VIIDES LUKU.

Kevät läheni lähenemistään. Rouva Zimmermannilla oli yllin kyllin työtä. Hänen käännöksiään Venäjän kielestä oli alettu julaista viivan alla eräässä pääkaupungin päivälehdessä, ja ne olivat sattuneet olemaan aivan yleisön maun mukaisia.

Päätoimittaja oli ilmoittanut ottavansa vastaan kaikki, mitä hänen kynästänsä vaan ehtisi valmistua.

Rouva Zimmermann olikin antautunut työlleen koko tarmollaan. Hän tiesi mitä hän tahtoi ja hänellä oli päämäärä selvillä. Houkutuksena hänellä ei ollut yksinomaan taloudellinen tulos, vaikka toisekseen oli hän luonteeltaan siksi käytännöllinen, että silläkin oli tärkeä sija hänen pyrinnöissään. Hän tiesi, että raha on valtaa. Hän ei rakennellut turhia tuulentupia, eikä antautunut tyhjiin haaveiluihin. Hän oli harkinnut tuumansa kylmästi ja tarkoin, ottaen huomioon kaikki asianhaarat, ja nyt pani hän koko voimansa liikkeelle päästäksensä tarkoituksensa perille. — Hän tahtoi luoda itselleen aseman, joka oli hänen kykynsä arvoinen, jota hän ei kumminkaan liian korkeaksi arvostellut.

Hän tahtoi työnsä kautta tulla tunnustetuksi tunnolliseksi ja kelvolliseksi kääntäjättäreksi, voidaksensa sitte tämän ominaisuutensa nojalla perustaa tuttavuuksia kirjailija-maailmassa; sanalla sanoen, hän tahtoi omalla työllään hankkia oikeuden päästä poikansa seurapiiriin.

Hänellä itselläänkään ei ollut oikein selvillä mitä muita tuumia, paitsi tätä, solmeusi tähän pyrintöön, mutta ensimmäinen ja tärkein oli se, ja hän oli jo hyvällä tiellä sen saavuttamiseen.

Koko hänen olentonsa ja se hauskuus, jota hän osasi levittää kodissansa, teki pian tuon eriskummallisen huoneen Södernillä yhtymäpaikaksi mitä erilaisimmille henkilöille, erilaisimmille elämänkatsannoille ja ikäkausille, sanomalehdistön, kirjallisuuden ja taiteen maailmasta. Hän miellytti erittäinkin vanhempia ja hänen sisäinen toivonsa oli saada vanhat ja nuoret lähenemään toisiansa. Hän toivoi vähitellen voivansa varman maltillisuutensa avulla näyttää molemmin puolin, ettei erilaisuuden mielipiteissä ja elämänkatsannossa tarvinnut merkitä samaa kuin vihollisuus ja että huolimatta kaikista ajatuseroavaisuuksista, voi varsin hyvin viihtyä saman katon alla ja hengittää samaa ilmaa.

Kaiken tämän takana piili ajatus pojan tulevaisuudesta. Hän rakasti tuota suljettua jöröjukkaa koko luonteensa tulisuudella. Hän rakasti häntä kuin äiti lastaan, joka hänen kauttansa on käynyt raajarikoksi koko elämänsä ajaksi — rakasti häntä tuntien oman syyllisyytensä. Hän luuli hänen tulleen sellaiseksi siitä syystä, kun hän oli antanut hänen kasvaa omin päin, vailla hellyyttä ja turvaa. Ja siksi oli hänen tunteillansa poikaansa kohtaan nöyryyden leima, niin että hän voi haavoittumatta ja loukkaantumatta kestää sekä hänen tylyytensä, että pistopuheensa.

Hän uskoi vieläkin, että Hedström oli oikeassa, sanoessaan että kylmä epäilys ja hänen luonnoton pilkallisuutensa oli vain ulkokuori, jonka takana hän suojeli elämän neulanpistoille arkahipiöisen ja hellätunteisen mielensä. Mutta äiti toivoi kumminkin näin omalla alttiiksiantavalla lämmöllään saavansa vähitellen tuon kuoren sulamaan.

Hän kärsi sanomattomasti nähdessään poikansa sellaisena kun hän oli, ilman uskoa, ilman elämän halua ja ilman tarmokasta harrastusta. Mutta se, mitä äiti luuli löytäneensä hänessä ja joka oli hänen luonteensa ydin herätti hänessä syvintä kunnioitusta ja iloa.

Silloin tällöin heidän joka päivä yhdessä ollessaan, voi ikäänkuin varomattomuudesta pilkistää esille, miten oikeinajatteleva ja hienotunteinen hän oli, sielun aateli, joka sulkihe saavuttamattomaan ylhäisyytensä; hän luotti niin varmasti poikansa lahjakkaisuuteen, että hän joutui äärettömään epätoivoon ajatellessaan kaikkien noiden rikkaiden mahdollisuuksien täytyvän kuihtua ilon ja auringon puutteessa.

Jospa William vaan voisi tulla iloiseksi, jos hän kerrankaan voisi tulla sydänjuuriansa myöten iloiseksi, siinä se päähänpisto, jonka ympärillä äidin ajatukset alati häärivät.

Mutta William tuli ja meni joka päivä, eikä hänessä voinut huomata mitään muutosta. Ei sädehtinyt nuoruus koskaan hänen älykkäistä, harmaista silmistänsä, ei elämänhaluinen välähdys valaissut hänen kasvojansa. Hänen mielensä vivahdukset vaihtelivat haaleahkosta ystävällisyydestä, noine pikkupiirteineen, jotka ikäänkuin salaa heijastelivat hänen harvinaista sielunhienouttansa, tuohon kylmään äreyteen perusteettomine pilkan ja säälimättömyyden purkauksineen.

Kaikessa tapauksessa näytti hän hyvin viihtyvän äidin seurassa. Hän tuli joka ilta ainakin hämärissä. — "Jopa melkein alkaa näyttää siltä kuin Ville Zimmermann kumminkin olisi saanut tottumuksia", nauroi Hedström hyväntahtoisesti. — "Sinulla on niin kelpo tuoleja", sanoi William kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa äidille, ikäänkuin jonkunmoisena heikkoutensa anteeksipyyntönä.

Mutta rouva Zimmermann hymyili salavihkaa, hän oli oppinut tuntemaan hänen menettelytapansa.

Äiti oli usein esittänyt, että he alkaisivat uudestaan katkaistun yhteistyönsä, mutta pojan aina uudistuva vastaus oli: "minä en viitsi." Pari kertaa kun he olivat olleet yhdessä teatterissa, oli William sanellut ja äiti kirjoittanut teatteriarvostelut, mutta William ei ollut koskaan tyytyväinen tulokseen.

Hän sanoi, että hänellä täytyy itsellään olla kynä kädessä, voidaksensa tuntea itsensä ajatustensa herraksi ja saadaksensa muodon taipumaan.

Mieluimmin istui hän hiljaa kuunnellen kun äiti kertoi, ja tämä tekikin usein hänen mieliksensä, sillä hänen ilonsa oli saada pitää poikansa luonansa ja hän pelkäsi yhäti, että William ikävystyisi heidän kahdenkesken oloonsa, ja menisi matkaansa. Tämä oli keino pidättää häntä luonaan ja äiti käytti sitä. Puhuminen kävi häneltä helposti ja hänen vaiherikas, kiertelevä elämänsä tarjosi tyhjentymättömän ainehiston hänen kertomuksiinsa.

William oli huomannut, että äiti niin paljon kuin mahdollista koetti olla sekoittamatta isän nimeä niihin ja että hän ei koskaan kosketellut heidän molemminpuolista suhdettaan. Se herätti hänessä epäluuloa ja uteliaisuutta.

Eräänä iltana kun äiti tapansa mukaan piti keskustelua vireillä, sanoi poika yht'äkkiä, kuten tuntui, aivan aiheettomasti.

"Vaivaako sinua kovin, jos teen sinulle kysymyksiä, isääni koskevia?"

Äiti vaikeni hetkisen kuin epäillen.

"Ei", sanoi hän vihdoin.

"Annat odottaa, kuin olisi se vastenmielistä sinulle."

"Ei. Voit kysyä mitä tahdot. Minulla ei ole mitään arkaluontoisia salaisuuksia."

"Sepä oli suuri sana."

"Tai en tahdo sellaisia pitää; se on se sama!"

Hän katsoi tutkivasti äitiinsä ja lausui hänelle sellaisella äänellä, joka ikäänkuin äidin itsensä parhaaksi neuvoisi häntä vaikenemaan.

"Sinä et tunne minua. Tahdon pistää koettimeni kaikkeen tutkiakseni syyt. Tulet varmaan vavahtamaan koskettelusta."

"Kenties. Mutta koeta."

"Olen sydämmetön."

"Ole vaan luonnollinen."

"Olen kentiesi julma… Mutta en voi jättää kysymättä."

Hän kumartui leikitellen villalangan pätkällä, joka riippui äidin ompelukorista.

"Niin miellyttävä kuin isäni olikin — sano: eikö avioliittonne kumminkin ollut onneton?"

"Ei."

Se tuli pikasesti ja tulisesti kuin ponteva vastaväite.

"Oliko hän sinulle aina uskollinen?"

Äiti viivytti vastausta tuokion.

"Uskollinen?" sanoi hän hitaasti. "Niin, hän oli minulle aina uskollinen."

Poika istui vaiti hetken katsellen saappaansa kärkeä.

"Tiesinhän sen. Et ollut kylliksi luja tunnustaaksesi totuutta."

"Kyllä, mutta minun täytyy saada sanoa se omilla sanoillani. Ei mikään, jolla on huono, kulunut ja alhainen kaiku, sovellu mielestäni hänen muistoonsa. Kun hän aina piti minusta, kun minulla oli hänen luottamuksensa kaikessa, voinko silloin muuta sanoa kuin, että hän oli minulle uskollinen?"

"Minun silmissäni olisit kunnioittanut parhaiten hänen muistoansa, jos et olisi katsonut tarvitsevasi valehdella eli salata jotakin."

"Sitä en tarvitsekaan", sanoi äiti vakavasti katsoen samalla Williamia silmiin. "Isäsi oli vilkas luonteeltaan ja herkkä vaikutuksia vastaanottamaan — — Tiedän että hänellä oli…"

Hän hapuili sanaa ja oli hyvin kalpea.

"Erehdyksiä", täytti poika.

"Luulen, että niin suvaitseva siveellisyys tavallisesti niitä nimittää. Mutta se ei vielä ollut oikea sana. Hänellä oli liittoja — ystävyyksiä, rakkausjuttuja ja mitä kaikkea ne ovatkaan. Hänen tunne-elämässään oli niin monta väritystä; se oli kuin kuuman ilmanalan kasvullisuus, kauniine kukkineen, pistävine piikkeineen. Se ei ollut luotu niin vain niitettäväksi kuin niittymme täällä. Olin oppinut rakastamaan häntä sellaisena kuin hän oli."

Poika oli taivuttautunut eteenpäin ja ilon välähdys valaisi hänen kasvojaan.

"Eikö koskaan tuntunut sinusta, kuin olisi sinulla jotain hänelle anteeksi annettavaa?"

"Ei. Anteeksiannettavaa? Olen seisonut häntä niin likellä kuin ihminen voi olla toista; olen saanut jakaa hänen ilonsa, olen saanut jakaa hänen surunsa, ja minusta on tuntunut kuin olisin hänelle sydämmestäni kiitollinen tai olisi minulla suuri rikkaus, kumman tahdot. Minulla ei koskaan ole ollut mitään anteeksi annettavaa."

William katsoi äitiin. Syvällä olevat harmaat silmät loistivat kosteina ja ääni oli saanut pehmeän, kauniin sointunsa, kun hän sanoi:

"Saan varoa, etten käy ylpeäksi sinusta. Tunnut niin kokonaiselta ja sopusointuiselta; on kuin ei mikään, mikä on pientä ja halpamaista voisi sinuun tarttua."

William istui hetken mietteisiinsä vaipuneena, sitte jatkoi hän hiljaa:

"Kirjoitan muistoon pari viimeistä lauselmaasi. Laaja, kaunis taivaanranta kaareutuu niiden yllä. Ne on kuin suun täydeltä raitista ilmaa pikkumaisuuden tukahduttamaan ilmapiiriimme."

Hetken perästä lausui hän yht'äkkiä.

"Kuule — niin entä nuo — muistiinpanosi? Ne olet varmaankin jo ottanut esille?"

"Ne ovat kyllä kirjakaapissa."

"Lupasit kerran, että saisin lukea ne?"

"Saat kyllä mielellään. Voimme teen juotuamme ottaa ne esille."

"Kiitos vaan! Onko niitä paljonkin?"

"Koko pakkoja. — — — Sattui joskus niin, että jäin yksin pitkiksi ajoiksi. Yks'kaks' tuli matkustushalu. Silloin nousi hän — sinun isäsi — ja sanoi: 'Vihaan kokoelmaa! On kuin olisi kahlittu kuolleesen kiinni. Tulen kipeäksi! Tulen hulluksi! — —'

"Mitäpä muuta olisin voinut tehdä kuin sanoa: matkusta. Vanha Ruben ja minä kyllä voimme hoitaa museon. Ruben, joka oli meidän kaikki kaikessa, oli vanha eriskummallinen olento, yhtä eroittumaton kokoelmasta, kuin laivuri laivastaan; sen purkit, valmisteet ja valetut näytteet olivat kuin osia hänen omasta olennostaan.

"Kun sitte isäsi oli mennyt ja olin yksin Rubenin ja Mollyn — ja koko tuon muun homman kanssa, voin joutua tuskaan kuin jos minua raastettaisiin palasiksi; tuntui kuin en enää häntä koskaan saisi nähdä. Voi, et voi aavistaa, miltä se tuntui! Olin vapaa-ajattelija, kuten hänkin, mutta sellaisina hetkinä voin heittäytyä polvilleni, väännellä käsiäni ja rukoilla Jumalaa, että hän antaisi hänet minulle jälleen — antaisi vaan nähdä häntä, antaisi minun tavata häntä kerran vaan, niin tietäisin, että voittaisin hänet jälleen — — sillä niin rakastavainen, iloinen ja rohkea, niin notkea ja voimakas kuin minä, ei kukaan muu voinut olla. Ainoa, mitä pelkäsin koko maailmassa, oli, että hän minut unhottaisi."

Poika nojasi toisella kädellänsä pöydän laitaan ja lampunvalo heijasteli kirkkaasti takaisin hänen lyhyeksi leikatusta tummasta tukastansa.

Oli yhtäläisyyttä äidin ja pojan piirteissä, mutta pojan silmät olivat harmaat ja äidin ruskeat ja se, mikä äidissä oli tunteiden tulisuutta oli hänessä jähmettynyt ivaksi.

"Kun oppii oikein perinpohjaisesti tuntemaan vanhempansa, on ikäänkuin saisi avaimen omaan luonteesensa", sanoi hän. "Jatka! Sinä kerrot niin hyvin."

"Minä näyttelin naisille ja Ruben miehisille katselijoille. Ajattele, miltä tuntui käydä yksin lukien sielunkuolettavaa ulkoläksyään, kalvava tuska povessa, yksin Rubenin kanssa, joka ajatteli vaan kokoelmaa ja Mollyn, joka ei ajatellut lainkaan — ja muut kaikki vieraita ihmisiä, joille pitäisi näyttää iloista ja tyyntä naamaa ja olla heille huvittava. Silloin tuntui minusta kuin olisi koko maailma tyhjä kuilu, joka nielisi minut. Laahasin itseäni eteenpäin vaikeasti, väsyneenä ja ilotonna kuin elämäänsä kyllästynyt vanha vaimo. Tuntui joka kerran kuin ei tästä loppua tulisikaan. En voinut elää jälleennäkemisen toivossa, minä en voi koskaan elää muussa kuin nykyisyydessä, jos nykyisyys on kuollutta, ei minulla ole mitään — ei mitään!"

"Olet niin erilainen kuin minä!" keskeytti poika. "Juuri nykyisyydessä minä en voi elää. Mielikuvitukseni on niin vilkas ja vereni niin liikkuva."

"Niin oli isäsikin. Hän voi ihastua ja iloita kuin lapsi toiveilleen ja unelmilleen, kaikille, missä vaan mielikuvituksella oli osaa. Parasta, mitä hän tiesi, oli seurustella uusien ihmisten kanssa, joiden luonnepiirteet eivät olleet vielä selvemmin ehtineet esiintyä, kuin että mielikuvitus voi niistä muovaella jotakin suurta ja omituista. Mutta kun todellisuus oli hänen kuvittelunsa korjaellut, oli harrastuskin tavallisesti loppunut."

"Oliko niin sinunkin suhteesi?" Se sanottiin leikikkäästi, mutta pohjalla virtasi hyväntahtoisuutta. Äiti vastasi samaan tapaan:

"Niin, myöskin minun." Mutta pian jatkoi hän vakavasti.

"Kestin mielelläni kaiken, mitä ero mukanansa toi, vain siksi, ettei hän väsyisi minuun.

"Kun hän oli poissa, laskeusi niin vähitellen uusia vaikutelmia välillemme. Luulenpa, hän melkein unohti, minkä näköinen olin. Ja kun hän taas tuli, olin hänestä ikäänkuin toinen ihminen.

"Minulle, joka kaikessa olen niin kokonainen — kuten sanot — eli paloittelematon — jos niin tahdot, — että koko olentoni, ikäänkuin suonenvedon tapaisesti kiertyy yhden ainoaan asian ympärille, minulle olivat nämät yksinäisyyden ajat kovia koetuksia. Mutta en sano muuta, kuin että ne olivat minulle tarpeellisia. Luulen, että niiden kautta muodostui minulle luonne."

Koputettiin ovelle ja Molly tuli sanomaan, että tee on valmis.

Kun he olivat lopettaneet illallisen ja palanneet työhuoneesen, ottivat he muistoonpanot esille. Willian alkoi heti niitä tutkia, äidin istuessa kauempana pöydän ääressä ommellen.

Hän luki puolen tunnin ajan sanaakaan virkkamatta; mutta äiti, joka tarkasteli hänen kasvojensa ilmeitä, huomasi miten huvitettu hän oli.

"Tämähän on tunnollista työtä!" lausui hän vihdoinkin. "Tätä valtaa kielen ylitse ei voi saavuttaa ilman ahkeraa opiskelemista. Olet painiskellut kielen kanssa, ennen kuin sait sen valtaasi."

"Kyllä."

"Mutta kuinka tulit ajatelleeksikaan tätä? Minkätähden…"

"Tiedäthän sinä sen."

"Elä koetakaan luulotella minulle, että olet kirjoittanut nämät vaan omiksi muistoonpanoiksesi, sillä siksi ne ovat aivan liian tunnollisesti tehtyjä. Kenelle kerroit sinä?"

"Isällesi."

"Lukiko hän muistoonpanosi?"

"Kyllä, aina. Sentähden tulinkin panemaan niihin niin paljon huolta.

"Hänellä oli ikäänkuin halu imeä itseensä ja omistaa kaikkea; oli kuin ei olisi hänelle ollut kylliksi että olla yhdessä paikassa maapallolla. Hän ei tahtonut ainoastaan elää omaa elämäänsä, vaan myöskin minun. Hän oli kuin janoova sieni, ja elämää hän janosi."

"Oi, minä ymmärrän hänet!" sanoi poika vakuutuksella.

"Minä ymmärsin hänet myös. Hän tahtoi nähdä silmilläni, kuulla korvillani. Ei koskaan tullut hän niin iloiseksi, kuin silloin, kun voin antaa hänelle — ilmi elävänä — kaikki, mitä olin kokenut. Se teroitti katseeni ja mieleni.

"Hän, paljon lukeneena ja tarkkakorvaisena, voi olla niin tyytyväinen, kun olin onnistunut saamaan jotakin oikein, ikäänkuin naulan nenään paikalleen, niin että paikallisuussävel, väritys ja tunnelma oli säilyssä. Siiloin voi hän painaa pääni olkapäätänsä vasten ja sanoa: 'Nyt en ole ollutkaan poissa; nyt olen ollut kanssasi koko ajan; nyt olen nähnyt kaiken, niinkuin sinäkin.' Usein toivoi hän myös, että panisin muistoon, missä me yhdessä olimme olleet ja joka hänen mielestään muistamista ansaitsi. — — 'Sinä olet muistini', oli hänellä tapana sanoa, 'sinä olet kirjoittava käteni, ajatteleva aivoni, kaikkeni!'"

Äiti istui äänetönnä ja hiljainen ilo valaisi hänen kasvojaan, kuin kuulisi hän vieläkin hyväilevien sanojen kaikua korvissaan.

"Etkö koskaan ole ajatellut painattaa näitä?" sanoi poika hetken kuluttua.

"En. Pari pikku pätkää toimitti isäsi saksalaiseen sanomalehteen; mutta itse en koskaan ole mitään sellaista ajatellut."

"Sinun pitäisi julaista nämät kirjana."

Äiti hymyili. Tämä pojan antama tunnustus ilahdutti häntä.

"Oi, eihän ne toki kelvanne?"

"Miksikä — ei? Kuvaus on voimakasta ja ennen kaikkea siinä on eloa. Se on selvää, todellista, juuri niinkuin itse olet nähnyt. Kun puhut ihmisistä ja paikoista, näkee ne. Sinun täytyy julaista nämät. Tarvitsee vaan vähän muodostella siellä täällä."

"En voi sitä."

"Kyllä. Minä autan sinua. Suothan sen?"

"Sinä väsyt ennen kuin kirja on valmis."

"En. Minä en väsy. Kun on kysymyksessä työskentely muiden puolesta, on minulla tavaton työkyky — itselleni kuuluvissa asioissa vain en voi mitään tehdä."

"No — koettakaamme sitte!" sanoi äiti.

He ryhtyivät työhön jo seuraavana päivänä; ja sitte tuli hän säännöllisesti joka aamupäivä kello 12 äidin luo. Useimmiten kesti työ kello kolmeen, jolloin William läksi tavalliselle kävelylleen Kuninkaalliseen puutarhaan. Silloin tällöin voi työ venyä vähän pitempäänkin ja hän pysähtyi päivällisellekin, jos Mollyllä oli jotain hyvää tarjota. Muussa tapauksessa otti hän äidin mukaansa johonkin hotelliin.

Mollyn suurena kauhistuksena oli joka kerran, kellon lähetessä viittä, kuulla nuoren herran painavan soittokelloa. Hän oli hyvin tarkkakorvainen eroittamaan kumpi soitti, hän tai rouva.

Ja nuorta herraa kohtaan tunsi hän aivan musertavaa kunnioitusta. Pelolla ja vavistuksella toimittausi hän aina saapuville.

"Mitä sinulla on päivälliseksi tänään?" kysyi herra. Hän näki varsin hyvin, minkä pyhän pelvon hän herätti mustassa palvelushengessä, ja se huvitti häntä.

Kun Molly taisi vastata: "Häränhäntälientä, vasikankylkeä, kukkakaalia, Katriinaluumuja, ei hän kadottanut vielä kaikkea rohkeuttaan, mutta joskus täytyi hänen, kuin suuren rikollisen tunnustaa: keitetyitä ahvenia ja mehulientä eli jotain sellaista, ja silloin hän tiesi kohta mikä häntä odotti.

"Keitetyitä ahvenia? Muutamia pieniä, laihoja, ruotaisia puikkoja! Ja mehulientä! Ihmisille, jotka ovat aivoillaan työskennelleet neljä tuntia yhteenmittaan. Ei, parahin Mollyseni, ei se kelpaa."

Ja kääntyneenä äitiin jatkoi hän:

"Mitäs tuumit, jos antaisimme hissata itsemme alas Pelikaaniin?"

Äiti ei koskaan sanonut "ei." Siksi piti hän liian paljon näistä kahdenkeskisistä pienistä hotellipäivällisistä. Hän oli ylpeä saadessaan mennä ulos poikansa seurassa, aivan kuin olisivat he olleet toverit.

Kumpikin maksoi aina puolestaan. Kun pojalla ei ollut rahoja, voi hän lainata pari kruunua äidiltä, jotka hän säännöllisesti suoritti seuraavana päivänä. Ja kun hänellä oli rahaa, ei pistänyt koskaan hänen päähänsäkään ajatus ruveta tarjoamaan. Näin ollen pysyikin heidän välinsä niin vapaana, ettei Williamkaan tuntenut olevansa äidille taakaksi.

Kumminkin vaivasi äitiä alati tuo ajatus, että miksikä hän, joka oli aina niin tarkka maksamaan jok'ikisen lainatun kruunun, ei tahtonut ottaa mitään maksua työstänsä, jonka hän pani hänen muistoonpanojensa sovittelemiseen. Jo ensimmäisinä päivinä oli hän maininnut Williamille jotakin sellaista, että hän ei voinut käyttää hyväkseen hänen aikaansa korvaamatta sitä, mutta tämä oli vaan vastannut leikillisellä pyynnöllä, että hän tahtoi saada laskun siitä työstä, jonka äiti oli tehnyt hänelle joulun edellä. Ja kun äiti itsepintaisesti selitti, ettei tämä ensinkään ollut samaa ja, että hän tahtoi maksaa hänelle, käänsi hän paikalla piikkinsä ulos.

"Mitä pikkumaisuuksia se on. Pitäisikö meidänkin tehdä tiliä joka pennistä keskenämme kuin poroporvarit?"

Äidin täytyi jättää asia sikseen. Hän tiesi, että jos hän yhä olisi itsepäinen, kieltäytyisi William jatkamasta työtä. Ja siihen kokeesen hänellä ei ollut uskallusta. Häntä väristytti ajatellessa, kuinka tyhjäksi hänen elämänsä tulisi, tuntui kuin kadottaisi se ainoan ilon lähteensä. Hän tunsi yhä selvemmin ja selvemmin, kuinka tämä jokapäiväinen yhdessä olo oli tullut hänelle tarpeeksi, kuinka hän oli siihen kiinni kasvanut. Hänen mielestään työ sujui melkein liiankin pian. William oli innokas ja kestävä. Häneltä ei puuttunut työkykyä, vaan tottumusta. Tässä oli tie selvä askel askeleelta; työ kävi kuin leikki ja tuskin tuntui vaativan ponnistusta lainkaan.

Äiti alkoi melkein epäillä, että William oli panetellut itseään, sanoessaan olevansa muistamaton ja veltto. Ja eräänä päivänä kun hän oli taukoamatta työskennellyt neljä tuntia, ei äiti voinut kieltää itseltänsä huvia tuoda ilmi tätä luultua keksintöänsä.

"Eihän se ollut totta, kun sanoit, ettet voi työtä tehdä. Sinähän tuherrat täällä kuin vetojuhta päivä päivältä."

"Oh. Tämähän ei ole mitään! Tätä en kutsu työksi!"

"Mitä sinä sitte kunnioitat sillä nimellä?"

"Tehdä jotakin. Sitä juuri en voi. Niin pian kun alan, en pääse paikalta pälkähtämään. Arvostelen aina itseäni niin ankarasti, että pelkään sen jo minut aivan jähmetyttäneen."

"Sen voi vielä voittaa", sanoi äiti ja näistä sanoista kajahteli hänen oma tarmonsa.

"Ei", kuului vastaus hiljaa ja alakuloisesti. "Eihän sitä voi voittaa."

Oh, nyt ymmärsi äiti hänet. Niin itsetietoisena ja varmana kuin hän esiintyikin, painoi hänen poikaansa kumminkin tuska siitä, ettei hän voinut saada aikaan kelvollista työtä. Ja hän oli liian ylpeä toimittaaksensa jotakin keskinkertaista.

Hän näki liian selvään puutteet siinä mitä hän kirjoitti, ja siksi vaivasi se häntä niin, että hänen kasvonsa vääntyivät hermostuneeseen tuskaan, jos hän siitä vaan mainitsikin. "Kun istuu kotona, ei tule mitään tehdyksi", sanoi hän.

"Työni on vaan tuskallista, väsyttävää taistelua. Näen kuinka sana liittyy sanaan yksitoikkoisena, sielutonna, ja aivoni kiemurtelevat tuskissansa saadaksensa säihkyä jokapäiväisiin sanoihin. Mutta se ei onnistu koskaan. Alkaa vaan säikehtiä silmissäni ja minä menen ulos ja niin on kenties neljä riviä, nelituntisen, tuskallisen aivojeni ponnistuksen tuloksena. Niin. Ja kun sitte olen ulkona, ei minulla ole lepoa eikä rauhaa. Ajattelen aina: jos olisin ollut kotona, olisin voinut tehdä työtä. Tunnen kuinka aika juoksee sormieni lomitse — eikä tule mitään tehdyksi."

Oli kuin käsi olisi tarttunut äidin kurkkuun. Hänen lapsensa! Hänen poikansa! Oi, tällä hetkellä tunsi hän, kuinka rakas William oli hänelle.

Mutta hän ei hellittäisi. Pojan alakuloisuus ei saisi tarttua häneen. Hän pakoitti hymyä huulilleen ja leikillisyyttä ääneensä.

"Toivon, että rakastuisit."

"Sitä toivon minäkin. Mutta pelkään sen kyvyn kadottaneeni."

Tyhjyys, joka värähteli hänen äänestänsä, vihloi äidin sydäntä, niin että hän olisi tahtonut huutaa ääneen. Oli niin hirvittävää nähdä tuon rikkaan ihmissielun häviävän, kutistuvan kokoon ja kuivuvan.

Pelastusta — missä oli pelastusta? Tämä ajatus ei antanut hänelle rauhaa. Hän ponnisti aivojansa etsien mahdollisuutta, mutta hän ei nähnyt mitään sellaista. Ja hän tunsi, että tässä ei ollut hänellä mitään tekemistä. Hän ei voinut muuta kuin laskea kätensä rinnallensa ristiin ja antaa asian kulkea, elämän ryöpytessä heidän ympärillänsä ja syöksyessä heidän sivuitsensa. Siellä oli pelastus, siellä oli perikato. Kumpiko niistä voiton saisi, ei ollut hänen ratkaisuvallassaan.

KUUDES LUKU.

Huhtikuun alussa oli työ valmis.

William oli tarjoutunut hankkimaan kustantajan, mutta äiti katsoi parhaaksi itse ottaa asian huoleksensa. Ajat olivat huonot. Yleisö, arvostelun varoittamana ostamasta kirjoja, jotka voisivat osua siihen ryhmään, mitä nimitetään "roskakirjallisuudeksi", oli varmuuden vuoksi lakannut kokonaan häntä ostamasta. Ei ollut niinkään helppoa päättää, missä raja kulki hyvien ja huonojen välillä. Oli huonoja kirjoja, jotka sisälsivät paljon järkeä ja oli hyviä, jotka olivat niin tavattoman ikäviä. Kaikki lisäsi vaan valinnan vaikeutta, sentähden oli mukavinta yleensä olla kirjoja ostamatta. Ja siinä tapauksessa kun ei sitä voinut välttää, oli vanhoja aina varalla. Vanhathan nyt kerran kumminkin olivat saaneet kelpaavaisuusleimansa; nuoria siis epäluulo kohtasi ja heidän kirjansa viruivat kasottaisin myymättä.

Senpätähden olikin luonnollista, että herrat kustantajat ottivatkin totisimman naamansa, niinpian kuin näkivät jonkun nuoren miehen käsikirjoitus kädessä tulla puikkivan konttoriinsa.

Jos nyt tällä nuorella miehellä oli pontta ja taitoa puhua puolestansa, onnistui hänen kumminkin joskus saada teoksensa jättää luettavaksi, mutta tämä menestys oli vaan näennäistä, sillä kun hän kuukauden kuluttua sopimuksen mukaan, toimittausi taas saapuville kuulemaan päätöstä, ei kustantaja kenties ollut joutanut lukemaan läpi käsikirjoitusta, ja jos hän oli lukenut sen, oli tulos tavallisesti joitakuita kohteliaita sanoja ja joku isällinen neuvo.

Mutta nuori kirjailija useimmiten oli niin aineellinen, että hän enemmän olisi pannut arvoa jollekin näkyväiselle eikä kylliksi arvoittanut isällisen neuvon hyötyä. Tai jos hänen ylpeytensä oli arkaluontoinen, tuli tulokseksi tavallisesti sanavaihde. Miten olikaan, loppu aina oli, että kirjoittaja meni loukkaantuneena, ja kustantaja jäi, ei vähemmin loukkaantuneena. Ja molemmin puolin oltiin vakuutettuja, ettei kiusallisempia ihmisiä löytynyt auringon alla kuin ne, joiden kanssa heidät asemansa vuoksi oli tuomittu taistelemaan.

Rouva Zimmermann tunsi liian hyvin asemat ja suhteet kirjallisuuden maailmassa ottaaksensa vastaan pojan tarjouksen. Hän sen sijaan kääntyi erään vanhemman kirjallisuus-ystävänsä puoleen ja tämän ystävällisellä välityksellä, tuli hän erään pääkaupungin enimmän arvossa pidettyjen kustantajaliikkeiden kanssa sitoumukseen. Heitä ei erityisesti houkutellut hänen pieni teoksensa, liikkeen esimies ei salannut sitä, että hän katsoi ruotsalaisen alkuteoksen painattamista hyvin epäilyttäväksi yritykseksi, mutta hän luuli, että yksi painos hänen venäjänkielisistä käännöksistään kannattaisi hyvin ja tämän nojalla tahtoi hän mielellään astua asioimisyhteyteen eteväksi tunnetun kääntäjättäremme kanssa ja ottaa hänen oman pikku kirjansa kaupanpäällisiksi.

Toukokuun puolivälissä ilmestyi siis: Matkakuvia, kirjoittanut Kate Zimmermann.

Kaipauksella olivat äiti ja poika viimeistelleet yhteisen työnsä. Erittäinkin äidin oli vallannut tyhjyyden tunne, kun hän ajatteli, että silloin ja siitä päivästä olisi kaikki lopussa. William ei enää tulisi niin säännöllisesti kuin ennen, äidillä ei olisi iloa nähdä häntä päivä päivältä ja tuntea kuinka hän voitti hänet askel askeleelta, kuinka hänen kylmyytensä suli ja arkuutensa katosi. Äidillä oli kumminkin jonkunmoinen taikauskoinen käsitys siitä, että siitä hetkestä kun heidän yhteistyönsä lakkasi, tulisi poika liukumaan kauas hänestä; hän ei voisi pidättää häntä kauemmin, hänellä ei olisi osaa hänen elämässään.

Tämä suretti äitiä siksi vielä enemmän, kun hän viime aikoina luuli huomanneensa, kuinka hän voitti puolelleen poikansa vähä kerrassaan; hän kävi ihmisellisemmäksi ja mukaantuvaisemmaksi päivä päivältä ja äiti toivoi varmasti, että hän lopuksi tulisi antautumaan.

Kun he olivat lopettaneet työnsä, oli äiti ollut huomaavinaan, että asiat alkoivat olla alaspäin menossa. William tuli nyt enää harvoin aamupäivillä, mutta kumminkin vielä joka päivä hämärissä, kohta päivällisen jälkeen. Ja sitten voi hän istua jossakin äidin mukavista tuoleista, hämärän laskiessa, vaieten poltellen sikariansa, jonka pään äiti näki loistavan ja katoavan joka vedolta, ja vaikka William ei puhunut, oli äidillä kumminkin miellyttävä tunne siitä, että oli ihmisseuraa, aivot, jotka työskentelivät, sydän, joka sykki — ikäänkuin olisi magneettinen virta säteillyt häntä kohti tuosta pienestä valopilkusta, joka väliin aina välähti.

Heillä oli vähemmin toisillensa sanottavaa nyt kuin ennen; olihan heidän yhteinen suuri harrastuksensa poissa. Mutta he nauttivat kumminkin yhdessä olostaan, vaikk'eivät vaihtaneet sanoja; olo toistensa seurassa tuntui niin turvallisen vapaalta, sillä hiljaisuus ei koskaan ollut painostava, eikä keskustelu koskaan pakkoa.

Äiti hautoi kumminkin alati mielessänsä, kuinka hän jälleen voisi saada viritetyksi uuden yhteisen harrastuksen. Hänen mielestään poika kävi yhä hermostuneemmaksi kuta enemmän kevät lähestyi, hän laihtui silminnähtävästi ja hänen piirteihinsä sekä koko olentoonsa palasi elohopealuontoinen levottomuutensa, joka kaiken aikaa, kun hän työskenteli muistoonpanojen valmistelemista, oli kokonaan ollut kadoksissa.

Työstään ei poika koskaan puhunut.

"Mitäs nyt puuhaelet tähän aikaan?" kysyi äiti eräänä päivänä.

"Oh, eipä juuri mitään."

Hän sanoi sen väsyneellä äänellä ja äiti tiesi, mitä se merkitsi. Herra Hedström oli kertonut Williamin kääntävän erästä ranskalaista romaania ja sanoi hänen maininneen jotakin palkkion käyttämisestä kylpymatkaa varten kesällä. Äidille ei hän ollut virkkanut mitään tästä tuumastaan.

William kiiruhti työtään, ja kesäkuun alussa olikin käännös valmis. Mutta kun kirja ei voinut ilmestyä ennen kuin vasta syksyllä, veti kustantaja kaikenmoisia verukkeita päästäkseen maksamasta koko palkkiota nyt heti. William sai ainoastaan pienemmän summan, josta suurin osa meni erään säästöpankkilainan lyhennykseen. Koko kesäkuu kului, eikä äiti kuullut mitään matkasta mainittavan.

Kysyä hän ei tahtonut.

Hän tiesi myös, että sitä luottamusta, jota William ei hänelle vapaasta tahdostaan antanut, ei hänen onnistuisi muullakaan tavoin voittaa. Sentähden oli äiti ottanut ohjeekseen, olla aina vähintäkään sekaantumatta hänen tuumiinsa ja toimiinsa. Hän tunsi poikansa kylliksi tietääkseen, että kovin selvä osanotto hänen asioihinsa hermostuttaisi häntä vain, ja että William käsittäisi sen keinotteluksi päästä jonkunmoiseen tuttavallisuuteen, ja että hänen vastustushalunsa heräisi, työntäen hänet luotaan. Mutta herra Hedströmin kautta oli hän saanut tietää Williamin ja painattajan välisestä sopimuksesta, ja että rahapula pidätti häntä Tukholmassa. Siitä saakka pyöri äidin aivoissa vain yksi ajatus: kuinka saisi hän hänet ottamaan vastaan sen osan Matkakuvien palkkiosta, joka oikeudella kuului hänelle. Hän mietti sitä yöt, päivät ja vastoin järkevää luonnettansa tapasi hän mielikuvituksensa kerta toisensa perästä miettimästä mitä merkillisimpiä keinoja toimittaaksensa rahat Williamille. Tämä yksinkertainen asia muodostui hänen mielikuvituksessansa korkeaksi vuoreksi, joka painoi häntä niin, että hän väliin oli tuntevinansa ruumiillista tuskaa. Kaikki hänen aivoissansa kiertyi tämän yhden ainoan pisteen ympärille, johon tämä ajatus oli päähänpiston tavoin kiinni-iskeytynyt.

Poikansa näkeminen oli hänelle nykyisin melkein kärsimystä, mutta kärsimystä, jota vailla hän ei voinut olla. Hänen mielikuvituksessaan oli kuin naulittuna ajatus, että tästä kylpymatkasta riippui pojan joko elämä tai kuolema. Äiti tunsi pienimmänkin piirteen hänen kasvoissaan ja vähäisinkin muutos, joka useinkin seurasi aivan luonnollista syytä, pelästytti heti äidin pahan omantunnon; hänestä tuntui kuin olisi hän tehnyt häpeällisen rikoksen, kuin olisi hän varastanut nämät rahat omalta lapseltaan; ja nyt sortuisi hänen lapsensa, henkisesti ja ruumiillisesti — — ainoan pelastuskeinon oli hän ryöstänyt häneltä.

Kuinka hän voisi antaa rahat hänelle takaisin, kuinka hän voisi sovittaa rikoksensa?

Hänen aivonsa työskentelivät kuumeisesti, mutta työ oli tuloksetonta sisyphus työtä.

Hän vääntelihe sisällisen kamppailunsa käsissä, joka oli päivittäin uudistuva taistelu sen välillä, mitä hän tahtoi ja mitä hän uskalsi. Pelko siitä, että hän kadottaisi sen pienen hiukkasenkin rakkautta, jonka hän oli taistellen saavuttanut, pidätti häntä, mutta ajatus matkan sekä henkisesti että ruumiillisesti virkistävästä vaikutuksesta pakoitti häntä eteenpäin. Ja kun näiden molempien vaikutusten vaatimus oli yhtä voimakas, oli taistelukin hänen sisällänsä aina uusi, ja jännitys alati yhtä tuskallinen.

Oli eräs kesäkuun alkupäiviä, William ei ollut saanut unta yöllä; hän oli noussut aikasin ylös ja tehnyt kävelyretken Nakkaan saakka, jossa oli syönyt aamiaista. Paluumatkalla pistäysi hän äitinsä luo.

Ainoastaan se seikka että hän tuli vähän aikasempaan kuin tavallisesti, pelästytti heti äitiä. William oli kalpea unettoman yön jälkeen ja hänellä oli siniset varjot silmien alla ja hän näytti niin huonolta, että oikein koski äitiin kun hän katseli häntä. Mutta hän hymyili ystävällisesti ja ojensi käden pojalleen tervetuloksi.

"Oli kiltisti, että muistit minuakin", sanoi hän.

"Kiltisti?" Uudisti poika halveksivalla äänellä, kohouttaen olkapäitään. "Satuin kulkemaan tästä ohi ja olin väsynyt." Hän istahti akkunan ääreen vastapäätä äitiä ja katseli jonkunmoisella tylsällä uteliaisuudella työtä, mikä oli äidillä käsillä.

"On omituista nähdä sinulla nuo puikot käsissä", sanoi hän.

"Niinkö?"

"Kyllä. Ne sopeutuvat niin huonosti sinun ulkomuotoosi ja koko tämän huoneen kuosiin. Jos tämä olisi kuvattuna jossain taulussa, niin sanoisi, että henkilö näytti asetetulta, se ei soveltunut ympäristöönsä."

"Siltä tuntuu varmaankin vaan sentähden, että niin harvoin näet minun naisten töissä puuhailevan."

"Ei, vaan sinun omassa olennossasi on jotain, joka on sitä vastaan. On kuin näkisin kyökkipiian viulua soittamassa. — Noo, mitä siitä pitäisi tuleman?"

"Matkaremmi."

"Sinullahan on kolme ennestään."

Kuinka mielellään olisikin äiti nyt iloisella luottamuksella vastannut: "Mutta sinullahan ei ole yhtään!" Hän taisteli kumminkin haluansa vastaan, pakoittaen sen vaikenemaan ja jatkoi äänetönnä työtänsä; mutta hänen kasvoillansa kuvastelihe sisällinen ilo.

William istui katsellen ulos akkunasta. Alhaalta näkyi kaupunki auringon valon valelemana, Skepsholma, jonka tuuheasta vihannuudesta eroittihe kasarmin goottilaiset, punaiset harjanteet ja kirkko korkeinna mäellä. Kansallismuseo, norjalainen ministerihotelli, Bolinderin palatsi, Grandin hotelli ja Fersenin penkere yhtyivät vinoksi jonoksi pitkin Norrströmiä.

Vasemmalla näkyi Skeppsbro purkavine lastilaivoineen, vilkkaine vilinöineen ja kauimpana perällä kohotteli Ladugårdslandin kirkko kupujansa ylitse ympärillä olevien kattojen.

Kaikkialla kirkasta päivänpaistetta valovälähdyksineen, heijastuksineen. Virran aallot kimaltelivat ja välkehtivät kuin valkeat liekit, joiden läpi pienet koliibrivenheet viilsivät toisiensa ohi risteilevissä suunnissa.

Grandin hotellin edustalla päästettiin juuri eräs saaristolaislaiva irti. Hitaasti lipui se, lippu perätangossa pitkin virtaa, kadoten taulun puitteiden taakse ja jättäen jälkeensä vaon veteen ja ilmaan pian häipyvän savupilven.

William oli seurannut sitä silmillänsä; ja kauan sen kadottua, istui hän ääneti tuijottaen yhä eteensä.

Äiti katseli häntä salaa; surumielinen ikävöitsemys kuvastui hänen kasvoillaan. Hän oli nähtävästi unohtanut, että huoneessa oli toinenkin ihminen, sillä se itsetietoinen ja itseänsä ivaava ilme, joka aina leimasi Williamin kasvoja, oli nyt kokonaan poissa.

Sen näköinen oli hän ollut lapsena, — äiti muisti sen nyt yht'äkkiä; ja nuo avoimet ja viattomat, mutta samalla umpimieliset ja uneksivat lapsen kasvot, jotka hän nyt muisti, tulivat hänelle nyt syyttäjäksi täyttämättömistä äidin velvollisuuksista.

Hän ei voinut hillitä itseänsä; kyynelet tulvivat hänen silmiinsä, hänen täytyi laskea työnsä kädestään ja kääntyä pois, salataksensa kyyneleitään.

William huomasi, että äiti liikahti ja hänen tietoisuutensa heräsi. Hän katsoi vielä ulos, mutta ivaava ilme oli palannut hänen kasvoillensa; ja hänen äänensä oli luonnottoman pilkallinen, kun hän tunnelmansa purki sanoiksi.

"En voi koskaan nähdä laivan laskevan rannasta eli junan huhkasevan asemalta, käymättä haikeamieliseksi. Oletko koskaan tuntenut samaa? Voi hyvin kyllä tietää, että juna menee vaan Trosaan — — mutta kun näkee sen katoavan, tuntuu kuin se mennä huristaisi suoraa päätä suureen maailmaan — — minun yksin jäädessä jälelle — — Pahinta on jos lähtevä on höyryvenhe, varsinkin, kun näköala on vapaa ja väljä, eikä maata häämötäkään näköpiirissä. — — Yhä pieneten pienenee jaala; ja lopuksi on se vain pienoinen pilkku, jota silmäni eroittamattomasti seuraavat, ikäänkuin hypnotiseeratun silmät imeytyvät magnettiseeraajan käteen, hänen — koko ruumiinsa seuratessa käden pienimpiäkin liikkeitä, kuin olisi tuhat näkymätöntä, kuluttamatonta lankaa kutoutunut silmien ja voimakkaan käden välille, joka vetää puoleensa… Mutta laivan yhä pienetessä pienenemistään, on kuin meri laajenisi laajenemistaan — — ja ikävöitsemisenikin samassa suhteessa kävisi yhä voimakkaammaksi. — — — Sehän on niin inhimillistä, Jumal'auta, vieläpä kristillistäkin. Kaikki mitä on ympärilläni ei ole mitään — ulkopuolella on kaikki rikkaus ja täydellisyys — se mikä on tuntematonta, on paratiisi ja autuus ja taivaanvaltakunta."

Äiti oli noussut ja käveli edestakaisin huoneessa peittääksensä liikutustansa. Hän tunsi halun saada heittäytyä poikansa jalkoihin, suudella hänen kättänsä — ja pyytää anteeksi… Mitä? Sitä ei hän tiennyt. Kaikki oli niin epäselvää ja mustaa hänen mielessänsä.

Mutta yht'äkkiä meni hän jälleen akkunan luo, asettuhe suorana ja jäykkänä pojan eteen ja sanoi äänellä, jonka koki saada niin kuivaksi ja asialliseksi kuin suinkin: "Kuule — on asia, jonka tahtoisin sanoa sinulle. Älä suutu; en sano sinun tähtesi, vaan itseni. Se vaivaa minua niin…"

William käänsi kasvonsa äitiin päin, hymyillen hiukan.

"Mitä se on?"

"Ne on ne rahat, jotka olen saanut työstäsi. On kohtuutonta ja pikkumaista puoleltasi, ettet tahdo ottaa vastaan sinulle tulevaa osuuttasi palkkiosta."

William teki tavallisen hermostuneen liikkeensä olkapäillään, mutta ei vastannut mitään.

Hän oikeastaan ei ollut koskaan ajatellut asiaa lähemmin, ja kuten se nyt hänelle esitettiin, oli se hänestä kauttaaltaan luonnollinen ja kohtuullinen. Mahdollisuus päästä näin yht'äkkiään kerätyn summan omistajaksi, voidaksensa pudistaa Tukholman tomun jaloistansa ja mennä menojansa, oli myöskin hänestä, varsinkin hänen nykyisessä mielialassansa, jotakin sanomattoman viekoittelevaa.

Mutta juuri tämä ja äidin yhä uudistuva, melkeinpä rukoileva tapa, jolla hän esitti asian, herätti hänessä tavallisen, perusteettoman estelemishalunsa, pelkän eläimellisen vaiston, jonka syynä oli tiedoton pelko päällehyökkäyksestä, joko yhden tai toisen laatuisesta —, jonkunmoisen sielun tenhottoman liikkeen, joka sai hänet kääntämään mielensä nureanpuolen päällepäin.

"Sain tuhat kruunua kirjasta", jatkoi äiti — hän puhui lämmöllä, ikäänkuin hän edeltäkäsin näkisi tarpeelliseksi puolustaa tekoa, johon aikoi ryhtyä — "ja näistä rahoista on vähintäänkin puolet sinun. Miks'en saa maksaa sinulle niitä nyt, kun tiedät kerran että kiusaa minua, ellen saa sitä tehdä."

"Oh — — on niin pikkumaista laskea lukua", sanoi poika tuskastuneen näköisenä.

"Tässä tapauksessa lasket lukua sinä, kun et tahdo ottaa rahoja. Näin vaan annat asialle merkityksen, jota sillä oikeastaan ei ole."

"Tee kuin tahdot", sanoi William katsoen jälleen ulos ikkunasta.

Äiti meni kirjoituspöytänsä luo ja istuutui kirjoittamaan pankki-osoitetta, tuntien helpoituksen tunteen, Johon sekoittui levoton käsitys, ettei leikki vielä ollut lopussa. Hän voisi vielä estellä — — ja äiti istui mietiskellen keinoa, miten pistäisi pankki-osoitteen hänelle niin huomaamattomasti kuin suinkin. Mutta hän ei keksinyt muuta kuin antaa sen aivan suoraan ja ujostelematta.

"Tee hyvin", sanoi hän, pitäen paperia hänen edessään.

William otti sen vastaan hitaasti, ja hänen katseensa solui tekeytyen välinpitämättömäksi kirjoitettujen numeroiden yli — viisisataa kruunua — — ja samalla hetkellä yht'äkkiä tunsi hän itsensä niin iloiseksi, että sydän tuntui silmänräpäyksen ajan taukoavan työstään. Tuo pieni paperilappu sisälsi kahden kuukauden vapauden pakosta — uusia ihmisiä, uuden ympäristön — kaiken tuon tuntemattoman, ulkopuolella olevan, joka on levottomien sielujen taivaanvaltakunta. Mutta juuri mielenliikutuksen voima, joka valtasi hänet, herätti jälleen hänessä tavallisen tenhottoman liikkeensä.

"Olkaamme rehellisiä toisillemme", sanoi hän hieman ivallisella äänellä. "Mitä on kaiken tämän pohjalla?"

"Etkö voi ymmärtää sitä sinä, joka olet niin tarkkanäköinen?" Äiti kulki edestakaisin laattialle, kädet selän takana. Hän oli sellaisella tuulella, ettei pojan äreys mitenkään sitä voisi järkähyttää. Oli hymyä hänen huulillaan, iloa hänen silmissään ja koko hänen asennossaan ja liikkeessään oli heiluvaa huolettomuutta, jota poika ihastuksella katseli, kuin jotakin outoa ja tavatonta. Hän oli kuin ihminen, joka juuri on viskannut hartioiltaan raskaan kuorman, ja joka kevein askelin astelee nyt tietänsä eteenpäin.

Tämä hyvä tuuli tarttui ehdottomasti poikaankin ja antoi hänen tunnelmallensa toisen suunnan.

"En", sanoi häh vaan, mutta ääni oli saanut hyvänsuovan väreen, jota ei hänen edellisessä lauselmassaan ollut.

"Se siinä on pohjalla, etten tahdo olla sinun velallisesi. Sinun, joka itse siinä suhteessa olet niin arkaluontoinen, pitäisi todellakin oppia käsittämään, että myös muilla kuolevaisilla voi olla pieni ylpeytensä. No niin, poikani" — sanoi hän lyöden häntä keveästi olkapäälle — "ja nyt emme puhu enää tästä."

William taittoi hiljaa, hymyillen paperin ja pani sen lompakkoonsa. Sitte nousi hän, meni äidin luo, laski kätensä hänen olkapäilleen, pudistaen niitä.

"Kuka on sanonut sinulle sen?" sanoi hän luoden häneen katseen, joka muka oli olevinaan tutkiva, mutta jonka takaa hyväntahtoisuus kovin selvään loisti esiin.

"Mitä?"

"Oh, älä ole olevinasi! Olen kyllä huomannut miten vakoilet minua. Tietystikin Hedström, kuten tavallisesti — — Niin, tiedän hyvin kyllä, että pumppuat tietosi häneltä."

Äiti seisoi vaieten. Hän ei tiennyt mitä vastata, hän katsoi vaan poikaansa. Tämä pieni tuttavallisuus pojan puolelta teki hänelle niin hyvää. Hän oli melkein hurmaantunut, oli kuin olisi hän saanut suuren, upean lahjan, jota hän ei ollut ansainnut. Hän olisi tahtonut silittää kädellään pojan tukkaa, kerran vaan; mutta sitä hän ei uskaltanut. Hän pelkäsi tekevänsä sen tavalla, joka ei häntä miellyttäisi.

"Milloin matkustat?"

"En tiedä. Minua kovin haluttaisi lähteä tänään — vaikkapa mihin, päästäkseni vain täältä. Mutta enhän ehdi tänään."

"No sitte huomenna. Mihin päin lähdet?"

"Sitä en tiedä. Istun höyrylaivaan, vieköön se minne viedä tahtoo."

"Trosaan kenties?"

"Eihän toki. Tottahan toki toimittanen niin, että tulen kanavavenheisiin."

"Pistäydytkö täällä vielä ennen lähtöäsi?"

"Mahdotonta aivan! Siihen ei mitenkään ole aikaa"

"No tietysti myös ei sinusta saa kuullakaan mitään?"

"Se ei ole luultavaa. Mutta tuntuisi niin sidotulta, jos lupaisin sen."

"No älä lupaa mitään."

"Hyvästi", sanoi William ja ojenti kätensä.

"Hyvästi. Onnellista matkaa!"

Mennessään ovea kohti oli Williamilla pieni pistopuhe huulillansa tuosta tavanmukaisuudesta äidin viime sanoissa, mutta hän ei tullut sitä lausuneeksi.

Ajatus että äiti jäisi yksin istumaan kaupunkiin tuli yht'äkkiä hänen mieleensä. Hän kääntyi ovelta ja meni takaisin äidin luo.

"Ja sinä itse?" sanoi hän. "Jäätkö kaupunkiin koko kesäksi?"

"Niinpä luulen. Olen kylliksi matkustellut aikoinani."

"Asettuisit kumminkin maalle jonnekin saaristoon."

"Ei. Minun on parempi täällä."

William seisoi hetken epäröiden. Hänestä tuntui kuin olisi hän unohtanut jotakin, jota hänen pitäisi sanoa, ja hän ponnisteli turhaan muistaakseen, mitä se oli. Sitte käännähti hän ja nyykähytti hyvästiksi.

Iltasella, yhdeksän seutuun, kun äiti heittäytyneenä leposohvalle lepäsi päivän työstä, hämmästyi hän ilostuen, kuullessaan pojan askelet etehisestä.

Mutta kun William tuli sisälle, näki äiti kohta hänen kasvoistaan, että hänen käynnillään täytyi olla toinen syy, kuin ainoastaan pojan ikävöitsemys saada viettää viime ilta, ennen eroa, äitinsä seurassa.

William ilmaisikin esipuheitta, mitä hänellä oli sydämellään. Se oli tietysti rahoista. Hän tahtoi sanoa sen suoraan: tämä tulisi luultavasti tuntumaan hänestä siteeltä ja se tunne tulisi tekemään hänet täst'edes vieläkin suljetummaksi. Hän oli katsonut sen tavallaan velvollisuudekseen ilmoittaa edeltäkäsin se äidille.

Äiti vastasi, että siinä tapauksessa ei asiaa voinut auttaa. Hän taaskin oli toiminut niinkuin hän oman itsensä tähden oli katsonut olevansa pakoitettu toimimaan ja sai siis nyt koettaa kantaa seurauksetkin.

"No niin", sanoi poika lopuksi — — "mutta et missään tapauksessa voi ottaa minulta sitä tunnetta, että olet tehnyt minulle palveluksen, ja tämä velallisuuden tunne, sitä ehdottomasti seuraavine sivumakuineen velallisuuksista — — et voi aavistaa, kuinka tuskallisen epäluuloiseksi se minut tekee. Joka pienimmässäkin lähenemisessä puoleltasi näen kiitollisuuden vaatimuksen ja tämä aivojeni pelätti ajaa minut tunnottomuudesta toiseen."

Äiti kalpeni huomattavasti tuossa loikoessaan sohvalla. Poimu mustien silmäkulmien välillä kävi syvemmäksi kuin tavallisesti, ja otsan kokoonkurtistetut rypyt osoittivat synkkää päättäväisyyttä, mutta ääni hänen vastatessaan oli kaiuton.

"Niin panen oman säälimättömyyteni sinun säälimättömyyksiäsi vastaan. Siinä kaikki."

Kotvan aikaan ei kumpikaan virkkanut mitään. Äiti oli sulkenut silmänsä kuin nukkuisi, ja poika seisoi katsellen hänen kasvojansa. Niiden surullinen ilme säälitti häntä.

"Sinä pidät varmaan hyvin tyhmänä, että puhun tästä; mutta minusta olisi tuntunut se rehellisyyden puutteelta, jos en olisi sanonut. Se on hassua — ymmärrän kyllä — mutta kun sellainen nyt kerran olen."

Äiti ei vastannut, seurasi jälleen parin sekunnin vaitiolo.

"Eihän sille itse mitään voi minkälainen on", sanoi poika lopuksi, nousi ja meni äidin luo. "Toivoisin, että voisin pitää sinusta", — hän sanoi sen hiljaa, äänellä, joka värähteli hiukan; samalla antaen kätensä, keveästi kuin linnunsiiven lipua kerran hänen poskeansa pitkin.

"Tahtoisin niin mielelläni pitää jostakin, mutta en voi."

"Aikasi kyllä tulee", sanoi äiti katsahtamatta ylös. Hän tunsi halun lohduttaa, mutta hän ei itse uskonut mitä sanoi.

Äiti makasi vielä silmät suljettuina kuunnellen hänen askeleitaan, kun hän astui rappuja alas ja pihan yli. Ja kun hän ei enää niitä voinut eroittaa, käännähti hän leposohvalla, painoi kasvonsa kovasti sen tyynyjä vasten ja purskahti itkuun.