; Suo Herra mulle ilon yhteen liittää Kaks jaloa ja hellää sydäntä.

KNUUTI. Mua surettaa, kun täytyy häiritä Sit' iloanne, isä arvoinen! Mut onnen kohtalossa nähköön viisas Vaan taivaan viittauksen; tyytykää Siis Herran tahtoon, kuullessanne, ett' Ei ole armon suosiota saaneet Häät Akselin, ja että lupakirja, Jonk' Akselille pyhä paavi antoi, On sattuneesta syystä voimaton.

ERLAND. Niin, varmaan niin kuin kirkon valta voimall' Yli kuninkaitten ulottuu, niin varmaan Vahvistetaan tää kirja voimallansa.

KNUUTI. Arvoinen isä, kirj' on voimaton.

ERLAND. Jo eikö Hadrianus ihan selvään Kumonnut Akselin ja Valpur neidon Sukulaisuutta?

KNUUTI. Kyllä, herra piispa! Lu'inpa minäkin tuon koko kirjan; En latinaani ole tykkänään Viel' unhottanut, ett'en joka sanaa Ois ymmärtänyt. Pyhä isä kumoo Välillä Akselin ja Valpur immen Olevan sukulaisuus-, serkkuus-suhteen; —

ERLAND. Ja eikö siinä kylliks?

KNUUTI. Niinhän luulis. Siin' itse Aksel Thordinpoikakin Varmaankin kylliks olevan on luullut. Ois muuten kumma, miks ois asiaa Hän laiminlyönyt yhtä tärkeää, Kuin serkkuutensa on. Mut ehkä hän Sit' itsekään ei tiennyt. (Erland säpsähtää.) Serkkunansa Saa Aksel Valpuria rakastaa, Mut ristikumppaneina heiltä kirkko Avioliiton kieltää.

ERLAND. Mitä sanot?

KNUUTI. Totta, jonk' kirkonkirja todistaa. Vast'ikään, isä arvoinen, te tänne Olette tullut, vasta Augustinon Pakenemisen jälkeen, siksi ette Voi kirkon asioista tietää niin Kuin anivalpas palvelija, jonk' ikä Sisällä näiden seinäin vaan on vierryt. Elämä hurskas teidät piispaks saattoi. On piispansauvan kunnon hallintaan Tok' ennen luultu muukin kuuluvan, Kuin pyhä käytös. Tanskan Absalon Hän näytti, kuinka hyvin rautapaita Koristi valkovillavaippaa; että Kiireelle paljaallekin kypärin Voi panna; ett'ei piispan tule olla Vaan nuhteeton, mut voimakaskin, uljas, Kerubi välkkyvässä vaskessa Ja ankaruuden väkikalpa vyössään Edessä Edenins'. Vaan, Augustinon Liehailu Hakonin sai etsimään Senlaisen piispan, joka virassaan On — vahingoittamaton. Onnea Toimeenne suureen teille toivotan.

ERLAND. Sua kiitän. Lyhyt matkan' rauhass' anna Mun hautaan mennä. Kauan tielläs en Ma olla tahdo. Älä aikaa tuhlaa. Sanoma Akselista surettaa Mua paljon syvemmin. Niin, toivoon päin Se nuorukainen katsoo; myrskyihin Ja hallaan tottunut on vanhus. Kun Tuo varomaton taisi unhottaa —

KNUUTI. Hän varmaan yhtä vähän siitä ties, Kuin Valpur, sillä asiain näin ollen Kokivat äitins' sitä kyllä peittää. Thord Huusfrei vankka Sigurd kuninkaan Ol' urho, hurja kuin tää Reinen Sigurd. Tuo Thord hän nuoren Aksel poikans' antoi Viis vuotta pakanana, kasteetta Vaan juosta. Ristittävä kun nyt Valpur Immerin tytär ol' ja Helvig rouva Kasteesen hänet vievä, pyysi Thord Kälynsä viemään pojan mukanaan, "Ett' ois se toki kerran tehtynä". Niin yhdessä he kastettiin, vaikk' Aksel Viis vuotta Valpuria vanhemp' oli; Ja lisähäväistystä välttääkseen On lasten äitit sitä salanneet. Mut kaikk' on Joonas kirjaan kirjoittanut. Mä läsnä olin famuluksena, Ja mont' on vielä kanssan' elossa, Jotk' asian tän voivat todistaa.

(Näyttää hänelle paikan kirkonkirjassa.)

ERLAND. Kov' onni painaa tätä sukukuntaa.

KNUUTI. Kov' onni painaa aina syntiä Ja rankaisee niin Gillen suvun synnit Kuin muittenkin. Jos ois Thord Huusfrei sievään Poikansa kohta kastattanut, ei ois Nyt Aksel ristiveli Valpurin; Ja ell'ei Aksel lähisukulaistaan Rakastais, vastoin kirkon kieltoa, Vaan muuta neitoa, ei estäis mikään Hänt' onnestansa. Gillen suvust' ompi Kuningas Hakon etevin. Siis — mikä Nyt rikollisen rankaisee, se hänen Siveän elämänsä autuoittaa.

ERLAND. Voi poloisia!

KNUUTI. Herra arvoinen! Mä kyllä tajuun, että tapaus Senlainen sydäntänne surettaapi. Olette vanha, eikä vahva ole Terveytenne; pahaa vaan Knuut veljest' Ajattelette; tiedän sen; tok' ehkä Hän teille alttiimp' on, kuin luulettenkaan. Vaan menkää rauhaan luostariin. Syyn poissa Oloonne ilmoitan ma kuninkaalle, Ja mielelläni virkanne teen tänään.

ERLAND. Teet virkan' mielelläs? Niin kyll'. Ei, Knuut! Et saa sä heidän surmaajakseen käydä. Se onnettoman tuskaa lieventää, Kun kohtalonsa tuomion saa kuulla Armeliaasti, säälin huulilta. Ma kovan tehtäväni itse teen, Jos vaikka vanha sydämeni särkyis. Ma kaikin voimin koetan noitten raukkain Eduksi toimia. Mä itse kirjeen Paaville laitan; luvan heille hankin Mä tästä niin kuin tuostakin.

KNUUTI. Ei ole Sit' ajattelemista, armas herra! Jo Hadrian, tuo Norjan vanha ystäv', On kuollut; Viktor nyt ja Aleksander Kiivaasti paavinvallast' ottelevat Ja joka keinoon käyvät sukeltaakseen Vaan kuninkaiden suosiohon. Hakon Kuningas suosii Aleksanderia, Eik' Aleksander suinkaan vastavuoron Avuliaisuutta kuninkaalta kiellä Näin vähäpätöisessä asiassa.

ERLAND. Näin vähäpätöisessä! Kahden jalon Olennon onni.

KNUUTI. Saarnastuolista. Niin puhellaan; vaan Vatikaanissa, Kuninkaan linnassa on toista mieltä Älyinen valtataito vaativa.

ERLAND. Haa, mitä valtataidoks sanovat! Ei kauheampaa löydy hirviötä Ei hornan synkiss' onkaloiss' — sen suhteen Jo Hydra kaunis ol' ja Cerberus Ja Fenris pakanain Valhallassa. Avoimen kitansa ne näyttivät, Mut tämä peto, paheen pahin pesä, Häpeämättömästi ilkityönsä Älyksi sanoo, peittää väkipuukkons' Arvollisuuden kaappuun pettäissänsä Viattomuuden, kuten Juudaskin, Suunannolla.

KNUUTI. Kuink' oiva sanan tulva, Arvoinen isä!

ERLAND. Voi, voi sitä, josta On hyvän avun ääni paljas sana!

KNUUTI. Jo tullaan; joukko lähestyvän kuuluu.

ERLAND. Vahvistu, vanha rinta! Kalkkisi Juo pohjaan. Sielunpaimenen jo ammoin Velvollisuutena ol' onnetonta Seurailla hänen Golgathallensa.

KNUUTI. Nyt kuoriin rientäkäämme, tullaksemme Juhlallisessa seurueessa sieltä Hääväelle vastaan, sitä seisattamaan.

(Menevät.)

(Koraaliveisun kuuluessa tulee hääväki seuraavassa järjestyksessä: ensiksi kuninkaan henkivartijat piilukeihäät kädessä, sitte joukko punaisiin hameisiin ja samanvärisiin lakkeihin puettuja kuoripoikia, kantaen tulisoittoja; Aksel Thordinpoika ja Hakon; useita ritareita parittain; parvi nuoria tyttöjä koreja kädessä, joista viskelevät kukkia kirkonlaattialle; Thora kuningatar taluttaen Valpuria, joka on vaatetettu valkeaan silkkiin, hiukset hartioilla riippuen, ruususeppele päässä; kuningattaren rouvat ja neitsyet parittain. Saatto kulkee etualalla Harald Gillen hautakiven ja molempain pylväiden ympäri, pysähtyy sitte niin, että miehet tulevat seisomaan oikealle puolelle Akselin ja naiset vasemmalle puolelle Valpurin sukuhaudan äärelle. Molemmat rakastavaiset laskeuvat vanhempainsa haudoille polvillensa rukoilemaan. Kuninkaan henkivartijat asettuvat riviin näyttämön perälle ja nuoret tytöt ja pojat koreinensa soittoinensa heidän eteensä. Keskeltä, pylväiden välistä, jätetään keskikäytävä avoimeksi pääalttariin ja kuoriin saakka, josta munkit juhlakulussa tulevat; veli Knuuti kirkonkirja muassaan; Arkkipiispa hopealla huoliteltu sauva kädessä. Tällä aikaa laulukunta veisaa:)

Se mies, jok' aimo vaimon saa, Ei kaipaa kultaa, hopeaa; Ah, vaimo laivaa kalliimp' on Ja tuottaa onnen talohon.

Hän somin sormin kehräilee Ja näppärästi neuloilee, Ja istuu kangasaseissaan Ja helkyttelee kankaitaan.

Hän vaatetettu valkeaan On silkkiin sekä purppuraan, Ja puheens' aina siisti on Ja sydämensä viaton.

Hän miehelleen tuo poikia, Tuo isänmaalle urhoja. — Ylistys, kiitos Herralle! Hyv' onni vihkiparille!

MUNKIT (peräpuolessa). Gloria in excelsis Deo!

LAULUKUNTA. Amen!

(Aksel ja Valpuri nousevat ylös. Kuningas Hakon taluttaa Akselin Valpurin luoksi ja leskikuningatar Valpurin Akselin luoksi. He ojentavat kätensä toinen toiselleen yli Harald Gillen hautakiven ja kääntyvät käsikädessä käydäksensä alttaria kohden. Munkkijoukko tulee heitä vastaan kirkon pylväiden välissä, jossa arkkipiispa sauvallansa heidät seisauttaa.)

ERLAND. Voi, onnettomat! Viran velvoituksest' On vanhusraukan pakko poistaa teitä Toivonne kukkatieltä. Kohtalonne Tok' älköön epätoivoon teitä saako! Älkäätkä nurjat olko vanhukselle, Jonk' ilo suur' ois ollut saadessaan Teit' yhdistää, jos taivas sen ois suonut.

AKSEL. Oi, Kristus! Mitä, herra arvoinen, On tämä? Saittehan te kirjan, näitte Jo naimaluvan meillä olevan ja Sukulaisuutemme jo katkaistuksi?

ERLAND. Voi, poikaseni! Kohtaloas vastaan Miehuudell' itses varusta! Et saa Sa Valpuria naida. Serkkuutenne Purettu on, mut ristilapsekset Te oletten; yht'aikaa sama vaimo Kasteesen teidät toi; rist'äitinä On Helvig rouva molemmille ollut. Ei lupakirja virka siitä mitään, Ja kirkko kieltää moisen naimisen.

AKSEL. Voi, piispa, mitä sanot? Jumal' armas! Mun Valpurin'! Hän vaalenee. Oi, neidot!

VALPURI (erään neidon tukemana). Oi, ei se mitään. Vähän päätäni. Mun pyörrytti. Mua tue, Svanhvide! Pian se Ohitse menee.

AKSEL. Ristilapsekset?

KNUUTI (tulee kirkonkirjoineen). Niin, vel' ja sisar eessä Jumalan.

AKSEL. Niin onko? Näytä, sinä julma Juutas! Valehteletko? Näytäppä, myös Aksel Lukea osaa. (Tirkistää kirjaan, jonka Knuuti pitää hänen edessään.) Kaikki silmissäni Käy ympäri. (Sortuu Valpurin jalkain juureen.) Voi, Valpur, Valpur! Kaikk' On hukassa!

VALPURI. Ei, ei!

AKSEL (hypähtää ylös). On hukassa. Mä näen sen, tajuun koko seurauksen. Mun pyrintöni viisi pitkää vuotta: Luo vanhan Hadrianon joutuaksen' Ja päästä ystävyyteens', suosioonsa, Ilmaista sydämeni tila hälle, Jok' onnistuikin mulle vihdoin; — se on Nyt tyhjiin rauennut. Jos eläis hän, Mik' oiskaan sitte? Lyhyt viivytys! Vaan kuollut on hän; Aleksander elää Kavala kartinaali; Hakon elää Kadehtijan'. Näen sinut, peto; väijyt Jo saalistasi, myhäät mielessäsi. Mun sauvani on särkynyt! Ja hukass' On, armas Valpur, kaikk'.

(Heittäytyy jälleen polvillensa ja kätkee kasvonsa Valpurin käsiin.)

ERLAND (katsoen ankarasti kuninkaaseen). Ei hurskast' ollut Näin ylen kauas tätä saattaa; kaunist' Ei ollut sydänpoloisia näitä Toivolla lyhyellä jännittää Saattaakseen kaiken toivon viime hetkell' Äkisti raukeemaan; ei oikein ollut Näin surkein kohtauksin yllättää Mua vanhusta, jok' arvon ansaitsen Niin virkani kuin ikänikin vuoksi.

HAKON. Vaan itse Aksel Thordinpoika syypää On kaikkeen; äkkihuoleen hänet oma Äkillisyytens' syöksi; noudattanut Jos ois hän kuninkaansa neuvoa, Hän vartonut ois viisaast'. Urhoiltani En tietä kirkkoon voi ma sulkea, Ja kirkon lait sun kauttas puhuvat.

KNUUTI (tulee liinainen vaate muassaan). Kosk' Aksel Thordinpoika Valpuria Ei naida saa, niin kirkon laki heidän Eronsa tärkeydestä merkin vaatii.

ERLAND (Hakonille). Nyt ehkä saa tää toimi jäädä sikseen.

HAKON. Mun arvon' ankarasti vaatii maamme Lakia käyttämään. Tee tehtäväs!

ERLAND (lähestyy rakastavia). Voi, lapsen'! Seitsenkymment' talvea On vanhaa sydäntän' jo vaivuttanut, Vaan kalkkia niin katkeraa se viel' Ei tyhjentänyt. Akselini! Anna Vanhalle Herranpalvelijalle anteeks Tää tehtävänsä. Min' en Valpurista Sua erota, vaan sallimus; mut vaan Tät' elämää se eronaika koskee, Tuoll' ikuisesti saatte rakastaa.

AKSEL ja VALPURI (lankeevat polvilleen hänen eteensä, tarttuvat hänen käsiinsä ja suutelevat niitä). Hyv' isä arvoinen!

ERLAND. Te rakkaat lapset! Oi, nouse ylös, Aksel! Armas Valpur'! Jo nouskaa. Ystäväni, tartu tähän! Voi tyttö raukka, tartu tähän liinaan!

(Aksel ja Valpuri ottavat kiinni kumpainenkin liinankulmaansa. Kuningas kurottaa miekkansa piispalle, joka aikoo halkaista liinan, mutta keskeytyy toimessaan.)

Ei; sit' en voi ma. Tule, veli Knuut! Jo Apuas tarjoit tähän toimeen. Olen Jo liian vanha. Käsi vapisee. En ole neljäänkymmenehen vuoteen Mä miekkaa käyttänyt. Mä sit' en voi.

KNUUTI. No, herra, miekka mulle antakaa!

(Lähenee Akselia ja Valpuria, menee heidän väliinsä miekka kädessä sanoen:)

Kuin kuninkahan miekka kirkkosäädyn Kädessä tämän liinan halkaisee, Niin myöskin Herra taivaan erottaapi Ijäksi Aksel Thordinpojan Valpur Immerintyttärestä.

(Halkaisee liinan.)

MUNKIT (taustalla). Amen! Amen!

(Tytöt ottavat punaisen ruususeppeleen Valpurin päästä ja panevat valkoisen sen sijaan.)

HAKON. Nyt toimi päättyi. Valpur vietäköön Nyt luostarihin. Anteeks antakaa, Jos, jalo äiti, teitä loukannut On näkemänne tapahtuma.

KUNINGATAR. Sulle Jumala anteeks antakoon!

HAKON (tarjoo kätensä äidilleen; kääntyessään ja katsoen Akseliin ja Valpuriin). Nyt toimi On päätetty. He erotettakoon!

ERLAND (vakavasti). Ei vielä. — Kovin käyttämään sa vaadit Lakia moista, joka katkeran On surun heidän sydämeensä saanut; No niin, ma taas lain toisen muistiin saatan, Jok' armiaasti sallii moisten raukkain. Hyvästit ensin toisillensa tehdä.

HAKON (viivähtää). No, lyhyesti sitte. Sano, Aksel, Hyvästi Valpur sisarellesi!

ERLAND. Niin tarkoitus ei ole; kahden kesken Vapaasti puhella he täällä saavat.

HAKON. Taas turhaa tilaa siten synnillisen Himonsa syötiks antaa! Sääntö tuo On luonnoton.

ERLAND. Mut kaikitenkin sääntö, Jok' ompi noudatettava.

HAKON. Mut ell'ei Kuningas sitä salli?

ERLAND. Niin hän luopuu Velvollisuudestaan ja kirkon pannaan Mä hänet julistan.

HAKON. Kuink' uskalijaasti Sa puhut.

ERLAND. Niin kuin arkkipiispa.

HAKON. Ken Sun arkkipiispaks saatti?

ERLAND. Jumala.

HAKON. Haa, vanhus!

ERLAND (käskevästi, kohottaen sauvaansa). Poistukaatte! Suotakoon Raukoille näille rauhaa tointuakseen, Jäähyväishetki hoivaks, lohdukseen!

HAKON (hillitsee itsensä). Niin, niin! — Sun tääll' on valta käskeä.

(Menee seuroineen. Arkkipiispa katsahtaa Knuutiin ja toisiin munkkeihin, jotka sen jälkeen menevät kuoriin.)

ERLAND. Hiljaista huolt' ei enää häiritä; Huojennus sydämenne tunteille Nyt antakaa ja ero ottakaatte, Mun rakkaani! Mut lyhyt aika teille Vaan annetaan; se käyttäkäätte. Voimaa Jumala poloisille teille suokoon!

(Menee.)

AKSEL. Oi, kiitos, vanhus! Murheen okaat peität Sä säälin vaalevilla ruusuilla.

VALPURI (ottaa seppeleen päästänsä ja katselee sitä). Valkoinen ruusu pyhän rakkauden On merkki; maallinen tuo punaliekki On sammutettu, — lehdet valkoiset Kohoovat niin kuin enkelien siivet.

AKSEL. Voi, Valpur! Valpur!

VALPURI. Armas ystävä! Sä mieltäs lohduta.

AKSEL. Vai lohduttaisin? Oi, miten voit sa tointua niin pian, Niin helposti?

VALPURI. Ma olin valmistaunut.

AKSEL. Olitko valmistaunut? Ethän, Valpur! Sun riemus näin mä, vaunuihin kun astuit. Kuink' ihanasti suusi hymyili, Kuink', armas tyttö, silmäs kiilsivät!

VALPURI. Silloinpa silmä kirkkahimmin kiiltää, Kun kyyneleit' on täynnä.

AKSEL. Kuinka, Valpur, Epäillä taisit? Eikö näyttänyt Kaikk' onneksemme käyvän? Luultuun onneen Olenko hourupäisnä tänne syössyt? Kuin Jaakob enkö vuosi vuodelta Mä yhä uupumatta ahkeroinnut Rakasta Raakelian' ansaitaksen'? Ja nyt mua moinen vastus kohtaa? Ei! Kov' onneni ol' arvaamaton, julma, — Se koko miehuuteni mursi. Silloin Kyll' olit oikeass', oi Valpur, tuossa Kun polvillaan näit pyhiinvaeltajan, — Hän haudan partaall' on, ei määrän päässä. Kyll' olit oikeass', se hälle aukee Kuin helma, hyvän ystäväisen helma. Maanpiirillä mit' on mull' etsittävää Nyt enää? Päiväni on laskenut Ja sammunut on valoni. No niin! Sa aukee, hauta; rauhainen sa olet. Niin, aukee, syliis minut sulje; sitä Ei Valpurini tohdi.

VALPURI. Tohtiip', Aksel! Jäähyväiseksi viime kerran tohtii Valpuris sinut syliins' sulkea.

AKSEL. Oi, kohtaloni! Tähän minut surmaa!

VALPURI. Ei, armas ystävä, sun elää pitää.

AKSEL. Miks elää?

VALPURI. Eestä kunnian. Oi, Aksel! Sa muista kaunist' urhonimeäs! Suur', jalo, rikas Aksel vanhalla On kielellämme.

AKSEL. Siksi ois, niin, siksi Ois Aksel tullut, ell'ei kohtalo Ois riistänyt hält' autuaallista Valhallaa, Valpuria, voiton palkkaa.

VALPURI. Oi, sulho hyvä!

AKSEL. Sodan hälinään Mua tummaa tammenlehti-seppelettä Ei sotatorvi saamaan kutsunut; Sa, Valpur, eessän' Nornanani väikyit Sulholles ruususeppelt' oijentain, Punaista ruusukehää.

VALPURI. Ruusut kuihtui.

AKSEL. Ma Roomaan jouduin, vanhan paavin näin. Vavisten lähestyin maailman herraa. Eloa, turvaa hymyilystään join. Lumouskirjan rakkaan hältä sain ma. Italjan vuoret, lumenpeittoiset! Pian silloin taivaan rantaan katositte. Mun silmäni, päin pohjoist' yhä, revon Tulia luulivat jo näkevänsä. Ne kodin muisteloina säihkyivät.

VALPURI. Ne Valpurisi tunteit' oli, Aksel!

AKSEL. Ja nuori pyhiinvaeltaja käv' yhä, Ylitse vuorten milloin, milloin laaksoiss' Etäällä kotimaasta sauvoineen; Vakava toivo onnen tiestä huojens' Halua hellää, koti-ikävää; Kun leivo hänet herätti, niin lauloi Se Valpurista; aamukoi niin hehkui Kuin lempensäkin; päivän helle hänet Pakotti metsän varjoon; monessa Velsklannin rungoss', Saksan pyökissä On nimi Valpur. Oi, sa kurttukuori, Pian rakkaat piirrot peitä. Vaan sa, Puutar, Puun rungossa sa ruikuttele hiljaa Etelämaiden paimentytöille Kov'onnisesta Pohjan parista, Vihreitä kutrias kun illoin viuhkaat.

VALPURI. Kuink', Aksel, oletkin mua rakastanut.

AKSEL. Taas saat, maailma laaja, minut nähdä. Mut ilman sauvaa, — särkynyt on sauvan'. Nyt astelen ma synkkää metsää taas, Mut rientoa ja määrää vaill'. Ens turve Mun polullani auetkoon ja haudan Minulle suokoon; siin' on majani.

VALPURI. Sa julma! Niinkö Valpurin sä heität?

AKSEL. Vai tyynnä täällä katseleisin, sinut Kun surmaajas vie eteen alttarin?

VALPURI. Hän ennen minut mestattavaks vieköön!

AKSEL. Sä, peto! Moisen sydämen sa sorrat Ja sitä lemmeks sanot.

VALPURI. Silmäni, Himeät kyyneleist', ei kestä kauan Valoa päivän enää; ennen kuin Ne Tuoni ummistaa, on äiti armas, Pyhäinen kirkko, hunnun mulle suova.

AKSEL. Oi, Jumala! Mun Valpurini nunnaks! Nää hiukset, silkinhienot keltakutrit Pois kerittäisiin; vartalonsa kaunis Vaatteeseen mustaan, paksuun verhottaisiin!

VALPURI. Mont' yötä sitte yksin käyn mä täällä Suloista unelmaani ajatellen, Sun tuloas ja kovaa onneamme; Hartaasti silloin sydämeni nousee Luo Herran rukouksin, korkein veisuin, Ja rukouksen' tähden huojentaa Hän sydämesi surua.

AKSEL. Oi, Valpur!

VALPURI. Ma hiljaa kammiossa pieness' istun; Kutelen kultaa silkkiin; huolin, hempein Eleten aikan', niin kuin kyyhkyläinen, Mi kaikess' säysyydessään ei saa rauhaa; Mi koskaan vihannall' ei lehväll' lepää, Vaikk' kuink' ois uupuneena; jok' ei koskaan Juo vettä kirkast', ell'ei jaloillaan Sit' ensin hämmentele.

AKSEL. Entä Aksel?

VALPURI. Sun taloos mennä pitää, Helfrid siskos Hyväisen luoksi; isänmaatas ihan Et jättää saa, et jäädä tänne, missä Miel'haikus yltyisi. Maailmass' aika Parantaa kaikki, niin myös sinun haavas. Jalossa, tyyness' suuruudessaan luonto Ja siskokullan seura sydäntäsi Enemmän huojentaa, kuin rattoseurat. Senvuoks sun pitää mennä talohos, Jok' ylävaaran reunall' uljailee, Yl' laakson, joen, yl' aavan meren katsoo. Niin kohtaloas katsoa sun tulee. Jos liioin alkaa sydän sykkiä, Niin joutses, keihääs sieppaa, kuusikorpeen Sä synkkään syökse! Saakoot kaihos karhu, Ilk'ilves, jotka metsän rauhaa rikkoi. Sä siten huoles vähitellen voitat. Talv'illoin istu usein hyväisen Helfridin luona orsituvassanne. Lue hälle vanhat tarut Odinista, Thorista, Baldurista hyvästä. Helfridin harpun myötä laula myös; Hagbarthin, Signen laulua ei sentään, Äläkä laula Aakest', Elsa neidost'.

(Puhkee itkemään.)

AKSEL. Oi, Valpur! Valpur! Laulankin vaan niistä.

(Syleilee häntä.)

ERLAND tulee takaisin. Nyt, rakkaat lapseni, en muuta voi — Kov' onni vaatii teidät eroomaan.

VALPURI. Hyvästi!

AKSEL. Hyväst'!

VALPURI. Tavataanhan.

AKSEL. — Taivaass'!

(Irtaantuvat toistensa syleilystä ja poistuvat kumpikin tahollensa, Valpur seuroineen. Wilhelm nähdään peräpuolella.)

ERLAND. Oi kovaonnisia! Himmen valon, Kuin tähtein, luopi lemmen liekkinne Mun muistojeni talvistaivahalle. Niin, luonnoton se mies, mi milloinkaan Ei lemmen voimaa tuntenut. Oi, Aksel! Mun kohtalon' ol' yhtäläinen juur' Kuin sinun kohtalosi. — Leonoora! — Kuin kuutamo, niin muistos säteilee Mun talvishangelleni. Uskollinen Olitko Erlandille asti kuoloon? Ei kenkään, kenkään ole hälle sanaa Sinusta saattanut, ei kuolemastas.

WILHELM (taampana). Leonoor' von Hildesheim ain' Erlandille Ol' uskollinen asti kuolemaansa.

ERLAND. Se ääni mulle haudastako puhuu?

(Kääntäytyy ja havaitsee Wilhelmin.)

WILHELM. Isänsä Gebhard vaikka hänet vaati Rudolfin avioksi antaumaan, Hän sydämessään sentään Erlandille Ol' uskollinen. Mielessään hän sua Rakasti, linnass' synkässä kun hänen Vihattavansa seurass' olla täytyi.

ERLAND. Ken on tuo outo, vaalas mies, mi kirkon Perältä puhuu? Ilmestys se onko? Hän pylvään lailla seisoo, vasten miekkaa Vakaasti nojaten. (Wilhelm astuu häntä kohden.) Ken olet, vieras?

WILHELM. Ken? Tiikerin ja lampaan välikohta, Arvoinen isä! — Lumikukka, saatu Yökylmään, tähtein oudon ennussuhteen Ajalla, tulipuna-pyrstötähti Kun Venustähden pimensi.

ERLAND. Sa olet —

WILHELM. Eleonoorasi ja Rudolfin, Sun vihamiehes, poika.

ERLAND. Kaikki pyhät! Se onko mahdollist'? On niin; ma rakkaat Ne piirteet näen kautt' tylyn tuimuuden. Oi, poikani! Eleonooran poika! Mun sylihini tule! Likistää Mun anna sua vanhaan rintahani!

WILHELM. Tunteeni hyvät, hellät on, kuin sinun, Mut kyyneleit' ei luonto mulle suonut.

ERLAND. Mik' on sun nimes, Leonoran poika?

WILHELM. On Wilhelm, teidän kielellä Vildhjalmur.

ERLAND. Ja mikä enkel' johti sinut luoksen'?

WILHELM. Oi, herra, hyvä enkeli, ma luulen. Mun luonton' outo on, lie epäluonto, Päinvastaisista aineist' yhdistetty; Niin lempi, viha, hellyys, uhka kiehuu Ijäti rinnassan', mi huojentuu Vaan silloin, kun ma sodan hälinähän Rutosti rynnän, tai kun kylmän jäykäll' Uskollisuudell' aimo veikkoon liityn. Niin Aksel Thordinpoikaan liittynyt Ma olen. En ma rakastaa voi itse, Mut huojennusta tunnen, lempivää Kun autan. Häntä seurasin; mä tiesin, Ett' olet täällä. Kuolinvuoteellansa Pyhästi määräs äitini, ett' täällä Sun luonas kävisin. Hän kyllä ties, Ett' olit rautapaidan munkkikaappuun Sa vaihtanut; hän hartahasti pyysi Mun kerran sulle tuomaan elämänsä Jäähyväiset. Suo anteeks! Sodan melskees' Sen kymmenkunnan vuotta laiminlöin. Yht'äkkiä nyt matka Akselin Mua siitä muistutti ja herätti Mun omatunton'. Ehkä synkkä mielen' On ollut mulle rangaistus, mi taukoo, Kun äitin' olen viime tahdon tehnyt. Arvoinen isä! Tuiman pääni päälle Kätenne pankaa, siunaus mulle suokaa!

(Lankee polvillensa)

ERLAND. Jumala siunatkoon sua!

WILHELM. Kiitos! Kaikki Se lievensi. (Nousee ylös.) Täss' yhdynnässä näen Ma taivaan viittauksen. Hyvä vanhus! Jo monta vuotta sitte morsios Sa kadotit; — tää rinta lemmeltä On lukittu; — mut kaks täss' erotettiin Sydäntä, lempimähän luodut vaan. Niin, isä arvoinen, me kaksi, toinen Avioliiton onnettoman uhriks Ja toinen hedelmäksi tullut, — me Tuonlaista estäkäämme liittoa: — Pelastakaamme ystävämme.

ERLAND. Miten, Mun poikani?

WILHELM. Se riippuu sinusta, Niin minä heidät pelastan.

ERLAND. Vaan miten?

WILHELM. Valmiina, purjeissaan viel' laivamme On vuonoss'; ankkurin kun nostaa, voi Se rannan jättää. Valpur luostariin On viety. Sinne kautta kirkon vaan Käy tie. Ja estääksensä Valpurin Poisryöstämistä, jota Hakon pelkää, Tuleepi Knuuti kahdenkymmenen Ritaripojan kanssa yöksi kirkon Ovelle vahtiin sekä ilmoittaa, Jos vähäinenkin kuuluu hiiskaus.

ERLAND. Ja moinen varoisuus, mi pelastuksen Saa mahdottomaks, ilahuttaa sua?

WILHELM. Varoisuus yksin pelastusta auttaa. Jos kirkon raudoitetut, raskaat ovet Lukittaisiin, ei pelastusta ois. Huomenna Hakon aikoo Valpurin Jo linnaan viedä morsiamenaan, Mut läpi ritar'joukkion, vaikk' onkin Kakskymmen-lukuinen se, musta munkki Viel' yhdeskolmatta, ma raivaan tien.

ERLAND. Kahakka melskett' eikö nosta, linnan Uroita herätä?

WILHELM. Ei tahrata Saa kirkon pyhää laattiata karskein Ritaripoikain kunnon verellä. Velvollisuuttaan noudattavat he Ja kuninkaansa käskyä. Ma neuvon Paremman tiedän.

ERLAND. Minkä, poikani?

WILHELM. Tuo kulta-arkku yli alttarin, Se eikö ole pyhän Olavin? Ja eikö kansa luule, että hänen Ruumiinsa usein, eri sattumoissa, Puol'yönä nousee ylös haudastansa Pahoja aavehena peloittaakseen, Hyville sorretuille avuksi?

ERLAND. Niin jokahinen uskoo.

WILHELM. Eikö hänen Hopeankirjaeltu kaappunsa Ja kultakypärinsä, rautakeihääns' Sun, arkkipiispan, talless' ole?

ERLAND. On.

WILHELM. Siis Aksel pelastuu.

ERLAND.

Sä, ystäv', aiot —

WILHELM. Epäätkö, että pyhä kansantaru Voi joskus hyvän hyödyks vaikuttaa Niin kuin se, käytettynä väärin, usein Voi synnin voitoks vaikuttaa?

ERLAND. En! — Ei Se ole synti. — Jumal' anteeks antaa Vähäisen viattoman petoksen, Min hätätila hyväin hyödyks vaatii.

WILHELM. Petoksen? Ken saa petokseks sen? Itse Arvoinen isä, itse tulee pyhä Olavi verhottuna minuun; hänen Ma haamuns' olen. Haamu eikö ole Ijäisen hengen ajallinen muoto?

ERLAND. Ei muuksi voi sit' ymmärtää.

WILHELM. No niin, ma Olavi pyhän kalma muoto olen. Sen aatteen johti mieleeni hän itse, Mä hänen tosihaamunansa tulen.

ERLAND. Mun poikani! Kuink' kovin palavat Sun tummat silmäsi.

WILHELM. Mun aatteeni Iankaikkisuudessa on mieluisimmin; Ja henkein valtakunta monta kertaa On silmäin eteen mulle ilmestynyt. — Ma toimihini riensin laivaan, jonka Kannelle ylen helle päivä paahtoi. Ja sieltä kiidätin mä kirkkoon taas, Läss' ollakseni vihkimyksissä. Ma liian varhain tulin. Vilvakkaalta Minusta kirkko tuntui hiljainen; Ma uupunut kun olin työstäni Ja ympär' olin monet kerrat käynyt Pyhiä alttareita katsellen Ja nimet lukein hautakivissä. Niin tuonne kuorin loukkoon istahdin Ma vihdoin viereen pylvään, jossa vanhat Vihertynehet vaskivarukset Ja voitonsaaliit, lipunsiekaleet, Nuo urhouden muistot, riippuvat. Ma viistoon pyhän Olavin kult'arkust' Unehen vaivuin; levoton mun oli Uneni, surullinen. Sillä kaiken, Mi täällä tapahtui, mä ikään niin Kuin kautta himmen usvan näin. Kun munkki Pahikko liinan halkais', syöksähdin Ma vihaisena pystyyn, rientääkseni Avuksi Aksel ystävälleni. Vaan — kauhull' alas jälleen vaivuin, sillä Kun liina halkes, auki irtaantui Tuon pyhän kulta-arkun kansi tuolla Ja arkuss' seisoi kiivastunut mies Ja katsoi munkkiin.

ERLAND. Minkä muotoinen?

WILHELM. Väkevän urhon, keskikokoisen, Keltainen tukka, silmät siniset, Ja liina hurmeinen sen kädess' oli; Hän sitä painoi vasten haavaansa.

ERLAND. Haa, pyhän Olavin se oli haamu.

WILHELM. Hän ylös pylvään tamineisiin näytti Ja huus': "sun ensi yönä pitää minun Asussan' kavaluutta rankaiseman Ja rakkautta puoltaman. Sen liekki Jalosti leimutkoon!" Näin lausuttuaan Hän äkkiin katosi. Ja herätessän' Ma kuulin, kuinka kirkon ovess' ääneen Kuningas käskyn munkillensa antoi.

ERLAND. Valio Wilhelm, mua seuraa nyt! Ma valmis olen.

WILHELM. Viel' ei ole aika. — Kun päivä laskenut on läntehen Ja kaste kylmä hautain kivet peittää; Kun miehen mieleen tunkee epäilys Ja tuska synninorjan tuntohon; Kun kirkon peittää pyhä pimeys, Yölamppu haudoille luo himmen valon Ja kello kaksitoista kumahtaa, Ja huuhkaja kun huutaa, kukko laulaa — Niin ruhtinaallisessa loistossansa Olavi puol'yön kuninkaana nousee Pahoille kauhuks, turmaks ilkiöille Ja hikiliinallansa pyyhkimään Viattomien silmäin kyyneleet.