I.

Taman.

Taman on viheliäisin kaikista Wenäjän rantakaupungeista. Minä olin siellä vähällä kuolla nälkään ja päälliseksi vielä tahdottiin minut hukuttaa. Minä saavuin sinne kyyti-rattailla myöhään yöllä. Kyyditsijä seisatti uupuneen kolmivaljakon ainoan, kaupunkiin tultaessa olevan, kivitalon portille. Vartija, Mustanmeren kasakka, kuultuaan kellon helinän, huusi unen horroksissa ynseällä äänellä: "kuka siellä?" Alaupsieri ja kymmenys-mies astuivat ulos. Minä selitin heille olevani upsieri, matkustavani ruunun asioilla toimivaan osastoon ja aloin pyytää ruunun asuntoa. Kymmenys-mies kuljetti meitä kaupungilla. Joka ainoassa tuvassa, johon vain tultiin, oli asukkaita. Oli kylmä; minä rasituin ja tuskastuin, sillä en ollut maannut kolmeen yöhön. — "Vie minut vaikka hiiteen, lurjus! kunhan johonkin paikkaan!" huusin minä. — "Tiedän minä vielä yhden kyysän", vastasi kymmenys-mies, silitellen korvallistaan, "mutta se ei ole teidän arvonne mieleen, siellä ei ole kaikki kunnossa!" Käsittämättä viimeisen sanan oikeata merkitystä, käskin hänen käydä edeltä ja pitkän matkustuksen perästä pitkin likaisia kujia, joiden molemmilla puolin huomasin vain rappeutuneita aitoja, tulimme pieneen hökkeliin aivan meren rannalla.

Täysikuu valaisi uuden asuntoni kaislakaton ja valkeat seinät; limsiö-vallituksella ympäröidyllä pihalla seisoi, pönkistellen, toinen, edellistä pienempi ja vanhempi mökki. Ranta kaltoi jyrkkäyksenä mereen melkein sen seinuksilta ja alaalla loistivat, lakkaamatta solisten, tumman siniset aallot. Kuu katseli hiljaa levotonta, mutta sille kuuliaista aljetta, ja sen valossa saatoin eroittaa, kaukana rannasta, kaksi laivaa, joiden mustat purjeneuvot seittinä kuvautuivat himmeällä taivaan äärellä. "Onpa laivoja valkamassa", ajattelin minä, "huomenna lähden Gelendshikkiin".

Käskylään virkaa toimitti minulla linjakasakka. Käskettyäni häntä irroittamaan remettini ja laittamaan kyyditsijät pois, kävin isäntää kutsumaan — mutta ei kuulu mitään, koputin — ei hiiskaustakaan… mitäs tämä on? Viimein kömpi eteisestä noin neljäntoista vuotias poika.

— "Missä on isäntä?" — Ei ole, vastasi poika Vähän Wenäjän murteella. — "Mitä, eikö ollenkaan?" — Ei ollenkaan. — "Entä emäntä?" — Hän hätkähti kauppalaan. — "Kukas sitten oven aukaisee?" sanoin minä, potkaisten siihen jalallani. Ovi aukeni itsestään ja hökkelistä puhalsi kostealta. Minä sytytin virittimen ja kohotin sen pojan nenän eteen. Se valaisi kaksi valkeata silmää. Hän oli sokea, umpisokea syntymästään, ja hän seisoi liikkumattomana edessäni. Minä aloin katsastaa; hänen kasvojensa piirteitä.

Tunnustan, että minulla on kova taikaluulo… kaikkia sokeita, kiero-silmiä, kuuroja, mykkiä, jalattomia, käsittömiä, kyttyrä-selkäisiä j.m.s. vastaan. Minä olen huomannut, että aina on joku kummallinen suhde ihmisen ulkomuodon ja sielun välillä, ikäänkuin jäsenen häviöllä sielukin menettää jonkun aistimen.

Minäpä aloinkin katsastaa sokean kasvoja, mutta mitäpäs saattaa lukea kasvoista, joilla ei ole silmiä. Kauan katselin minä häntä ehdottomalla säälillä, kun äkkiä hänen ohuilla huulillaan vivahti tuskin huomattava hymy, enkä tiedä miksi, mutta se teki minuun mitä ilkeimmän vaikutuksen. Mielessäni syntyi epäilys, ett'ei tämä sokea ollutkaan niin sokea, miltä hän näytti; turhaan ko'in itseäni vakuuttaa, että kaihta on mahdoton jäljitellä, ja missäkä tarkoituksessa? Mutta mitäs sille saa? — olen usein taipuva taika-luuloihini…

— "Oletko isännän poika?" kysyin häneltä viimein. — En. — "Kukas sinä olet?" — Köyhä orpo. — "Onkos emännällä lapsia?" — Ei; tytär oli, mutta hän karkasi meren taakse tataariilaisen kanssa. — "Minkä tataarilaisen kanssa?" — Piru hänet tietää! olihan Krimin tataarilainen, soutaja Kertshistä.

Minä menin hökkeliin. Kaksi rahia ja pöytä ynnä kauhea arkku takan vieressä olivat sen koko kalusto. Seinällä ei ollut yhtäkään Jumalan kuvaa — paha merkki! Särjetystä ikkunasta tunki merituuli sisään. Minä vedin remetistä esille vahapätkän ja, sytytettyäni sen, aloin purkaa tavaroitani, panin nurkkaan miekkani ja pyssyni, pöydälle pistuolit, levitin burkkani rahille, ja kasakka omansa toiselle; kymmenen minuutin kuluttua alkoi hän jo kuorsata, mutta minä en voinut nukkua, sillä pimeässä pyöri yhä edessäni valkosilmäinen poika.

Siten kului tunnin verta. Kuu paistoi ikkunaan ja sen valo päilyi hökkelin maa-permannolla. Äkkiä vilahti varjo kirkkaalla juovalla, joka halkaisi permannon. Minä kohoittauduin ja katsoin ikkunaan. Toistamiseen juoksi joku sivutse ja katosi, Jumala tiesi minne. Minä en voinut olettaa tuon olennon juosneen alas jyrkkäydestä, mutta yhtä kaikki muualle se ei olisi voinut joutua. Minä nousin, pu'in ylleni beshmetin, pistin tikarini vyöhön ja menin hyvin hiljaa ulos hökkelistä. Sokea poika tuli vastaani. Minä piileilin aidan viereen, ja hän kulki ohitseni varmalla, mutta varovalla käynnillä. Kainalossa kantoi hän jotakin myttyä ja, käännyttyään valkamaan, alkoi laskeutua kapeata jyrkkää polkua myöten. "Sinä päivänä mykät puhuvat ja sokeat saavat näkönsä jälleen", ajattelin minä, seuraten häntä semmoisen matkan päässä, ett'en kadottaisi häntä nä'ystäni.

Sillä välin alkoi kuu pukeutua pilviin ja merelle kohosi sumu; sen läpi tuskin paistoi lyhty likeisen laivan perä-keulalta. Rannalla kimalteli somer-kuohu, joka tuon tuostakin uhkasi sen upottaa. Vaivalla laskeutuen kuljin alas jyrkkäyttä myöten, kun ihmeekseni näin sokean, hiukan pysähdyttyään, kääntyvän oikealle ja käyvän niin likeltä vettä, että näytti, kuin aalto heti hänet tempaisisi ja huuhtoisi pois. Mutta, näköään, se ei ollut hänen ensimäinen kävelynsä, päättäen varmuudesta, jolla hän astui kiveltä kivelle ja karttoi halkeamia. Viimein hän seisattui, ikäänkuin jotakin kuunnellakseen, istautui maahan ja pani mytyn viereensä. Minä otin vaarin hänen liikkeistään ja kätkeydyin rannalta esiin pistävän kallion taakse. Muutaman minuutin kuluttua näkyi vastaiselta puolelta valkea haahmo, joka lähestyi sokeata ja istui hänen viereensä. Tuuli kantoi ajoittain korviini heidän puhettaan.

— No, sokea? sanoi naisen ääni, nyt käy raju myrsky ja Jankko ei tulekaan. — Jankko ei pelkää myrskyä, vastasi tämä. — Sumu paksunee, sanoi taas naisen ääni surullisesti.

— Sumussa on parempi päästä vartija-laivojen ohitse, oli vastaus. — Mutta jos hän hukkuu? — Niin menet ilman uutta nauhaa pyhänä kirkkoon.

Seurasi äänettömyys. Minua kummastutti yhtä kaikki se, että sokea oli puhunut minun kanssani Wähän Wenäjän murteella, mutta nyt puhui selvää Wenättä.

— Käethän, minä olin oikeassa, sanoi taas sokea, lyöden kämmeniään yhteen. — Jankko ei pelkää merta, eikä tuulta, ei sumua, eikä ranta-vartijoita. Kuuntelehan: se ei ole vesi, joka loiskii; minäpäs en petykään — se on hänen pitkät aironsa.

Nainen hyppäsi ylös ja alkoi levottoman näköisenä tähystää kaukaisuuteen.

— Hourailet, sokea! sanoi hän, minä en näe mitään.

Tunnustan, että vaikka kuinka ko'in eroittaa kaukaisuudessa jotakin veneen tapaista, niin en onnistunut. Siten kului noin kymmenen minuuttia, ja nyt näkyi vaahtoharjojen välistä musta piste; se ei suurentunut, eikä pienentynyt. Hitaasti kohoten aaltojen harjoille ja jälleen laskeutuen, lähestyi rantaa vene. "Uskalias oli kulkija, joka oli päättänyt lähteäkseen moisena yönä lahden poikki kahden kymmenen virstan matkalle, ja tähdellinen mahtoi olla syykin, joka oli hänet siihen saanut", arvelin minä ja sydämeni tykytteli kovasti, katsellessani tuota vene-rukkaa. Vaan se sukelsi, kuin sorsa, ja sitten, huiskahuttaen nopeasti airoja, ikäänkuin siipiä, hyppi syvänteestä kuohu-pirskeesen; ja tuossa paikassa, ajattelin minä, tölmähtää se vauhdilla vasten rantaa ja ritkahtaa pirstoiksi, mutta se kääntyi sievästi syrjittäin ja puikahti vahingoittumatta pieneen poukamaan. Siitä astui keskikasvuinen mies, tataarilainen lampaannahka-lakki päässä, viittasi kädellään ja kaikki kolme kävivät vetämään jotakin veneestä. Paino oli niin suuri, ett'en vieläkään ymmärrä, kuinka vene ei uponnut. Otettuaan kukin mytyn hartioilleen, lähtivät he pitkin rantaa ja kohta kadotin heidät näkyvistä. Minun oli palaaminen kotia; mutta tunnustan, että kaikki nämä kummallisuudet huolettivat minua, jotta töin tuskin odotin aamua.

Kasakkani oli kovin ihmeessään, kun hän, herättyään, näki minut täydessä puvussa; mutta minä en sanonut, yhtä kaikki, hänelle syytä siihen. Ihanneltuani tuokion ikkunasta pilvi-hetaleilla kylvettyä taivasta ja Krimin kaukaista rantaa, joka ulottuu sinipunertavana juovana ja päättyy kallioon, jonka kärjellä vaalastaa tulitorni, lähdin minä Fanagoorian linnoitukseen kuulustelemaan komendantilta, milloinka voisin lähteä Greledshikkiin.

Mutta — harmikseni, ei komendantti tietänyt antaa minulle mitäkään ratkaisevaa vastausta. Laivat, jotka seisoivat valkamassa, olivat joko vartija- tai kauppa-laivoja, joita ei edes vielä oltu ruvettu kuormittamaan. — "Kentiesi kolmen, neljän päivän perästä tulee posti-laiva", sanoi komendantti, "niin silloin kuullaan". Minä palasin kotia synkeänä ja vihoissani. Ovessa tuli minua vastaan kasakka pelästyneen näköisenä.

— Pahojako kuulumisia, teidän armonne? sanoi hän minulle.

— Niin, veikkoinen, Jumala ties', milloin täältä päästään.

Tästä hän kävi vieläkin levottomammaksi ja, kumartuen puoleeni, kuiskasi minulle: — täällä ei ole kaikki kunnossa! Minä tapasin tänään erään Mustanmeren kasakan, joka on minulle tuttu — me, näette, olimme viime vuonna samassa osastossa — ja, kuultuaan, minne olimme pysähtyneet, sanoi hän: täällä ei ole kaikki kunnossa, veliseni, ihmiset ovat huonoja!… Ja mikäs, oikeastaan, tuo sokea lie!… yksin käy hän joka paikassa, torillakin, noutaa leipää, kantaa vettä… on, näköään, tässä siihen tottunut.

— Kuules! Onkos edes emäntää näkynyt?

— Tänään poissa ollessanne tuli ämmä tyttärineen.

— Mikä tytär? Eihän hänellä ole tytärtä. — Jumala hänet sitten ties', mikä hän on, joll'ei tytär; tuollahan tuo ämmä istuu mökissään.

Minä menin hökkeliin. Takassa paloi kova valkea, jolla kiehui päivällinen, jotenkin komea köyhimyksille. Ämmä vastasi jokaiseen kysymykseeni, että hän on kuuro, eikä kuule mitään. Mitä hänen kanssaan oli tehtävä? Minä käännyin sokean puoleen, joka istui takan ääressä, pannen risuja tuleen: "Kuulepas, turkasen poika", sanoin minä nipistäen häntä korvasta, "sanohan, minne sinä yöllä myttyä kuljetit — hä?" Äkkiä rupesi sokea itkemään, parkui ja oihki: "Minne minä olen mennyt?… En minä ole minnekään mennyt… myttyä?… mitä myttyä?" — Tällä kertaa ämmä kuuli ja alkoi jupista: "noin syyttelevät, ja vielä köyhää! Mitä te hänestä? Mitä hän teille on tehnyt?" Tämä minua kyllästytti ja minä lähdin pois, varmaan päättäneenä hankkiakseni selityksen tähän arvoitukseen.

Minä kääriydyin burkkaan ja istuin aidan viereen kivelle, katsellen kaukaisuuteen; edessäni levisi yöllisen myrskyn velloma meri ja sen yksitoikkoinen, nukkuvan kaupungin tohun kaltainen kohina muistutteli minulle menneitä vuosia, vei ajatukseni pohjoiseen, meidän kylmään pääkaupunkiimme, ja muistojen kuohuttamana minä unohdin itseni… Siten kului tunnin verta, ehkä enemmänkin… Äkkiä koski jotakin lauluntapaista korviini. Se oli, todellakin, laulua, ja raikas ääni — mutta mistä?… Minä kuuntelin. Sävelmä oli sievä, milloin verkallinen ja surullinen, milloin nopea ja vireä. Minä katselin, mutta en nähnyt ketäkään ympäristöllä, kuuntelin taas ja sävelet lankesivat ikäänkuin taivaasta. Minä nostin silmäni ja näin mökin katolla seisovan tytön juovikkaassa hameessa, hiukset hajallaan — oikee keiju. Suojellen kämmenellään silmiään auringon, säteitä vastaan, tähysteli hän tarkkaan kaukaisuuteen, milloin itsekseen nauroi ja aprikoi, milloin alkoi taas laulaa lauluaan.

Minä muistan tämän laulun sanasta sanaan:

Vapahassa vallassaan Sini-ulapalla Kulkee yhä laivuet Valkopurjehiset.

Noiden laivain keskitse Kiitää venosen', Vene ilman purjeitta, Yksihankainen.

Myrskykin kun myllertää — Vanhat laivuet Siipensä kohottavat, Merelle hajoavat.

Minä silloin merelle Syvään kumarran: "Älä koske, paha meri, Minun venostan'!

Venoseni kuljettaa Kalliit' aarteita, Sitä yössä synkässä Ohjaa poika hurja-pää".

Ehdottomasti johtui mieleeni, ettäs yöllä olin kuullut saman äänen. Minä mietistyin kotvaksi ja kun jälleen katsoin katolle, ei tyttöä siellä enään ollutkaan. Äkkiä juoksi hän minun ohitseni, hyräillen jotakin muuta, näpsytteli sormiaan ja meni ämmän luo. Heidän keskenään syntyi siinä kiista, ämmä vihastui ja tyttö nauraa rehotti ääneensä. Eikä aikaakaan, aallottareni juosta hypiskelee ja tulee minuun päin; hän seisattui, katsoi terävästi silmiini, ikäänkuin hämmästyneenä läsnä-olostani, kääntyi sitten välinpitämättömästi pois ja meni hiljalleen valkamaa kohti. Mutta ei se siihen loppunut. Koko päivän hyöri hän asuntoni ympärillä, eikä laulu ja hyppy la'annut kotvaksikaan. Kummallinen olento! Hänen kasvoissaan ei ollut mitäkään mielettömyyden merkkiä; päin vastoin pysähtelivät hänen vilkkaat, tunkeutuvat silmänsä minuun, ja nuo silmät näyttivät jollakin maneettivoimalla varustetuilta; joka kerta ne ikäänkuin odottivat kysymystä. Mutta kun vain aloin häntä puhutella, juoksi hän pois, viekkaasti hymyillen.

Toden totta, minä en ollut ikänäni nähnyt moista naista. Hän oli kaukana kaunottaresta, mutta minulla on omat vakuutukseni myöskin kauneudesta. Hänessä oli paljo rodun merkkiä… ja naisissa, kuin hevosissakin, on rotu suuri asia — keksintö, joka on lähtenyt nuoresta Ranskasta. Se, se on rotu, eikä nuori Ranska, näytäkse käynnissä, käsissä ja jaloissa; erittäinkin nenä merkitsee paljon. Säännöllinen nenä on Wenäjällä harvinaisempi pientä jalkaa.

Laulajattareni näytti olevan noin 18 vuoden vanha. Hänen vartalonsa tavaton nuorteus, hänen päänsä erinomainen, hänelle yksistään omituinen kallistaminen, hänen pitkät ruskeat hiuksensa, hänen hiukan päivettyneen ihonsa kullanmoinen läike kaulassa ja hartioilla ja erittäin säännöllinen nenänsä — kaikki tämä oli minusta hurmaavaa. Vaikka hänen viistoissa silmänluonnissaan saattoi lukea jotakin kesytöntä ja epäiltävää, vaikka hänen hymyssään oli jotakin epämääräistä, niin voitti kuitenkin ennakkoluuloni: säännöllinen nenä sai minut mielettömäksi; minä kuvittelin löytäneeni Goethen Minjoonin — tuon hänen saksalaisen kuvituksensa oikullisen olennon! ja, todellakin, oli heidän välillänsä paljon yhtäläisyyttä: samat äkilliset käänteet rajuimmasta levottomuudesta täydelliseen tyynyyteen, samat ongelmoiset puheet, samat hypyt ja kummalliset laulut…

Iltapuolella seisatin minä hänet ovella ja alotin hänen kanssaan seuraavan puheen:

— Sanopas, kaunottareni, kysyin minä: — mitä sinä tänään katolla teit? — Katselin, mistä päin tuuli kävi. — Mitä sinulla siitä on? — Mistä tuuli, sieltä onnikin. — Vai niin! laulullako sinä onnea kutsuit? — Missä laulua on, siellä on onneakin. — Mutta jospa laulatkin itsellesi surua? — Niin mikä sitten? Missä ei käy hyvin, siellä käypi pahoin, ja pahasta hyvään taas ei ole pitkältä. — Kuka sinulle opetti tuon laulun? — Ei kukaan opettanut; laulan, mitä päähäni pistää, ja kenen on kuultava, kuulee, vaan kenen ei, se sitä ei ymmärrä. — Mikäs nimesi on, lintuni? — Joka risti, se tietää. — Kuka sinut risti? — Mistä minä tiedän. — Sinuapa luihu on! Mutta minäpä tiedän sinusta jotakin (hänen kasvonsa eivät muuttuneet, eikä hän liikahuttanut huuliaan, aivan kuin ei asia olisi häntä koskenut). Minä tiedän, että sinä viime yönä kävit rannalla. — Ja sitten minä kerroin hänelle hyvin vakavana kaikki, mitä olin nähnyt, luullen häntä hämmästyttäväni. Eikö mitä! Hän purskahti nauramaan täyttä kurkkua ja sanoi: Paljon näitte, mutta vähän tiedätte, ja minkä tiedätte, pitäkää lukon takana. — Mutta jospa, esimerkiksi, mielisin ilmoittaa komendantille, sanoin minä, katsoen hyvin vakavasti, jopa ankarastikin. Hän hypähti äkkiä, alkoi laulaa ja piiloutui, kuin pensaikosta peloitettu lintu. Viimeiset sanani eivät olleet ollenkaan paikallaan; silloin minä en arvannut niiden tärkeyttä, mutta sittemmin sain tilaisuuden niitä katuakseni.

Heti kun hämärsi, käskin kasakkaani lämmittämään teekannun, kuten on tapa sotaretkillä, sytytin kynttilän ja kävin pöydän ääreen istumaan, poltellen matkapiippuani. Olin lopettamassa toisen lasin teetä, kun ovi äkkiä narisi ja takanani kuului vaatteen ja askelten vieno kohina; minä säpsähdin ja käännyin — siinä tuli aallottareni. Hiljaa ja äänetöinnä kävi hän istumaan vastapäätä minua ja loi minuun silmänsä, enkä tiedä minkä tähden, mutta tuo katse näytti minusta ihmeellisen hellältä: se muistutti yhtä niitä silmäilyjä, jotka muinoin niin omavaltaisesti ilvehtivät elämäni kanssa. Se näkyi odottavan kysymystä, mutta minä olin vaiti, täynnä selittämätöntä hämmekkiä. Hänen kasvojaan peitti himmeä kalpeus, joka ilmaisi levottomuutta sielussa; hänen kätensä harhaeli pöydällä omin valloin ja minä huomasin siinä hienon väristyksen; hänen rintansa kohosi toisinaan korkealle, toisinaan näkyi hän pidättävän huokumistaan. Tämä kometiia kävi minusta pitkälliseksi ja minä olin valmis keskeyttämään äänettömyyden mitä proosallisimmalla tavalla, se on esittämällä hänelle lasin teetä, kun hän äkkiä hypähti seisoalle, kiersi kätensä kaulaani, ja märkä, tulinen suudelma kajahti huulillani. Silmissäni musteni, päätäni huikaisi ja minä pusersin hänet syliini nuoruuden innon kaikista voimista, mutta hän luikahti, kuin käärme, käsistäni, kuiskutettuaan korvaani: "ensi yönä, kaikkien maatessa, tule rannalle!" ja nuolena kiiti hän ulos huoneesta. Etehisessä kaatoi hän kumoon teekannun ja kynttilän, joka seisoi permannolla. "Hiton tyttö!" huusi kasakka, joka oli sijoittunut oljille ja toivoi lämmittäikseen teen jäännöksillä. Ja silloin vasta minä toivuin.

Kahden tunnin kuluttua, kun kaikki oli valkamassa hiljennyt, herätin kasakkani, sanoen: "Jos kuulet minun ampuvan pistuolilla, niin juokse alas rantaan". Hän siiristi silmänsä ja vastasi koneentapaisesti: "tottelen, teidän arvonne!" Minä pistin pistuolin vyöhöni ja lähdin. Tyttö odotti minua äyräällä. Hän oli puettu mitä suinkin ohukaisesti; pieni huivi vyötti hänen nuortean vartalonsa.

— Käykää jäljessäni! sanoi hän tarttuen käteeni, ja me aloimme laskeutua, enkä minä ymmärrä, kuinka minä pääsin alas niskaani taittamatta. Alaalta me käännyimme oikealle ja kuljimme samaa tietä, jota myöten aattona olin seurannut sokeata. Kuu ei ollut vielä noussut ja ainoastaan kaksi tähtöstä, kuni kaksi pelastuksen tulitornia, tuikki tummansinisellä la'ella. Raskaat laineet vyörivat toinen toisensa perään täsmälleen ja tasaisesti hiljaa keikutellen venettä, joka köydestä oli kiinni rannassa. "Käydään veneesen". sanoi kumppanini. Minä epäröin, sillä minä en rakasta sentimentaalisia venematkoja merellä, mutta myöhäistä oli enään peräytyä. Hän hyppäsi veneesen, minä jäljessä, enkä kerinnyt vielä selviytyä, kun jo huomasin olevamme liikkeessä. "Mitä tämä merkitsee?" sanoin minä vihaisesti. — "Se merkitsee", vastasi hän, asettaen minut laudalle ja kiertäen kätensä vyötäiseni ympäri, "se merkitsee, että minä sinua rakastan"… Ja hänen poskensa painui poskelleni, ja kasvoillani tunsin minä hänen kuuman kuohumisensa. Samassa kohahti jotakin veteen; minä tartuin vyöhöni — pistuoli oli poissa. Oi! silloin pälkähti mieleeni kauhea epäily, veri pulppusi päähäni! Katsottuani, huomasin olevamme noin viisikymmentä syltä rannasta, uida minä en osannut! Minä tahdoin survaista hänet luotani — mutta, kuin kissa, takertui hän vaatteisini, ja äkillinen kova tuuppaus oli vähällä syöstä minut mereen. Vene keikahti, vaan minä korjaannuin ja meidän kesken syntyi tuima taistelu; vimma lisäsi minulle voimia, mutta kohta huomasin, ett'en vetänyt vertoja vastustajalleni sukkeluudessa… "Mitä sinä tahdot!" huusin minä, puristaen kovasti hänen pieniä käsiään, niin että hänen sormensa ruskahtelivat. Mutta hän ei huudahtanut, hänen käärme-luontonsa kesti tämän koetuksen.

— "Sinä olet nähnyt", vastasi hän, "sinä ilmoitat!" ja ylenluonnollisella ponnistuksella kaatoi hän minut laidalle; molemmat riipuimme me vyötäisistä ulos veneestä; hänen hiuksensa koskivat veteen; hetki oli ratkaiseva. Minä ponnistin polvellani veneen pohjaan, tartuin toisella kädellä hänen palmikkoonsa, toisella kaulaan; hän laski vaatteeni ja silmänräpäyksessä heitin minä hänet laineisin.

Oli jo jotenkin pimeä; hänen päänsä vilkkui pari kertaa kuohun keskeltä, vaan enempää minä en nähnyt.

Veneen pohjalta löysin minä puolen vanhaa airoa, ja niin ja näin pääsin valkamaan, pitkien ponnistusten perästä. Kulkiessani pitkin rantaa hökkeliini, katsahdin ehdottomasti sinne päin, missä sokea edellisenä iltana oli odottanut yöllistä kulkijaa. Kuu jo vyöri taivaalle, ja jotakin valkoista näytti minusta istuvan rannalla; uteliaisuudesta hiivin, minä lähemmäksi ja kävin jyrkkäydelle pitkälleni ruohikkoon. Kurottaen hiukan päätäni, saatoin minä kalliolta hyvin nähdä kaikki, mitä alaalla tehtiin; en varsin kummakseni, vaan melkeinpä ilokseni, hoksasin siellä aallottareni. Hän puserteli merivaahtoa pitkistä hiuksistaan, märkä paita muotoili hänen nuortean vartalonsa ja korkean rintansa. Vähän ajan perästä näkyi kaukaa vene; se läheni nopeasti, ja siitä, kuten aattonakin, astui mies tataarilaisessa lakissa; keritty oli hän kasakkojen tapaan ja hänen hihna-vyöstään törrötti iso puukko. "Jankko", sanoi tyttö, "kaikki on hukassa!" Sitten jatkui heidän puheensa, mutta niin hiljaa, ett'en voinut niitäkään eroittaa. — "Missä sokea on?" sanoi vihdoin Jankko, korottaen äänensä. "Minä lähetin hänet asioille", oli vastaus. Muutamain minuuttien kuluttua ilmestyi sokea, kantaen selässään säkkiä, jonka hän laski veneesen.

— Kuule, sokea! sanoi Jankko, vartioi sitä paikkaa… tiedäthän?… siellä on kalliita tavaroita… sano (nimeä en kuullut), ett'en minä ole enään hänen palvelijansa. Asiat ovat käyneet huonosti ja minua ei hän enään näe, sillä nyt on vaarallista, ja siksipä minä lähden muualle työtä etsimään; mutta tämmöistä uskaliasta ei hän toista löydäkään. Sano niin, että jos hän olisi paremmin vaivat maksanut, niin ei Jankkokaan olisi häntä hylännyt; ja tie on minulla, missä vain tuuli käy ja meri kohisee! — Kotvan äänettömyyden perästä jatkoi Jankko: tyttö lähtee kanssani: hän ei voi tänne jäädä; ja sano ämmälle, että, muka, on aika jo kuolla, sillä hän on kylliksi elellyt, ja kohtuus on kaikissa paras. Meitä hän ei näe enään.

— Entä minä? sanoi sokea vaikeroivalla äänellä.

— Mitä hyötyä minulle sinusta on? oli vastaus.

Sillä välin oli aallotar astunut veneesen ja viittasi kädellään kumppanilleen; hän antoi sokealle jotakin käteen, sanoen: "Seh, osta itsellesi renikoita". — Vainko? sanoi sokea. "No, seh, tuossa sulle vielä", ja raha putosi helisten vasten kiveä. Sokea ei sitä nostanut. Jankko istui veneesen. Tuuli kävi rannalta päin, he kohottivat pienen purjeen ja kiitivät nopeasti pois. Kauan vilkkui valkea purje kuutamossa tummien aaltojen keskeltä; sokea istui yhä rannalla, ja minusta kuului jotakin itkulta. Sokea poika itki tosiaankin, ja hyvin kauan. Minun tuli häntä sääli… Ja miksi toi minut sallima rehellisten salakuljettajain rauhalliseen keskuuteen? Kun tyyneen lähteesen viskattu kivi, häiritsin minä heidän rauhansa, ja olin vähällä itse, kuin kivi, vajota pohjaan!

Minä palasin kotia. Etehisessä ratisi puulautasella loppuun palanut kynttilä, ja kasakkani makasi, huolimatta käskystäni, sikeässä unessa, molemmin käsin pidellen pyssyä. Minä jätin hänet rauhaan, otin kynttilän ja menin hökkeliin. Oi! lippaani, hopeahelainen miekkani, dagestaanilainen, ystäväni lahjoittama tikarini — kaikki olivat hävinneet. Silloin minä arvasin, mitä tavaroita kirottu sokea kuljetti. Herätettyäni kasakkani jotenkin epäkohteliaalla survauksella, toruin häntä, vihastuin, mutta en sille mitään saanut! Ja eikö olisi ollut naurattavaa valittaa hallitukselle, että sokea poika minut oli rosvonnut ja kahdeksantoista vuotias tyttö oli vähällä hukuttaa minut? Jumalan kiitos saatoin aamulla jo lähteä ja minä jätin Tamanin. Miten ämmän ja sokea-raukan kävi — en tiedä. Ja mitäpä minuun kuuluu ihmiselliset ilot ja murheet, minuun, ruunun asioilla ja vapaalla kyydillä kuljeskelevaan upsieriin!