ÄITI (continued 2)

— Huolehtiminen ratsusta ja sopivan tien valinnasta kuuluu minun velvollisuuksiini.

Pappi tarjosi vartialle viiniä. Periaatteesta tämä aina kieltäytyi nauttimasta mitään, edes viinilasia. Mutta tuona hetkenä hänen mielestään hänen maallinen velvollisuutensa ja papin hengellinen velvollisuus siinä määrin sointuivat yhteen, että hän suostui tarjoukseen. Juotuaan hän kaasi viimeisen tilkan maahan — maaemon oli saatava osansa kaikesta ihmisen nauttimasta ravinnosta — ja kiitti sotilaallisesti. Silloin Paulo huomasi koiran heiluttavan vilkkaammin häntäänsä ja katselevan häntä ystävällisin silmin.

Antioco avasi nyt ketterästi oven ja jäi ruokasaliin odottamaan. Hän oli pahoillaan, että äitinsä tuona päivänä turhaan sai odottaa papin käyntiä. Istuihan hän vasiten tuota tärkeää tilaisuutta varten puhdistetussa viinituvassa, tarjotin valmiiksi varustettuna. Mutta velvollisuus ennenkaikkea.

— Mitä minun on otettava mukaan? kysyi poika matkien vartian juhlallista äänenpainoa. Otanko päivänvarjonkin?

— No kaikkea päähäsi pälkähtää. Sinne lähdetään ratsain. Eihän sinun oikeastaan tarvitsisi tulla mukaan. Mutta jos tahdot, voit istua satulani takana.

— Minä kyllä kuljen jalan. En koskaan väsy.

Muutama hetki myöhemmin poika oli valmiina lipas kädessä ja punainen mekko käsivarrella. Omasta puolestaan hän olisi kernaasti ottanut päivänvarjonkin mukaan, mutta täytyi noudattaa esimiehen määräystä.

Hänen odottaessaan pappia kirkon edustalla kaikki ryysyiset pojat, joiden tavallinen temmellystanner kirkkopiha oli, keräytyivät uteliaina hänen ympärilleen uskaltamatta kuitenkaan tulla liian lähelle, katsellen lipasta kauhunsekaisella kunnioituksella.

— Näytä sitä oikein läheltä, sanoi yksi heistä.

— Pysykää loitolla. Muuten usutan kimppuunne vartian koiran.

— Vartian koiran? Ethän itse uskalla mennä sitä lähellekään.

— Minäkö? Antioco sanoi ylpeästi hymyillen.

— Sinä juuri. Ja luulet kaiketi olevasi itse Herra Jumala, kun sinulla on Jumalan ruumis kädessä.

— Minä sinun sijassasi, sanoi muuan huimapää, pötkisin tieheni lippaineni ja tekisin tuhat taika-temppua pyhällä öljyllä…

— Mene matkoihisi, senkin hevospaarma! Nina Masian ruumiista lähtenyt riivaaja näyttää menneen sinun ruumiiseesi.

— Häh? Riivaajako?

— Niin juuri, sanoi Antioco arvokkaasti, tänään iltapäivällä "hän" ajoi paholaisen Nina Masiasta. Tuossa se tyttö tuleekin.

Taluttaen tyttöä kädestä leski tuli ulos pappilan ovesta. Pojat ryntäsivät häntä vastaan, ja muutamassa silmänräpäyksessä uutinen ihmeestä levisi ympäri kylää. Silloin saatiin nähdä melkein samanlainen näky kuin papin saapuessa paikkakunnalle. Koko kylän väki kokoontui kirkon eteen, ja Nina Masia nousi äitinsä taluttamana kirkon portaille. Seisoessaan siellä ruskeana ja jäykkänä kuin puukuva, vihreät silmät ja punainen huivi pistäen esiin, hän tuona hetkenä näytti tämän vielä taikauskoisen vakaumuksen kannalla olevan yksinkertaisen rahvaan epäjumalalta.

Naiset itkivät ja tahtoivat käsin kosketella häntä. Tällävälin oli vartia saapunut koirineen, ja pappi ratsasti aukean paikan poikki. Jonossa kulkien, rukouksia mutisten rahvas riensi vastaanottamaan häntä. Pappi viittasi kädellään kiitellen oikealle ja vasemmalle. Mutta tämä rahvaan mielenosoitus teki hänet alakuloiseksi, tai oikeammin se oli hänelle vastenmielinen. Saavuttuaan siihen kohtaan, mistä tie alkoi laskeutua rinnettä alas, hän pysähdytti hevosensa ja näytti aikovan puhua jotakin. Mutta seuraavassa tuokiossa hän kannusti ratsua ja karautti pois. Epätoivoinen vaisto ajoi häntä pakenemaan laaksoon, katoamaan olemattomiin sille autiolle aavikolle, joka avautui hänen eteensä.

Tuuli kiihtyi. Iltapäivän auringon paahteessa kaikki puut ja pensaat värähtelivät kiiltävinä. Joenpinta kuvasteli taivaan sineä, ja myllyn ratas näytti jauhavan jalokiviä. Vartia, hänen koiransa ja Antioco lipas kädessä astuivat jäljessä totisina, arvostaan tietoisina. Pappi alkoi nyt ratsastaa käymäjalkaa. Joen toisella puolen maantie jatkui polkuna nousten vuoren tasannetta kohti. Kiviä ja muurinkatkelmia, juurinen irtinyhdettyjä puita ja sinivatukkapensaita oli polun varsilla. Länsituuli puhalsi ilmaan leppoisaa lämpöä ja kuljetteli vahvoja tuoksuja, aivan kuin se olisi riuhtaissut mukaansa ja siroitellut ympärilleen ajuruohoa ja metsäruusuja.

He nousivat yhä ylemmäksi vuorenrinnettä. Kun polun mutkassa kylä häipyi näkyvistä, ympäröi heitä vain tuulen henki, kalliot ja auer, joka näköpiirin rajalla sulatti yhteen taivaan ja maan.

Tämäntästä koira haukkui, ja villit koirat tuntuivat vastaavan. Mutta se olikin vain kaiku.

Puolitiessä pappi pyysi Antiocoa nousemaan satulan taakse istumaan. Mutta poika epäsi tarjouksen luovuttaen vain, vaikka vastenmielisesti, ratsastajalle lippaan. Sitten hän yritti keskustella vartian kanssa. Turha yritys. Vartia piti asemaansa erikoisen tähdellisenä ja pysähtyi vähän päästä rypistäen otsaansa. Nykäisten lakinlippaa alemmaksi silmille hän loi katseen ympärilleen, ikäänkuin kaikki läheiset maat olisivat olleet hänen tiluksiaan ja kuin niitä olisi uhannut vaara. Silloin koirakin aina seisahtui ja veti väristen ilmaa sieraimiinsa.

Kaikki oli kuitenkin rauhallista ja turvallista tuona lempeätuulisena iltapäivänä. Keskellä tätä kivi- ja pensaserämaata ilmestyi silloin tällöin kallioiden huipuille vain nopeajalkaisia vuohia, jotka tummina häämöttivät rusopilvien taustaa vastaan.

Heidän eteensä avautui nyt graniittimöhkäleiden peittämä rinne. Se näytti vesiputoukselta, jonka muodostivat ihmeellisen kevyesti päällekkäin kasautuneet kivilaatat.

Antioco tunsi tämän paikan, sillä hän oli kerran käynyt täällä isänsä kanssa. Papin ratsastaessa mutkittelevaa polkua ja vartian seuratessa häntä uskollisesti poika kiipesi kivilaatalta toiselle ja saapui ensimmäisenä iäkkään metsästäjän majalle.

Se oli kyhätty oksista ja sitä ympäröi kalliolohkareiden muodostama luonnollinen valli, jota vanhus, vahvistaakseen tätä muinaisajan linnaketta, oli tukenut toisilla kivillä.

Aurinko paistoi sinne vinosti kuin kaivoon. Taivaanranta oli kolmelta taholta näkymättömissä, mutta oikealla jäi kahden kallion välille aukko, josta vilkkui siintävässä etäisyydessä hopeainen juova — meri.

Vanhuksen pojanpoika pisti oviaukosta esiin mustakiharaisen päänsä.

— He tulevat, ilmoitti Antioco.

— Ketkä?

— Pappi ja vartia.

Mies syöksyi ulos nopsana ja karvaisena kuin vuohensa, kiroten vartiaa, joka alinomaa sekaantui toisten asioihin.

— Katkaisen siltä kylkiluut, niin hän uhkasi! Mutta huomatessaan vartian koiran hän väistyi. Vanhuksen koira meni tulokasta vastaan, ja molemmat eläimet nuuhkivat toisiaan tervehdykseksi.

Antioco otti taas lippaan käteensä ja istuutui kivelle vastapäätä vallin aukkoa. Siitä näkyi kosolti musta- ja harmaajuovaisia metsäsianvuotia ja kultatäpläisiä näädännahkoja, jotka oli levitetty kalliolle kuivamaan. Ja majan sisälle oli levitetty toisia taljoja, joilla lepäsi vanhuksen musta vartalo. Hänen tummia kasvojaan ympäröi valkoisten hius- ja partakarvojen kehys, joka vivahti kuoleman kirkkaaseen sädekehään.

Pappi kumartui kuolevan puoleen tehden hänelle kysymyksiä, mutta vanhus ei vastannut. Hän oli sulkenut silmänsä, hänen huulensa olivat siniset, ja suupielessä oli veripisara.

Muutaman askeleen päässä majasta istui vartia kivellä; koira loikoi hänen jalkojensa juuressa. Hän tuijotti sisälle majaan paheksuen sitä, että kuoleva vastoin lakia ei lausunut viimeistä tahtoaan. Antioco katsoi veitikkamaisesti sinnepäin ajatellen pahanilkisesti, että vartia olisi kaiketi mielellään usuttanut koiransa tuon vanhan juropään kimppuun.

* * * * *

Sisällä majassa pappi tämäntästä kumartui kuolevan puoleen puristaen yhteen kätensä. Hänen korkea otsansa tuntui painavan väsyneitä kasvoja, ja huulet rypistyivät kuvastaen inhoa.

Hänkin vaikeni nyt. Hän näytti unhottaneen, miksi oli siellä, ja kuuntelevan ainoastaan tuulen suhinaa, joka kuulosti etäiseltä merenkohinalta. Äkkiä vartian koira rupesi ulkona haukkumaan, ja Antioco kuuli ylhäältä ilmasta siipien havinaa. Hän kääntyi ja näki kallioiden yläpuolella liitelevän vanhan metsästäjän kesyn kotkan, jonka vahva nokka oli kuin pieni sarvi ja jonka viuhkamaiset suuret mustat siivet hitaasti soutelivat, halkoen ilmaa.

* * * * *

Paulo ajatteli itsekseen:

— Näin ihminen muuttaa manalle. Tämä mies pakeni ihmisten luota, koska hän pelkäsi murhaavansa tai tekevänsä liiaksi syntiä. Nyt hän on tuossa kuin kivi kivien joukossa. Kolme- tai neljäkymmentä vuotta kestäneen maanpakolaisuuden kuluttua olen minäkin samassa tilassa. Ja tänä iltana hän kenties vielä odottaa minua…

Silloin kuoleva liikahti. Henki ei siis vielä ollut lähtenyt hänestä. Elämä kyti vielä hänessä, sitkeänä kuin kotka ulkona kallioilla.

— Parasta olisi, jos viettäisin yön täällä. Jos saan tämän yön kulumaan kohtaamatta häntä, olen pelastettu. Rohkeutta, Paulo!

Hän poistui majasta ja istuutui ajatuksiinsa vaipuneena Antiocon viereen. Auringonlasku punasi jo taivaan rannan. Valliaitauksen sisällä olivat venyneet jo pitkiksi kallioiden ja pensaiden varjot, jotka tuulessa värähtelivät. Paulo ei voinut mielessään ratkaista, kumpi hänen aikeistaan oli voimakkaampi.

— Vanhus ei enää puhu, kuolinkamppailu on alkanut. Nyt annamme hänelle viimeisen voitelun. Jos hän kuolee, täytyy ryhtyä toimenpiteisiin ruumiin siirtämiseksi kylään. Olisi oikeastaan tarpeellista, — hän vielä ajatteli rohkenematta päättää lausetta, — jäädä tänne yöksi.

Antioco nousi ja valmisti kaiken viimeistä voitelua varten. Hän avasi lippaan, niin että sen hopeahaat helisivät, otti esille ehtoollisliinan ja maljan, kääri auki kaavun ja heitti sen hartioilleen. Näytti siltä, kuin hän olisi ollut pappi.

Kun kaikki oli kunnossa, he palasivat majaan, missä kuolevan pojanpoika polvistuneena piti koholla vanhuksen päätä.

Antioco laskeutui polvilleen toiselle puolelle; hänen kaapunsa liepeet levisivät maahan. Hän peitti istuimena käytetyn kiven ehtoollisliinalla. Hopeamalja heijasteli kaavun punaa.

Vartiakin polvistui ulkona koiransa viereen.

Pappi voiteli vanhuksen otsan ja noiden käsien pivon, jotka eivät koskaan olleet tahtoneet tehdä väkivaltaa, ja jalat, jotka olivat kantaneet hänet kauas ihmisistä, joita hän piti ilmettynä pahana.

Mailleen menevä aurinko lähetti majaan viimeisen valonvälähdyksensä, jonka hohteessa kuolevan ja papin välissä seisova Antioco näytti palavalta kekäleeltä kahden sammuneen tuhkakasan keskellä.

— Täytyy palata, ajatteli Paulo — ei ole syytä jäädä tänne.

— Hänen tilansa on vakava — hän sanoi astuessaan ulos majasta; hän on jo menettänyt tajuntansa. Jonkun tunnin kuluttua hän on kuollut. Täytyy huolehtia ruumiin siirtämisestä. Ja taas hän olisi tahtonut lisätä: — Pitäisi viettää yö täällä. Mutta hän häpesi verukettaan.

Toiselta puolen sisäinen ääni kehoitti häntä olemaan liikkeellä ja palaamaan kylään. Illan laskeutuessa synti taas kohotti ääntään ja kietoi hänet varjoverkkoonsa. Hän tunsi sen ja pelkäsi sitä. Mutta sisimmässään hän oli valveilla; hän tunsi, että hänen omatuntonsa oli valpas ja valmis tukemaan häntä.

— Kunhan vain jaksan tämän yön olla häntä näkemättä, olen pelastettu.

Jospa joku olisi pidättänyt häntä! Jospa vanhus nousisi ja tarttuisi hänen kaapunsa helmaan.

Hän istuutui vielä kerran ja koetti voittaa aikaa. Aurinko oli jo kadonnut vuoriston ylätason äärimmäisen reunan taakse. Tammien rungot piirtyivät selvinä punaista taivaanrantaa vastaan kuin tummaa holvikatosta kannattavan pylväskäytävän pilarit. Ei edes kuolema häirinnyt tämän jylhän yksinäisyyden rauhaa.

Paulo tunsi olevansa väsynyt. Samoin kuin aamulla alttarin edessä häntä halutti nyt paneutua pitkäkseen kiville ja nukkua.

Tällävälin oli vartia omalla vastuullaan tehnyt päätöksen. Hän oli vuorostaan polvistunut kuolevan viereen ja mutissut jotakin hänen korvaansa. Pojanpoika katseli häntä epäluuloisesti ja vähän ivallisestikin.

Vartia lähestyi pappia ja virkkoi:

— Nyt, kun olette tehnyt velvollisuutenne, voitte poistua rauhassa. Lopusta pidän minä huolen.

Hän lisäsi:

— Kuoleva ei enää puhu, mutta hänen ilmeestään olen älynnyt, että hän on järjestänyt kaikki asiansa. Nicodemus Pania — hän virkkoi kääntyen pojanpojan puoleen — voitko omantuntosi mukaisesti vakuuttaa meille, että voimme huoleti lähteä?

— Lukuunottamatta pyhää voitelusakramenttia olisitte hyvin voineet olla tulematta. Mitä sinua minun asiani liikuttavat?

— Pitää kunnioittaa lakeja. Äläkä huuda noin kovaa, Nicodemo Pania.

— Riittää jo, sanoi pappi viitaten majaa kohti.

— Kirkkoherra opettaa meille, että tärkein velvollisuus elämässä on velvollisuus omaa itseään kohtaan, huomautti vartia syvämietteisesti.

Pappi kavahti pystyyn näiden sanojen satuttamana. Kaikki koski nyt hänen sydämeensä, ja hänestä tuntui, kuin Jumala itse ihmisten kautta ilmoittaisi hänelle tahtonsa.

Hän nousi ratsun selkään ja sanoi vanhuksen pojanpojalle:

— Älä jätä isoisääsi, ennenkuin hän on vetänyt viimeisen henkäyksensä. Jumala on suuri, emmekä koskaan tiedä, mitä voi tapahtua.

Nuori mies saattoi pappia kappaleen matkaa.

— Kuulkaahan, hän sanoi papille, kun he olivat niin kaukana, ettei vartia voinut kuulla heidän sanojaan. — Isoisä antoi minulle rahansa. Olen piilottanut ne tänne kainalokuoppaani. Ei niitä ole varsin paljon, mutta ovatko nämä vähät nyt minun?

— Jos hän on antanut ne yksinomaan sinulle, ovat ne todella sinun, vastasi pappi ja kääntyi katsomaan, tulivatko toiset jäljessä.

Todella he tulivat. Antiocolla oli kädessään sauva, jonka hän oli taittanut itselleen rautatammen oksasta. Vartia, jonka lakinlippa ja pitkävartiset saappaat kiilsivät iltaruskon valossa, kääntyi ennen poistumistaan majaa kohti ja tervehti sotilaallisesti. Hän teki kunniaa kuolevalle.

Ja kotka näytti vastaavan kalliokomerostaan leväyttäen viimeisen kerran siipiään, ennenkuin nukahti.

* * * * *

Varjot nousivat nopeasti laaksosta ja verhosivat ennen pitkää vaeltajat. Mutta tienmutkassa joen tuollapuolen kylästä kajastava tulenvälke valaisi heidän kulkuaan. Näytti siltä, kuin kylässä olisi syttynyt tulipalo. Isot liekit loimusivat kukkulalla, ja vartia erotti tarkoilla silmillään useita ihmishahmoja, jotka liikkuivat kirkon edessä olevalla aukiolla.

Oli lauantai, ja melkein kaikki miehet olivat palanneet kotiin. Mutta se seikka ei vielä selittänyt, mitä nuo tulet ja tuo tavaton liike merkitsivät.

— Minä tiedän, mitä tuo on, huudahti Antioco iloisesti. — He odottavat meidän paluutamme juhliakseen Nina Masian ihmettä.

— Oletpa sinä lapsellinen, Antioco, virkahti pappi, mutta katseli samalla kauhistuen kylän alapuolella olevaa tulien valaisemaa rinnettä.

Vartia ei lausunut mielipidettään. Mutta äänettömästi paheksuen hän ravisti koiran vitjoja. Eläin haukkui, ja jylseä kaiku vastasi laaksosta. Ahdistuksissaan pappi arveli, että salaperäinen ääni esitti hänelle vastalauseensa nuhdellen häntä senjohdosta, että hän väärinkäytti seurakuntalaistensa yksinkertaisuutta.

— Millaisiksi olen tehnyt heidät? hän kysyi itseltään. Olen pettänyt heidät, niinkuin olen pettänyt itsenikin. Jumala, ole meille kaikille armollinen!

Sankarilliset ajatukset sukelsivat esiin hänen mielestään. Hän pysähtyisi keskelle noita uskovaisia ja tunnustaisi syntinsä ja kurjuutensa. Hän avaisi heille sydämensä, hän näyttäisi heille viheliäisen sydämensä surunliekin, joka leimuaisi hehkuvammin kuin palavat risut kukkulalla.

Mutta toinen ääni hänen sisässään lausui:

— He juhlivat uskoaan. Sinua juhliessaan he juhlivat Jumalaa. Sinulla ei ole oikeutta tunkeutua tuskinesi heidän ja Jumalan väliin.

Mutta vielä syvemmältä tuleva ääni sanoi:

— Ei, se ei ole niin. Sinä olet pelkuri. Pelkäät kärsimystä, todellista paloa.

Ja mitä lähemmäksi kylää ja ihmisiä he tulivat, sitä levottomammaksi hän kävi. Mitä tehdä? Hänestä tuntui, kuin varjot ja valot, joita kukkulalla palavat tulet loivat ympärilleen joka kivelle, joka korrelle, olisivat purkautuneet esiin hänen sydämestään. Mutta kumpi oli totta: valo vai varjo?

Hän muisteli tuloaan kylään takavuosina. Äiti oli seurannut häntä vapisten, niinkuin ohjataan lapsen ensiaskelia.

— Nyt olen hänen silmissään langennut… Ja hän luulee jälleen nostaneensa minut, mutta olenkin saanut kuolettavan haavan. Hyvä Jumala, hyvä Jumala!

Sitten hän hetkeksi tunsi helpotusta ajatellessaan, että tämä tilapäinen juhla hiukan haihdutti hänen kärsimystään, ehkäpä pelasti hänet vaarasta…

— Kutsun jonkun luokseni pappilaan. Siten saan illan kulumaan. Vieras viipyy myöhäiseen… Jos aamuun asti kestän, olen pelastettu.

Jo saattoi erottaa miesten suippopäähineet ylhäällä kirkkoaitauksen vierillä, missä liekit eri puolilla kirkkoa hulmusivat kuin punaiset liput. Kellot eivät soineet, mutta hanuri säesti surullisilla sävelillään ympärillä haihattelevaa valonväreilyä.

Silloin syttyi kellotapulin yläpuolelle hopeatähti, joka kädenkäänteessä hajosi ja kiiltävinä siruina levisi ilmaan. Samalla kajahti pyssynlaukaus, jonka kaiku toisti laaksossa. Kuului ilonhuuto, ja sitten kohosi uusia ilotulituksen ihmeitä ilmoille ja sateli alas, ja laukauksia pamahteli houkutellen kaikuja laaksosta. Paukutettiin pyssyjä kuin suurten juhlapäivien iltoina.

— Ovat tulleet hulluiksi! murahti vartia ja syöksyi eteenpäin vetäen vitjoista koiraa, joka haukkui äkäisesti, kuin olisi ollut kysymys kapinan kukistamisesta.

Antiocon sitävastoin teki mieli itkeä. Hän katseli pappia, joka istui kookkaana hevosen selässä; molemmat näyttivät mustilta häikäisevässä valossa, ja pappi tuntui pojasta kulkueessa ratsastavalta pyhimykseltä.

Sitten hän ajatteli:

— Äiti ansaitsee kolikoita tänä iltana, kun kaikki nuo iloiset ihmiset tulevat viinitupaan.

Hän tunsi itsensä niin iloiseksi, että riisui yltään punaisen kaapunsa ja heitti sen olalleen. Sitten hän pyysi papilta lupaa saada kantaa pyhää lipasta, mutta piti yhä sauvaa kädessään. Ja näin hän astui kylään kuin yksi Itämaan viisaista.

Vanhan metsästäjän pojantytär puhutteli pappia oveltaan ja tiedusteli isoisänsä vointia.

— Kaikki on hyvin, pappi vastasi.

— Hän voi siis paremmin?

— Isoisäsi on tällä hetkellä jo siirtynyt elämän tuolle puolen.

Tyttö päästi huudon. Se oli ainoa sorasävel tämän juhlan riemusoitossa.

Pojat riensivät jo pappia vastaan. He ympäröivät hevosen kuin hyttysparvi ja seurasivat sitä tiheänä ryhmänä pikkutorille asti. Siellä ei väkijoukko ollut niin runsas, kuin miltä se varjojen monistamana kauempaa oli näyttänyt. Vartian ja hänen koiransa läsnäolo oli luonut ympäristöön jonkinverran järjestystä.

Miehet pysyttelivät lähellä aitausta tulien valaisemien puiden juurella. Toiset joivat viiniä Antiocon äidin pienen viinituvan edustalla. Naisia, nukkuvat rintalapset sylissä, istui kirkon portailla, keskellään Nina Masia, joka kyykötti hiljaa kuin uninen kissa.

Keskellä toria seisoi vartia koiransa kera näyttäen juhlalliselta kuvapatsaalta.

Papin tultua perille kaikki lähtivät liikkeelle ympäröiden hänet. Mutta hän oli salaa hoputtanut hevostaan, joka alkoi nopeasti astella kirkon toiselle puolelle, missä sen omistajan talo oli.

Silloin tuo omistaja, joka istui viininjuojien joukossa viinituvan edustalla, riensi esiin lasi kädessä ja pysähdytti ratsun suitsista:

— Seis, hepo, minne kiire? Isäntäsi on tässä.

Hevonen seisahtui ojentaen turpaansa, ikäänkuin olisi tahtonut juoda viiniä isäntänsä lasista. Pappi teki liikkeen astuakseen alas hevosen selästä, mutta mies piti kiinni hänen jalastaan ja vei hevosen ja ratsastajan viinituvan eteen ojentaen lasin tuttavalleen, jolla oli pullo kädessä.

Kaikki miehet ja naiset ryhmittyivät heidän ympärilleen. Keskellä oviaukkoa, johon valovirta heijastui, seisoi Antiocon kookas mustalaisnaista muistuttava äiti, jonka kasvot kirkkaassa valaistuksessa näyttivät kuparinvärisiltä, ja katseli hymyillen tätä näkyä. Äitiensä sylissä heränneet pienokaiset vääntelivät säikähtyneinä jäseniään pannen liikehtiessään välkkymään koralli- ja kulta-amuletit, joilla kaikki naiset, köyhimmätkin, olivat koristautuneet. Ja keskellä joukon harmaata aallehtimista hevosen selässä istuva pappi todella näytti laumansa ympäröimältä paimenelta.

Valkopartainen vanhus laski kätensä papin polvelle ja kääntyi rahvaan puoleen.

— Kuulkaa, hyvät ihmiset, — hän virkkoi liikutuksesta vapisevalla äänellä — tämä on totisesti oikea Jumalan mies.

— Juokaa siis, arvoisa kirkkoherra, ja eläköön viini! huusi hevosen omistaja ojentaen papille lasin, jonka tämä otti käteensä nostaen sen nopeasti huulilleen. Mutta hänen hampaansa kalisivat. Tulien häikäisevässä valossa punainen viini näytti hänestä vereltä.

* * * * *

Paulo istui ruokapöydän ääressä ruokasalissa, jota öljylamppu valaisi. Isona ja punertavana nousi kuu vaalealle taivaalle kukkulan takaa, joka pienen ikkunan kehystämänä näytti vuorelta.

Hänellä oli vieraina äskeinen valkopartainen vanhus, hevosen omistaja ja pari muuta kylän miestä, jotka hän oli kutsunut seurakseen. Juotiin, laskettiin pilaa ja kerrottiin metsästysjuttuja. Valkoparta, metsänkävijä hänkin, arvosteli Kuningas Nicodemoa. Sillä, väitti hän, tuo vanha erakko ei harjoittanut metsästystä Jumalan lain mukaisesti.

— En tahdo parjata häntä hänen viimeisinä hetkinään, mutta totuuden nimessä on minun sanottava, että hän kävi metsällä ainoastaan saaliinhimosta. Viime talvena hän yksistään näädännahoilla ansaitsi tuhat liiraa. Jumala sallii eläimiä tapettavan, mutta ei salli, että niitä kidutetaan. Nicodemo pyydysteli niitä ansoillakin, ja sehän ei ole luvallista, sillä elukat kärsivät niinkuin mekin, ja kauheita mahtavat olla nuo hetket ansassa. Niinpä minä näillä omilla silmilläni kerran näin ansan, jossa oli jäniksen käpälä. Ymmärrättekö? Ansaan joutunut jänis oli kalvanut lihan käpälästään ja sitten jyrsinyt luunkin poikki, päästäkseen vapaaksi. Ja mitä Nicodemo muutoin teki rahoilla? Pisti ne piiloon. Pojanpoika juo ne parissa päivässä.

— Raha on olemassa sitä varten, että se pannaan menemään, sanoi hevosen omistaja, joka mielellään kerskaili. — Minä esimerkiksi olen aina tuhlannut rahani pelkästä huvittelunhalusta tekemättä kenellekään pahaa. Kerran eräänä juhlapäivänä, kun ei ollut parempaakaan tekemistä, pysähdytin seulakauppiaan, joka kulki ohi seulakuormineen. Ostin häneltä kaikki hänen seulansa ja panin ne pyörimään toria pitkin ja juoksin itse jäljessä potkien niitä jaloillani. Tuossa tuokiossa koko kylän väki oli perässäni huutaen ja nauraen. Ja pojat ja nuoret miehet, vieläpä joku vakava ukkokin, rupesivat minua matkimaan. Se oli sitten lystiä, jonka kaikki vielä tänään muistavat. Joka kerta kun pappivainaja näki minut, hän huusi jo kaukaa: — No, Pasquale Masia, vieläkö sinulla on seuloja, jotka voi panna pyörimään?

Vieraat nauroivat. Pappi vain näytti hajamieliseltä, oli kalpea ja väsynyt. Vanha valkoparta, joka katseli häntä hyvin kunnioittavasti, nyökäytti toisille merkiksi, että oli jo aika lähteä. Jumalan palvelija oli jätettävä pyhään yksinäisyyteensä ja hyvin ansaittuun lepoon.

Kutsuvieraat nousivat kaikki yhtä haavaa kumartaen jäähyväisiksi. Paulo oli taas yksin lampun häilähtelevässä valossa, jota lisäsi ikkunasta sisääntulviva kuutamo. Ulkoa kuului miesten rautanastasaappaiden kopina heidän poistuessaan kivettyä tietä pitkin.

Oli vielä liian aikaista mennä levolle. Vaikka Paulo tunsi olevansa lopenväsynyt ja niskansa olevan kuin poikki koko päivän kantamastaan taakasta, hänen ei ollenkaan tehnyt mieli nousta yläkerrassa olevaan huoneeseensa.

Äiti oli vielä keittiössä; Faulo ei tosin nähnyt häntä, mutta tunsi, että hän valvoi samoin kuin tuona ensimmäisenä yönä.

Ensimmäisenä yönä! Hänestä tuntui, kuin hän olisi kauan nukkunut ja äkkiä herännyt, ja kuin hänen Agnesen luota tultuaan tuntemansa ahdistus, yölliset ajatukset, kirje, messu, retki vuorelle, kyläläisten mielenosoitus — kuin kaikki olisi ollut unennäköä. Todellinen elämä alkoi vasta nyt. Hän astuu ulos… pari askelta, kymmenen askelta… avaa oven, palaa hänen luokseen… Todellinen elämä alkoi vasta nyt.

— Kenties hän ei enää odota minua…

Hän tunsi polviensa herpaantuneina notkuvan. Ja jälleen kauhu valtasi hänet, mutta se ei johtunut ajatuksesta palata hänen luokseen, vaan ajatuksesta, että hän oli alistunut kohtaloonsa ja alkoi unhottaa.

Ja hän vaistosi, että suurin suru hänen sisimmässään vuoristosta paluun jälkeen oli ollut täydellinen tietämättömyys lemmitystä, hiljaisuus ja ero.

Todellinen kuolema kohtaisi häntä, jos Agnese herkeäisi rakastamasta häntä.

Hän peitti kädellä kasvonsa, koetti nähdä edessään hänen kuvansa ja oli kuulevinaan lemmittynsä moittien sanovan:

— Voi Paulo, ethän voi unhottaa lupauksiasi.

Kuinka voisitkaan unhottaa niitä? Puristithan ranteitani voimakkailla käsilläsi ja sanoit: 'Olemme yhteenliitetyt elämässä ja kuolemassa'. Onko mahdollista, että näin voit unhottaa kaiken?

Hän painoi sormillaan niskaansa ja kaulaansa. Häntä tuntui tukahduttavan.

— Pahahenki on kietonut minut paulaansa. Hänen mieleensä muistui jänis, joka oli jyrsinyt poikki käpälänsä.

Hän kavahti pystyyn ja otti lampun käteensä. Hän päätti pakottaa tahtoansa, päätti kalvaa lihaansa vapautuakseen. Hän päätti palata huoneeseensa, mutta ohikulkiessaan näki äidin istuvan keittiössä tavallisella paikallaan, vieressään Antioco, joka oli nukahtanut. Hän lähestyi ovea.

— Mitä poika näin myöhään täällä tekee?

Äiti kääntyi epäröiden katsomaan. Hän olisi mieluummin ollut puhumatta, olisi tahtonut peittää Antiocon hameellaan, jotta Paulo ei olisi viivähtänyt, vaan mennyt huoneeseensa. Tosin hän nyt luotti poikaansa, mutta ajatteli silti paholaista ja hänen paulojaan.

Antioco heräsi samassa ja muisti, miksi hän yhä viipyi täällä odottamassa, vaikka papin äiti oli kehoittanut häntä lähtemään kotiin.

— Olen vielä täällä, koska äitini yhä odottaa käyntiänne.

— Onko nyt sopiva aika lähteä kylään? äiti huomautti. — Mene nyt vain ja sano äidillesi, että kirkkoherra on väsynyt ja tulee huomenna.

Puhuessaan pojan kanssa hän katsahti Pauloon ja näki tämän tuijottavan palavaan lamppuun silmät himmeinä ja silmäripset lepattaen kuin yöperhon siivet lähellä liekkiä.

Antioco nousi epätoivoisen näköisenä.

— Äitini yhä odottaa. Hän luulee, että asia on vakava.

— Jos se on vakava asia, niin mene sitten heti viemään hänelle sana. Joudu, joudu!

Äidin ääni oli karkea, ja Paulo kohotti silmänsä, jotka äkkiä olivat käyneet hehkuviksi. Hän huomasi, että äiti pelkäsi hänen lähtevän ulos, ja raju harmi valtasi hänet.

Hän laski lampun pöydälle kolahduttaen sitä kovasti ja kutsui Antiocoa.

— Minä tulen äitisi luo.

Käytävässä hän kääntyi ja virkkoi:

— Palaan pian, ei tarvitse sulkea ulko-ovea.

Äiti ei ollut liikkunut paikaltaan, mutta kun nuo molemmat olivat poistuneet, hän meni raollaan olevalle ovelle tähystelemään. Hän näki heidän kulkevan kuun valaiseman torin poikki ja astuvan vielä valaistuun viinitupaan. Sitten hän palasi sisälle ja alkoi taas odottaa, niinkuin edellisenä yönä.

Ihmetellen hän huomasi, ettei hän ollenkaan pelännyt entisen papin jälleen ilmestymistä. Olihan se kaikki ollut unta, mutta silti hän ei oikeastaan ollut varma, etteikö aave palaisi vaatimaan parsittuja sukkiaan.

— Olen parsinut ne, hän virkkoi ääneensä, ajatellen pojalleen parsimiaan sukkia. Hän tiesi, että jos aave todella palaisi, hän osaisi hyvin suoriutua pulasta.

Kaikki oli rauhallista kuutamossa. Pienestä ikkunasta näkyvät kukkulan puut loistivat, kuin olisi joka lehdestä kirpoillut hopeakipinöitä. Taivas oli maidonkarvainen, ja pensaiden tuoksut tunkivat sisälle taloon. Äitikin oli levollinen. Hän ei oikein tietänyt minkätähden, mutta olettaessaan mahdolliseksi, että hänen Paulonsa toistamiseen voisi langeta syntiin, hän ei enää tuntenut kauhua. Hän muisti, kuinka poikansa silmäluomet värisivät kuin lapsella, joka on purskahtamaisillaan itkuun. Ja sääli heräsi lopulta hänen äidinsydämessään.

— Minkätähden, Herra, minkätähden?

Hän ei uskaltanut lopettaa kysymystään, mutta se piili hänen sydämensä pohjassa kuin kivi kaivon syvyydessä. Kaikkien on lupa rakastaa, orjien, paimenten, sokeiden, pahantekijöiden. Miksi hänen Paulonsa ei saanut rakastaa?

Mutta uudelleen todellisuustuntu voitti hänet. Hän muisti Antiocon sanat ja häpesi, että ei ollut yhtä järkevä kuin tuo lapsi:

— Hekin, nuoremmat papit, olivat halunneet elää vapaina ja siveinä, loitolla naisesta.

Olihan hänen Paulonsa luja, yhtä vahvaluontoinen kuin hänen muinaiset esikuvansa. Hän ei olisi itkenyt, hänen luomensa olisivat sulkeutuneet kuivina kuin kuolleella. Hän oli luja.

— Minä itse olen käynyt lapselliseksi.

Hän tunsi mielestään tuona pitkänä mielenliikutusten täyttämänä päivänä tulleensa pariakymmentä vuotta vanhemmaksi. Joka hetki oli kolhaissut häntä kylkeen, jokainen silmänräpäys oli ruhjonut hänen sieluaan, kuten kivenhakkaajan taltta lohkoi kivimöhkäleitä kukkulan toisella puolella.

Monet seikat ilmenivät hänelle selvempinä kuin edellisenä päivänä. Agnesen hahmo, joka oli katsellut häntä ylpeänä salaten jokaisen tunteensa, välkähti tämäntästä hänen eteensä.

— Hänkin on luja ja osaa sulkea poveensa kaiken!

Hitaasti ja perinpohjaisesti hän peitti tuhalla hiilloksen, jotta ei ainoakaan kipinä voisi räiskähtää esiin ja sytyttää lähellä olevia esineitä. Sitten hän meni sulkemaan ulko-oven tietäen, että Paulolla aina oli avain mukanaan. Hän astui meluavin askelin, ikäänkuin poikansa kaukaakin olisi voinut kuulla ne ja huomata näistä varmoista askelista äidin sisäisen varmuuden.

Silti hän tunsi, ettei tuo varmuus ollut ehdoton. Mutta mikäpä onkaan ehdottoman varmaa elämässämme, hyvä Jumala? Eivät edes vuorten pohjat eivätkä kirkkojen perustat olleet järkähtämättömän lujat, koska kerran maanjäristys voi nyhtää ne irti. Samoin hän nyt oli varma Paulostaan ja itsestään, kuitenkin vavisten pelosta tuntemattoman edessä, joka saattoi yllättää. Ja hän lyyhistyi tuolilleen huoneessaan, ajatellen, että ehkä sentään olisi ollut parempi jättää alaovi lukitsematta.

Sitten hän nousi ja alkoi irroittaa esiliinan nauhaa. Mutta solmu oli niin sotkeutunut, että se lopulta hermostutti häntä.

Minun täytyy katkaista se, hän sanoi itsekseen ja lähestyi ompeluksiaan ottaakseen sieltä sakset. Koriin oli pujahtanut kissanpoikanen, ja lankakerät olivat sen ruumiista lämmenneet, saksetkin olivat lämpöiset, ja hänestä tuntui, kuin hän olisi ottanut elävän olennon käteensä. Hän asetti kuitenkin sakset taas paikoilleen. Sentään hän ei tahtonut leikata solmua poikki. Hän istuutui kynttilän ääreen, veti esiin esiliinan solmun ja nyppi sitä, kunnes sai sen lopulta aukeamaan. Hän huokasi ja jatkoi hitaasti riisuutumistaan käärien vaatteensa huolellisesti kokoon ja asettaen ne tuolille, otti hameensa taskusta avaimet ja pani ne vierekkäin, kuin levolle asettuneen säännöllisen perheen, yöpöydän alalevylle. Tämän oli hänelle neuvonut isäntäväki, jonka luona hän oli palvellut: järjestystä kaikessa. Yhä vielä hän noudatti vanhoja määräyksiä. Hän istuutui vuoteenlaidalle lyhyt paita yllään, paljain säärin, jotka näyttivät puukapuloilta, ja haukotteli väsymyksestä ja alistumisesta.

Palatessaan Paulo oli huomaava siitä, että ovi oli suljettu, äidin luottavan häneen. Näin Pauloa oli kohdeltava, täysin luottavaisesti. Silti hän kuunteli, vaikka toisella tavalla kuin edellisenä yönä.

Hän riisui sukat jalastaan ja asetti ne toisen toisensa viereen kuin hellät sisaret, jotka yölläkin pitävät toisilleen seuraa. Ja sitten hän rukoili iltarukouksensa ja haukotteli uudelleen väsymyksestä ja alistumisesta, mutta myös hermostuksesta.

Mitä asiaa Paulolla oli Antiocon äidille? Tuon naisen maine ei ollut hyvä. Huhuiltiin, että hän oli koronkiskuri, jopa parittajakin. Mutta mitäpä se asia häntä liikutti! Hän puhalsi kynttilän sammuksiin, likisti kostein sormin hehkuvaa sydämenpäätä ja meni vuoteeseen. Mutta hän ei saanut unta.

Hän luuli kuulevansa askelia viereisestä huoneesta. Olikohan se aave, joka taas ilmestyisi? Hirvittävä pelko kouristi häntä ja pimitti hänen ajatuksensa. Veri hyytyi suonissa, sitten se syöksyi sydämeen yhtä rajusti kuin väki kiireissään rientää kirkkotorille. Muutaman hetken kuluttua hän kuitenkin rauhoittui ja häpesi pelästystään, joka luultavasti johtui hänen Pauloon kohdistuneesta epäpuhtaasta epäilystään.

Ei, tästälähin hän ei enää aikonut urkkia Paulon askelia eikä hänen tekojaan. Hänen täytyi pysyä syrjässä, niinkuin nyt pimeässä palvelijanhuoneessaan. Hän ojentausi ja veti peitteen korviin asti, jotta ei kuulisi, palasiko Paulo vai ei. Mutta sisimmässään hän tunsi, että Paulo ei palannut, että joku vastoin hänen tahtoaan houkutteli hänet jonnekin kuin henkilön, joka vastustelustaan huolimatta raahataan kemuihin.

Hänen peitetyt korvansa humisivat ja hän kuvitteli, että se oli rahvaan tohinaa torilla ja kauempana. Kuului valituksia, mutta myös naurua, laulua ja tanssin töminää. Väen keskellä oli kai hänen Paulonsa. Ja ylhäällä kukkulalla joku soitti vienosti luuttua. Ehkä itse Herra Jumala — yläpuolella ihmisten levottoman tanssinhyörinän.

* * * * *

Antiocon äiti oli koko päivän ajatellut, mikä tarkoitus saattoi olla papin edeltäpäin ilmoitetulla käynnillä. Hän ei kuitenkaan antanut muiden huomata, että hän odotti. Hän epäili, että pappi kenties aikoi soimata häntä koronkiskonnasta tai muista hänen harjoittamistaan ammateista. Ehkä siitäkin, että hän, tosin pelkkään lääkintätarkoituksiin, mutta silti aina pienestä rahallisesta korvauksesta, lainasi eräitä hyvin vanhoja pyhäinjäännöksiä, jotka hänen miehensä oli perinyt. Tai ehkä pappi aikoi lainata rahoja itselleen tai muille. Joka tapauksessa hän viimeisen vieraan mentyä lähestyi ulko-ovea taskut raskaina kuparirahoista ja katseli, eikö ainakin Antioco palannut. Tuossa hän jo tulikin papin seurassa. He astuivat paraikaa torin poikki kuin kaksi mustaa haamua kuutamossa.

Hän oli sulkevinaan ovea; ja hän sulkikin toisen puoliskon kumartuen lykkäämään salpaa. Hän oli ketteräliikkeinen, vaikka iso ruumiiltaan. Hänellä oli pieni pää, toisin kuin muilla sen seudun naisilla, mutta se näytti isolta, sen ympäri kun oli kiedottu paksut mustat palmikot.

Papin lähestyessä hän suoristi ryhtinsä jäykäksi ja tervehti arvokkaasti, mutta loi tummista silmistään tulijaan kaihomielisiä ja hehkuvia katseita. Sitten hän pyysi pappia käymään sisälle yksityishuoneeseen, jolloin Antioco silmillään kehoitti häntä tekemään täyttä totta kohteliaasta kehoituksesta.

Mutta pappi sanoi hyvänsävyisesti:

— Jäämme vain tähän. — Ja hän istuutui toisen ääreen kapakan pitkistä pöydistä, jotka olivat mustuneet läikkyneestä viinistä.

Antiocon täytyi alistua tähän. Hän asettui seisomaan lähelle pappia kääntäen liikkuvaa päätänsä sinne tänne nähdäkseen, oliko kaikki hyvässä kunnossa ja peläten, että tulisi vielä joku kapakkavieras.

Ei tullut ketään, ja kaikki oli järjestyksessä. Äidin iso varjo peitti hyllyn, joka oli ladottu täyteen vihreitä, punaisia ja keltaisia likööripulloja. Öljylampun valo lankesi räikeänä vastakkaiselle seinähyllylle riviin asetetuille pienille mustille pulloille. Muuten ei huoneessa ollut muuta kuin se pöytä, jonka ääressä pappi istui, ja vielä toinen pöytä. Oven yläpuolella riippui kinsterivihko, jonka tehtävä oli kahdenlainen; sen tuli osoittaa ohikulkijoille, että tämä oli viinituvan ovi, ja pyydystää kärpäsiä.

Antioco oli koko päivän odottanut tätä hetkeä. Hän toivoi, että ihme tapahtuisi. Kunhan vain ei tulisi ketään, ja kunhan äiti ei vain tekisi huonoa vaikutusta. Hän olisi tahtonut, että äiti olisi ollut nöyrempi ja taipuvaisempi papin edessä. Mutta äiti oli istuutunut tarjoilupöydän taakse ja könötti tuolillaan arvokkaana kuin kuningatar valtaistuimellaan. Hän ei näyttänyt siltä, kuin olisi tietänyt, että tuo mies, joka istui kuin yksinkertainen kapakkavieras pöydän ääressä, oli pyhä mies, joka teki ihmeitä. Eikä hän edes näyttänyt kiitolliselta siitä suuresta viinin menekistä, jonka pappi oli hänelle sinä päivänä tuottanut.

Vihdoin pappi alkoi puhua:

— Tahtoisin tavata miehennekin, näin hän aloitti, kyynäspäät pöydällä, liittäen yhteen sormenpäät ja katsellen sormien lomitse. — Mutta Antioco ilmoitti minulle hänen palaavan kotiin vasta sunnuntaina.

Emäntä nyökäytti lyhyesti päätään:

— Se on totta. Mutta jos haluatte, voin käydä hakemassa hänet kotiin, ehdotti Antioco osoittaen intoa, johon ei kumpikaan toisista kiinnittänyt huomiota.

— On kysymys Antiocosta. Se hetki on tullut, jolloin teidän tulee vakavasti ajatella hänen tulevaisuuttaan. Hän on jo iso poika; täytyy opettaa hänelle joku ammatti, tai jos tahdotte, että hänestä tulee pappi, on teidän ajateltava, minkä vastuun otatte hartioillenne.

Antioco avasi huulensa, mutta kun äiti samassa alkoi puhua, hän kääntyi kuuntelemaan vaieten, paheksumisen varjo synkistyneillä kasvoillaan.

Emäntä käytti hyväkseen tilaisuutta kehuakseen tapansa mukaan miestään ja siten osaksi puolustautuakseen sen johdosta, että oli mennyt naimisiin häntä itseään paljoa vanhemman miehen kanssa.

— Minun Martinoni, niinkuin teidän kunnianarvoisuutenne tietää, on maailman tunnollisin mies: hyvä aviomies, hyvä isä ja työtä tekemään parempi kuin muut. Teidän kunnianarvoisuutenne tietää hyvin, miten huonoa toimeentulo on näillä seuduin asukasten laiskuuden takia. Siis sanon: jos Antioco valitsee ammatin, hänen tarvitsee vain seurata isänsä esimerkkiä, se on paras ammatti hänelle. Poika on vapaa valitsemaan, ja vaikka hän ei tahtoisi tehdä mitään, niin hän voi silti, Jumalan kiitos, elää varastamatta. Mutta jos hän valitsee toisen ammatin kuin isänsä, niin valitkoon. Jos valitsee sydenpolttajan toimen, hyvä, tulkoon hänestä sydenpolttaja; jos valitsee puusepän ammatin, niin ruvetkoon puusepäksi. Jos hän tahtoo ruveta maata viljelemään, niin tulkoon maanviljelijäksi.

— Tahdon tulla papiksi, sanoi poika huulet väristen ja silmät säihkyen tahdonlujuutta.

— No hyvä, rupea sitten papiksi.

Näin näytti kysymys pojan tulevasta kutsumuksesta ratkaistulta.

Pappi laski pöydälle kätensä, jotka olivat valkoiset kuin paperi. Hän nosti päänsä ja painoi sen jälleen.

Äkkiä hänestä tuntui naurettavalta sekaantua toisten ihmisten asioihin. Miten hän saattoi ratkaista Antiocon tulevaisuuden ongelman, kun ei kyennyt ratkaisemaan omaa ongelmaansa?

Poika seisoi papin edessä hehkuvana kuin kuumennettu rauta, joka odottaa vasaraniskua saadakseen oikean muotonsa: jokainen sana saattoi häntä hyödyttää, jokainen sana vahingoittaa.

Paulo katseli häntä melkein kadehtien ja antoi täyden tunnustuksen äidin menettelylle, tämän myöntäessä pojalleen vapauden noudattaa taipumustaan.

— Vaisto ei petä meitä koskaan, hän sanoi jatkaen puoliääneen ajatustensa kulkua. Mutta sinä, Antioco, sanohan minulle nyt äitisi läsnäollessa, miksi tahdot ruveta papiksi? Papin toimi ei ole mikään ammatti. Se ei ole samaa kuin miilunpolttajan tai puusepän ammatti. Nyt se saattaa näyttää sinusta helpolta ja mukavalta, mutta sitten näet, että se onkin lopen vaikea. Muille ihmisille sallitut ilot ja huvitukset ovat meiltä kielletyt. Meidän elämämme, jos todella tahdomme palvella Herraa, on alituista uhrautumista.

— Sen tiedän, sanoi poika vilpittömästi. — Minä tahdon palvella Herraa.

Hän katsahti äitiinsä, häveten, että tämän edessä paljasti koko innostuksensa. Mutta äiti istui paikallaan, yhtä levollisena ja kylmänä, kuin palvellessaan asiakkaitaan.

Poika jatkoi:

— Isäni ja äitini näkevät mielellään, että minusta tulee pappi; miksi en siis rupeaisi papiksi? Olen joskus ajattelematon ja vallaton, koska olen vielä nuori. Mutta tästälähin olen vakavampi ja tarkkaavaisempi.

— Ei niin, Antioco. Päinvastoin olet liian vakava ja tarkkaavainen. Sinun iässäsi saa olla ajattelematon ja iloinen. Tosin sinun täytyy jo alkaa oppia elämää varten, mutta sinulla pitää kuitenkin olla lapsen mieli.

— Enkö sitten ole lapsi? Leikinhän minä. Ette vain huomaa, kun leikin. Ja kun minulla ei ole halua leikkiä, miksi silloin leikkisin? Huvittelen niin monella tavoin. Kun soitan kirkonkelloja, se on minusta parasta lystiä. Minusta tuntuu kuin olisin lintu kellotapulissa. Ja tänään minulla vasta on ollut hauskaa! Minusta oli hauskaa kantaa pyhää lipasta, kiivetä ylös kivikkoista rinnettä. Saavuin perille ennen teitä, vaikka kuljitte ratsain. Hauska oli paluummekin. Ja kuinka iloitsin — tässä hän loi silmänsä maahan — kun te karkoititte paholaiset Nina Masian ruumiista.

— Uskotko niin? kysyi pappi hiljaa.

Pojan silmät kuvastivat niin suurta ihmettelyä ja niin lujaa uskoa, että pappi loi alas katseensa salatakseen sielunsa synkeän varjon.

— Lapsena ajattelee eri tavalla, kaikki näyttää kauniilta ja suurelta, pappi jatkoi levottomana, mutta iän varttuessa kaikki muuttuu toisenlaiseksi. Täytyy tarkoin punnita, mihin ryhtyy, ettei myöhemmin kadu sitä.

— Ei! ei, minä en kadu, se on ihan varma! Oletteko te katunut? Ette suinkaan. Enkä minäkään kadu.

Paulo katsoi ylös. Taas hänestä tuntui, kuin hän olisi pidellyt käsissään lapsen sielua, kuin olisi se ollut vahaa. Muutamin kosketuksin voisi tehdä sen muodottomaksi. Hän pelkäsi tätä ja vaikeni.

Emäntä kuunteli penkiltään. Papin sanat alkoivat hiukan hermostuttaa häntä. Hän avasi laatikon, jossa hän säilytti rahoja, jalokivisiä sormuksia, rintasolkia ja muita helyjä, joita naiset olivat antaneet hänelle pantiksi pienistä lainoista. Ja rumat ajatukset välkähtivät esiin hänen mielensä salaisimmista sopukoista, aivan kuin nuo surulliset koristeet laatikon pohjalta.

Hän ajatteli:

— Pappi kaiketi pelkää, että Antioco kerran riistää häneltä viran. Tai hän on rahan tarpeessa ja purkaa ensin huonon tuulensa. Nyt hän luultavasti heti pyytää saada lainata rahaa.

Hän sulki hitaasti laatikon ja istui taas liikkumatta paikallaan. Hän oli tottunut vaikenemaan. Hän ei koskaan ottanut osaa, ei edes kysyttäessä, asiakkaittensa keskusteluun, varsinkaan heidän lyödessään korttia. Hän antoi siis pikku Antioconsa puolustautua vastaväittäjänsä edessä.

— Kuinka en uskoisi sitä? Olihan Nina Masia paholaisen riivaama. Tunsinhan itse, kuinka se liikahteli hänen sisässään kuin susi karsinassa. Ja ainoastaan evankeliumin sanat, jotka te luitte, vapauttivat hänet.

— Se on totta, Jumalan sana voi aikaansaada kaikkea, myönsi pappi. Ja samassa hän nousi.

Joko hän nyt aikoi lähteä? Antioco katsoi häneen säikähtyneesti.

— Joko lähdette? — hän kysyi.

Tämäkö nyt oli tuo odotettu käynti? Poika juoksi tarjoilupöydän ääreen ja antoi äidille epätoivoisen merkin. Ja äiti kääntyi ottamaan pullon hyllyltä. Hänkin oli pettynyt. Hän oli toivonut saavansa lainata papille rahoja, vaikkapa pientäkin korkoa vastaan, siten jossakin määrin puolustaakseen koronkiskontaansa Jumalan edessä. Mutta pappi olikin tullut vain sanomaan Antiocolle, ettei papin toimi ollut samaa kuin puusepän ammatti.

— Kirkkoherran ei toki pidä lähteä kuivin suin. Maistakaahan tätä hiukkasen. Se on vanhaa viiniä menneeltä vuosisadalta.

Antioco piti jo kädessään tarjotinta, jolle oli asettanut kristallilasin.

— Aivan vähän!

Emäntä kaatoi lasiin kumartuen pöydän takaa tarkkaavasti, jottei pisaraakaan menisi hukkaan. Paulo kohotti lasia, jossa viini tuoksui kuin tumma ruusu. Hän antoi ensin pojan ottaa siitä kulauksen, sitten hän vei sen huulilleen.

— Juokaamme siis Antiocon, Aarin tulevan kirkkoherran malja! hän virkkoi.

Antioco nojasi pöydän laitaan, hänen polvensa notkuivat. Tämä oli hänen elämänsä onnellisin hetki.

Iloissaan hän ei huomannut, että pappi, sillä aikaa kuin emäntä asetti pullon takaisin hyllylle, kalpeni ja tuijotti ulos ovesta kuin olisi siellä nähnyt aaveen.

Musta hahmo kiiti torin poikki; nyt se jo oli viinituvan ovella, katsoi sieltä suurin mustin silmin ja tuli sisään hengästyneenä.

Se oli muuan Agnesen palvelijattarista.

Pappi vetäytyi vaistomaisesti huoneen perälle koettaen piilottautua, mutta palasi paikalleen kuin olisi saanut sysäyksen selkäänsä. Hänestä tuntui kuin hän olisi pyörinyt hyrrän tavoin, ja ajatellessaan, että toiset voisivat huomata hänen mielenliikutuksensa, hän pysähtyi.

Mutta hän ei tahtonut kuulla niitä sanoja, jotka palvelijatar aikoi lausua pöydän takana tarkkaavasti kuuntelevalle emännälle. Hän ajatteli vain pakoa, pelastumista. Hänestä tuntui, kuin hänen sydämensä olisi lakannut sykkimästä, veri sakoi hänen päähänsä ja kohisi korvissa. Mutta palvelijattaren sanat tunkivat silti hänen sielunsa uumeniin.

— Nuori emäntämme kaatui; häneltä vuoti niin paljon verta nenästä, että näyttää siltä kuin hän olisi saanut päähänsä sisäisen haavan. Ja verenvuotoa jatkuu. Antakaa minulle Santa Maria Egiziatan avaimet, ne yksin voivat tyrehdyttää verenvuodon.

Antioco kuunteli häntä tarjotin viinilaseineen vielä kädessä, ja riensi sitten ottamaan avaimia vanhasta särkyneestä lippaasta; verta vuotavalle nenälle pantuina ne tosiaan lievensivät verenvuotoa.

— Tämä on ilveilyä, ajatteli Paulo. Hän on lähettänyt palvelijattarensa urkkimaan minua ja viekoittelemaan minua taloonsa. Ehkäpä he ovat yksissä tuumin viinituvan emännän kanssa.

Mutta sisimmässään hän tunsi tuskansa myrskyn kiihtyvän. Ei, palvelijatar ei valehdellut. Agnese oli liian ylpeä uskoakseen asioitaan kellekään, saati palvelijoilleen. Epäilemättä Agnese todella voi huonosti. Paulo kuvitteli näkevänsä hänen suloiset kasvonsa verissä. Ja hän, Paulo, oli haavoittanut häntä. "Näyttää siltä, kuin hän olisi saanut päähänsä sisäisen haavan".

Hän näki, miten tarjoilupöydän takana istuva emäntä katsoi kierosti häneen näyttäen perin hämmästyneeltä hänen välinpitämättömyydestään.

— Mutta miten se tapahtui? hän nyt kysyi palvelijattarelta hiljaa, ikäänkuin tahtoen itseltäänkin salata mielenliikutuksensa.

Palvelijatar kääntyi nyt hänen puoleensa. Hänen kasvonsa olivat synkät, ankarat ja pisteliäät, ja hän kohosi Paulon eteen kuin rosoinen kallio, johon pappi pelkäsi kolhiutuvansa.

— Minä en ollut kotona, kun hän kaatui. Se tapahtui tänä aamuna käydessäni kaivolla. Palatessani hän jo oli sairas. Hän makasi kynnyksellä, ja veri virtasi nenästä. Varmaankin hän oli säikähtänyt jotakin. Sitten verenvuoto herkesi. Mutta koko päivän hän on ollut kalpea eikä ole halunnut syödä. Tänä iltana verenvuoto alkoi uudelleen, ja hän sai kouristuksiakin. Lähtiessäni vast'ikään hän oli kylmä ja jäykkä, ja verta vuoti yhä nenästä. Olen kovin levoton, hän jatkoi kääriessään esiliinaan Antiocon noutamat avaimet, — meitä on vain naisia talossa.

Hän kääntyi lähtemään yhä tuijottaen pappiin, ikäänkuin olisi tahtonut vetää hänet mukaansa katseensa voimalla.

Ja tarjoilupöydän takana istuva emäntä sanoi tavallisella kylmällä äänellään:

— Miksi ei kirkkoherra mene häntä katsomaan?

— En tiedä… näin myöhään.

— Tulkaa, tulkaa! Pieni emäntäni tulee iloiseksi ja saa rohkeutta, jos tulette.

Pappi ajatteli: — Paholainen puhuu sinun suusi kautta! mutta seurasi häntä silti vaistomaisesti. Pappi oli tarttunut Antiocon olkapäähän ja veti hänet mukaansa kuin tuekseen. Ja poika seurasi häntä kuin lauta aaltoja. Näin he tulivat torille ja pappilan ovelle asti. Palvelijatar riensi juoksujalkaa edellä tuon tuosta kääntyen katsomaan taakseen silmänvalkuaiset välkkyen kuutamossa. Kasvot niin tummina kuin musta naamio hän todella tuntui paholaiselta. Ja sydämessään epämääräinen pelko Paulo seurasi häntä nojaten Antiocoon kuin sokea Tobias enkeliin.

Saavuttuaan ihan oven kohdalle hän huomasi, pojan koettaessa työntää sitä auki, äidin sulkeneen sen. Hän jäi hämmästyneenä seisomaan.

— Äiti on sulkenut oven, koska hän tiesi, etten pitäisi sanaani, hän ajatteli. — Antioco! hän virkkoi pojalle, — palaa kotiisi.

Palvelijatar, joka oli lähtenyt jatkamaan matkaansa, pysähtyi kerran vielä, näki pojan kulkevan kotia kohti ja papin pistävän avaimen oven reikään. Silloin hän palasi papin luo.

— En tule, sanoi Paulo, kääntäen päätään melkein uhaten. Ja hän katsoi tyttöä suoraan kasvoihin, ikäänkuin olisi tahtonut tutkia hänen ajatuksiaan naamion läpi. — Jos minun läsnäoloni on ehdottoman tarpeellinen, ymmärrättekö, ehdottoman tarpeellinen, niin palaa hakemaan minua.

Tyttö poistui sanomatta sanaakaan. Ja Paulo seisoi ovensa edessä käsi avaimella, jota hän ei kuitenkaan kiertänyt. Eihän hän voinut mennä sisään. Eikä hän liioin voinut lähteä tuohon toiseen paikkaan. Hän luuli, että hänen iäksi päiviksi täytyi jäädä seisomaan suljetun oven taa, jonka avain hänellä oli kädessään.

* * * * *

Tällävälin Antioco oli palannut kotiin. Äiti sulki oven, ja poika pesi ja asetti paikoilleen lasit. Kaikkien ensiksi hän pesi puhtaalla vedellä sen lasin, josta hän oli juonut. Hän kuivasi sen huolellisesti pistäen sen sisälle peukalonsa puhtaaseen valkoiseen pyyheliinaan käärittynä. Ummistaen toisen silmänsä hän sitten katseli sitä valoa vasten. Se näytti säteilevältä timantilta. Ja täynnä hartautta hän sulki sen kaappiin kuin pyhän ehtoollismaljan.

* * * * *

Paulo oli astunut sisään taloon ja nousi haparoiden pimeitä portaita. Hän muisti himmeästi, miten hän lapsena niinikään haparoiden ja nelinkontin oli kiivennyt portaita, mutta ei enää muistanut, missä.

Niinkuin silloinkin hän vaistosi uhkaavaa vaaraa, joka oli vältettävissä ainoastaan noudattamalla mitä suurinta varovaisuutta. Hän saapui portaiden yläaskelmalle, saapui huoneensa ovelle. Hän oli pelastunut. Mutta seisoessaan ovensa edessä hän uudelleen epäröi, avaisiko. Hän kääntyi äkkiä ja napautti etusormellaan hiljaa äidin ovelle. Sitten hän odottamatta vastausta avasi oven ja astui sisään.

— Minä se olen, hän virkkoi karskeasti. — Älähän nouse, minulla on vain jotakin sanottavaa sinulle.

Hän kuuli äidin liikkuvan vuoteessa, kuuli olkien kahisevan hänen patjassaan, mutta ei nähnyt häntä eikä halunnut nähdä häntä. Hän tahtoi ainoastaan heidän sielunsa puhuvan toisilleen pimeässä, ikäänkuin jo siirtyneinä toiseen maailmaan.

— Sinäkö se olet? Näin juuri unta — äiti virkkoi unisella äänellä ja säikähtyneenä. — Tanssiaiset — joku soitti luuttua.

— Äiti, Paulo sanoi kiinnittämättä huomiota hänen sanoihinsa, — kuulkaahan. Se nainen, Agnese, voi pahoin. Jo aamusta alkaen hän on voinut pahoin. Hän kaatui, ja näyttää siltä, kuin hän olisi saanut sisällisen haavan päähänsä. Veri vuotaa nenästä.

— Mitä sanot, Paulo? Onko se vaarallista?

Ääni kuulosti pimeässä kiihoittuneelta, mutta samalla epäluuloiselta. Paulo jatkoi matkien palvelijattaren hengästynyttä ääntä.

— Se tapahtui tänä aamuna hänen saatuaan kirjeeni. Pitkin päivää hän on ollut kalpea eikä ole halunnut syödä. Tänä iltana pahoinvointi palasi, hänellä on kouristuksia.

Hän huomasi liioittelevansa ja vaikeni. Äitikin oli vaiti. Hetken aikaa tässä pimeässä ja äänettömyydessä liikkui kuoleman salaperäinen henkäys. Tuntui kuin kaksi vihollista olisi etsinyt toisiaan kuitenkaan löytämättä. Sitten patjan oljet kahisivat uudelleen. Varmaankin äiti oli noussut istumaan vuoteessa, koska hänen kirkas äänensä tuntui kuuluvan ylempää.

— Paulo, kuka on kertonut sinulle kaiken tämän? Onkohan se oikein totta?

Paulo tunsi jälleen, että äiti puhui hänelle kuin hänen omatuntonsa. Silti hän heti vastasi:

— Miksi se ei olisi totta? Ja vähät siitä, äiti. Pelkään hänen tekevän jotakin mieletöntä. Hän on yksin, palvelijattariensa vallassa. On välttämätöntä, että menen hänen luokseen.

— Paulo!

— Se on välttämätöntä, Paulo toisti melkein huutaen. Mutta pikemminkin hän tahtoi saada itsensä uskomaan, kuin äitinsä.

— Lupasitko, Paulo?

— Lupasin; ja sentähden tulin ilmoittamaan siitä teille. Vakuutan vielä: on välttämätöntä, että käyn siellä. Omatuntoni vaatii sitä.

— Sanohan minulle, Paulo, oletko aivan varma siitä, että olet todella nähnyt tuon palvelijattaren? Viettelijällä on ilkeät juonet. Paholainen voi esiintyä niin monessa eri hahmossa.

Paulo ei oikein oivaltanut.

— Te luulette, että valehtelen. Olen aivan varmasti nähnyt palvelijattaren.

— Kuulehan, minä näin viime yönä entisen papin. Ja äsken luulin jälleen kuulevani hänen askeleensa. Viime yönä hän istui vieressäni kamiinan edessä. Sanon, että tosiaan näin hänet. Hänellä oli leuassa ajamaton parransänki, ja suussa vain muutamia paljosta tupakoimisesta tummenneita hampaita. Hänen sukkansa olivat täynnä reikiä. Ja hän sanoi: 'Minä elän ja olen täällä. Ja ennen pitkää karkoitan pois sinut ja poikasi tästä pappilasta'. Ja hän lisäsi vielä, että minun olisi pitänyt antaa sinun opetella isäsi ammatti, jotta et lankeaisi syntiin. Hän sai sieluni kovin levottomaksi, Paulo, niin etten nyt tiedä, olenko sinun suhteesi menetellyt hyvin vai pahoin. Mutta olen varma siitä, että paholainen istui vieressäni viime yönä. Palvelijatar, jonka näit, saattoi hyvinkin olla tuo sama viettelijä, mutta toisessa hahmossa.

Paulo hymyili pimeässä. Mutta sitten hänen eteensä ilmestyi aukion poikki rientävän palvelijattaren tumma varjo, ja vaistomaisesti hän tunsi epämääräistä kauhua.

— Jos menet sinne, jatkoi äidin ääni — oletko varma, ettet jälleen lankea? Jos oletkin nähnyt tuon palvelijattaren, ja jos tuo nainen voikin pahoin, niin oletko varma, ettet jälleen lankea?

Mutta hän vaikeni äkkiä. Hän kuvitteli näkevänsä poikansa kalpeana pimeässä, ja hänen tuli tätä surku. Miksi hän kielsi Pauloa menemästä tuon naisen luo? Entä jos tuo nainen kuolisi suruun? Jos Paulokin kuolisi suruun? Ja hän tunsi samaa tuskallista epävarmuutta kuin Antiocon tulevaisuudesta.

— Hyvä Jumala, hän huokasi, muistaen jo uskoneensa itsensä Jumalan huomaan. — Hän yksin voi ratkaista meidän pulmamme. Hänen sydämensä tykytti helpotuksesta, ikäänkuin hän olisi itse ratkaissut ongelman. Ja eikö se ollutkin ratkaistu, kun se oli uskottu Jumalalle?

— Jos omatuntosi vaatii sinua menemään, miksi et mennyt suoraa päätä, tulematta tänne?

— Olinhan luvannut olla menemättä tuohon taloon. Ja te uhkasitte lähteä tiehenne, jos toistamiseen menisin sinne. Vannoinhan…

Hänen teki mielensä huudahtaa:

— Äiti, pakottakaa minut pitämään valani.

Mutta hän ei voinut. Ja äiti sanoi:

— Mene siis. Tee, mitä omatuntosi vaatii.

— Älkää olko huolissanne, — Paulo sanoi mennen vuoteen ääreen. Hän jäi hetkeksi siihen seisomaan, ja kaikki vaipui taas hiljaisuuteen. Hän kuvitteli seisovansa alttarin edessä, jolla äiti istui salaperäisenä epäjumalana. Ja hän muisti, miten hänet pappisseminaarissa oli pakotettu ripin jälkeen suutelemaan äidin kättä. Sama vastenmielisyys ja sama mielenliikutus valtasi hänet nytkin. Hän tiesi, että jos hän olisi ollut yksin, ilman äitiä, hän jo olisi palannut Agnesen luo väsyneenä kaikista sen päivän huolista ja sisäisestä taistelusta. Äiti piti häntä kahleissa, eikä Paulo tietänyt, pitikö hänen olla siitä kiitollinen vai ei.

— Älkää olko levoton!

Silti hän halusi ja samalla pelkäsi, että äiti vielä puhuisi ja sytyttäisi tulen katsoakseen häntä suoraan silmiin ja, luettuaan niistä hänen sisimmän ajatuksensa, estäisi hänet menemästä.

Äiti oli ääneti. Patjan oljet kahisivat taas. Hän kai ojentautui pitkäkseen vuoteessa.

Ja Paulo lähti.

Hän ajatteli, ettei hän oikeastaan tehnyt mitään halpaa tekoa. Hän läksi, ei vaiston ajamana eikä intohimon pakosta, vaan sentähden, että hänen omatuntonsa sanoi, että vaara sentään kenties oli torjuttava, ja että vastuu tästä vaarasta lepäsi hänen hartioillaan.

Hän muisti palvelijattaren sanat:

— Pieni emäntäni tulee iloiseksi, jos te tulette.

Ja koko mennyt päivä kärsimyksineen tuntui hänestä naurettavalta ja raukkamaiselta. Hänen velvollisuutensa oli mennä tuon naisen luo ja rohkaista häntä. Hän tunsi sydämessään helpotusta kulkiessaan kosteisen niityn poikki hopeaisessa kuutamossa. Hän kuvitteli olevansa iso yöperhonen, jota valo veti puoleensa. Ja ilo siitä, että hän täytti velvollisuutensa menemällä Agnesen luo lohduttamaan häntä, vaihtui iloksi saada muutaman hetken päästä nähdä hänet.

Niityn ruohon koko viehkeys, kuutamon koko hellyys valeli hänen sieluaan tehden sen valkeaksi ja peittäen sen kasteella huolimatta hänen kuolonmustista vaatteistaan.

Agnese — pikku emäntä! Niin, hän oli hento ja heikko kuin lapsi. Hän oli yksin, isätön, äiditön, keskellä tuon synkän talon kivisokkeloa.

Ja Paulo oli kohdellut häntä pahoin, oli ottanut hänet käteensä kuin linnunpojan pesästä, puristaen häntä kourassaan, kunnes veri roiskui hänen ruumiistaan.

Hän joudutti askeliaan. Ei, ei — hän ei ollut raukka. Alimmalla portaalla hänen jalkansa luiskahti ja hänestä tuntui kuin kynnyksen edessä oleva kivilaatta olisi työntänyt hänet takaisin. Silti hän nousi hitaasti portaita, tarttui ovenkolkuttimeen ja kolhaisi sillä arkaillen.

Ja hän tunsi itsensä melkein nöyryytetyksi, kun sisällä vitkasteltiin oven avaamista. Hän ei millään muotoa olisi kolkuttanut toista kertaa.

Vihdoin oven yläpuolella olevaan pieneen ikkunaan ilmestyi valo, ja äskeinen tumma palvelijatar tuli avaamaan, vieden hänet heti huoneeseen, jonka hän hyvin tunsi.

Kaikki oli entisellään, niinkuin edellisinä öinä, jolloin Agnese oli salaa päästänyt hänet sisään puutarhan kautta. Nytkin oli puutarhaan vievä ovi raollaan, ja sisään leyhkäili kuutamossa välkkyvien pensaiden tuoksu.

Hirvien ja metsäkauristen täytetyt päät lampun valaisemilla seinillä näyttivät ojentavan kaulojaan tummat lasiset silmät loistavina tähystellen, mitä huoneessa tapahtui. Vastoin tavallisuutta oli sisähuoneisiin vievä ovi selkoselällään. Palvelijatar oli poistunut siitä, ja puulattiat rasahtelivat hänen askelistaan. Sitten seurasi hiljaisuus. Hetken kuluttua paukahti jokin ovi kuin tuulen kiinni paiskaamana. Kovasta sysäyksestä permantolaudat tärisivät, ja koko talo tuntui järkkyvän. Paulo oli hyvin levoton nähdessään seuraavassa silmänräpäyksessä edessään Agnesen kelmeät kasvot, joille valui epäjärjestyksessä olevia mustia hiuskiehkuroita. Nuo kasvot pistivät esiin pimeiden huoneiden varjosta kuin haaksirikkoisen kasvot.

Seuraavassa tuokiossa tuo hento olento ilmestyi valaistuun huoneeseen, ja Paulo hengitti helpommin.

Agnese sulki oven ja nojasi selkänsä sen pieleen pää kallellaan. Näytti siltä, kuin hänen jalkansa eivät olisi kannattaneet häntä.

Paulo lähestyi häntä hiljaisin askelin. Hän ojensi kätensä, mutta ei uskaltanut tarttua Agnesen käteen.

— Kuinka voitte? hän kysyi puoliääneen, niinkuin heidän aikaisemmin kohdatessaan toisensa. — Agnese, hän lisäsi tuskallisen vaitiolon jälkeen, kun tyttö ei vastannut, vaan vapisi kuin haavanlehti nojatessaan oveen, jottei kaatuisi; — meidän täytyy olla lujia.

Mutta samoin kuin lukiessaan evankeliumia paholaisen riivaamalle tytölle hän tunsi, miten hänen sanansa nytkin kajahtivat ontoilta. Ja hän loi alas katseensa, kun Agnese taas kohotti silmänsä, jotka vielä olivat raukeat, mutta silti säihkyivät vihaa ja rakkautta.

— Miksi siis tulitte?

— Minulle sanottiin, että olitte pahoinvoipa.

— Minä voin hyvin, enkä ole lähettänyt ketään kutsumaan teitä.

— Sen tiedän, mutta tulin kuitenkin. Eihän minulla ollut syytä jäädä tulematta. Ja olen iloinen, että palvelijattarenne liioitteli ja että voitte hyvin.

— Ei, — hän intti Paulon vielä puhuessa — en ole lähettänyt kutsumaan teitä, eikä teidän olisi pitänyt tulla. Mutta kun olette täällä… tahdon kysyä, miksi teitte niin. Miksi? Miksi?

Tuskalliset huokaukset katkaisivat hänen puheensa. Hän vaipui taas kumaraan hapuillen käsillään tukea. Ja Paulo kävi levottomaksi ja katui, että oli tullut. Hän tarttui Agnesen käteen ja vei hänet istumaan sohvalle, jolla he edellisinä iltoina olivat istuneet. Hän osoitti hänelle paikan sohvan kulmassa, mihin muut perheen naiset olivat vuosien kuluessa painaneet syvennyksen. Hän istuutui tytön viereen, mutta hellitti hänen kätensä.

Hän ei rohjennut koskea tyttöön. Agnese näytti kuvapatsaalta, jonka hän oli särkenyt ja jälleen kyhännyt kokoon, niin että se näennäisesti oli eheä, mutta valmis hajoamaan pirstaleiksi vähimmästäkin sysäyksestä. Sentähden hän ei uskaltanut tarttua hänen käteensä ajatellen: "On parempi näin, voin varmemmin hillitä itseni". Mutta sisimmässään hän tunsi, että hän minä hetkenä tahansa saattoi menettää itsehillintänsä, ja tämä tunne teki hänet levottomaksi.

Katsellessaan tyttöä tarkoin läheisen lampun valossa hän huomasi hänen entisestään suuresti muuttuneen. Hänen suunsa oli venynyt, ja harmaanpunaiset huulet muistuttivat kuihtuneita ruusun terälehtiä. Soikeat kasvot näyttivät pitemmiltä ja poskipäät pistivät esiin tummien silmäkehien alta. Yhtenä ainoana päivänä suru oli tehnyt hänet kahtakymmentä vuotta vanhemman näköiseksi. Mutta jotakin lapsellisen nuorekasta piili vielä suupielissä, jotka värisivät hampaiden yllä. Hän puri yhteen hampaansa pidättyäkseen itkulta, ja hänen pienet kätensä, joista toinen raukeana lepäsi sohvan tummalla päällyskankaalla, ikäänkuin vetivät hänen kättänsä puoleensa. Ja Paulo tunsi sydämessään raivoa, ettei voinut tarttua tuohon hylättyyn pieneen käteen ja jälleen liittää yhteen heidän elämänsä katkennutta ketjua.

Ja hän alkoi puhua puristellen käsiään, estääkseen niitä tarttumasta tytön käteen. Mutta yhä hän oli tietoinen sanojensa onttoudesta, ja niinkuin aamulla kirkossa, lukiessaan evankeliumia ja jakaessaan vanhalle metsästäjälle armonvälikappaleita, hän tunsi teeskentelevänsä.

— Agnese, kuule minua. Eilisiltana olimme turmion kuilun partaalla. Jumala oli jättänyt meidät oman tahtomme valtaan, ja me syöksyimme kuiluun. Mutta nyt Jumala on jälleen tarttunut käteemme ja johdattaa meitä. Meidän täytyy pysytellä ylhäällä, Agnese, Agnese, — hän toisti, lausuen tuon sanan painokkaasti. Sinä ehkä luulet, etten minä kärsi. Minusta tuntuu, kuin olisin elävältä haudattu ja kuin kärsimykseni jatkuisi läpi iäisyyden. Mutta tämä on välttämätöntä sinun menestyksesi, pelastuksesi vuoksi. Kuule minua, Agnese! Ole vahva, sen rakkauden nimessä, joka on meidät yhdistänyt, sen hyvän nimessä, jonka Jumala meille tekee asettaessaan meidät tämän koettelemuksen alaisiksi. Sinä unhotat minut, paranet, olet vielä nuori. Elämä on vielä koskemattomana edessäsi. Kun vastedes muistelet minua, luulet nähneesi pahaa unta. Että olit eksynyt laaksoon ja kohdannut häijyn olennon, joka koetti tehdä sinulle pahaa. Mutta Jumala on pelastanut sinut, sillä olet ansainnut pelastuksen. Kaikki näyttää sinusta tällä haavaa mustalta, mutta ennen pitkää, saatpa nähdä, kaikki muuttuu valoisaksi, ja oivallat, miten paljon hyvää teen sinulle tuottaessani sinulle hetkellistä surua, niinkuin tehdään sairaille, joita täytyy kohdella ankarasti.

Hän ei jatkanut. Hän tunsi olemuksessaan jäätävää kylmyyttä. Agnese oli jälleen vironnut. Hän oli suoristautunut jäykäksi sopessaan ja tuijotti häneen lasimaisin silmin niinkuin metsäkauriit seiniltä. Ja Paulon mieleen johtuivat naisten silmien ilmeet hänen saarnatessaan kirkossa.

Agnese näytti odottavan, että hän jatkaisi. Hänen olemuksessaan oli lempeää kärsivällisyyttä, mikä kuitenkin vähimmästäkin sysäyksestä näytti voivan haihtua. Kun Paulo ei jatkanut, hän sanoi hiljaa, pudistaen päätään:

— Ei, ei, totuus ei ole tämä.

Paulo kumartui häntä kohden levottomin kasvoin.

— Mikä siis on totuus?

— Miksi et puhunut noin eilisiltana? Etkä muina iltoina? Sillä totuus oli silloin toinen. Nyt joku on saanut selville salaisuutesi, ehkä äitisi, ja sinä pelkäät ihmisiä. Jumalan pelko ei saa sinua hylkäämään minut.

Paulon teki mieli huutaa, lyödä tyttöä. Hän tarttui Agnesen käteen ja väänsi hiukan hänen hentoa rannettaan. Samoin hän olisi tahtonut vääntää ja katkaista hänen sanansa. Sitten hän vetäytyi taemmaksi ja nousi seisoalleen.

— Olkoon niin. Eikö se sinusta merkitse mitään? Niin, äitini on todella älynnyt kaiken ja on puhunut minulle kuin omatuntoni. Entä sinä, eikö sinulla ole omaatuntoa? Tuntuuko sinusta oikealta, että tuotamme katkeraa surua olennolle, joka elää yksinomaan meitä varten? Sinä tahdoit, että pakenisimme, että eläisimme yhdessä. Se olisi ollut oikein, jollemme olisi voineet luopua rakkaudestamme. Mutta kun on olentoja, jotka pakomme ja rikoksemme musertaisi, on välttämätöntä uhrautua heidän hyväkseen.

Agnese näytti kuulevan vain jonkun katkonaisen sanan hänen puheestaan. Ja hän pudisti jälleen päätään.

— Omatunto? On minullakin omatunto. En ole enää lapsi. Ja omatuntoni sanoo, että olen tehnyt väärin kuunnellessani vakuutuksiasi ja vastaanottaessani sinut kotiini. Mutta nyt. Nyt se on myöhäistä. Miksi ei Jumala ole aikaisemmin valaissut järkeäsi? Tulinko ehkä minä sinun luoksesi? Sinä tulit minun kotiini ja otit minut leikitellen kuin lapsen. Ja mitä minun nyt on tehtävä? Sano se minulle. Minä en voi unhottaa sinua, en voi muuttaa itseäni, niinkuin sinä näyt voivan tehdä. Tahdon poistua täältä, vaikka sinä et tulekaan mukaan. Tahdon koettaa unhottaa sinut. Tahdon lähteä pois, mutta… kuitenkin… — Kuitenkin?

Agnese ei jatkanut. Hän lyyhistyi soppeensa ja näytti olevan raivontunteiden vallassa. Synkeys, mielettömyyden musta siipi näytti hipaisevan häntä. Hänen silmänsä himmenivät, ja hän teki kädellään vaistomaisen liikkeen ikäänkuin karkoittaakseen edestään varjon. Ja Paulo kumartui häntä kohti ja raastoi sohvan vanhan päällyksen lankoja, ikäänkuin olisi kolhinut eteen kohonnutta eroittavaa muuria, joka oli tukahduttamaisillaan hänet.

Hän ei voinut enää puhua. Agnese oli oikeassa. Totuus ei ollut sellainen, jommoiseksi hän koetti selittää sitä. Totuus oli tuo eroittava seinä, joka salpasi häneltä hengen ja jota hän ei voinut raivata tieltään. Hän kavahti pystyyn, tuntien todellista tukahtumisen vaivaa.

Nyt Agnese vuorostaan tarttui hänen käteensä ja puristi sitä sormillaan, jotka kävivät pistäviksi kuin terävät koukut.

— Jumalan, — hän mutisi, peittäen toisella kädellä silmänsä, — Jumalan, jos häntä on olemassa, ei olisi pitänyt sallia meidän kohdata toisiamme erotaksemme. Tulosi tänne tänä iltana merkitsee, että vielä pidät minusta. Luuletko, etten tiedä sitä? Tiedän sen varsin hyvin. Tämä on totuus.

Hän kohotti kasvonsa Paulon puoleen huulet vavahdellen sormien lomassa, värisevät silmäripset täynnä kyynelhelmiä. Paulo näki edessään kuin karehtivan syvän veden, joka häikäisi ja veti puoleensa, katsellessaan noita kasvoja, jotka eivät enää olleet naisen eivätkä Agnesen kasvot, vaan itse rakkauden kasvot. Ja hän heittäytyi hänen viereensä ja suuteli hänen huuliaan.

Samalla hän tunsi ikäänkuin vajoavansa hitaasti pyörteen tempaamana syvälle meren pohjaan, paikkaan, joka häikäisi taivaankaaren monivärisellä loistavalla valolla.

* * * * *

Sitten hän jälleen sukelsi pinnalle. Hän tempautui irti tytön huulista ja oli kuin haaksirikkoutunut rantahiedalla, ruhjoutuneena, täynnä kauhua ja iloa, kuitenkin enemmän kauhua.

Ja lumous, jonka hän luuli ainaiseksi rauenneen ja joka juuri sentähden oli näyttänyt kahta kauniimmalta, jatkui jälleen.

Hän kuuli tytön kuiskaavan:

— Tiesinhän, että palaisit…

Hän ei halunnut kuulla enempää, niinkuin Antiocon kotona palvelijattaren puhuessa. Hän painoi toisen kätensä tytön huulille, Agnesen kallistaessa päänsä hänen olalleen, ja hyväili hiljaa hänen hiuksiaan, jotka lampun valo kultasi. Noin hento, noin hylätty olento — ja kuitenkin hänellä oli hirvittävä valta vetää hänet meren pohjaan, jälleen nostaa hänet syvyydestä taivaaseen ja tehdä hänestä tahdoton olento. Hänen paetessaan halki laakson ylös vuoren harjanteelle tuo olento, suljettuna vankilaansa, odotti häntä ja tiesi hänen palaavan.

— Tiesinhän…

Agnese koetti vielä puhua. Paulon henkäys kiertyi hänen kaulansa ympäri kuin paula. Hän painoi taas kättään hänen huulilleen, jotka suutelivat sitä intohimoisesti. Näin he istuivat vaieten, odottaen. Sitten Paulo tointui ja yritti hillitä itseään. Tosin hän oli palannut, mutta ei sellaisena, kuin Agnese odotti häntä. Hän katseli edelleen hänen kullanhohteisia hiuksiaan, mutta kuin jotakin kaukaista, kuin meren aaltojen vavahtelevaa kimmellystä, jotka olivat tuoneet hänet rannalle.

— Ole siis taas iloinen, hän mutisi, — olen palannut, olen täällä ja olen sinun koko elämäni ajan. Mutta sinun pitää olla rauhallinen. Säikytit minua kovasti. Sinun ei pidä antaa mielenkiihoitukselle valtaa eikä keskeyttää elämäsi suoraa viivaa. Minä en enää ole tuottava sinulle surua, mutta sinun pitää luvata minulle, että rauhoitut, että vastedeskin olet herttainen ja hyvä kuin nyt.

Hän tunsi Agnesen käden vapisevan omassaan. Hän oivalsi tytön taas alkavan kapinoida. Hän puristi sitä lujasti. Samoin hän olisi tahtonut lujasti vangita hänen sielunsakin.

— Rakas Agnese! Kuule minua. Et koskaan saa tietää, miten olen kärsinyt tänään. Mutta se oli välttämätöntä. Olen raastanut ruumiistani paljon epäpuhdasta ihoa, olen ruoskinut itseäni verille. Nyt olen täällä, sinun omasi, jos Jumala suo, kokonaan sinun.

— Katsohan, hän jatkoi hitaasti ja väkinäisesti, ikäänkuin kiskoen esille sanoja sisimmästään — minusta tuntuu, että olemme toisiamme rakastaneet jo vuosikausia, että toinen on nauttinut ja kärsinyt toisensa tähden, vihaa ja kuoloa myöten. Ja kaikki meren myrskyt, koko sen levoton elämä, on nyt takanamme. Me harhailimme ja taistelimme, ja nyt on kaikki ohi. Agnese, sieluni, mitä tahdot minulta enempää, kuin minkä voin sinulle antaa — koko sieluni?

Hän vaikeni. Hän vaistosi, ettei Agnese ymmärtänyt. Eihän hän voinut ymmärtää. Ja hän tunsi lisäksi, että Agnese yhä loittoni hänestä kuin elämä kuolemasta. Mutta juuri sen vuoksi Paulo vielä rakasti häntä, jopa entistä enemmän, niinkuin kuoleva rakastaa elämää.

Agnese kohotti päätään hitaasti ja haki hänen katsettaan silmin, jotka taas olivat käyneet vihamielisiksi.

— Kuule sinäkin minua! Älä enää koeta viedä minua harhaan. Oletko valmis pakenemaan kanssani, niinkuin viime yönä päätettiin? Tällä tavoin ei voi jatkua. Siitä olen varma.

— Siitä olen varma! hän toisti kiihtyen hetkisen tuskallisen vaitiolon jälkeen. Jos meidän on määrä elää yhdessä, lähtekäämme heti matkaan, jo tänä yönä. Minulla on rahoja, sen tiedät. Ja ne ovat minun. Ja sinun äitisi ja minun veljeni, kaikki antavat meille anteeksi myöhemmin, kun oivaltavat, että olemme tahtoneet elää vapaina valheesta, totuudessa… Näin emme todellakaan enää voi elää.

— Agnese!

— Vastaa minulle heti, jätä sikseen kaikki muu.

— En voi paeta kanssasi.

— Miksi siis tulit takaisin? Jätä minut, mene!

Paulo ei hellittänyt hänen kättään. Ja nähdessään hänen kallistuvan heidän molempien yhteenliittyneiden käsiensä yli hän luuli Agnesen aikovan purra häntä.

— Mene, mene! Agnese toisti. En minä ole lähettänyt kutsumaan sinua. Koska meidän pitää olla lujia, miksi siis palasit? Miksi suutelit minua? Jos luulet voivasi pitää minua pilkkanasi, erehdyt. Jos luulet voivasi käydä täällä öisin ja päivin kirjoittaa minulle nöyryyttäviä kirjeitä, isket kirveesi kiveen. Samoin kuin palasit tänä yönä, aiot kai palata ensi yönä ja aina seuraavina öinä. Mutta sitä minä en tahdo, en, en, en. Täytyy muka olla puhdas ja luja — hän jatkoi, ja hänen väsähtäneet ja synkät kasvonsa näyttivät kuoleman kalpeilta. — Sen sanot nyt vasta. Kammoksun sinua. Mene kauas näiltä seuduilta, lähde jo tänä yönä! Minun pitää saada huomisaamuna herätä tarvitsematta inhoten odottaa sinua ja joutua nöyryyttävän kohtelusi alaiseksi.

— Hyvä Jumala! Paulo vaikeroi kumartuen hänen puoleensa. Mutta Agnese työnsi hänet luotaan.

— Luuletko puhuvasi lapselle? Olen vanha, sinä olet tehnyt minut vanhaksi muutamassa tunnissa. Elämäni suora viiva! Se merkitsee kai, että tätä lemmenkuhertelua jatkuisi salaa, eikö niin? Minun kai pitäisi ottaa itselleni aviomies, antaa sinun vihkiä meidät… ja silti tapaisimme toisiamme ja pettäisimme kaikkia koko ikämme? Mene, mene, et tunne minua, jos luulet, että suostuisin sellaiseen. Viime yönä sanoit: 'Lähtekäämme pois tältä seudulta, minä teen työtä, solmikaamme avioliitto'. Etkö sanonut niin? Voitko kieltää? Ja tänä yönä olet tullut puhumaan minulle Jumalasta ja uhrautumisesta. Olkoon siis kaikki lopussa. Erotkaamme. Mutta sinun on poistuttava paikkakunnalta jo tänä yönä. En tahdo enää nähdä sinua. Jos huomisaamuna vielä toimitat Jumalanpalvelusta kirkossamme, tulen sinne ja alttarin äärestä sanon kokoontuneelle seurakunnalle: Tässä on teidän pyhimyksenne, joka päivällä tekee ihmeitä ja yöllä hiipii yksinäisten nuorten naisten luo viettelemään heitä!

Paulo yritti vielä kädellään sulkea hänen huulensa. Mutta kun hän yhä toisti ääneen: — Mene, mene! Paulo veti hänen päänsä luokseen ja painoi sitä povelleen katsoen pelästyneenä suljettuja ovia. Hän muisti äitinsä sanat, tuon äänen, joka kaikui salaperäisesti pimeässä: "Pappivainaja istuutui viereeni ja sanoi: 'Karkoitan pian sinut ja poikasi tästä pappilasta'".

— Agnese, Agnese, hourit, — hän vaikeroi painaen kasvonsa vasten hänen kaulaansa. Mutta Agnese irroittautui ja vetäytyi kauas hänen luotaan.

— Rauhoitu, kuule minua. Ei mitään ole auttamattomasti hukassa. Etkö tunne, kuinka rakastan sinua? Tuhat kertaa enemmän kuin ennen. En lähde pois. Tahdon olla lähellä sinua pelastaakseni sinut, tarjotakseni sinulle sieluni, samoin kuin tarjoan sen Jumalalle kuolinhetkenäni. Mitä tiedät siitä, mitä olen kärsinyt eilisyöstä tähän hetkeen asti? Pakenin ja vein sinut mukanani. Pakenin niinkuin se, jonka vaatteet palavat ja joka juoksemalla luulee vapautuvansa liekeistä, vaikka ne siitä vain yltyvät. Kuinka levottomana olenkaan tänään harhaillut paikasta toiseen. Mitä kaikkea olen tehnyt, jotta en palaisi tänne? Ja kuitenkin olen palannut, en ole voinut muuta tehdä. Enhän petä sinua enkä unhota. En tahdo unhottaa sinua. Mutta meidän täytyy tästälähin pysyä puhtaina, Agnese. Meidän pitää säilyttää rakkautemme iäisyyttä varten, liittää se elämän yleviin arvoihin, kärsimykseen, itsehillintään, kuolemaan, itse Jumalaan. Ymmärrätkö nämä seikat, Agnese? Ymmärräthän, sano se minulle.

Agnese työnsi hänet luotaan sysäten häntä rajusti rintaan. Lopulta hänen onnistui irtautua. Hän ojensi vartalonsa jäykäksi. Hänen kauniit kiiltävät hiuksensa näyttivät jäykkien kasvojen ympäri käärityiltä siteiltä.

Hänen suunsa oli sulkeutunut, kulmakarvat rypistyneet. Näytti siltä kuin hän olisi äkkiä nukahtanut hirvittävään uneen, kostonuneen. Ja Paulo pelkäsi enemmän tätä äänettömyyttä ja liikkumattomuutta kuin hänen järjettömiä sanojaan ja kouristavia liikkeitään.

Hän tarttui jälleen Agnesen käsiin ja painoi niitä. Mutta kummankaan kädet eivät enää tunteneet iloa, rakkaudenpuristuksia.

— Agnese, huomaathan nyt, että myönnät minun olevan oikeassa. Olet taas herttainen ja hyvä. Mene nyt levolle, ja huomenna alkaa meille molemmille uusi elämä. Kohtaamme toisemme niin usein kuin haluat. Minä olen oleva ystäväsi, veljesi. Tuemme toinen toistamme. Minun elämäni on sinun hallussasi. Menettele kanssani niinkuin tahdot. Kuolinhetkeeni asti olen sinun, ja senkin jälkeen iankaikkisuudessa.

Paulon saarnanuotti ärsytti jälleen Agnesea. Hän väänteli käsiään Paulon käsissä ja liikutti huuliaan puhuakseen. Mutta kun Paulo hellitti hänen kätensä, hän yhdisti kätensä sylissään ja painoi päänsä kumaraan. Hänen kasvonsa heijastivat nyt surua, mutta lujaa, epätoivoista surua.

Paulo ei herjennyt häntä katselemasta, mutta katseli häntä kuin kuolevaa. Ja hänen ahdistuksensa kiihtyi. Hän laskeutui tytön jalkojen juureen, painoi päänsä hänen polvilleen ja suuteli hänen käsiään. Hän ei enää välittänyt siitä, näkikö joku hänet, kuuliko joku hänen puheensa. Hän oli naisen jalkojen juuressa, polvillaan hänen surunsa edessä, niinkuin Jeesus äitinsä povella.

Hän ei ollut koskaan tuntenut itseään niin puhtaaksi, niin vieraantuneeksi kaikesta maallisesta. Mutta silti hänen sydämensä oli täynnä ahdistusta.

Agnese pysyi liikkumattomana, hänen kylmät kätensä olivat tunnottomat noille kuolon suuteloille.

Paulo nousi ja alkoi taas verhota oikeita ajatuksiaan:

— Kiitän sinua, Agnese. Näin on hyvä, näin olen onnellinen. Koettelemus on kestetty. Nyt on minulla rauha povessani. Nyt lähden. Huomisaamuna — hän lisäsi hiljaa kumartuen pelokkaasti — tulet kirkkoon, ja tarjoamme yhdessä uhrimme Jumalalle.

Agnese avasi silmänsä, katsoi häneen, sulki ne jälleen. Hän näytti kuolettavasti haavoittuneelta. Näytti siltä, kuin hänen silmänsä olisivat viimeisen kerran auenneet, rukoillen ja uhaten, senjälkeen ainiaaksi sulkeutuakseen.

— Sinun täytyy tänä yönä poistua tältä paikkakunnalta kauas, niin että en enää näe sinua, hän virkkoi korostaen jokaista tavua.

Paulo ajatteli, että ainakin sinä hetkenä oli turhaa taistella tätä sokeaa voimaa vastaan.

— Enhän voi lähteä pois näin äkkiä, hän mutisi. — Huomisaamuna toimitan kirkossa messun, ja sinä olet siinä läsnä. Myöhemmin, jos on välttämätöntä, lähden pois.

— Minä tulen kyllä kirkkoon huomisaamuna, mutta ilmiantamaan sinut kansan edessä.

— Jos sen teet, se on merkki siitä, että Jumala niin tahtoo. Mutta sitä et tee, Agnese. Voithan vihata minua, mutta minä jätän sinut rauhaan. Jää hyvästi.

Mutta hän ei vielä poistunut. Liikkumatta hän katseli tyttöä. Ja Agnesen hiukset, nuo pehmeät, varjossakin kiiltävät, nuo ihanat hiukset, joita hän rakasti ja jotka niin monesti olivat vetäneet puoleensa hänen kätensä, herättivät hänessä sääliä. Ne näyttivät mustilta siteiltä, joilla päähän isketyt haavat sidotaan.

Viimeisen kerran hän mainitsi tätä nimeltä:

— Agnese? Onko mahdollista, että näin eroamme? — Anna minulle kättä, nouse, avaa minulle ovi.

Agnese nousi ja näytti noudattavan kehoitusta. Mutta hän ei ojentanut papille kättään, vaan meni suoraa päätä ovelle, josta oli tullut huoneeseen.

Siihen hän pysähtyi odottamaan.

— Mitä minun pitää tehdä? Paulo kysyi itseltään. Mutta hän tiesi hyvin, että oli vain yksi keino hänen lepyttämisekseen: jälleen langeta hänen jalkojensa juureen, tehdä syntiä, syöksyä hänen kanssaan kadotukseen.

Mutta sitä hän ei tahtonut, ei tahtonut enää. Hän jäi järkähtämättä seisomaan paikoilleen ja loi alas silmänsä välttääkseen Agnesen katsetta. Kun hän taas katsoi ylös, ei Agnese enää ollut huoneessa. Hän oli poissa, kadonnut hiljaisen talonsa pimeään.

Seiniltä hirvien ja metsäkauristen lasiset silmät katselivat häntä surullisesti, mutta samalla ilkkuen. Ja tuona odotuksen hetkenä, yksinään tuossa isossa alakuloisessa huoneessa, hän oivalsi surkeutensa ja nöyryytyksensä koko laajuuden. Hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut varas, pahempi kuin varas. Hän oli vieras, joka rupeaa rosvoksi talossa, jossa hänelle on tarjottu vieraanvaraisuutta.

Ja taas hän katsoi maahan, välttääkseen seiniltä tuijottavia katseita. Mutta nyt hänen päätöksensä ei enää horjunut. Ja vaikka tuon naisen kuolinhuuto olisi täyttänyt kauhulla hiljaisen talon, hän ei olisi katunut eroaan hänestä.

Hän odotti vielä muutaman hetken. Ei näkynyt ketään. Hän oli kuin keskellä unelmiensa ja hairahduksiensa kuollutta maailmaa odottaen, että joku päästäisi hänet ulos. Mutta ei näkynyt ketään. Silloin hän poistui puutarhaan vievästä ovesta, kulki pitkin pientä muurin läheistä polkua ja astui ulos pienestä portista, joka oli hänelle hyvin tuttu.

* * * * *

Taas hän nousi pappilan pimeitä portaita yläkertaan. Vaara oli vältetty, tai ainakin vaaran pelko oli talttunut. Hän pysähtyi hetkeksi äidin oven eteen punnitsemaan, olisiko hyvä heti kertoa tälle tulos keskustelusta Agnesen kanssa ja tuon naisen lausuma uhkaus. Mutta hän kuuli sisältä äidin syvän, kuorsaavan hengityksen ja poistui. Äiti nukkui rauhallisesti, sillä nyt hän oli varma pojastaan ja tiesi, että tämä oli pelastunut.

Pelastunut! Paulo katseli ympärilleen huoneessaan, ja hänestä tuntui, kuin hän olisi palannut onnettomalta matkalta. Huoneessa vallitsi täydellinen järjestys, ja hän alkoi riisuutua liikkuen varpaisillaan, jottei rikkoisi tätä järjestystä eikä häiritsisi tätä hiljaisuutta.

Hänen vaatteensa riippuivat naulakosta, mustempina kuin niiden varjo seinällä. Ylinnä riippui lakki ohuesta puupuikosta, joka törrötti kaulan tavoin, ja hienokankaisen kauhtanan hihat roikkuivat rentoina kuin väsähtäneet käsivarret.

Se oli kuin tumma, ontto aave, jonka vampyyri oli riuduttanut imemällä tyhjiin sen veren. Hän katseli sitä kammoksuen. Se näytti hänestä hänen hairahdustensa varjokuvalta, joka odotti seuratakseen häntä tästälähin kaikilla maailman teillä.

Seuraavassa tuokiossa hän huomasi joutuvansa pimeässä jälleen painajaisen valtaan. Ei hän vielä ollut pelastunut. Hänen täytyi taistellen viettää toinen yö, purjehtia loppumatka myrskyävällä merellä.

Hän oli väsynyt, luomet vaipuivat raskaina alas, mutta silti ääretön ahdistus esti häntä laskeutumasta vuoteeseen, istuutumasta tai muulla tavoin lepäämästä.

Ja niin hän yhä käveli edestakaisin, suorittaen joutavia askareita, avaten laatikkoja ja katsoen mitä niissä oli.

Kulkiessaan kuvastimen ohi hän katseli siihen ja huomasi kasvonsa harmaiksi, huulensa sinertäviksi, silmänsä painuneiksi kuoppiinsa. Katsohan itseäsi tarkoin, Paulo, hän ajatteli tarkastellessaan peilikuvaansa. Ja hän peräytyi pari askelta, niin että lampun valo paremmin osui kuvastimeen. Siitä näkyvä kuvakin etääntyi ja näytti pakenevan. Silti hän tarkasti sitä ja havaitsi silmäterät laajentuneiksi. Tämä teki häneen oudon vaikutuksen. Mutta tuo tuossa edessä tuntui hänestä todelliselta Paulolta, joka ei valehdellut, jonka kasvojen kalpeus ilmaisi kaiken hänen huomisaamun pelkonsa.

— Miksi teeskentelen levollisuutta, jota en tunne? Minun täytyy poistua paikkakunnalta, lähteä matkaan jo tänä yönä, niinkuin hän vaatii.

Hiukan tyyntyneenä hän meni vuoteeseen ja paneutui pitkäkseen.

Suljetuin silmin, kasvot syvälle pielukseen uponneina hän luuli selvemmin näkevänsä omantuntonsa pohjan.

— Niin, täytyy lähteä matkaan tänä yönä. Itse Kristuskin käskee välttämään julkista häpeää. Parasta, että herätän äitini ja ilmoitan hänelle, millä kannalla asiat ovat. Mahdollisesti lähden yhdessä hänen kanssaan, niin että hän taas vie minut tästä kylästä, niinkuin lapsena ollessani, voidakseni aloittaa uutta elämää.

Mutta sitten hän tajusi, että tämä kaikki oli liioittelevaa kuvittelua, ettei hänellä kuitenkaan ollut rohkeutta toimia niinkuin ajatteli.

Ja miksi hän oikeastaan poistuisi? Oliko sitten varmaa, että Agnese todella panisi uhkauksensa täytäntöön? Mitä hyödytti siis pakeneminen? Eikä edes kiusaus palata hänen luokseen ja jälleen langeta enää peloittanut häntä. Olihan hän kestänyt koettelemuksen.

Mutta hetken kuluttua tuo raskas kuvittelu palasi. Ääni tuntui puhuvan hänen korvaansa:

— Sinun on sittenkin pakko lähteä, Paulo. Herätä äitisi, ja poistukaa yhdessä. Etkö kuule, kuka sinulle puhuu? Minä se olen, Agnese. Näyt luulevan, että minä muka en toteuta uhkaustani. Luulet, etten pane sitä täytäntöön, mutta yhtä kaikki käsken sinun poistua. Luuletko eronneesi minusta? Etkö huomaa, että minä asustan sinun olemuksessasi, että olen elämäsi paha henki. Jos jäät tänne, en hellitä sinua hetkeksikään. Olen varjo jalkojesi alla, erottava seinä sinun ja äitisi välillä, sinun ja sinun itsesi välillä. Lähde siis tiehesi.

Ja rauhoittaakseen omaatuntoaan Paulo koetti lepyttää häntä.

— Lähdenhän, kuulethan. Lähtekäämme yhdessä, sinä syöpyneenä olemukseeni, minua itseäni elävämpänä. Lepy, äläkä enää ahdista minua. Olemme yhdessä, siirtyneinä ajan ulkopuolelle, kohti iäisyyttä. Olimme erotettuina ja loitolla toisistamme, kun silmämme ihailivat toisiamme ja kun suutelimme toisiamme, erossa ja vihamielisiä. Nyt vasta alkaa oikea yhteytemme, sinun vihassasi, minun kärsivällisyydessäni ja kieltäymyksessäni.

* * * * *

Vähitellen väsymys voitti hänet. Hän luuli kuulevansa herkeämätöntä hiljaista vaikeroimista ikkunan takaa, aivan kuin kyyhky olisi etsinyt toveriaan. Se tuntui itse yön valitukselta. Mutta yö oli kuutamoinen ja taivas täynnä untuvaisia pieniä pilviä. Sitten hän huomasi, että tuo vaikerointi kohosikin hänen omasta povestaan. Mutta uni sulki jo hänet viihdyttävään helmaansa. Levottomuus, suru, muistot väistyivät. Hän näki unta, että todella oli matkalla vuoren ylärinteen polulla. Kaikki oli hiljaista ja kirkasta. Suurten keltaisten leppien lomitse näkyi vehreän ruohon peittämiä aukioita, joiden pehmeällä pinnalla oli hyvä lepuuttaa katseitaan. Kallioiden huipuilla istuvat kotkat katsoivat suoraan aurinkoon.

Äkkiä vartia ilmestyi hänen eteensä, tervehti häntä ja laski avatun kirjan hänen satulalleen.

Ja Paulo alkoi lukea pyhän Paavalin kirjettä korinttolaisille jatkaen juuri siitä kohdasta, mihin oli päätynyt edellisenä yönä: "Herra tuntee viisaiden ajatukset ja tietää, että ne ovat turhia".

* * * * *

Sunnuntaiaamuna messu alkoi myöhemmin kuin arkena. Mutta Paulo tavallisesti lähti kirkkoon aikaisin ripittämään naisia, jotka sitten kävivät ehtoollisella.

Äiti siis herätti hänet sunnuntaisinkin tavalliseen aikaan.

Hän oli jo muutaman tunnin nukkunut sikeää unta. Hän heräsi muistamatta mitään, mutta tuntien tarvetta heti vaipua uudelleen uneen. Ovelle kolkutettiin toistamiseen, ja nyt hän vasta oikein heräsi.

Hän kavahti heti vuoteesta jalkeille jäykkänä tuskasta:

— Agnese tulee kirkkoon ja syyttää minua kaiken kansan edessä!

Hän ei voinut selittää miksi, mutta unen aikana varmuus, että Agnese oli toteuttava uhkauksensa, oli syöpynyt hänen mieleensä.

Hän vaipui tuolille voimattomuuden tunne povessaan, polvet puutuneina. Sekava usva verhosi hänen järkensä. Hän ajatteli, että vielä oli aikaa välttää julkinen häpeä. Saattoihan hän tekeytyä sairaaksi, niin ettei hänen tarvinnut pitää jumalanpalvelusta. Sillävälin hän voittaisi aikaa ja koettaisi lepyttää Agnesen. Mutta pelkkä ajatus, että kiihkeä näytelmä alkaisi uudelleen, että edellisten päivien kurjuus toistuisi, kiihdytti hänen levottomuuttaan.

Hän nousi ja survaisi jalkojaan lattiaan saadakseen jähmettyneen verensä liikkeelle. Sitten hän puki ylleen vaatteet, veti vyön kireälle ja verhoutui ahtaasti pukineisiinsa, samoin kuin oli nähnyt metsästäjien puristavan tiukkaan vyötäisilleen patruunalaukun ja kääriytyvän huolellisesti vaippaansa lähtiessään vuoren ylärinteille.

Kun hän viimein avasi ikkunan ja kumartui katsomaan ulos, hänestä tuntui helpottavalta avata taas silmänsä kirkkaalle päivänvalolle vapauduttuaan yöllisen painajaisen kouristuksesta. Vihdoinkin hän oli astunut ulos oman itsensä vankeudesta solmiakseen rauhan ulko-olioiden kanssa. Mutta tämä rauha oli väkinäinen ja täynnä salaista kaunaa. Ja heti kun hän raittiista ilmasta oli vetäytynyt takaisin huoneensa hajuaineiden kyllästämään, ummehtuneeseen ilmaan, ahdistus alkoi entistä rajumpana.

Hän poistui huoneestaan ja harkitsi, miten ilmoittaisi asian äidilleen.

Hän kuuli äitinsä hiukan karkean äänen hänen hätistäessään kanoja, jotka yrittivät tunkeutua ruokasaliin. Hän kuuli kanojen siipien räpytyksen ja tunsi sieraimissaan kahvin hajua ja sisään leyhkivän raikkaan ruohon tuoksun.

Kukkulan juurella olevalla laitumella kilisivät vuohien kulkuset. Niiden helähtely tuntui sen yksitoikkoisen, mutta iloisen kellonsoiton lapselliselta kaiulta, jolla Antioco kellotornista herätti ihmiset ja kutsui heitä messuun.

Kaikki oli rauhallista, sopuisaa, aamuisen rusohohteen valaisemaa. Hänen mieleensä muistui äskeinen uni.

Ei mikään estänyt häntä lähtemästä ulos, menemästä kirkkoon, jälleen aloittamasta tavallisen elämänsä toimintaa. Mutta taas häntä puistatti epäröiminen. Hän ei tietänyt, kulkisiko eteenpäin vai peräytyisikö taaksepäin. Seisoessaan kynnyksellä hänestä tuntui kuin hän olisi seisonut vuoren äkkijyrkänteen reunalla. Ylemmäksi hän ei voinut nousta, alempana taas ammotti pohjaton kuilu. Se oli sietämätön hetki, jonka kuluessa hänen sydämensä jyskytti, ja hänellä oli jo se tunne, että hän oli syöksynyt jyrkänteen laidalta kuilun pohjaan, jossa hän nyt makasi vääntelehtien ja jossa vuoripuron tulvaveden vuolteessa myllynratas pyöri ilman aikojaan piesten eteenpäin pakenevaa vettä.

Näin pyöri hänen sydämensäkin turhaan elämän pyörteessä. Hän sulki ulko-oven ja istui portaalle, niinkuin äiti toissa yönä. Hän luopui ongelmansa ratkaisemisesta ja odotti, että joku tulisi auttamaan häntä.

Siitä löysi hänet äiti. Huomatessaan hänet Paulo nousi rohkaistuen, mutta nöyryytettynä sisimmässään ajatellessaan, että äiti aivan varmasti jälleen toistaisi hänelle kehoituksen käydä edelleen itsehillinnän tietä. Mutta hän näki, miten äidin karkeapiirteiset kasvot kävivät valkeiksi ja melkein hienostuivat tuskasta.

— Paulo, miksi istut siinä? Voitko pahoin?

— Äiti, tämä sanoi lähestyen ulko-ovea ja kääntymättä, — en tahtonut herättää teitä viime yönä. Oli myöhäinen hetki. Kävin siinä talossa… kävin siellä…

Äiti katsoi häneen, ja hänen kasvonsa näyttivät hiukan rauhoittuvan. Paulon sanoja seuranneen vaitiolon aikana alkoi kirkonkello kumahdella entistä nopeammin ja hätäisemmin. Tuntui kuin se olisi soinut pappilan katolla.

— Tuo nainen voi hyvin. Mutta hän on kiihdyksissään ja vaatii minua viipymättä poistumaan paikkakunnalta. Muuten hän uhkaa tulla kirkkoon ja syöstä minut julkiseen häpeään, antamalla minut ilmi kirkkokansan edessä.

Äiti oli ääneti, mutta Paulo tunsi olallaan hänen lujan ja raskaan kätensä, joka johdatti häntä eteenpäin samoin kuin hänen astuessaan ensi askeliaan.

— Hän vaati, että jo kuluneena yönä lähtisin matkaan. En pelkää häntä. Luulen sitäpaitsi, ettei hän tule kirkkoon.

Paulo avasi alaoven. Hopeinen kirkkaus tulvi harmaaseen eteiseen, kietoi kuultavaan verkkoonsa äidin ja pojan ja tuntui vetävän heitä ulos valoisan taivaan alle.

Paulo alkoi astua kirkolle päin taakseen katsomatta. Äiti jäi seisomaan oven eteen katsellen hänen poistumistaan. Hän ei ollut sanonut sanaakaan, mutta vaistomaisesti hänen leukansa alkoi vapista. Hän riensi huoneeseensa ja muutti kiireesti pyhävaatteet ylleen mennäkseen niinikään kirkkoon. Ja hänkin sitoi vyönsä kireälle ja alkoi astella lujasti. Mutta hän palasi karkoittamaan kanat, sieppaamaan kahvipannun tulelta ja sulkemaan ovet. Sitten hän sitoi huivin vahvasti leuan ja suun ympärille, koska kylmät väreet eivät tauonneet.

Ainoastaan räpäyttämällä silmiään hän tervehti kylästä kirkkoon tulvivia naisia ja vanhuksia, jotka musta suippolakki päässä seisoivat kirkkoaitauksen ääressä punainen aamutaivas taustanaan.

* * * * *

Paulo oli jo astunut sisälle kirkkoon. Muutamat kiireiset synnintunnustajattaret odottivat jo rukoustuolin ääressä, ja ensiksi tullut polvistui rukousjakkaralle toisten jonossa odottaessa vuoroaan.

Eräät aikaisin nousseet lapset olivat keräytyneet Nina Masian ympärille, joka oli polvillaan vihkivesimaljan ääressä vetäen katsojien huomion puoleensa paholaispäällään. Kulkiessaan hajamielisenä kirkon läpi pappi törmäsi tuohon ryhmään ja hermostui nähdessään tuon tyttösen, jonka äiti oli tahallaan tuonut kirkkoon, jotta kaikki näkisivät hänet. Papista tuntui, kuin tuo lapsi alati olisi ollut hänen jaloissaan esteenä ja soimauksena.

— Poistukaa heti tästä paikasta, hän sanoi kovalla äänellä, joka kajahti ympäri kirkkoa. Ja oitis lasten piiri siirtyi syrjemmäksi, mutta yhä Nina Masia keskellään siten, että kaikki kirkossa olijat saattoivat nähdä hänet.

Naiset käänsivät päänsä lasta kohti silti herkeämättä rukoilemasta. Tyttö tuntui olevan pienen kirkon epäjumala.

Pyhäkön täytti rahvaan mukana tullut metsäinen haju, ja ikkunoista tulvi sisälle aamun punahohteinen valo.

Paulo kulki suoraan eteenpäin, mutta hänen ahdistuksensa kasvoi. Ohikulkiessa hänen kauhtanansa hipaisi penkkiä, johon Agnese tavallisesti polvistui. Se oli vanha perhepenkki, jonka rukoustuoli oli puukaiverruksin somistettu. Ensin silmin ja sitten askelin Paulo mittasi sen etäisyyden alttarista.

— Jos näen hänen nousevan toteuttamaan kamalaa aiettaan, minulla on aikaa vetäytyä sakaristoon, hän ajatteli.

Väristys viilsi hänen ruumistaan, kun hän astui sakaristoon. Antioco oli juoksujalkaa rientänyt alas kellotapulista ja odotti häntä kaappi avattuna, kasvot vakavina ja tavallista kalpeampina. Näytti siltä, kuin hänen tuleva kutsumuksensa jo olisi täyttänyt kokonaan hänen mielensä, sellaisena kuin sitä hänelle oli selvitetty edellisenä iltana. Mutta tuo vakava naamio oli löyhässä hänen kasvoillaan, jotka kellotornissa olivat hulmahtaneet punaisiksi raittiista aamuilmasta. Maahan luotujen luomien alla silmät säkenöivät ilosta, ja huulien peitossa hampaat pureutuivat yhteen estäen hilpeää naurua remahtamasta esiin. Hänen sydämensä sykähteli vilkkaasti, ja hänen sisässään vavahti koko tuon sunnuntaiaamun valo, sohina ja riemu. Mutta äkkiä, järjestäessään papin ranteille messupaidan pitsejä, hän nosti huolestuneen katseensa. Hän oli huomannut, että käsi vapisi pitsikalvosimen alla. Ja nuo kunnioitetut kasvotkin olivat kelmeät ja vääntyneet.

— Oletteko sairas?

Paulo voi todellakin pahoin, vaikka kieltäen pudisti päätään. Hän tunsi suussaan karvaan maun, joka tuntui vereltä. Mutta pahoinvointi sytytti hänessä toivon kipinän.

— Sydämeni pakahtuu, kaadun kuolleena maahan, ja sitten kaikki on lopussa.

Hän palasi kirkkoon ripittämään naisia ja näki äitinsä oven suussa.

Liikkumattomana ja ankaran vakavana tämä seisoi siinä ikäänkuin valvoen ovea ja koko kirkkoa, valmiina tukemaan romahdustakin, jos se oli välttämätöntä.

Paulo tunsi kaiken rohkeutensa pakenevan. Kuoleman toivo puristi hänen sisälmyksiään, kouristi hänen sydäntään.

Vasta rippituolissa hän hiukan tyyntyi. Hän kuvitteli jo olevansa haudassa tai ainakin piilopaikassa, missä saattoi peittää kauhunsa. Naisten hiljainen kuiske ristikkoreiän takana, heidän huokauksensa ja henkäyksensä tuntuivat hänestä heinän kahinalta sisiliskojen juostessa hautakummun yli. Hän ajatteli Agnesea. Nuorten naisten hengitys ja heidän hiuksiensa ja pyhävaatteidensa tuoksu kiihoitti hänen tuskaansa, hänen intohimonsa kuohuntaa.

Ja hän antoi heille kaikille synninpäästön ajatellen, että hän itse kenties pian tarvitsi heidän armahtavaisuuttaan.

* * * * *

Sitten taas poistuminen rukoustuolista ja pelko, että hän näkisi kirkossa Agnesen, kiihoitti hänen mielenliikutustaan. Mutta Agnesen penkki oli tyhjä.

Ehkei hän ollenkaan tullut. Joskus hän istuutui kirkon perälle tuolille, jonka palvelijatar oli tuonut mukanaan. Kääntyessään Paulo näki vain äitinsä luisevan vartalon. Polvistuessaan rukoukseen hänellä oli alussa se tunne, että hänen sielunsakin polvistui Jumalan eteen puettuna tuskanverhoonsa kuin hän messupaitaan ja stolaan.

Sitten hän päätti olla katsomatta taakseen tai aikoi sulkea silmänsä kääntyessään seurakuntaan päin. Hänestä tuntui, kuin hän olisi kiivennyt jyrkännettä mestauspaikalleen, ja hermokouristus puristi hänen niskaansa joka kerta, kun hän kääntyi seurakuntaan päin. Silloin hän sulki silmänsä, jotta ei näkisi jalkojensa edessä ammottavaa kuilua. Mutta ripsien lomitse hän silti näki puukaiverruksin somistetun rukoustuolin ja siinä istumassa Agnesen tumman hahmon.

Agnese oli siis todellakin kirkossa. Hän oli mustiin pukeutuneena, musta harso käärittynä kasvojen ympärille, jotka olivat valkoiset kuin norsunluu. Hänen rukouskirjansa kultahakanen kiilsi mustien käsineiden lomitse. Hän näytti lukevan, mutta ei kääntänyt lehtiä. Palvelijatar oli polvillaan hänen vieressään, pää nöyrästi rukoustuolin nojassa. Mutta tämäntästä hän loi emäntäänsä silmänsä uskollisena kuin koira ja ikäänkuin olisi tuntenut hänen kamalan aikeensa ja valvonut häntä.

Paulo näki kaiken tämän alttarilta. Hän oli vailla toivoa, vaikka sydämensä sisimmässä vielä oletti, että Agnese ei panisi täytäntöön mieletöntä uhkaustaan.

Kääntäessään Uuden Testamentin lehtiä hän huokaili hermostuneesti, sanat tahtoivat takertua hänen kurkkuunsa, ja hiki valui hänen otsaltaan. Hänen täytyi nojata käsin alttaripöytään, jottei olisi pyörtynyt.

Hetkeksi hän sitten jälleen tointui.

Antioco huomasi, miten hänen pahoinvointinsa lisääntyi, ja tuijotti hänen kasvoihinsa, jotka muuttuivat kamaliksi kuin ruumiilla. Ja Antioco pysytteli lähellä valmiina tukemaan häntä, toisinaan luoden syrjäkatseen vanhuksiin, joiden parrakkaat kasvot pistivät esiin alttariaitauksen sälöjen lomitse. Poika tahtoi tietää, huomasiko joku vanhuksista papin pahoinvoinnin.

Mutta ei kukaan heistä huomannut sitä. Äiti oli järkähtämättä paikoillaan rukoillen ja odottaen, eikä hänkään huomannut poikansa pahoinvointia.

Ja Antioco tuli yhä lähemmäksi häntä huolissaan hänen tilastaan. Pappi huomasi sen ja katsoi häneen säikähtyen. Poika vastasi vilkkain katsein räpäyttäen nopeasti luomiaan, ikäänkuin sanoen:

— Minä olen tässä; jatkakaa vain.

Ja Paulo jatkoi kiiveten yhä mestauslavalle vievää jyrkkää rinnettä. Veriaalto virtasi hänen sydämeensä ja hermot tyyntyivät hieman. Mutta tämä oli vain vähäinen pysähdys, jonka aikana hän katsoi vaaraa silmiin; se oli haaksirikkoisen heittäytymistä veden valtaan, se oli ponnistelusta luopumista.

Hän kääntyi seurakunnan puoleen eikä enää sulkenut silmiään.

— Herra olkoon kanssanne!

Agnese oli yhä kumartuneena kirjansa yli, jonka lehtiä hän ei käännellyt. Hänen rukouskirjansa kultahaka kiilsi varjossa. Palvelijatar oli lyyhistynyt hänen jalkojensa juureen, ja muutkin naiset, myöskin papin äiti kirkon perällä, olivat kumartuneet maahan valmiina ponnahtamaan polvilleen, heti kun pappi oli tarttunut kirjaan.

Ja hän tarttui kirjaansa ja jatkoi rukouksiaan hitain kädenliikkein. Ja miltei hellyys valtasi hänet hänen ajatellessaan, että Agnese seurasi häntä hänen kuolinpaikalleen niinkuin Maria Jesusta, että hän muutaman hetken kuluttua oli nouseva alttarin ääreen, että he vielä kerran tapaisivat toisensa hairahduksensa huippukohdassa, yhdessä sovittaakseen syntinsä, niinkuin yhdessä olivat sitä tehneetkin.

Kuinka hän olisi voinut vihata tuota naista, jonka tehtävänä oli kurittaa häntä, ja jonka viha oikeastaan oli rakkautta?

Hän nautti ehtoollista, ja tuo vähäinen viinitilkka virtasi hänen suoniinsa kuin pieni veripuro. Hän tunsi itsensä siitä vahvistuneeksi, tunsi sydämensä olevan täynnä Jumalan läsnäoloa.

Ja astuessaan alas alttarin aitauksen luo jakamaan ehtoollista naisille hän näki heidän kumartuneiden päidensä yli Agnesen istumassa penkissään. Tämä oli taivuttanut päänsä käsiensä varaan; ehkäpä hän kokosi rohkeutta, ennenkuin läksi liikkeelle. Ääretön sääli täytti hänen sydämensä. Paulo olisi tahtonut mennä hänenkin luokseen, antaa hänelle synninpäästön ja ehtoollista kuin kuolevalle. Hän oli jälleen rohkaistunut. Mutta hänen kätensä vapisi, kun hän ojensi naisille ehtoollisleipää.

* * * * *

Kun ehtoollisen jako oli päättynyt, muuan vanha talonpoika viritti hengellisen laulun. Seurakunta hymisi säkeitä puoliääneen ja lauloi sitten täydellä äänellä kahdesti kertosäkeen.

Se oli alkuperäisen yksinkertainen ja yksitoikkoinen virsi, yhtä vanha kuin ihmisten rukoukset melkein asumattomilla korpimailla, kuin aaltojen loiske yksinäisellä rannalla. Mutta tuon virren humina hänen penkkinsä ympärillä teki Agneseen sen vaikutuksen, kuin hän olisi äkkiä yöllisen tuskanretken jälkeen synkän metsän läpi siirtynyt meren rannalle, jonka lietesärkät olivat metsäliljojen peittämät ja aamuruskon punaamat.

Jotakin kohosi esille hänen olemuksensa syvyydestä, sydän tuntui nousevan kurkkuun asti, ja koko hänen sisäinen ihmisensä, joka niin kauan oli ollut levottomuuden tilassa, tuntui palaavan luonnolliseen, terveeseen kuntoon.

Koko hänen menneisyytensä ja hänen sukunsa menneisyys palasi hänen sisäisen katseensa eteen ja hellytti häntä hänen kuunnellessaan tuota vanhusten ja naisten laulua; olihan heidän joukossaan sellaisia, jotka olivat rakentaneet ja varustaneet hänen talonsa, viljelleet hänen kasvitarhaansa, kutoneet hänen kapaloidensa kankaan.

Kuinka hän saattoi tuon kansan edessä, joka vielä piti häntä valtiattarenaan, väittää olevansa puhtaampi kuin alttarilla seisova pappi?

Silloin hänkin tunsi Jumalan läsnäolon ympärillään ja sisässään, jopa intohimossaankin.

Hän tiesi, että se kuritus, millä hän aikoi ruoskia miestä, jonka kanssa oli syntiä tehnyt, samalla oli hänen oma kurituksensa. Mutta armollinen ja laupias Jumala puhui nyt hänelle vanhusten vakavalla äänellä, naisten ja viattomien lasten laulusta, kehoittaen häntä olemaan varuillaan itseensä nähden.

Hänen menneet yksinäiset päivänsä kulkivat hänen sielunsa silmien ohi synnyinseutunsa rahvaan laulun sävelissä. Hän näki itsensä lapsena, tyttönä, nuorena naisena tässä samassa pyhäkössä, tässä samassa kirkonpenkissä, joka oli kulunut hänen esivanhempiensa polvista ja kyynärpäistä. Itse kirkko kuului tavallaan hänen suvulleen. Eräs hänen esiäitinsä oli rakennuttanut sen, ja taru kertoi, että ihmeitä tekevän Neitsyen kuvan oli eräs hänen esi-isistään pelastanut raakojen merirosvojen käsistä ja tuonut tälle seudulle.

Agnese oli syntynyt ja kasvanut keskellä näitä pyhimystaruja, keskellä suuruuden ilmakehää, mikä erotti hänet Aarin yksinkertaisista ihmisistä, vaikka hän elikin heidän keskuudessaan sulkeutuneena kuin helmi karkean simpukan kuoreen.

Miten hän saattoi paljastaa häpeänsä kansalle?

Mutta juuri tuo tunne, että hän oli valtiattarena tässä pyhässä paikassakin, teki hänelle sietämättömäksi sen miehen läsnäolon, joka oli ollut hänen vertaisensa synnissä, mutta joka nyt seisoi tuolla ylhäällä pyhyyden naamio kasvoillaan, pyhät ehtoollisastiat käsissään, ylevänä ja kirkkaana ja kohoten korkeammalle häntä, joka oli kumartuneena hänen jalkainsa juuressa sen syyn painamana, että oli rakastanut häntä.

Hänen sydämensä paisui jälleen vihasta ja tuskasta. Ja nyt rahvaan laulu värähteli hänen korvissaan synkkänä kuin syvyydestä rukoilevana vaatien häneltä vapahdusta ja oikeutta.

Jumala itse puhui hänelle synkkänä ja ankarana vaatien häntä karkoittamaan temppelistä hänen arvottoman palvelijansa.

Hän valahti kelmeäksi, ja kylmä hiki kihosi hänen otsalleen. Hänen polvensa tärisivät penkin laitaa vasten. Hän ei enää painanut päätään alas, vaan seurasi järkähtämättä papin liikkeitä alttarilla. Hänestä tuntui, kuin kuolettava henkäys olisi virrannut hänen suustaan, kuin se olisi saapunut pappiin asti ja ympäröinyt hänet samalla jäätävällä usvalla, joka peitti hänet itsensä.

* * * * *

Paulo tunsi tuon kuolonhenkäyksen. Hänen sormenpäänsä olivat kylmät niinkuin tammikuun kylminä aamuina. Väristys kouristi hänen niskaansa entistä rajummin.

Kun hän kääntyi siunaamaan seurakuntaa, Agnese katso häneen. Heidän katseensa kohtasivat toisensa salamana, ja Paulo muisti tänä hetkenä, samaan tapaan kuin syvyyteen vaipuvat hukkuneet, kaiken elämänsä ilon, tuon ainoan oikean ilon, joka oli johtunut lemmityn naisen rakkaudesta, hänen ensi katseestaan, hänen ensi suudelmastaan.

Hän näki Agnesen kohoavan pystyyn rukouskirja kädessä.

— Jumala, tapahtukoon sinun tahtosi! Paulo huokasi polvistuen. Ja hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut Öljymäellä odottamassa väistämättömän kohtalon iskua.

Hän rukoili ääneen ja odotti, kuvitellen rukouksensa muminasta huolimatta kuulevansa Agnesen askelten lähestyvän alttaria.

— Kas tuolla… hän on noussut kirkonpenkistä, on jo puolivälissä tulossa alttarille. Hän astuu yhä edelleen. Kaikki katselevat häntä. Hän on jo aivan alttariaitauksen ääressä.

Paulo kohosi pystyyn. Ylenmääräisin ponnistuksin hänen onnistui nousta portaita alttaripöydän luo, missä hän otti käteensä ehtoolliskalkin.

Kääntyessään palatakseen sakaristoon hän näki Agnesen ehtineen alttariportaiden juurelle ja hankkiutuvan nousemaan niitä ylös.

— Herra Jumala! huokasi Paulo, — miksi et antanut minun kuolla?

Hän taivutti päänsä ehtoollismaljan yli ja näytti ojentavan kalpean niskansa teloittajan kirveelle, joka oli antava hänelle kuoliniskun.

Hitaasti poistuessaan sakaristoon hän näki Agnesen kumartuvan astuimelle alttariaitauksen eteen.

* * * * *

Agnese oli survaissut jalallaan ensimmäistä porrasta ja, ikäänkuin seinä olisi estänyt häntä menemästä kauemmas, laskeutunut polvilleen. Tiheä utuharso sumensi hänen silmänsä.

Vasta muutaman hetken kuluttua hän näki toiset astimet, alttarin juurella olevan kellervän maton, kukilla koristetun alttaripöydän ja sillä palavan lampun.

Mutta pappi oli kadonnut. Auringonsäde lankesi vinosti sille kohdalle, missä hän oli seisonut, ja muodosti matolle kultaisen täplän.

Agnese teki ristinmerkin, nousi ja alkoi astua kirkon ovelle. Palvelijatar seurasi häntä. Vanhukset, naiset ja lapset kääntyivät katselemaan häntä, hymyilivät hänelle ja siunasivat häntä silmillään valtiattarenaan, kauneuden ja uskon vertauskuvana.

Ennenkuin hän poistui kirkosta, palvelijatar pirskoitti sormellaan emäntänsä vaatteille vihkivettä, ja oven edessä hän kumartui harjaamaan kädellään pois tämän hameesta alttarin portaalta tarttunutta pölyä.

Noustessaan hän huomasi Agnesen kuolonkalpeiden kasvojen kääntyvän sitä kirkon soppea kohti, missä papin äiti istui. Äiti nojasi seinään pää vaipuneena rintaa vasten.

Eräs nainen, joka huomasi Agnesen ja hänen palvelijattarensa huomion kääntyneen tuota nurkkaa kohti, rupesi hänkin katsomaan sinne päin. Sitten nainen riensi papin äidin luo, mainitsi häntä hiljaa nimeltä ja kohotti kädellään hänen kasvojaan.

Äidin silmät olivat puoleksi ummessa, jäykät kuin lasi, terät kääntyneet ylös, melkein näkymättömissä. Rukousnauha putosi hänen kädestään, ja pää retkahti vasten naista, joka oli kohottanut sitä.

— Hän on kuollut, kirkaisi nainen.

Silmänräpäyksessä kaikki kirkossa olijat nousivat ja riensivät kirkon perälle.

Paulo oli tällävälin astunut sakaristoon Antiocon seuraamana, joka kantoi Uutta Testamenttia.

Paulo tunsi ruumiissaan vilun ja ilon väreitä. Hänestä tuntui, kuin hän olisi pelastunut haaksirikosta, ja hänen oli tarve liikkua, lämmitellä, saada varmuus siitä, että kaikki oli ollut vain pahaa unta.

Äänten hälinää, ensin hiljaista, sitten kovempaa, alkoi kuulua kirkosta. Antioco kurkisti sakariston ovesta ja näki koko kirkkoväen kirkon toisessa päässä, aivan kuin ovi olisi ollut teljetty, niin ettei se päässyt poistumaan. Vanha mies nousi alttarin portaita tehden salaperäisiä merkkejä:

— Äiti voi pahoin!

Paulo riensi kirkkoon, vielä messupaita yllään, ja polvistui, väen ympäröimänä, paremmin nähdäkseen äitinsä, joka lepäsi kivilattialla, pää vieraan naisen sylissä.

— Äiti, äiti?

Vainajan kasvot olivat jäykät, silmät raollaan, hampaat vielä lujasti yhteen purtuina kuin huudon tukahduttamiseksi.

Paulo tajusi heti, että äiti oli kuollut samasta tuskasta, samasta kauhusta, jonka hän oli jaksanut kestää.

Ja Paulokin puri lujasti hampaansa yhteen tukahduttaakseen huudon, kun hän loi katseensa ympärillä tyrmistyneenä seisovaan väkijoukkoon ja kohtasi Agnesen silmät.