SISÄLLYS: (continued 2)

Puolenpäivän aikaan he olivat saaneet kanoottinsa ja tavaransa rannalle ja pitivät päivällistauon. Tässä tulvan paisuttamassa joessa oli vain vähän virtapaikkoja ja pieniä suvantoja, mikä suuresti helpottaisi kulkua.

— Kukaties tulee mökille yöksi, sanoi Mukoki. Minä kantaa kuorma sinne vielä tänä yönä.

Ja kun he olivat pari tuntia meloneet, Mukoki mitään sanomatta lastasi tavarat selkäänsä ja lähti matkaamaan tasangon yli.

— On parasta antaa hänen mennä yksin, sanoi Vabi, kun Rod halusi lähteä mukaan. Hän haluaa välttämättä ehtiä täksi yöksi metsämajalle, Suden katoamispaikalle, eikä hän palaa sieltä ennen kuin aamulla.

Mukoki lähti, eikä hän katsonut kertaakaan taakseen, ennen kuin tiesi varmasti kadonneensa toveriensa näköpiiristä. Mutta sitten hänen käytöksensä muuttui nopeasti ja omituisella tavalla. Hän pudotti kantohihnan otsaltaan alas rinnalle voidakseen esteettä käännellä päätään. Hänen silmänsä paloivat kiihkeinä; hänen askelensa olivat keveät ja varovaiset; hän kuunteli ja teki havaintoja koko olemuksellaan. Sivullinen olisi luullut vanhan eränkävijän olevan vihollisen tai riistan jäljillä. Mutta hänen aseensa oli varmistettu, eivätkä vastaan sattuva karhun jälki tai metsästä kuuluva punapeuran askelen risahdus näyttäneet kiinnittävän hänen huomiotaan. Hänen katseensa oli koko ajan kiinni maassa, ja siinä missä se oli pehmeää ja kosteaa hän kulki hitaammin.

Yhtäkkiä hän pysähtyi. Hänellä oli edessään selvät suden jäljet.

Hiljaa huudahtaen intiaani heitti kantamuksensa maahan ja lankesi polvilleen. Hänen silmissään paloi into ja jännitys, kun hän ryömi hitaasti eteenpäin tutkien suden jokaisen jäljen ja pysähtyi aina kun tuli oikean etukäpälän jäljen kohdalle. Kesy susi oli penikkana käynyt oikeasta etujalastaan Mukokin ansaan ja menettänyt siitä silloin kaksi varvasta. Mutta tämän suden käpälässä näyttivät kaikki varpaat olevan tallella, ja pettyneenä huokaisten Mukoki kohosi jälleen jaloilleen.

Viidesti Mukoki sinä iltapäivänä kyyristyi tutkimaan susien jälkiä, ja joka kerran hänen kasvojensa toiveikas ilme vaihtui pettymykseksi. Ilta oli jo hämärtynyt, kun hän saapui pienelle laaksojärvelle; auringon kelmeä ruskotus valaisi vanhan metsämajan mustuneita raunioita. Pitkän aikaa Mukoki katseli niitä liikahtamatta; hän muisteli, miten Rod ja hän olivat juosseet palopaikalle pelastamaan Vabia.

Jotakin valkoista loisti maassa, ja Mukoki naurahti kuivasti huomatessaan, etteivät vungat olleet palanneet hautaamaan kuolluttaan. Metsän eläimet olivat kalunneet ruumiin pelkäksi luurangoksi.

Kuu kohosi taivaalle, ja sen valossa vanha intiaani seisoi liikkumattomana kuin patsas nojautuen valkeaan kaarnattomaan puuhun, josta elinnesteet olivat kuivuneet jo ihmisikä sitten.

Siinä seistessään ja katsellessaan ääneti eteensä hän kuuli ylhäältä rinteeltä kolinaa aivan kuin kivet olisivat vierineet. Kun hän kurottautui kuuntelemaan, näkyi harjulla tulen välähdys ja kuului laukauksen ääni; Mukoki heittäytyi pitkäkseen maahan, ja samalla hetkellä kajahti harjulta niin hirveä, epäinhimillinen ja jähmettävä huuto, että vanha eränkävijä äännähti kauhuissaan.

Hän makasi liikahtamatta ja hivutti varovaisesti aseensa laukaisuasentoon. Mutta pienintäkään risahdusta ei enää kuulunut kalliolta.

Ja sitten kajahti harjun rinteestä uudelleen sama hirveä huuto; nyt Mukoki tiesi, ettei se tullut minkään villieläimen kurkusta. Se oli ihmisen ääni — kaamea ja villi.

Koko ruumis vapisten Mukoki painui yhä kiinteämmin maata vasten, ja jokin nimetön pelko puistatti häntä. Ja jälleen kuului huuto, yhä kauempaa ja kauempaa, kunnes se haipui harjun takaiseen rotkoon kajahdellen sen kallioseinistä, jäykistäen saalistavat yöeläimet paikalleen ja pannen vanhan Mukokin päästämään nyyhkyttäviä huokauksia.

Eikä hän liikahtanut paikaltaan, ennen kuin huudot lopulta kuuluivat mailien takaa, ja vain yötuuli suhisi harjun rinteillä.

11.

ÄÄNI ROTKOSSA

Jos Mukoki olisi ollut valkoinen mies, olisi hän voinut yrittää järjellään selittää tuota omituista ääntä. Mutta Mukokin maailmassa ei ollut muuta kuin erämaa, eikä hän koskaan ollut kuullut siellä mitään tämänkaltaista.

Tunnin verran Mukoki makasi litteänä maassa sanomattoman kauhun vallassa. Vähitellen hänen mielensä tasapaino palasi. Olihan hän elänyt vuosikaudet kauppa-aseman valkoisten asukkaiden keskuudessa, ja järkeily sai vihdoinkin voiton taikauskosta.

Häntä oli yritetty ampua. Hän oli kuullut luodin viheltävän päänsä yli ja iskeytyvän puuhun, jota vasten hän oli nojannut. Joku olento oli väijynyt tuolta edestä kallioiden kätköstä. Mutta kuka?

Hän muisteli oman kadonneen heimonsa sotahuutoa ja kaikkien vihollisheimojen huutoja, mutta yksikään niistä ei ollut tuon äskeisen äänen kaltainen. Se kummitteli yhä vieläkin hänen korvissaan ja pani vilunväreet kulkemaan hänen selässään. Ja sama nimetön kauhu seurasi hänen kintereillään, kun hän pysähtymättä kiiruhti toveriensa luo samaa tietä mitä päivällä oli kulkenut.

Yleensä intiaani salaa pelkonsa; hän kätkee sen sydämeensä kuin valkoinen mies syntitaakkansa. Mutta se mitä Mukoki tänä iltana oli kuullut, meni hänen rotunsa tietopiirin ulkopuolelle, ja vieläkin vapisten hän kertoi kokemuksestaan pojille. Rod ja Vabi kuuntelivat hänen kuvaustaan hämmästyksestä sanattomina.

— Jos se oli joku vunga? Vabi kysyi.

— Ei mikä vunga, Mukoki vastasi ja ravisti päätään. Vunga ei pitää semmoista ääntä!

Hän vetäytyi pois nuotion luota, kääriytyi huopaansa ja paneutui pitkäkseen poikien rakentamaan havumajaan. Vabi ja Rod katsoivat hämmästyneinä toisiinsa.

— Mukokilla on varmasti ollut merkillinen seikkailu, virkkoi Vabi lopulta. Noin järkyttyneenä, en ole vielä koskaan häntä nähnyt. Laukauksen voi vielä jotenkin selittää. Vungia saattaa vielä piileskellä näillä seuduin, ja joku heistä näki Mukokin ja ampui. Mutta entä se huuto? Mitä sinä siitä ajattelet?

— Entäpä jos Mukokin mielikuvituksella on osansa tässä seikkailussa? Rod vaikeni hetkeksi nähdessään toisen paheksuvan ilmeen, mutta jatkoi sitten:

— En tietenkään tarkoita, että hän tahallaan olisi kertonut meille omiaan. Hänhän oli harjun juurella. Sitten häntä yllättäen ammuttiin rinteeltä, näkyi leimaus, kuului laukaus ja luoti lensi hänen päänsä yli. Ja samassa hetkessä tai heti sen jälkeen — hm, muistathan ilveksen huudon!

— Tarkoitatko, että ilves olisi pelästynyt laukausta ja lähtenyt ulvoen pakoon?

— Sitä juuri.

— Mahdotonta! Ilves ei olisi laukauksen kuultuaan päästänyt ääntäkään!

— Mutta miksei voi sattua poikkeusta?

— Ei milloinkaan, jos ilveksestä on kysymys. Eikä mikään eläin päästä sellaista ääntä. Ja Mukoki on rohkea kuin leijona. Ilveksen ulvahdus olisi saanut hänet värisemään ilosta eikä pelosta. Mutta nuo äänet muuttivat hänen verensä vedeksi. Ne tekivät hänestä pelkurin ja saivat hänet juoksujalkaa pakenemaan tänne meidän luoksemme. Onko se Mukokin tapaista? Minusta ne olivat…

— Mitä?

— Varsin kummallista, Vabi lopetti tyynesti ja nousi pystyyn. Ehkäpä huomenna löydämme selityksen. Joka tapauksessa on parasta, ettemme jätä leiriä tänä yönä vartioimatta. Minä menen nyt nukkumaan ja sinä saat herättää minut hetken kuluttua.

Yö kului vartijan mielestä kiduttavan hitaasti ja hän oli iloinen, kun Vabi tuli vapauttamaan hänet puolenyön jälkeen. Aamunkoitteessa Vabi vuorostaan herätti hänet.

Mukoki oli myös jalkeilla ja oli jo kerännyt tavaransa. Hänen kasvonsa olivat jälleen ilmeettömät niin kuin tavallisesti, mutta pojat saattoivat panna merkille, että eilisiltainen pelko vielä heijasteli hänessä. Tänä aamuna hän ei kulkenutkaan poikien edellä, vaan asteli heidän rinnallaan ja lepäsi silloin kun hekin laskivat kanoottinsa maahan, ja koko ajan hänen silmänsä tarkastelivat tasankoa ja etäisiä harjanteita. Kerran kun Mukoki nousi korkealle kivelle katselemaan ympäristöä, Vabi kuiskasi toverilleen:

— Tuo on omituista, Rod — kerrassaan merkillistä.

Tuntia myöhemmin Mukoki laski kantamuksensa maahan. He olivat tällöin vain neljännesmailin päässä vuoren alaspäin viettävältä rinteeltä.

— Jättää kanootti tähän, hän sanoi. Lähtee hiljaa kuin kettu vanha leiri. Kukaties, mitä siellä näkee.

Mukoki kävi taas johtamaan pojat kintereillään. Mukokin ase oli ampumavalmiina, ja pojat seurasivat hänen esimerkkiään.

Alkaessaan lähestyä harjun lakea, missä Mukokin henki kerran oli riippunut hiuskarvan varassa, pojat tunsivat miltei sietämätöntä jännitystä. Mukokin pelko alkoi tarttua heihin. Monet kerrat Vabi oli nähnyt ystävänsä kuolemanvaarassa, mutta ei koskaan — ei edes silloinkaan, kun vungain kymmenpäinen joukko oli ollut heidän kintereillään — hän ollut nähnyt Mukokia näin tuskaisen varovaisena kuin nyt.

Vähän väliä Mukoki seisahtui kuuntelemaan ja katselemaan. Ei pieninkään oksa risahtanut hänen pehmeän mokkasiininsa alla; vähäinenkin linnun liikahdus, pensaan rasahdus, jäniksen loikkaus sai hänet hetkessä pysähtymään. Mikä hirvittävä pelko Mukokin mielen täyttikään? Oliko hän nähnyt jotakin muuta, mistä hän ei ollut kertonut heille? Ajatteliko hän jotakin sellaista, mitä hän ei ollut kumppaneilleen paljastanut?

He olivat harjun laella. Siellä vasta Mukoki suoristi ryhtinsä.

Vähäisintäkään elävän olennon merkkiä ei näkynyt. Syvällä laaksossa kimalteli pieni lehtorantainen järvi keskipäivän auringossa. He näkivät palaneen majansa rauniot ja niiden vieressä tavaramytyn, jonka Mukoki oli eilen illalla tuonut. Kukaan ei ollut irrottanut sen siteitä.

Vabin kasvojen jännitys laukesi. Rod hengitti kevyemmin ja naurahti. Mitä ihmeen pelkäämistä täällä oli? Hän vilkaisi kysyvästi Mukokiin.

— Tuolla ne kalliot, tuolla se puu, selitti Mukoki. Tuolta alhaalta se parku tulee! — Hän viittasi alas tasangolle.

Vabi oli laskeutunut puun luo.

— Tulehan katsomaan, Rod! hän huusi. Totta totisesti — onpa se mennyt täpärältä!

Toisten tultua paikalle hän näytti pientä tuoretta reikää puun valkeassa pinnassa.

— Seisohan jälleen selkä puuta vasten, Muki, niin kuin sanoit eilen illalla seisseesi. Laupias taivas! Se veikkonen tähtäsi sinua otsaan — luoti lensi kahden sormen leveyden liian ylös! Eipä ole ihme, että ilveksen huuto kuului korvissasi kamalalta.

— Ei mikä ilves, sanoi Mukoki, ja hänen kasvonsa synkkenivät.

— Etkö häpeä, Muki, nauroi Vabi. Älä nyt joutavasta suutu.

Rod kaivoi metsästyspuukollaan luodin reikää.

— Jo otti puukon kärki luotiin, hän sanoi. Se ei ole mennyt tuumaa syvemmälle.

— Sepä merkillistä, ihmetteli Vabi ja tuli katsomaan. Pitäisihän sen olla mennyt ainakin rungon puoliväliin. Hei Muki, tokkopa luoti olisi tehnyt sinulle suurtakaan vahinkoa…

Hän keskeytti lauseensa. Rod oli äkkiä huudahtanut. Hän piti puukkoa pystyssä ja osoitti sormellaan sen kärkeä. Hetken kaikki kolme tuijottivat siihen hämmästyksestä sanattomina. Puukon kärjessä näkyi pieni keltainen siru, joka kimalteli himmeästi.

— Taas kultaluoti!

Vabin huudahdus oli oikeastaan vain käheä kuiskaus. Mukoki tuntui lakanneen hengittämästä. Rodin katse etsi vanhan intiaanin katsetta.

— Mitä tämä merkitsee?

Vabi kaivoi kultaluodin ilmoille.

— Mitä ihmettä tämä oikein merkitsee? Rod toisti kysymyksensä.

Jälleen hän katsoi Mukokiin.

— Mies — joka ampu karhu — ei ole kuollu! tämä huohotti vastaukseksi. Sama pyssy — sama kulta, sama…

— Sama — mikä?

Mukokin kasvot saivat oudon ilmeen ja lausettaan lopettamatta hän käännähti ja viittasi kapealle aukiolle, joka oli harjun ja kultalöydökselle vievän rotkon suun välillä.

— Parku mene tuonne päin, hän sanoi lyhyesti.

— Rotkoonko? Vabi kysyi.

— Rotkoon! Rod toisti kaikuna.

Saman ajatuksen pakottamina kaikki kolme lähtivät kiipeämään niille kallionjärkäleille, joiden lomasta laukaus oli ammuttu. Varmastikin he löytäisivät sieltä jonkin jäljen — sieltä tai sitten alempaa aukiolta, missä sulanut lumi oli pehmittänyt maan. Mukoki kulki edellä, ja he tutkivat jokaisen tuumanalan kohdasta missä ampujan oli täytynyt olla.

Mutta jälkeäkään ei näkynyt. He alkoivat rinnatusten laskeutua alas rinnettä. Kun he olivat ehtineet kulkea aukiosta kolmanneksen, keskimmäisenä kulkeva Vabi huusi nähneensä jotakin. Rodin saapuessa paikalle seisoi Mukoki jo Vabin vieressä, ja molemmat tuijottivat sanattomina pensaaseen, jonka eräässä varvussa heilahteli vähäinen karvatukku.

— Ilveksenkarvoja! Rod huudahti. Ilveshän tästä on kulkenut! Hänen oli vaikea salata voitonriemuaan. Hän oli siis sittenkin ollut eilen illalla oikeassa päätellessään, että ilves Mukokin oli säikäyttänyt.

— Niin ilves tosiaankin — mutta vähintään neljän jalan korkuinen, Vabi huomautti tyynesti. Vabin äänensävystä Rod aavisti, että hänellä, kaupungin kasvatilla, oli vielä paljon opittavaa erämaan elämästä. — Tavallinen ilves ei ulotu noin korkealle, Rod!

— Sitten se on…, Rodin sanat takertuivat suuhun.

— Ilveksennahkainen takki — se juuri. Miehellä, joka viime yönä ampui Mukokia, oli yllään ilveksennahkoja! Ongelma käy yhä visaisemmaksi!

Vabi lähti uudelleen tutkimaan seutua. Mutta harjulta ei löytynyt mitään. Eikä aukiolla näkynyt ainoatakaan jalan jälkeä. Mutta jos tuo salaperäinen kultaluotien ampuja oli juossut harjulta aukion poikki rotkoon, olisi hänen täytynyt jättää itsestään edes jonkinlaisia merkkejä.

— Emme me kuitenkaan voi antaa tämän asian viivyttää matkaamme, sanoi Vabi, kun he tuntia myöhemmin nauttivat päivällistään. Meidän on illaksi jouduttava vanhalle leiripaikallemme rotkon suulle. Mitä nopeammin pääsemme pois noiden kultaluotien ulottuvilta, sitä parempi.

Mukoki kohautti hartioitaan.

— Kultaluotimies seuraa perästä, hän arveli. Parku mene illalla tuonne rotko päin.

— En usko, että tuo veitikka, kuka hän sitten lieneekin, viitsii tarpoa perässämme, sanoi Vabi katsoen samalla merkitsevästi Rodiin. Vähän myöhemmin hän sai tilaisuuden kuiskata ystävälleen: — Ellemme saa tuota huutoa lähtemään Mukin päästä, emme ikinä löydä kultaamme.

Kun Mukoki oli lähtenyt kokoamaan tavaroita, Vabi jatkoi totisena:

— Muki ei pelkää sen paremmin kulta- kuin lyijyluotejakaan. Hän ei pelkää mitään ihmisten tai eläinten taholta uhkaavaa vaaraa. Mutta tuo huuto kummittelee hänen päässään. Hän yrittää olla siitä puhumatta, mutta se vaivaa häntä. Tiedätkö, mitä hän ajattelee? Et luultavasti — mutta minä tiedän! Hän on taikauskoinen kuten koko hänen rotunsa, ja nuo kultaluodit, hirveät huudot ja se, ettemme löytäneet ampujasta jälkeäkään — kaikki ne saavat hänet ajattelemaan, että tuo salaperäinen ampuja on…

Vabi keskeytti lauseensa ja pyyhki hikeä otsaltaan, ja Rod huomasi, että toinen yritti salata järkytystään.

— Minkä hän sen luulee olevan?

— En oikein tiedä — en ole varma. Mutta Mukokin heimosta kulkee tarina, että aina pitkien väliaikojen päästä Suuri Henki lähettää sen keskuuteen jonkun uljaan soturin vaatimaan ihmishenkeä uhriksi jostakin suuresta rikoksesta, minkä joku sen päällikkö on aikoinaan tehnyt. Tämä kostaja on näkymätön, mutta hänen äänensä saa vuoret vapisemaan ja virtain juoksun pelosta pysähtymään, ja mahtavalla jousellaan hän ampuu kultakärkisiä nuolia. Käsitätkö nyt? Viime yönä kuulin Mukokin puhuvan tästä unissaan. Joko meidän on itsemmekin saatava kuulla tuo huuto ja saada selville sen alkuperä tai sitten lähdettävä joutuin sellaiselle seudulle, missä emme sitä enää kuule. Kultaluodit ja salaperäiset huudot sekä vanhan Mukokin taikausko ovat meille suurempi vaara kuin vungat konsanaan, ellemme pidä varaamme!

— Mutta koko juttuhan on selvä kuin päivä, intti Rod ällistyneenä. Joku ampui karhua ja sama henkilö ampui Mukokia, ja ampui kummallakin kerralla kultaluodilla. Varmastikin…

— Ampujasta viis! Vabi keskeytti hänet. Huudot tässä ovat pääasia! Kas, Mukoki onkin jo valmis. Nyt lähdemme suoraa päätä rotkoon!

Tällä kertaa poikien kantamus oli tavallista raskaampi, sillä osa tavaroista oli pantu kanoottiin Mukokin kantaessa jäljellä olevaa erää, minkä vuoksi heidän matkansa eteni nyt paljon hitaammin.

Vasta myöhään iltapäivällä he saapuivat samalle vuoren halkeamalle, missä he talvella olivat nipin napin pelastuneet raivoavien vungain kynsistä ja mistä heidän tuli laskeutua rotkoon.

Miltei hartaina he laskeutuivat yhä alemmaksi ja alemmaksi tuohon vuorten keskellä avautuvaan salaisuuksien kätköön, ja päästyään rotkon pohjalle he sanaakaan sanomatta laskivat kantamuksensa maahan ja ryhtyivät sydän takoen katselemaan mustia kiviseiniä.

Sillä tästä rotkon suulta alkoi nyt se tie, jota ammoin sitten kuolleet miehet olivat kulkeneet — tie pohjolan kultamaahan.

He istuutuivat äänettöminä. Tihentyvä hämärä verhosi rotkon. Päivä oli jo painunut lounaisten metsien taakse, ja vain kapeasta vuoren halkeamasta heittyi vastakkaiselle kiviseinälle valokimppu, joka tanssitti häilyviä varjoja. Tuo hetki, jolloin päivän viimeinen kajastus vaihtui pimeäksi yöksi, lumosi toverukset synkällä tenhollaan. Millaisiin kohtaloihin tämä autio, pelottava paikka heidät veisikään?

Rod muisti hopeaketun pyyntinsä ja merkillisen unensa, joka oli ilmoittanut heille kultalöydön salaisuuden. Hän oli jälleen näkevinään nuo taistelevat luurankomiehet ja kuulevinaan niiden nikamien naksahtelun. Vabi muisteli silmät hehkuen talvellista yhteenottoa vungain kanssa; Mukoki…

Rod kääntyi katsomaan vanhaa soturia. Mukoki istui kuin kivikuva käden ulottuvilla hänestä. Pää pystyssä, käsivarret riippuen, silmissä outo loiste hän katseli rotkon syvyyteen.

Rodia värisytti. Kysymättäkin hän tiesi Mukokin ajatukset. Tietysti ne koskivat eilisiltaista huutoa.

Ja siinä samassa kajahti heidän edessään avautuvasta rotkosta ääni — ääni, joka oli matala ja voimaton kuin talvituulen huokaus honkien latvoissa; se paisui, läheni, kasvoi viimein viiltäväksi huudoksi, johon kiviseinät vastasivat tuhansin kaiuin, vaimeni sitten valittavaksi ujellukseksi, joka hyydytti veren äänettömien kuulijoiden suonissa.

12.

VABI TEKEE MERKILLISEN KEKSINNÖN

Mukoki rikkoi ensimmäisenä huutoa seuranneen hiljaisuuden. Huudahtaen tukahtuneesti aivan kuin näkymätön käsi olisi kuristanut häntä kurkusta hän livahti alas kiveltä jolla oli istunut ja kyyristyi sen taakse. Hänen kiväärinsä piippu kimalteli heikosti, kun hän ojensi sen rotkon pimeätä perukkaa kohti.

Sitten Vabin ase naksahti varoittavasti, ja intiaaninuorukainen laskeutui myös äänettömästi pitkäkseen.

Vain Rod jäi istumaan. Aluksi hänenkin sydämensä oli pysähtymäisillään. Mutta sitten hänen aivoissaan välähti ajatus, joka sai hänen verensä kiertämään kiihkeästi ja jäsenensä vapisemaan. Hän kavahti jaloilleen. Hän tiesi nyt. Tuo tieto ei ollut erämaan opettama, se oli peräisin Roderick Drew'n omasta maailmasta. Rod oli pari kertaa ennenkin kuullut samanlaisen äänen, ja molemmilla kerroilla sen muisto oli lähtemättömästi pureutunut hänen tajuntaansa.

Hän kääntyi toveriensa puoleen ja yritti puhua, mutta Mukokin tuntema kauhu oli siirtynyt häneenkin ja se sai hänen kielensä tarttumaan kitalakeen.

— Mielipuoli! hän sai sammalletuksi. Vabin sormet tarrautuivat hänen käsivarteensa.

— Mikä?

— Mielipuoli! Rod toisti yrittäen säilyttää mielenmalttinsa. Mies, joka ampui karhua ja yritti ampua Mukokia, on mielipuoli — raivohullu! Olen kuullut tuollaisen huudon ennenkin — kotikaupunkini mielisairaalassa. Tuo mies…

Sanat kuolivat hänen huulilleen. Jälleen kajahti rotkosta huuto. Se kuului tällä kertaa lähempää, ja järkytyksestä suunniltaan Mukoki tarrautui Rodiin. Vanhan eränkävijän kasvot olivat pimeän peitossa, mutta hänen otteestaan Rod tajusi hänen silmittömän kauhunsa.

— Hulluhan tuo on, ilmeinen mielipuoli! Rod yritti rauhoittaa. Äkkiä hän riuhtaisi itsensä vapaaksi Mukokin otteesta ja iski kiinni Vabin pyssyn perään, kun toveri lähti ryömimään eteenpäin aikoen ampua huutajaa heti kun tämä jälleen antaisi merkkiä itsestään. — Älä ammu! hän kielsi. Mukoki, älä sinä nyt tule hulluksi! Kuolevainen olentohan tuolla huutelee — ihminen, joka on kärsinyt paljon ja nähnyt nälkää — kuuletko, nähnyt nälkää! — kunnes hänen järkensä on seonnut. Sellaisen ihmisen tappaminen on pahempi kuin miesmurha!

Mukoki astui askelen taaksepäin ja hengitti syvään.

— Mies — näke nälkkä — ei syömistä — sitten hänestä tulee raivo koira? hän kysyi hiljaa.

Vabi oli samassa hänen rinnallaan.

— Juuri niin, Muki, hän selitti. Hänestä on tullut raivo koira aivan kuin meidän hallikoirastamme, kun sillä kalan ruoto juuttui kurkkuun. Valkoiset miehet tulevat joskus hulluiksi koiriksi, kun saavat kauan kestää nälkää ja janoa.

— Meidän Suuri Henkemme kieltää tekemästä sellaisille onnettomille mitään pahaa, Rod jatkoi. Me sijoitamme heidät suuriin taloihin, suurempiin kuin kaikki kauppa-aseman rakennukset yhteensä, ja ruokimme ja vaatetamme heitä ja huolehdimme heistä niin kauan kuin he elävät. Pelkäätkö, Muki, raivoa koiraa tai raivohullua ihmistä?

— Raivo koira pure pahasti — paras teke loppu hänestä oitis!

— Mutta emmehän me tapa niitä ennen kuin on pakko, intti nopeaälyinen Vabi, joka oli heti oivaltanut mihin Rod tähtäsi. Pelastimmehan silloinkin koiran ottamalla ruodon pois sen kurkusta! Meidän täytyy yrittää pelastaa tämäkin raivo koira, koska hän on samanlainen valkoinen mies kuin Rod. Hän luulee kaikkia ihmisiä vihamiehikseen aivan samoin kuin raivo koira pitää kaikkia muita koiria vihollisenaan. Sen vuoksi meidän on pidettävä varamme, ettei hän pääse ampumaan meitä, mutta pahaa emme saa hänelle tehdä!

— On parasta, ettei hän saa tietää meidän olevan rotkossa, sanoi Rod ajatellen Mukokin mielenrauhan palauttamista. Hän ilmeisesti menee tätä tietä aukiolle, joten meidän on syytä viedä tavaramme vähän syrjemmälle.

Kun pojat nostivat kanoottia, sattuivat heidän kätensä koskettamaan toisiaan. Vabi hämmästyi tuntiessaan toverinsa sormien olevan jääkylmät.

— Olemme nyt saaneet Mukokin pään kääntymään, hän kuiskasi. Hän ei enää halua ampua. Mutta…

— Meidän voi olla pakko tehdä se, Rod jatkoi. Mutta jääköön tämä vain meidän kahden asiaksi. Meidän on käytettävä kylmää järkeä, ja jollei tule kysymys elämästä ja kuolemasta…

— Huh! — Vabia puistatti.

— Ellei tuo onneton huomaa meitä tänä iltana, pääsemme huomenaamulla pian pois hänen tieltään, Rod jatkoi. Emme siis saa ampua emmekä puhua. Olemme hiljaa kuin hiiret!

Pian heidän tavaransa olivat piilossa kallioiden lomassa. Vabi istuutui Mukokin viereen ja supattaen hänen korvaansa yritti selittää asiaa. Sitten hän kääntyi Rodin puoleen.

— Mukoki ymmärtää nyt. Hän ei ole koskaan aikaisemmin nähnyt raivohullua ihmistä eikä ole kuullut edes puhuttavan sellaisesta, niin että hänen on vähän vaikea käsittää asiaa. Mutta nyt hän tietää, miten hänen tulee menetellä.

— Hss…

— Mikä se oli?

— Luulin kuulleeni ääntä! — Rodin kuiskaus ei ollut henkäisyä kuuluvampi. — Etkö sinä kuullut?

— En äänen ääntä!

Pojat kuuntelivat. Rotkossa vallitsi juhlallinen hiljaisuus, jonka keskestä kuului vain virtaavan veden vieno solina — omalaatuinen, sykähdyttävä äänettömyys, missä pojat kuulivat sydämensä kiihkeät lyönnit.

Roderickista nämä minuutit tuntuivat tunneilta. Hänen korvansa olivat jännityksen terästämät, hänen silmänsä yrittivät nähdä pimeyden läpi, kunnes niitä alkoi kivistää. Joka hetki hän odotti kuulevansa tuon hirveän huudon läheltään, ja valmistautui kohtaamaan sen aiheuttajaa. Mutta hetket kuluivat eikä mielipuolen askelia kuulunut. Oliko mies mennyt toisaalle? Oliko hän sukeltautunut jonnekin syvemmälle näiden vuorten väliseen mustaan, salaperäiseen maailmaan?

— Taisin erehtyä, hän kuiskasi hiljaa Vabille. Otammeko huovat?

— On kai parasta tehdä olonsa niin mukavaksi kuin osaa, Vabi tuumi. Istu tässä ja kuuntele, minä menen purkamaan tavaroita.

Hän meni kuulumattomin askelin Mukokin luo, joka nojautui liikahtamatta kallioon, ja Rod kuuli heidän päästelevän kantamusten sidenuoria. Pian Vabi palasi huovat käsivarrellaan; pojat kääriytyivät niihin ja istuivat kylki kyljessä, mutta unesta ei ollut puhettakaan.

Toverinsa huomaamatta Rod viritti revolverinsa hanan ja sijoitti aseen siten, että saattoi saada sen nopeasti käsiinsä. Hän tiesi olevansa heistä ainoa, joka käsitti vaaran koko kaameudessaan.

Mukoki oli ilman muuta hyväksynyt poikien hänelle antamat selitykset ja vakuuttelut; hän ei ryhtynyt järkeilemään sellaista, mikä meni hänen erämiehen tietoutensa ulkopuolelle.

Vabi, joka hänkin oli puolittain luonnonihminen, tunsi vain ulkonaisen, ruumiillisen vaaran uhkaa. Mutta Rodin laita oli toisin. Mikäpä voikaan sivistyneen maailman kasvatissa herättää suurempaa, kiduttavampaa pelkoa kuin tietoisuus mielipuolen hiipivästä, väijyvästä läsnäolosta?

Tämä kauhea jännitys piinasi Rodin hermoja. Mitä merkitsi tämä käsittämätön hiljaisuus? Oliko mielipuoli saanut jo heistä vihiä? Oliko hän juuri tällä hetkellä hiipimässä heidän kimppuunsa yön pimeyden suojaamana? Rodin ajatukset askartelivat niin kuumeisesti kaikenlaisissa kauhukuvissa, että hän oli miltei hypätä pystyyn kun Vabi tyrkkäsi häntä kevyesti käsivarteen.

— Katsopa tunne — tuonne rotkon toiselle puolen, kuiskasi toveri. Näetkö kajastuksen vuoren seinällä?

— Kuutamo! Rod vastasi.

— Niin. Olen tässä katsellut sitä ja nähnyt, miten valo siirtyy alemmaksi. Pian näemme kuun nousevan tuolta harjun takaa. Neljännestunnin kuluttua.

Rod aikoi kääntyä katsomaan taakseen, mutta painui samassa takaisin kyyryyn hiljaa huudahtaen. Sillä nyt kajahti kolmannen kerran mielipuolen huuto, mutta tällä kertaa heidän takaansa ja yläpuoleltaan — jostakin kaukaa kuutamoiselta aukiolta rotkon suun takaa.

— Hän on mennyt tästä ohi! voihkaisi Vabi. Hän on mennyt ohitsemme — emmekä me ole nähneet emmekä kuulleet mitään! — Hän ponnahti seisomaan ja korotti kiihdyksissään ääntään, niin että sadat kaiut kertasivat hänen hämmästyksensä. — Hän on mennyt tästä ohi, emmekä me tiedä siitä mitään!

Mukokin ääni kuului pimeydestä.

— Ei mikä mies kulke kuin aave! Ei mikä mies — ei mikä mies…

— Hiljaa! Rod varoitti. Nyt meidän on lähdettävä! Mielipuoli on nyt meistä puolisen mailin päässä aukiolla, ja meidän on päästävä pois täältä ennen kuin hän palaa. Mieluummin lasken koskia kuin panen henkeni alttiiksi hänen kultaluodeilleen!

— Niin minäkin! Vabi huudahti.

He panivat kiireesti toimeksi. Mukoki hoippui edellä taakkoineen ja pojat perässä kanoottia ja toista tavaramyttyä kantaen.

Kymmenen minuutin perästä vene jo keinui purossa; Mukoki asetti kantamuksensa kanoottiin ja hyppäsi itse veteen. Kuu tuli juuri näkyviin rotkon eteläharjan takaa, ja sen kelmeässä valossa pojat näkivät, että purossa kävi kova virta ja että vesi ulottui Mukokin polviin asti.

— Ei kovasti syvä, Mukoki sanoi. Saattaa tulee kallio…

— Seurasin talvella tämän puron juoksua kuutisen mailia ja tiedän, että sen pohja on sileä kuin lauta, keskeytti Rod. Ei ainakaan sillä matkalla ole pelkoa kareista.

Kuu valaisi nyt koko rotkon, ja he saattoivat nyt nähdä vaikeuksitta sadan askelen päähän. Joka minuutilla virran voima tuntui kasvavan, ja airollaan koetellen Mukoki totesi puron syvenevän. Hetken kuluttua airo ei enää ottanut pohjaan.

Rodin silmät etsivät herkeämättä tuttuja paikkoja. Hän oli tuntevinaan varmasti sen paikan, missä oli ampunut hopeaketun, ja mainitsi siitä Vabille. Virta kiihtyi kiihtymistään, rantakalliot suhahtivat ohi nopeasti kuin ajatus, ja paikoitellen virrasta erosi pieniä sivuhaaroja, jotka milloin yhtyivät takaisin emoonsa tai häipyivät tietymättömiin. Rod huudahti puoliääneen, kun kanootti kiiti jylhän kiviraunion ohi.

— Kas, tuolla nukuin silloin kun näin unta luurankomiehistä! Tästä lähtien en enää tunne puroa. Nyt meidän on oltava varovaisia!

Vabi heilautti airoaan, ja kanootti vältti töin tuskin mustan paaden terävän reunan.

— Nyt ei enää näe eteensä hiventäkään, ja kohinasta päätellen tuolla on kallioita vaikka millä mitalla! hän huusi toisille. Melo keskelle virtaa jos voit, Muki — melo hyvä mies keskelle virtaa!

Kuului katkeavan puun terävä naksahdus, ja Mukokilta pääsi säikähtynyt murahdus. Hänen melansa oli poikki. Salaman nopeasti Rod tajusi tilanteen vaarallisuuden ja ojensi oman melansa Mukokille; mutta tuo lyhyt hetki näytti jo tuoneen tuhon matkalaisille. Kanootti käännähti poikkipäin virrassa, ja samassa hetkessä kuului Vabin terävä varoitushuuto:

— Ei tässä kallioita ole, vaan pyörre! Pian toiseen rantaan, Muki — ohjaa heti toiselle rannalle!

Vabin mela sukelsi syvälle raivoavaan pyörteeseen, ja Mukoki yritti peränpitäjänä tehdä parhaansa — mutta liian myöhään! Sadan jalan päässä virta ahtautui kahden mahtavan kallion väliin, ja sillä kohden Rodin silmä tavoitti maidonvalkeat kuohupäät.

Mutta hän ei ennättänyt nähdä niistä kuin vilahduksen. Huimaavalla vauhdilla kevyt alus kiiti kallioiden väliin, ja veden pärskyessä kanootissa istuvien kasvoille kokasta kuului jälleen Vabin varoitushuuto — oli tarrauduttava kiinni kanootin pohjakaariin.

Samassa hetkessä huumaava pauhu lukitsi Rodin korvat, ja kaikki hänen aistinsa tuntuivat yhdellä kertaa lakkaavan toimimasta; hän näki valkoisen kuohuvan vaahdon keskeltä vain oman kouristuneen kätensä. Sitten kanootti ampaisi kuin jousen jänteeltä lennähtänyt nuoli pyörivään liikkeeseen — ja silloin vasta Rod kykeni jälleen näkemään.

Nyt he siis olivat kurimuksessa! Monet kerrat Vabi oli kertonut hänelle näistä vuorivirtojen petollisista ansoista, joissa useimmiten varma kuolema odotti niiden armoille joutunutta.

Tässä virta ei enää hypellyt vihaisina kuohupäinä; aluksi Rodista näytti siltä kuin he olisivat aivan turvallisesti ajelehtineet veden mustalla laiskasti liikkuvalla pinnalla, josta ei noussut minkäänlaista kuohua eikä pärskettä. Mutta vajaan veneenmitan päässä hän näki pyörteen valkean keskuksen, ja sieltä hänen korvansa tavoitti heikon viheltävän suhinan joka jähmetti hänen verensä — jossakin siellä pyörteen silmän sydämessä vaani itse vetehinen siepatakseen heidät kuoleman syleilyyn! Tuona häviävänä hetkenä hän muisti Mukokin kertoneen eräästä intiaanista, joka oli hukkunut tällaiseen kevättulvan salakavalaan pyörteeseen ja jonka pahoin ruhjoutunut ruumis oli pyörinyt kurimuksessa runsaan viikon, ennen kuin oli paiskautunut rantaan. Nyt vasta hän sai puhekykynsä takaisin.

— Hyppäämmekö veteen? hän huusi.

— Pidä kiinni kanootista!

Vabi näin huusi, mutta kohosi itse huutaessaan puolittain pystyyn aivan kuin olisi aikonut hypätä virtaan. Seuraavassa hetkessä kevyt kanootti lennähti pyörteen laidalta toiselle, ja kun se näytti omalla painollaan liukuvan kohti tuhoaan, kuului uudelleen Vabin varoitushuuto.

— Pidä kiinni kanootista!

Mutta tuskin hän oli lausunut nuo sanat, kun hän kohosi seisomaan ja viskautui kuin näätä pyörteen mustaan syvyyteen. Kauhusta huudahtaen Rod kohosi polvilleen ja olisi varmasti syöksynyt Vabin perään, ellei Mukokin tuima ääni olisi komentanut.

— Pitää kiinni kanootista!

Sitten tuli voimakas sysäys. Kanootin keula heilahti niin nopeasti pyörteen keskusta kohti ja perä rantaan päin, että Rod kadotti tasapainonsa ja paiskautui pitkäkseen veneen pohjalle. Kun hän jälleen katsoi ympärilleen, hän näki Mukokin seisomassa kanootissa kuten Vabi äsken; sitten vanha eränkävijä heittäytyi virtaan varoittaen vielä kerran Rodia.

— Pitää kiinni kanootista!

Ja Rod piti. Hän tajusi hämärästi, että nuo varoitukset oli tarkoitettu hänelle — vain hänelle; hän arvasi, etteivät hänen toverinsa olleet pelkuruuttaan hypänneet veneestä.

Vasta sitten kun kanootti liukui rantaan ja hän hoippui siitä maan turvalliselle kamaralle, hän täysin ymmärsi mitä oli tapahtunut. Pitäen kiinni kanootin kiinnitysköydestä Vabi oli suorittanut kuolemanhyppynsä tavoitellen yhtä ainoata pelastuksen mahdollisuutta. Tuona jännittävänä hetkenä, kun kanootti oli kääntynyt kohti pyörteen silmää, hän oli tehnyt parin metrin hypyn rantaan päin ja tavoittanut pohjan! Jos vettä olisi ollut jalankin verran enemmän, olisivat kaikki kolme olleet tuhon omat!

Vabi seisoi rannalla huohottaen, vaatteet vettä valuen, ja kuun kirkkaassa valossa hänen kasvonsa hohtivat yhtä valkoisina kuin pyörteen vaahtokehä.

— Tämä oli melkein kuin käynti kuoleman portilla! hän puuskutti. Muki, näin täpärällä emme ole vielä koskaan olleet! Sinun pelastumisesi kultaluodista ei ole mitään tämän rinnalla!

Mukoki veti venettä hiekkaiselle rannalle, ja vieläkin huumautuneena äkillisestä pelastumisestaan Rod meni häntä auttamaan.

Nyt vasta he tajusivat minkälaiseen tilanteeseen he olivat joutuneet. Yö oli tarjonnut heille niin runsain mitoin jännitystä, ettei enempää juuri voinut toivoa. Mielipuolen käsistä he olivat töin tuskin pelastuneet kurimuksen kuiluun, ja siellä odottavasta kuolemasta tähän ahtaaseen kalliovankilaan, josta heillä ei näyttänyt olevan poispääsyn toivoa — ei ainakaan ennen kevättulvien laantumista. Äkkijyrkät vuorenseinät ympäröivät heitä joka puolelta. Ainoa avoin tie oli tuo hiiden kirnu!

Jopa Mukokikin ympärilleen silmäillessään tajusi tilanteeseen sisältyvän karmean huumorin ja hihitti hiljaa itsekseen.

Vabi seisoi hajalla säärin, kädet painettuina likomärkiin taskuihin ja katseli kuun valaisemia jylhiä kallioseiniä. Sitten hän käännähti ja virnisti toisille; hän katseli kurimusta ja viimein kapeata taivaan kaistaletta, joka näkyi heidän yläpuolellaan. Tilanne tuntui aluksi hullunkuriselta, mutta kun Vabi jälleen katsahti Rodiin, oli hymy hävinnyt hänen kasvoiltaan.

— Olisipa tuolla mielipuolella hauskaa, jos hän löytäisi meidät täältä! hän kuiskasi.

Mukoki käveli verkalleen ympäri tutkien paikkaa. Kuilu, jonka pohjalla he olivat, oli enintään viisitoista metriä leveä; kuohuva pyörre valtasi siitä suurimman osan, eikä seinämissä ollut rakoa edes sen vertaa, että orava olisi päässyt kiipeämään ylös. Heidän vankeutensa oli niin täydellinen kuin ajatella voi.

Mukoki palasi toisten luo ja istahti murahdellen itsekseen.

— Eiköhän ole parasta, että syömme vatsamme täyteen ja käymme nukkumaan, Rod ehdotti, sillä hän tunsi itsensä nälkäiseksi. Ei meidän ainakaan tänä yönä tarvitse pelätä petoja eikä muita vihollisia!

Tämä heillä tosiaankin oli lohdutuksenaan. He söivät kylmää karhunpaistia ja varustautuivat levolle. Yö oli tavattoman lämmin, ja Mukoki ja Vabi saattoivat levittää märät vaatteensa kuivumaan ja kääriytyä pehmeisiin huopiin.

Rod ei avannut silmiään, ennen kuin Vabi herätti hänet aamulla. Mukoki ja Vabi olivat jo täysissä pukeissa, ja mennessään veden partaalle peseytymään Rod ihmeekseen huomasi, että kaikki tavarat oli ladottu veneeseen, aivan kuin olisi tarkoitus lähteä matkaan heti aamiaisen jälkeen. Palatessaan toisten luo hän näki aterian katetun litteälle paadelle keskelle heidän vankilansa hiekkalattiaa ja toveriensa istuvan huolettoman näköisinä.

— Näyttää siltä kuin aikoisitte lähteä piankin, hän sanoi ja nyökkäsi kanoottiin päin.

— Niin olemme aikoneet, vastasi Vabi. Me uimme kurimuksen poikki!

Hän nauroi nähdessään Rodin epäuskoisen ilmeen.

— Tarkemmin sanoen aiomme meloa sen ympäri, hän lisäsi. Muki ja minä olemme solmineet yhteen joka ikisen nuoranpätkän ja tavarasiteen mitä meillä on, jopa pyssynremmitkin, ja meillä on nyt lähes kahdeksantoista metrin pituinen köysi. Syötyä näytämme sinulle, mitä sillä aiomme tehdä.

Nyt aamulla ei kylmä karhunpaisti maistunutkaan toveruksille enää yhtä hyvin kuin illallisella, sillä matkan jatkaminen paloi jokaisen mielessä. Vabi vei sitten toverinsa vankilan itäisen seinän muodostaman ison kallion äärimmäiselle reunalle, kahlasi polviaan myöten veteen ja osoitti Rodille muuatta maankielekettä, joka työntyi virtaan noin kuudenkymmenen jalan päässä kallion toisella puolen.

— Jos jotenkin voisimme keinotella itsemme tuolle kielekkeelle, hän selitti, pääsisimme kurimuksen laskusta selville vesille. Tässä kallion kohdalla on tosin syvää, mutta alavirta ei tuottane paljonkaan vastusta. Arvelisin, että selviämme siitä. Ainakaan ei yritys ole varsin vaarallinen.

Kanootti hinattiin kallion reunalle ja laskettiin veteen, Mukoki asettui vanhalle paikalleen perään, ja Vabi sijoitti Rodin etupäähän.

— Sinä melot koko ajan vasemmalta puolelta ja niin voimakkaasti kuin suinkin jaksat, hän neuvoi. Minä jään tähän ja pidän kiinni köyden toisesta päästä, niin että jos joutuisitte pyörteeseen, minä voisin kiskoa teidät takaisin rantaan. Ymmärrätkö?

— Kyllä — mutta entä sinä itse? Miten…

— Minä uin! Vabi vastasi mahtaillen. Mokoma pieni lähteen silmä!

Mukoki nauraa hihitti, eikä Rod jatkanut enää kyselemistään, vaan käytteli airoaan saamansa ohjeen mukaan, kunnes kanootti todella oli päässyt kallion reunan takana olevalle maakielekkeelle. Katsoessaan taakseen hän näki Vabin kietoneen köyden vyötäisilleen ja seisovan nyt uumiaan myöten vedessä.

Saatuaan Mukokilta merkin Vabi heittäytyi pelottomasti uimaan, ja toiset vetivät häntä köyden toisesta päästä kuin mitäkin syöttiin käynyttä kalaa. Vaatteet olivat veneessä, ja kun hän oli saanut ne ylleen, olivatkin toverukset jälleen valmiit jatkamaan matkaa. Jonkin matkaa he kulkivat maitse kantaen kanoottia ja tavaroita, kunnes tulivat rotkovirran pääuomaan, johon tuohivene uudelleen laskettiin.

— Jos meillä on koko matkan tällaisia seikkailuja, emme ikipäivänä pääse päämääräämme, arveli Vabi, kun he lähtivät viilettämään pitkin rauhallista virtaa. Mielipuoli metsäläinen, kurimuksen kuilu ja kalliovankila — kaikki yhden ainoan yön seutuvilla — tuo on jo melkein enemmän kuin jaksaa sietää.

— Eiköhän olekin perää vanhassa sananlaskussa, että kun sataa, sataa roimasti, Rod huomautti. Ehkäpä kuitenkin saamme tästä lähtien kulkea rauhassa.

— Kukaties! kuului perästä Mukokin murahdus.

Ainakin sen päivän pitivät Rodin valoisat toiveet paikkansa. Puoleen päivään asti kanootti liukui virtaa alas liukkaasti kuin rasvassa ja ilman pahempia kommelluksia.

Virta leveni ja syveni saadessaan lisävettä vuorenharjanteiden puroista, mutta ani harvoin oli putouksia venettä uhkaamassa eikä ajopuita nimeksikään. Kun kullanetsijät laskivat maihin valmistamaan päivällistään, tiesivät he ainakin kaksi asiaa: he olivat päässeet riittävän kauaksi mielipuolen metsäläisen alueelta, ja ensimmäinen koski alkoi olla jo jokseenkin lähellä. Tällä kertaa he käyttivät runsaasti aikaa päivällisensä valmistamiseen ja nauttimiseen.

Kun taas lähdettiin jatkamaan matkaa, Mukoki asettui kokkaan, ja hänen tarkat silmänsä tähystelivät edessä olevia kallion järkäleitä ja vuorenseiniä. Parin tunnin kuluttua hän päästi riemuhuudon ja kohotti kätensä merkiksi toisille.

Kaikki kolme kuuntelivat korvat tarkkoina. Virran yksitoikkoisen kohinan halki kuului heikkona putoavan veden pauhu.

Unohtaen selän taakse jääneen mielipuolen — unohtaen kaiken muun paitsi sen tosiasian, että heillä nyt vihdoinkin olivat edessään kultalöydölle vievät kosket, Vabi kajautti riemunhuudon, johon sadat kaiut vastasivat, ja Rod yhtyi siihen keuhkojensa koko voimalla. Mukoki virnisteli, hihitti ja murahteli tuttuun tapaansa, ja muutaman minuutin perästä hän viittasi Vabille, että tämä laskisi veneen rantaan.

— Tässä tulee kova urakka, hän selitti. Virta paljon kova tässä — kukaties pitää kantaa vene.

Lyhyt parinsadan askelen mittainen maamatka vei heidät kosken niskalle. Putous oli — kuten Mukoki oli talvellisella erämatkallaan havainnut — jokseenkin vähäinen, enintään kolmen metrin korkuinen. Mutta nyt siitä vyöryi pauhaava kumiseva vesimassa. He pääsivät kuitenkin varsin helposti kiertämään putouksen.

Vaikka matkaa oli aamusta lähtien tehty runsaat nelisenkymmentä mailia, oli se ollut melko vaivatonta, ja päivä oli ollut toveruksille mitä viehättävin. Kanootin liukuessa vuolaassa virrassa heidän ei ollut tarvinnut paljon rasittaa itseään, ja jylhät vaihtelevat maisemat tuottivat heille loppumatonta huvia.

Myöhään iltapäivällä reitin suunta muuttui koillisesta suoraan pohjoiseen, ja mutkakohdassa oli ihanteellinen leiripaikka. Ranta levisi siinä laajana, hienon valkean hiekan peittämänä aukiona, ja vesirajassa oli kasoittain kuivaa ajopuuta, josta kokonainen rykmentti olisi saanut nuotiotarvikkeensa.

— Onpa tässä merkillinen paikka, sanoi Vabi vetäessään kanoottia maalle. Tämähän näyttää aivan…

— Järvi, Mukoki murahti. Ennen tässä ole järvi!

— Virta on kääntyessään huuhdellut tälle puolen niin paljon hiekkaa, että pohja on kohonnut ja lopulta jäänyt kuiville, lisäsi Rod katsellen kadonneen järven paikkaa.

Vabi oli kierrellyt lähistöllä. Äkkiä hän pysähtyi ja viittoi kiihkeästi tovereilleen. Hänen hämmästynyt ilmeensä sai toiset juoksemaan hänen luokseen.

Vabi seisoi sanattomana ja osoitti hiekkaan.

Aivan selvästi oli maassa ihmisjalan kuva — ei saappaan eikä mokkasiinin, vaan paljaan jalan, yhtä todellisen kuin käsi, jolla Vabi sitä osoitti.

Ja tuosta yhdestä jäljestä hämmästyneen kolmikon katseet siirtyivät satoihin samanlaisiin, kunnes heistä alkoi tuntua siltä kuin kymmenkunta paljasjalkaista villiä olisi tanssinut hietikolla vain vähän ennen heidän tuloaan.

Ja sitten Rod, jonka katse vaistomaisesti kääntyi rannalla oleviin ajopuuröykkiöihin, näki jotakin muuta — jotakin, joka sai hänet viittamaan sinnepäin yhtä sanattomana, yhtä kalpeana ja yhtä säikähtyneenä kuin Vabi äsken!

13.

KOLMAS KOSKI

Toverien katseet siirtyivät Rodin osoittamaan suuntaan. Ja samassa Rod kuuli takanaan Vabin revolverin hiljaa naksahtavan ja Mukokin varmistimen tuiman helähdyksen.

Ajopuuröykkiön takaa nousi ohut savukierre!

— Keitä tahansa he ovatkin, he ovat varmasti nähneet tai kuulleet meidän tulomme! sanoi Vabi heidän seisottuaan tovin sanattomina.

— Elleivät sitten ole poistuneet leiristään ennen meidän tuloamme, Rod huomautti kuiskaten.

— Pitää silmät auki! Mukoki varoitti, kun he hiljaa hiipivät savua kohti. Juupeli tietä, mitä siellä ole.

Mukoki ennätti ensimmäisenä puukasan päälle, ja sieltä avautuva näky sai hänet ponnekkaasti murahtelemaan. Savu kohosi hiiltyneestä hakopuusta, joka oli puolittain tuhkan ja hiekan peitossa. Jo ensi silmäyksellä heille selvisi mistä oli kysymys. Tuli oli pantu talteen. Nuotion rakentajat olivat poistuneet, mutta aikoivat ilmeisesti palata takaisin. Paljaiden jalkojen jälkiä näkyi kaikkialla nuotion ympärillä, ja sen vieressä oli kasa puhtaaksi kaluttuja luita.

Mukoki otti niitä yhden toisensa perään käteensä ja tarkasteli niitä läheltä. Kun Vabi ja Rod vielä seisoivat kuin kivettyneinä ympärilleen katsellen ja mahdollista hyökkäystä peläten, oli vanha eränkävijä jo tehnyt omat johtopäätöksensä ja hän kutsui tovereitaan uudelleen katsomaan jalanjälkiä.

— Sama jälki! hän huudahti. Sama mies teke kaikki jälki!

— Mahdotonta! Vabi huudahti. Niitähän on täällä tuhansittain!

Mukoki murahti ja polvistui hiekalle.

— Oikea jalka. Isovarvas — siinä murto. Murto joka jälki. Katso!

Harmitellen oman huomiokykynsä kehnoutta Vabi heti näki Mukokin olevan oikeassa. Oikean jalan isovarvas oli vääntynyt runsaan puolen tuumaa ulospäin, ja jokaisessa hiekassa näkyvässä jäljessä oli merkki tuosta epämuodostumasta.

Mutta Mukokilla oli pojille vielä suurempikin yllätys. Ojentaen heille kourallisen maasta ottamiaan luita hän sanoi:

— Mies ei keitä ruoka — syö raaka!

— Hyvät ihmiset! päivitteli Rod.

Vabi tajusi nopeasti, mitä tämän salaisuuden takana piili, ja vähitellen alkoi Rodkin käsittää tämän oudon näkymän koko merkityksen.

— Tuon mielipuolen nuotiohan tämä on!

— Juuri niin.

— Ja hän oli täällä vielä eilispäivänä!

— Luultavasti toissa päivänä, sanoi Vabi. Sitten hän kysyi Mukokilta:

— Mitä hän sitten teki tulella, ellei paistanut tai keittänyt ruokaansa?

Mukoki kohautti hartioitaan eikä vastannut.

— Hm, missään tapauksessa näitä luita ei ole keitetty, Vabi totesi. Niissä on vielä kiinni raakaa lihaa. Ehkäpä mies vain vähän kärvensi lihan pintaa.

Mukoki nyökkäsi hyväksyvästi Vabin olettamukselle ja ryhtyi tutkimaan tulisijaa. Hiiltyneen pölkyn päässä oli kaksi kiveä, toinen litteä, toinen pieni ja pyöreä, ja se, mitä Mukoki nyt näki, sai tuon kokeneen eränkävijänkin kiihdyksiinsä.

— Hullu mies — tekee luoti tässä! hän huudahti näyttäen kiviä tovereilleen. Katsoo kulta!

Pojat kiiruhtivat hänen luokseen.

— Katsoo — kulta! Mukoki toisteli kiihtyneenä.

Litteän kiven keskellä kimalteli keltaista jauhetta. Pyöreätä kiveä vasarana, litteätä alasimena käyttäen mielipuoli oli takonut kultanokareista itselleen luoteja!

Nyt ei ollut enää epäilyksen sijaa — he olivat mielipuolen miehen leirissä. Saman päivän aamuna he olivat jättäneet tuon poloisen taakseen ainakin viidenkymmenen mailin päähän. Mutta miten kaukana hän nyt mahtoi olla? Tuhka- ja hiekkakerroksen alla kytevä tuli todisti hänen aikovan palata — kenties piankin! Oliko hän sitten liikkeellä yötä päivää?

— Hän liikkuu nopeasti kuin villieläin, sanoi Vabi Rodille. Hän saattaa palata jo yöksi!

Mukoki kuuli hänen sanansa ja ravisti päätään.

— Rotkon läpi kulkee lumikenkämies kaksi päivä, hän sanoi muistellen omaa viimetalvista retkeään ensimmäiselle vesiputoukselle. Ei kuka ihminen kulke vuorten yli kolme päivä!

— Jos Mukoki on rauhallinen, olen minäkin, Rod sanoi. Voimme asettua tuonne kauemmaksi ajopuuröykkiöiden taakse.

Vabilla ei ollut mitään ehdotusta vastaan, ja leiripaikka valittiin Rodin osoittamasta kohdasta. Omituista kyllä Mukoki näytti kadottaneen kaiken pelkonsa rotkon mielipuolta kohtaan sen jälkeen kun oli löytänyt tämän jalanjäljet, puhtaaksi kalutut luut ja alkeellisen luotipajan. Hän oli lopultakin vakuuttunut siitä, että he olivat tekemisissä tavallisen ihmisolennon kanssa, joka nälästä ja pelosta oli tullut "hulluksi koiraksi", ja hänen uteliaisuutensa voitti taikauskon.

Yön rauhallisesti nukuttuaan he lähtivät aamunkoitteessa jatkamaan matkaa virtaa alas. Mutta heti kun sen juoksu kääntyi pohjoiseen, muuttuivat maisematkin. Ensimmäisen tunnin aikana jylhät pystysuorat vuorenseinämät madaltuivat vihannoiviksi harjuiksi, ja toisinaan heidän matkansa kävi halki tasankojen, joita runsaan mailin laajuudelta levisi virran kummallakin puolen.

Riistaakin alkoi näkyä virran rantamilla, ja monet kerrat he näkivät hirviä ja karibuja. Aikaisemmin tällaiset mainiot riistamaat olisivat saaneet Vabin ja Rodin veren kuohumaan, mutta nyt eivät pyssyt juuri tulleet heidän ajatuksiinsa. Heillä oli tarkoituksena päästä vielä ennen illan tuloa toiselle koskelle, ja pettyneinä he näkivät vuolaan virtansa vähitellen muuttuvan verkkaiseksi kymiksi.

Tuohikartan mukaan piti koskelle olla mielipuolen leiriltä matkaa viisikuudetta mailia. Hämärän laskeutuessa he olivat kuitenkin vielä neljänkymmenen mailin päässä tavoitteestaan.

Rod oli siinä määrin jännittynyt, ettei saanut paljonkaan nukutuksi. Ajatukset pyörivät kulta-aarteen ympärillä. Seuraavana päivänä he olisivat jo matkalla kolmannelle koskelle. Ja siellä olisi kultaa — kultaa! Hänen mieleensä ei hetkeksikään tullut epäilys, että puoli vuosisataa kenties olisi hävittänyt löytöpaikan merkit näkymättömiin.

Valvomisestaan huolimatta hän oli aamulla ensimmäisenä ylhäällä ja ensimmäisenä asettumaan kanoottiin. Joka hetki hänen korvansa kuulostelivat putoavan veden etäistä kohinaa. Mutta tunti toisensa jälkeen kului, eikä mitään kuulunut. He olivat olleet matkalla jo kuusi tuntia ja tehneet taivalta viisikolmatta mailia viidentoista sijasta. Missä ihmeessä tuo toinen koski olikaan?

Olipa Vabinkin silmissä jo hätääntynyt ilme, kun he päivällisen syötyään jälleen astuivat veneeseen.

Yhä uudelleen ja uudelleen Rod tutki karttaa ja mittaili tikulla sen välimatkoja. Ei, toinen putous ei voinut enää olla kaukana. Ja kuitenkin tunti toisensa perästä kului, maili mailin jälkeen katkesi, kunnes he totesivat kulkeneensa jo kolmekymmentä mailia sen paikan ohi, jossa kosken olisi kartan mukaan pitänyt sijaita.

Hämärän tullessa he laskivat maihin lepäämään. Viimeisen tunnin aikana Mukoki ei ollut sanonut sanaakaan. Ulkomaailman hämärä laskeutui heidän mieleensäkin; vaikka mitään ei puhuttu, jokainen kuitenkin arvasi toisten ajatukset.

Saattoiko sittenkin olla mahdollista, että he eivät olleetkaan osanneet ratkaista kartan arvoitusta?

Mitä enemmän Rod asiaa ajatteli, sitä suuremmaksi tuli hänen pelkonsa. Nuo miehet, jotka olivat otelleet vanhassa metsämökissä ja saaneet surmansa, olivat olleet matkalla sivistyneeseen maailmaan. Heillä oli ollut mukanaan kultaa, jolla he olivat aikoneet ostaa itselleen ruokavaroja. Olivatko he uskaltaneet pitää hallussaan karttaa, joka selvitti niin tarkasti heidän reittinsä ja löytöpaikkansa kuin tuo tuohikartta teki. Eikö tuon kartan ymmärtämiseen tarvittukin jotakin salaista "avainta", joka oli vain heidän itsensä tiedossa.

Mukoki oli ottanut pyssynsä ja hävinnyt leiristä. Pojat nauttivat karhunpaistinsa ja joivat kuuman kahvinsa, ja istuivat sen jälkeen nuotion ääressä aprikoiden tätä koskikysymystä.

Mukoki oli ollut poissa jo tuntikauden, kun he äkkiä kuulivat kaukaa virran alajuoksulta laukauksen, jota nopeasti seurasi kaksi peräkkäistä laukausta. Muutaman sekunnin jälkeen he kuulivat vielä kaksi laukausta.

— Se on merkki! Rod huusi. Mukoki haluaa meidät luokseen.

Vabi hypähti pystyyn ja ampui makasiininsa kaikki viisi panosta.

— Kuuntele!

Tuskin Vabin laukausten kaiku oli häipynyt, kun Mukoki jälleen ampui.

Pojat juoksivat kanootille, jonka lastia ei vielä ollut purettu.

— Hän on parin mailin päässä alavirralla, sanoi Vabi, kun kanootti oli saatu vesille. Mitä ihmeen asiaa hänellä mahtaa olla?

— Minä taidan arvata, Rod vastasi ja hänen äänensä värisi kiihtymyksestä. Hän on löytänyt toisen kosken!

Tuo ajatus antoi uutta voimaa heidän kivistäviin käsivarsiinsa, ja nuolena kevyt kanootti lensi virtaa alas.

Viidentoista minuutin kuluttua heidän korvansa tavoittivat uuden merkkilaukauksen. Tällä kertaa se tuli vain neljännesmailin päästä, ja Vabi vastasi siihen kovalla huudolla. Mukokin ääni kuului vastaavan, mutta ennen kuin pojat saivat hänet näkyviinsä, heidän korviinsa kantautui aivan uusi ääni — vesiputouksen kumea jyminä! Yhä uudelleen ja uudelleen kajahtelivat poikien riemuhuudot, ja kosken kohinan halki he kuulivat Mukokin huutavan heitä laskemaan nopeasti rantaan.

— Tämä ole iso koski! Mukoki tervehti heitä tyytyväisesti hymyillen. Pitää kova meteli — julmasti; paljon vesi!

— Hyvä! huudahti Rod varmasti kymmenennen kerran.

— Hei vain! huusi Vabi.

Ja Mukoki hihitti ja virnisteli ja hieroskeli käsiään ilmaisten siten oman tyynen ilonsa.

Kun ensimmäinen innostuksen puuska oli asettunut, Vabi virkkoi vahingoniloisena:

— Oli tuo John Ball melko kehno kartantekijä! Vai mitä arvelet, Rod?

— Tai pikemminkin hän oli liian viisas, Rod vastasi. Minua kiinnostaisi tietää, oliko hänellä jokin erityinen syy väärentää mittakaavaansa viidelläkymmenellä maililla!

Vabi katsahti häneen ihmetellen.

— Mitä tarkoitat?

— Sitä, että kolmas koskemme on todennäköisesti aivan lähellä tätä toista! Ja jos niin on, oli John Ballilla jokin pätevä syy väärennykseensä. Jos tulemme viimeiselle koskelle jo huomenna, todistaa se mielestäni siitä, että hän piirsi tahallaan karttansa väärin harhauttaakseen jotakin toista henkilöä — kenties noita kahta toveriaan, jotka olivat juuri lähdössä rintamaille.

— Muki, miten paljon me nyt olemme kulkeneet? kysyi Vabi.

— Kolme kertaa niin pitkään kuin ensi koski, toinen vastasi nopeasti.

— Siis sata viisikymmentä mailia — ja niihin on kulunut kolme vuorokautta ja yksi yö. Mutta kartan mukaan kolmannelle koskelle pitäisi olla vielä satakunta mailia.

— Eikä sitä kuitenkaan ole enempää kuin viisikolmatta mailia, Rod väitti. On parasta laittaa nuotio ja mennä nukkumaan. Huomenna meillä on yllin kyllin työtä — kulta on löydettävä!

Neljännen päivän matka aloitettiin jo ennen päivän valkenemista. Varhainen aamiainen syötiin nuotion loisteessa, ja aamun sarastaessa toverukset olivat jo olleet tunnin verran matkalla. Vain sadan askelen päässä he näkivät nuoren hirven, mutta laukauksia ei nyt tuhlattu, sillä lihan varastoiminen olisi vienyt heiltä kalliin tunnin. Heidän mielessään kangasti lopullinen, varma voitto, ja se oli saavutettava mahdollisimman pian.

Parin tunnin matkan jälkeen maisema alkoi taas yllättäen muuttua. Idässä ja lännessä kohosi mahtavia vuorijonoja; maili maililta virta kapeni ja sen vauhti kiihtyi kiihtymistään, kunnes se jälleen juoksi mustien, hiljaisten kallioseinien välissä, jotka kohosivat uhkaavina matkalaisten yläpuolella. Niiden laelta tuhannen jalan korkeudesta punapetäjät loivat synkkiä varjojaan joelle.

Rotko ei ollut samanlainen kuin alkumatkalla. Se oli paljon syvempi, jylhempi, synkempi. Sen pohjalla vallitsi miltei ikuinen yö. Sen autius oli aivan äänetön; ei yksikään lintu lennellyt eikä viserrellyt sen rinteillä; kuiskaten lausutut sanat kajahtivat hätkähdyttävän selkeinä. Kerran Rod puhui ääneen, ja hänen sanansa kajahtelivat seinämien luolista valtavana huutona.

He lopettivat melomisen Mukokin pitäessä perää. Vene liukui nopeasti ja äänettömästi mustalla virralla.

Rodin kasvot loistivat hämärässä aavemaisen kalpeina. Mukoki ja Vabi olivat kuin kuparinvärisiä varjokuvia. Jokin salaperäinen voima tuntui pitävän heitä kaikkia lumoissaan; se mykisti heidän kielensä, pakotti heidän katseensa tuijottamaan liikkumatta eteenpäin, täytti heidän mielensä selittämättömillä aavistuksilla, jotka saivat heidän sydämensä lyömään kiihkeämmin ja veren sykkimään suonissa niin että ihoa miltei kirveli.

Viimein matkojen päästä alkoi kuulua hiljaisena ja pehmeänä etäinen kohina. Se oli hentoa kuin lähestyvän tuulen ensimmäiset lempeät pyyhkäisyt, kuin honganlatvan nyyhkyttävä kuiskina tyynenä kesäiltana.

Mutta puiden latvoissa tuulen ääni kohoaa ja sitten häipyy jälleen kuin vanhan haurasäänisen soittimen helähdys; tämä alavirralta kuuluva kohina oli sen sijaan yhtäjaksoista. Se ei paisunut kovemmaksi, joskus se miltei häipyi olemattomiin, niin että kuuloaan äärimmilleen teroittaen sen juuri ja juuri erotti; hetken perästä se jälleen kuului yhtä selkeänä kuin aikaisemminkin.

Viimein Vabigun kääntyi keulasta tovereihinsa päin, ja toiset lukivat hänen katseestaan iloa ja suunnatonta jännitystä. Rodkin alkoi ymmärtää. Tuo huokaava, hiljainen kohina ei ollut tuulen aikaansaamaa, vaan heidän edessään olevan kolmannen kosken ääni!

Perää pitävä Mukoki katkaisi jännittyneen hiljaisuuden.

— Koski tule!

Vabin vastaus ei ollut kuiskausta kuuluvampi. Nyt ei koskea tervehdittykään ilohuudoilla. Jylhät vuorimuurit tuntuivat vaativan kulkijoilta ehdotonta hiljaisuutta, ja kun putouksen kohina alkoi voimistua, he miltei pidättivät henkeään. Muutaman sadan metrin päässä heistä oli aarre, sitä vartioivien mustien kallioiden välissä he tunsivat niiden miesten läsnäolon, jotka puoli vuosisataa sitten olivat kuolleet saaliinsa uhreina. Jossakin täällä John Ball oli murhattu, ja Rod aavisteli, että he tuolla kauempana siintävällä rantapenkerellä tapaisivat merkkejä niistä miehistä, joiden luut he olivat löytäneet vanhasta erämajasta.

Mukoki ei sanonut sanaakaan ohjatessaan kanootin rantaan. Yhtä äänettöminä toiset tarttuivat kivääreihinsä, ja Vabin johtamina he lähtivät kulkemaan virran suuntaan.

Vesi syöksyi huimaavalla vauhdilla kallioisessa uomassaan, ja toverukset arvasivat pian olevansa kosken partaalla. Vielä satakunta askelta otettuaan he näkivät veden kohoavan ilmaan valkeana sumuna. Vabi lähti juoksemaan hyppien mokkasiineissaan kiveltä kivelle yhtä varovaisesti ja äänettömästi kuin saalista lähestyvä metsästäjä, ja toiset seurasivat hänen kintereillään.

He seisahtuivat korkean kiviröykkiön reunalle, missä alas syöksyvä vesi viskautui vihaisena vihmana heidän silmilleen. Henkeään pidättäen he katsoivat syvyyteen.

Kovin iso koski ei ollut. Vabi laski sen korkeudeksi nelisenkymmentä jalkaa. Mutta ahtaassa rotkossa se näytti jättiläismäiseltä. Vuorenseinämät kohosivat mustina ja pystysuorina, siellä täällä kasvoi rannalla nuoria setrejä ja mäntyjä. Edempänä rotko näytti laajenevan, ja virran vesi, joka tässä sileiden pohjakallioiden pieksämänä kuohui valkeina vaahtopäinä, näytti siellä tyventyvän.

Tuolla alhaalla, maan salatuissa uumenissa oli aarre, jota he olivat tulleet perimään — ellei kartta valehdellut!

Oliko se kenties tuolla kallioiden välissä, missä vesi kiehui ja vaahtosi? Vai piilikö se jossakin tuolla pimeässä rotkossa, minne vain vainajat tunsivat tien? Saisivatko he sitä koskaan haltuunsa?

Pala tuntui kohoavan Rodin kurkkuun, ja hän katsoi Vabiin.

Vabi oli ojentanut oikean käsivartensa. Hänen silmänsä hehkuivat, hänen voimakas vartalonsa oli jännittynyt kaareksi.

— Tuolla on maja! hän huusi. Tuolla on se maja, jonka John Ball, Henri Langlois ja Peter Plante aikoinaan rakensivat! Katsokaa tuonne setrien väliin — tuonne missä on vuorenseinän musta varjo! Voi, voi, Muki, Rod, ettekö te nyt näe sitä? Ettekö te näe?

14.

VANHA LAATIKKO

Vähitellen Rodin katse erotti pimeyden keskeltä tumman hahmon. Ensin se näytti hänestä varjolta, sitten kalliolta, mutta vihdoin karvas pala hänen kurkustaan suli riemunhuudoksi, kun hän totesi, että Vabi oli todellakin nähnyt kartassa mainitun majan. Sillä mikäpä muukaan se saattoi olla? Mikäpä muu kuin noiden miesten erämaja, joiden luurangot he olivat löytäneet.

Rodin ilo vaikutti Vabin innostukseen kuin kipinä ruutitynnyriin, loppumatkalla vallinnut hiljaisuus vaihtui nyt hilpeäksi hälinäksi.

Virnistellen ja hihittäen Mukoki oli jo toisia odottamatta kiiruhtanut kallion harjalle katselemaan löytyisikö jotakin solaa, mistä pääsisi putouksen alapuolelle. Hän osoitti tovereilleen hongankelon valkeata latvaa, joka ulottui jyrkänteen reunan tasolle.

— Kukaties tuossa pääsee alas, hän arveli ja kohautti hartioitaan tarkoittaen, että yritys saattoi olla vaarallinen.

Rod vilkaisi alas. Kelon latva oli käden ulottuvilla, ja koko puu oli aivan oksaton ja haaraton, mutta Rodin kiihtynyt mieli ei nähnyt siinä mitään merkillistä. Heilautettuaan kiväärinsä hihnasta selkäänsä hän ojensi käsivartensa, sai kiinni kelon hoikasta latvasta, ja ennen kuin toiset ennättivät sanoa mitään hän liukui jo runkoa myöten rotkon pohjaan.

Vabi seurasi heti hänen perässään, ja Mukokia odottelematta pojat lähtivät juoksemaan majaa kohti. Puolitiessä Vabi kuitenkin pysähtyi.

— Tämä ei ole oikein Mukia kohtaan. Meidän täytyy odottaa häntä.

He katsahtivat taakseen. Mukoki ei tullutkaan heidän perässään. He näkivät hänen olevan polvillaan kelon juurella, aivan kuin olisi etsinyt jotakin sen juurakosta. Sitten hän kohosi hitaasti pystyyn ja siveli käsillään kelon kylkeä niin korkealta kuin ulottui.

Havaitessaan poikien katselevan hänen puuhiaan hän lähti kiireesti tulemaan heidän luokseen, mutta hänen ilmeestään Vabi päätteli Mukokin keksineen jotakin poikkeuksellista.

— Mitä löysit, Muki? hän kysyi.

— Ei paljon mitä. Hassu puu ole, kuului murahteleva vastaus.

— Sileä kuin laivan masto, lisäsi Rod, joka ei sen enempää kiinnittänyt huomiota Mukokin sanoihin. — Kuunnelkaa!

Hän pysähtyi niin äkkiä, että perässä tuleva Vabi tyrkkäsi häntä selkään.

— Kuulitko mitään?

— En.

Hetken aikaa kaikki kolme seisoivat aivan toisissaan kiinni kuunnellen tarkasti. Mukoki oli poikien takana, joten nämä eivät nähneet, että hänen aseensa oli valmis milloin tahansa lennähtämään ampuma-asentoon ja että hänen mustissa silmissään oli ilme, joka ei kertonut yksinomaan uteliaisuudesta.

Majaan oli enää vain parikymmentä askelta. Se näytti niin vanhalta, että Rod ihmetteli miten se oli selviytynyt viime talven tuimista lumimyrskyistä. Männyntaimia kasvoi sen laholla katolla, ja seinähirret olivat luhistumaisillaan. Minkäänlaista ikkunaa ei ollut, ja oven eteen oli kasvanut jalan vahvuinen puu, joka miltei tukki sen kapean aukon, josta mökin muinaiset asukkaat olivat käyneet ulos ja sisään.

Muutaman askelen päässä majalta Mukokin käsi laskeutui hiljaa Vabin olkapäälle. Rod huomasi sen ja pysähtyi. Vanhan eränkävijän kasvoille oli tullut merkillisen epäuskoinen ja ällistynyt ilme, aivan kuin hän olisi epäillyt omia silmiään. Sanattomana hän osoitti ovella kasvavaa puuta ja seinähirsien punertavaa, lahoa pintaa.

— Punapetäjä, hän vihdoin sanoi. Mökki ole kovasti vanha, sata vuotta!

Hänen äänessään soinnahti taikauskoista pelkoa. Rod tajusi mitä Mukokin mielessä liikkui ja tarrautui kiinni Vabin käsivarteen.

Hän muisti toisenkin erämajan — sen, mistä he olivat löytäneet luurangot. He olivat korjanneet sen ja laittaneet siitä itselleen talviasunnon, ja sen mökin iän he olivat arvelleet vähintään viideksikymmeneksi vuodeksi. Mutta tämän majan korjausta ei voinut ajatellakaan. Rodista tuntui kuin olisi kulunut vuosisatoja eikä vuosikymmeniä siitä, jolloin nuo hirret oli kaadettu ja salvettu seiniksi.

Yhä pitäen kiinni Vabin käsivarresta hän kurkisti sisään ovesta. Ensin ei hämärässä näkynyt mitään. Vasta kun heidän silmänsä olivat tottuneet pimeyteen, alkoivat seinät erottua, ja he totesivat majan olevan autio. Siellä ei ollut mitään vanhaa kamaa kuten toisessa mökissä oli ollut, ei minkäänlaista eletyn elämän merkkiä. Vanha maja oli aivan tyhjä.

Pojat tutkivat majaa. Mukoki oli vain kurkistanut sisään ja sitten kadonnut. Yksin jäätyään hän nykäisi alas kiväärinsä varmistimen ja alkoi nopeasti kuin äkkiylläkköä peläten kiertää mökkiä silmät koko ajan tarkastellen maata.

Kun Rod ja Vabi jälleen tulivat ulos, Mukoki oli putouksen kohdalla ja kierteli rantakallioiden välissä kyyryssä kuin saaliinsa jäljillä oleva petoeläin. Vabi vetäisi Rodin takaisin majaan.

— Katsohan!

Mukoki ojentautui äkkiä suoraksi ja etsiskeli silmillään poikia, mutta nämä olivat piilossa mökissä. Sinen hän riensi äskeisen kelopuun luo. Hän kurotti taas kätensä ylös ja siveli kämmenillään puun sileätä pintaa.

— Minäpä menen katsomaan tuota puuta! Vabi kuiskasi. Siinä täytyy olla jotakin erikoista, kun se ei anna Mukokille rauhaa. Tuletko mukaan?

Hän juoksi ranta-aukean poikki, mutta Rod jäi paikalleen. Hän ei käsittänyt tovereitaan. Viikkoja ja kuukausia oli haaveiltu tästä kolmannesta koskesta. Suuri aarre oli koko ajan väikkynyt heidän ajatuksissaan, ja kun he nyt viimeinkin olivat päässeet perille ja kulta mahdollisesti oli aivan heidän jalkainsa juuressa, Vabi ja Muki olivat paljon kiinnostuneempia vanhasta kelosta kuin aarteesta!

Itse hän oli miltei pakahtumaisillaan etsimisen innosta. Jo pelkkä vanhan erämajan lahontuoksuinen ilma sai hänen verensä vinhasti kiertämään. Varmasti tämä aarteen muinaisten löytäjäin asuinpaikka tiesi kertoa enemmän sen kätköpaikasta kuin tuo hongankelo! Salaisuuden avainta oli totisesti etsittävä näiden neljän seinän sisäpuolelta!

Hän silmäisi ovelta taakseen majan hämärään ja sitten jälleen aukeaman yli tovereihinsa. Molemmat olivat polvillaan kelon juurella. Ilmeisesti he olivat löytäneet ilveksen tai suden jäljet, Rod ajatteli.

Maassa hänen edessään oli kuiva ja pihkainen näre. Äkillisen päähänpiston johdattamana hän katkaisi siitä oksan ja sytytti sen itselleen soihduksi. Pitäen sitä ylhäällä päänsä päällä hän palasi tupaan ja alkoi täydellä todella tutkia sen sisustaa.

Tutkimuksen ensimmäinen tulos tuotti hänelle pettymyksen. Siellä ei ollut muuta nähtävää kuin alastomat lahot seinät. Sitten hän näki perimmäisessä nurkassa jotakin, joka oli seinähirsiä tummempi. Siinä oli pieni, jalan mittainen peltihylly ja sen päällä pieni, ajan ruostuttama peltilaatikko.

Vapisevin sormin Rod tarttui siihen. Se tuntui kevyeltä — kenties se oli tyhjä. Tai mahdollisesti siellä olisi John Ballin viimeisen tupakkakäärön jätteet.

Hän tarkasteli soihtunsa valossa laatikkoa. Se oli pahoin kolhiutunut ja aivan mustaksi ruostunut; se olisi helposti musertunut hänen käsissään. Mutta kun se kerran oli säilynyt, miksi ei muuta sitten ollut? Missä olivat paistinpannut ja kattilat, vadit, veitset, kupit ja muut talous- ja tarve-esineet, joita John Ball ja hänen toverinsa olivat täällä mökissä käyttäneet?

Hän palasi ovelle. Mukoki ja Vabi puuhailivat jatkuvasti kelon juurella. Ei edes mökistä paistava soihdun loimu ollut kiinnittänyt heidän huomiotaan.

Rod sammutti soihtunsa ja avasi laatikon kannen. Jotakin putosi hänen jalkoihinsa. Kumartuessaan katsomaan hän huomasi, että lippaasta oli pudonnut pieni paperikäärö, yhtä mustunut kuin laatikkokin. Varovaisesti hän avasi paperin kämmenellään. Sen kulmat murtuivat ja hajosivat jauhoksi hänen käsissään, mutta sisempi osa pysyi koossa ja näytti säilyttäneen valkeutensa.

Mukoki ja Vabi kuulivat toverinsa huudahtavan ja näkivät hänen lähtevän nopeasti juoksemaan heitä kohti.

— Kultaa! hän huusi. Viimeinkin kultaa! Eläköön! Saapuessaan toisten luo hän oli miltei kyyneliin asti liikuttunut levittäessään paperia toveriensa nähtäväksi.

— Minä löysin tämän majasta — peltilippaasta! Katsokaa! Se on John Ballin käsialaa — samaa kuin tuohikartassa!

Vabi otti varovaisesti paperin. Hänenkin hengityksensä kiihtyi, kun hän näki mitä siinä oli — muutama vielä aivan selvästi kirjoitettu rivi. Yläreunaan oli kirjoitettu:

"Tilitys John Ballin, Henri Langlois'n ja Peter Planten kuukausiosuuksista kesäkuun 13. p:nä 1859."

Alle oli kirjoitettu seuraavaa:

'Plante huuhtonut: kultarakeita 3 kg 450 g; kultahiekkaa 500 g. Langlois: kultarakeita 4 kg 750 g; kultahiekkaa ei yhtään. Ball: kultarakeita 2 kg 650 g; kultahiekkaa 950 g.

Yhteensä 12 kg 300 g.

Planten osuus: 3 kg 100 g.

Langlois'n osuus: 3 kg 100 g.

Ballin osuus: 6 kg 100 g.

Jako suoritettu.'

Vabi luki ääneen mitä paperiin oli kirjoitettu. Luettuaan hän katsoi pitkään Rodiin. Mukoki oli yhä kyykkysillään kelon juurella katsoen silmät pyöreinä toisiin kuin olisi epäillyt kuulemaansa.

— Nyt ei ole enää epäilystä, Vabi virkkoi. Me olemme perillä!

— Kulta on jossakin täällä — aivan lähellä…

Rodin ääni värisi niin, että lause katkesi kesken. Aivan kuin olisi jo nähnyt kullan silmiensä edessä hän katseli uneksien pauhaavaa vesiputousta ja rotkon rosoisia seinämiä; lopulta hän ojensi kätensä kohti virtaa, joka kevättulvien paisuttamana vyöryi vuorten onkaloista ja paiskautui raivokkaana putouksen kynnykseltä alempaan rotkoon.

— Tuolla se on!

— Joessako?

— Niin. Mistäpä muualta he olisivat täällä löytäneet puhtaita kultarakeita? Eivät ainakaan kalliosta. Ja kultahiekkaa tavataan ainoastaan jokien pohjasorassa. Siellä on aarteemme — siitä ei ole epäilystäkään!

Toverukset menivät virran partaalle.

— Puro leviää tästä suvannoksi, Vabi sanoi. Minun käsittääkseni se ei ole keskeltä runsasta metriä syvempi. Mitä arvelet…

Hän keskeytti nähdessään Mukokin uudelleen palaavan kelon luo, ja jatkoi sitten:

— Mitä arvelet, emmekö hae kanootista päivällisaineet ja huuhteluastiat?

Vabin innostus laimeni kuitenkin nopeasti, eikä Rod voinut olla hämmästelemättä huomatessaan Vabin ja Mukokin jälleen ryhtyvän tutkimaan kelopuuta. Vähitellen hänenkin uteliaisuutensa heräsi. Hän meni toisten luo ja alkoi tarkemmin katsella keloa.

Äkkiä hän hätkähti. Runko ei ollut ainoastaan oksaton ja kaarnaton, vaan myös niin kiiltäväksi kulunut, että se loisti auringossa kuin vahattu! Hetkeksi häneltä unohtui kallisarvoinen paperinpala, joka hänellä jatkuvasti oli kädessään, unohtui vanha maja ja kulta-aarre. Silmät suurina hän tuijotti Mukokiin, ja tämä kohautti hartioitaan.

— Kovasti sileä!

— Vietävän sileä ja korea! vahvisti Vabi totisena.

— Mitä se merkitsee? Rod kysyi.

— Se merkitsee sitä, Vabi vastasi, että tätä vanhaa keloa on monet monituiset vuodet käytetty ylemmän ja alemman rotkon välisenä yhdystienä! Karhu siitä ei ole kulkenut, sillä silloin siinä näkyisi kynnenjälkiä. Ilves taas olisi repinyt rungon aivan rosoiseksi. Mikä eläin tahansa olisi jättänyt siihen merkkinsä, mutta mikään eläin ei olisi saanut siihen tällaista sileyttä ja kiiltoa!

— Mikä ihme sitten…

Rod jätti kysymyksensä kesken. Mukoki nosti hartiansa aivan leuan tasolle, ja Vabi vihelteli ja katseli Rodia.

— Ei pitäisi olla vaikea arvata!

— Tarkoitatko, että…

— Että tästä on kulkenut ihminen! Vain ihmisen käsivarret ja sääret hänen kavutessaan runkoa ylös ja alas sadat ja tuhannet kerrat ovat kuluttaneet pinnan näin sileäksi. No, kai jo arvaat, kenestä on kysymys?

Vastaus lensi välähdyksessä Rodin aivoihin. Nyt hän käsitti, miksi vanhalla kelolla oli ollut hänen tovereihinsa niin valtava vetovoima. Hänen poskensa tuntuivat kuumilta, ja kylmät väreet menivät pitkin hänen selkäpiitään.

— Mielipuoli!

Vabi nyökkäsi. Mukoki murahteli ja hieroi käsiään.

— Täällä kulta luotiin! hän sanoi. Hullu koira pian sukkelasti meidän jäljillä. Meillä kiire saada tavarat tänne — sitten hakka puu poikki!

— Sinä et ole tuntiin puhunut näin pitkälti, Vabi huudahti, ja sanasi olivat tervettä järkeä. Meidän on kiireesti saatava tavarat tänne alas ja sitten kelo poikki! Kun mielipuoli palaa takaisin ja näkee liukupuunsa menneen, niin arvaanpa, että hänellä riittää siitä ihmettelemistä pariksi viikoksi, ja sillä aikaa me kyllä keksimme jonkin keinon päästä hänestä eroon. Kas näin!

Hän lähti kapuamaan kuin orava puuta ylös, ja minuutin parin perästä hän jo seisoi yläkalliolla.

— Liukas kuin rasvattu! hän huusi toisille. Paljonko lyöt vetoa, ettet pääse ylös, Rod?

Mutta Rod pääsi, vaikka kiipeäminen ottikin kovalle, ja tarttuessaan vihdoin Vabin auttavaan käteen hänen keuhkonsa puuskuttivat kuin palkeet. Mukoki selviytyi paremmin.

He kiiruhtivat kanootille ja toivat yhdellä kertaa kaikki tavaransa kalliolle. Ensin laskettiin tavarat köysien avulla alas ja sen jälkeen liukuivat toverukset keloa myöten perässä. Mukoki kävi kirveineen puun kimppuun.

— Näin hyvä! hän huudahti, kun viimeinen isku kaatoi kelon rytisten kalliolle. Liika korkea paikka hullu koira hyppää!

— Mutta myös liian hyvä paikka lasketella luoteja meidän niskaamme, sanoi Vabi katsellen ylös. Leiri täytyy laittaa luodinkantaman ulkopuolelle.

— Mutta vasta sitten kun ensin olemme ottaneet selvää, onko meillä täällä onnea, Rod huomautti etsiskellen huuhteluastiaa tavarakääröstä. Nyt menemme ensimmäiseksi huuhtelemaan pohjahiekkaa!

Hän kiiruhti juoksujalkaa purolle Vabin tullessa perässä toista astiaa heilutellen. Mukoki katseli heidän jälkeensä ja naureskeli hiljaa itsekseen käydessään valmistamaan päivällistä. Pojat valitsivat kokeiluaan varten erään kohdan, missä vesi oli tuonut rantaan kasan soraa ja hiekkaa.

Rod ei ollut koskaan huuhtonut kultaa, mutta kylläkin lukenut miten sen piti tapahtua. Kaikkien kullanetsijöiden tuntema riemullinen, sykähdyttävä väristys kävi hänen lävitseen, kun hän täytti paistinpannua muistuttavan astiansa hiekalla ja pohjaliejulla, heilutti sitä nopeasti edes takaisin niin että sen sisältö joutui pyörivään liikkeeseen, kaatoi pois 'huuhteluvettä' ja otti lisää puhdasta vettä. Siten heilutellen, kaadellen ja täytellen hän jatkoi huuhtelua aloittelijan koko uutteruudella ja innolla.

Aina kun hän otti joesta puhdasta vettä astiaansa, kävi sen sisältö yhä selkeämmäksi ja tiiviimmäksi; neljännestunnin kuluttua oli alkuperäisestä pohjamudasta jäänyt vain kourallinen jäljelle.

Henkeään pidättäen hän tarkasteli innokkaasti, joko näkyisi kullan keltaista välkettä astian pohjalla. Kerran häneltä jo pääsi iloinen huudahdus, mutta kun hän soran seasta saikin puukkonsa kärjelle vain katinkultaa, oli hän hyvin tyytyväinen, ettei Vabi ollut kuullut hänen huudahdustaan.

Vabi istui kyykkysillään rantahiekassa ja kallisti astiaansa siten, että rotkon pohjaan paistava valju valo osui siihen. Päätään kääntämättä hän huusi Rodille.

— Oletko löytänyt mitään?

— En. Entä sinä?

— En. Tai olen jotakin — mutta lieneekö se kultaa!

— Miltä se näyttää?

— Se kyllä välkkyy keltaiselta, mutta on kovaa kuin teräs.

— Katinkultaa! sanoi Rod.

Pojat eivät innoissaan ehtineet edes ympärilleen vilkaista. Rod käänteli yhä puukkonsa kärjellä pohjasakkaa, siirsi syrjään jokaisen piikiven rakeen ja haravoi soraa niin tunnollisesti, että kokeneella kullanhuuhtojalla olisi ollut nauramista hänen puuhaansa katsellessaan. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin Vabi taas puhui.

— Kuulehan, Rod. Minä löysin jotakin omituista! Ellei se olisi niin kovaa, panisin melkein pääni pantiksi siitä, että se on kultaa! Haluatko nähdä?

— Katinkultaa se vain on, Rod vastasi kiinnostumatta, mutta samassa hän näki omassa astiassaan samaa 'omituista' kultaa. Koko jokihan näyttää olevan sitä täynnä! hän huudahti.

— En ole koskaan nähnyt katinkultaa kimpaleina, Vabi mutisi astiansa yli kumartuen.

— Kimpaleina? huudahti Rod ja kohosi samassa ylös kuin olisi saanut neulan piston pakaroihinsa. Miten iso se on?

— Herneen kokoinen — ison herneen! Rod juoksi — ei, lensi toverinsa luo.

— Katinkulta ei koskaan esiinny kimpaleina. Missä…

Hän kumartui katsomaan Vabin astiaan. Sen pohjasakassa kiilteli epäilyttävän keltainen nokare, veden sileäksi ja pyöreäksi sorvaama. Kun Rod otti sen hyppysiinsä, häneltä pääsi hämmästynyt vihellys, joka sai Vabin hätkähtämään.

— Vabi, me olemme hölmöjä! Rod huudahti yrittäen kaikin voimin estää ääntään vapisemasta. Katinkultaa ei ikinä tapaa tällaisina pyöreinä rakeina. Eikä katinkulta ole raskasta. Mutta tämä kimpale on raskas ja pyöreä!

Setrimetsiköstä vanhan majan takaa kuului Mukokin kimeä vihellys, joka merkitsi päivällisen valmistumista.

15.

SUVANNON AARRE

Vabi istui kuin puulla päähän lyötynä.

— Ei se ole — kultaa, hän viimein lausui harvakseen.

— Sitäpä se juuri onkin! Rod kivahti, ja hänen innostuksensa pääsi täyteen vauhtiin. Se on tosin kovaa, mutta katsohan miten puukkosi kärki on viiltänyt siihen naarmun! Se painaa lähes kymmenen grammaa! Onkohan astiassasi lisää näitä?

Hän laskeutui polvilleen Vabin viereen, ja päät yhdessä toverukset penkoivat puukoillaan astian pohjaa, kun Mukoki saapui heidän taakseen. Rod ojensi kultarakeen Mukokille.

— Tämäpä on jotakin, pojat! Olemme oikeassa paikassa. Nyt voimme vaikka huutaa eläköötä John Ballille ja hänen tuohikartalleen ja lähteä sitten syömään.

— Minä kyllä lähden päivälliselle, mutta jätän huutamisen toistaiseksi, sanoi Vabi. Tai huudetaan vain hengessämme. Kuulkaapa, miten ääni kuuluu täällä rotkossa. Eläköömme kuuluisi vähintään viiden mailin päähän!

Mukoki oli valinnut leiripaikan setrimetsikön laidasta ja kattanut päivällisen isolle litteälle paadelle, jonka ympärille toverukset istahtivat. Vabi laittoi keltaisen nokareensa pöydälle ruokahalun kiihokkeeksi, kuten hän sanoi; ja jos se kiire, millä kolmikko ahmaisi ruokansa, oli nokareen ansiota, oli se samalla vankka todistus sen arvosta.

Mukoki lähti syötyä poikien mukaan joen rannalle, ja huuhtomista jatkettiin kuumeisen odotuksen merkeissä.

Vain sellaiset, jotka itse ovat tunteneet kultakuumeen petollisen lumon ja uuvuttaneet itsensä sitä etsiessään, tietävät mikä myrsky riehuu huuhtojan sisimmässä ja mikä tuli palaa hänen aivoissaan, kun hän upottaa astiansa virran pohjamutaan.

Roderick Drew luuli uneksivansa. Joka puolella hänen ympärillään oli kultaa! Hän ei hetkeäkään epäillyt sitä. Siinähän aarre oli — siinä hänen jalkojensa juuressa. Sitä on rantakallioissa, joista se tuli esiin vihaisesti pieksevän veden kuluttamana; sitä oli putouksen alla; rotkossa; kaikkialla hänen ympärillään. Yhden ainoan kuukauden kuluessa John Ball oli löytänyt sitä yli kaksitoista kiloa! Ja hän oli löytänyt sen täältä!

Rod täytti taas ahneesti astiansa tuolla kallisarvoisella liejulla. Hän kuuli veden loiskuvan Vabin ja Mukokin huuhtoessa. Mutta mitään muuta hän ei heidän taholtaan kuullutkaan.

Toverukset eivät todellakaan aluksi vaihtaneet sanaakaan. Odotettiin vain, kuka ensimmäisenä huudahtaisi ilosta. Kului viisi minuuttia, kului kymmenen, viisitoista Rodin löytämättä muruakaan. Tyhjentäessään astiaansa hän näki Vabin ottavan omaansa uutta liejua. Hänelläkään ei siis ollut onnea.

Mukoki seisoi vedessä vyötäisiään myöten rantakallioiden välissä. Kolme tuloksetonta astiallista huuhdottuaan Rod tunsi ankeaa pettymystä. Jospa hän olikin valinnut kohdan, missä kultahiekkaa ei ollutkaan! Hän vaihtoi paikkaa ja huomasi Vabin tekevän samoin. Neljäs ja viides astiallinen eivät nekään antaneet tulosta.

Mukoki oli kahlannut putouksen alla olevan suvannon poikki ja puuhaili nyt vastakkaisella rannalla. Kuudennen astiallisen tyhjennettyään Rod meni Vabin luokse. Innostuksen puna oli hävinnyt heidän kasvoiltaan. Puolen toista tunnin työ — eikä kultahiukkastakaan saaliina!

— Me emme taidakaan olla oikeassa paikassa, Vabi sanoi.

— Mutta tässähän sitä pitäisi olla, Rod intti. Jos kerta löysimme yhden rakeen, täytyy meidän löytää useampiakin. Kulta on raskasta ja laskeutuu tyynessä vedessä pohjaan. Ehkäpä sitä on tuolla alempana.

Mukoki tuli joen poikki heidän luokseen. Vastarannan kallioiden välistä hän oli löytänyt neulannupin kokoisen kultarakeen, ja tämä uusi todistus kullan olemassaolosta antoi taas heille uutta innostusta.

Mutta ryhdyttyään jälleen huuhtelemaan he eivät onnistuneet yhtään entistä paremmin. Illan varjot tulivat yhä tummemmiksi ja tummemmiksi. Harjun punapetäjien latvojen lomasta aurinko lähetti sen illan viimeisen pilkahduksensa. Mutta toverukset eivät malttaneet luopua puuhastaan, ennen kuin lopultakin oli niin pimeätä, ettei katinkullankaan petollista välkettä erottanut astian pohjalta.

Likomärkinä vyötäisiinsä asti, uupuneina ja kulta-unelmat rauenneina he palasivat leiriin. Rodia ei ollut koskaan elämässään näin nolottanut. Saattoiko todella olla mahdollista, että täällä ei ollutkaan kultaa, että nuo kolme miestä olivat tyhjentäneet koko varaston?

Leirinuotion valossa pojat lukivat uudelleen John Ballin ja hänen toveriensa tilityksen. Tuo pieni kellastunut paperinpala oli side siihen hämärään menneisyyteen, mistä he yrittivät ammentaa uutta intoa; se oli todistuskappale kaameasta murhenäytelmästä, jonka nämä mustat vuorenseinät kenties ikuisesti pitäisivät omana tietonaan.

— Yli kaksitoista kiloa, toisti Rod puolittain itsekseen. Ja yhden kuukauden aikana!

— Neljäsataa grammaa päivässä! Vabi huokaisi. Totta totisesti, Rod, me emme voi olla oikeassa paikassa!

— Minusta on kummallista, että John Ballin osuus oli kaksi kertaa hänen toveriensa osuutta suurempi. Olisikohan se siksi, että hän oli ensimmäisenä löytänyt kullan?

— Luultavasti. Siinä olisi myös luonteva syy siihen, että hänet murhattiin. Toiset huomasivat jäävänsä saaliin jaossa lapsipuolen asemaan.

— Tuhat kahdeksansataa viisikymmentäyhdeksän, Rod mutisi puoliääneen. Siis yhdeksänviidettä vuotta sitten, ennen sisällissotaa. Sanohan…

Hän ei jatkanutkaan, vaan katsoi hämmästyneenä Vabiin.

— Eikö mieleesi ole koskaan tullut ajatusta, että John Ballia mahdollisesti ei surmattukaan.

Vabi hätkähti.

— Olen joskus…, hän aloitti epäröiden.

— Mitä?

— Olen kyllä ottanut huomioon sen mahdollisuuden.

— Ja noiden toisten surmattua toisensa hän palasi tänne ja korjasi kullan talteen, Rod jatkoi.

— Ei, niin pitkälle en ole ajatellut, Vabi vastasi. Hän nousi odottamatta pystyyn ja meni Mukokin luokse.

Rod oli ymmällään. Hänen toverinsa äänessä, kasvojen ilmeessä ja sanoissa oli jotakin poikkeuksellista. Mitähän Vabi oikeastaan oli tarkoittanut?

Vabi palasi pian Rodin luokse, mutta John Ballista ei enää puhuttu.

Aamulla poikien lopetellessa syöntiään Mukoki alkoi sonnustautua matkaan.

— Lähtee tuonne alarotko, hän selitti Rodille. Hake, mistä pääsee aukealle. Kukaties löytä saalis ja ampu.

Sinä päivänä Rod ja Vabi työskentelivät entistäkin perusteellisemmin. He aloittivat aivan putouksen partaalta, kumpikin omalla rannallaan, ja etenivät siitä sitten verkalleen alavirtaan. Puolenpäivän aikaan he olivat tutkineet parinsadan askelen matkan, mutta ainoana tuloksena koko vaivasta oli pienen pieni kultarae, joka löytyi Rodin astiasta.

Kun iltahämärä pakotti heidät lopettamaan työn, olivat he tutkineet molemmat rannat neljännesmailin pituudelta löytämättä mitään merkkiä John Ballin aarteesta. Tuloksen kehnoudesta huolimatta he olivat paremmalla tuulella kuin edellisenä päivänä, sillä epäonnistumisellakin oli oma kannustava vaikutuksensa. He käsittivät vihdoinkin, että heillä oli edessään ankara ja kenties pitkäaikainenkin urakka ja etteivät he voineet toivoa aarteen ilmaantuvan heidän eteensä yhtenä kimpaleena.

Mukoki palasi illan suussa tuoden rasvaiset palat ampumastaan karibusta. Hän kertoi, että ensimmäinen ulospääsytie rotkosta oli suunnilleen viiden mailin päässä leiristä.

Toveruksia kadutti nyt, että porraspuu oli tullut kaadetuksi, sillä he olivat päättäneet lähteä seuraavana päivänä putouksen yläpuolelle, ja näin ollen heidän oli nyt ensi töikseen käveltävä kymmenen mailia — viisi alaspäin Mukokin löytämälle kohdalle ja siitä taas saman verran kosken niskalle. Kun he aamulla lähtivät matkaan, ottivat he mukaansa runsaasti evästä sekä erilaisia tarve-esineitä useamman päivän oleskelun varalta ja myös vankan köyden, minkä avulla he palatessaan voisivat laskeutua kalliolta leiripaikkaansa.

Mutta senkään päivän etsintä ei tuonut tuloksia. Paria kolmea pientä raetta lukuunottamatta ei ylävirran pohjahiekka tarjonnut heille mitään merkittävää. Illalla vallitsi tilapäisessä leirissä masentunut mieliala. Rodilla oli heidän epäonnistumiseensa vain yksi selitys. Jostakin kosken lähettyviltä olivat John Ball ja hänen toverinsa löytäneet rikkaan kultaesiintymän ja tyhjentäneet sen arvattavasti ennen vanhassa metsämajassa tapahtunutta murhenäytelmää.

— Mutta entä se mielipuoli metsäläinen kultaluoteineen? kyseli Vabi yrittäen saada lohdutusta toisesta ajatuksesta. Hänen molemmat luotinsa painoivat yli kaksikymmentä grammaa, ja panen vaikka pääni pantiksi siitä, että niiden kulta on peräisin täältä. Hän ainakin tietää, missä kultaa on!

— Hän tule pian takaisin, Mukoki murahti. Pitää silmä se juupeli. Hän tietä, missä julmasti paljon hieno kulta on!

— Mutta niinhän me teemmekin! Vabi huudahti, hypähti pystyyn ja läimäytti Rodia selkään, niin että tämä oli pudota virtaan paadelta, minkä laidalla hän istua kyykötti. Hei, Rod, reipastuhan! Kulta on varmasti jossakin täällä, emmekä me hellitä, ennen kuin se on käsissämme.

— Totta! Onhan meillä koko kevät ja kesä edessämme, ja ellemme löydä kultaa ennen lumen tuloa, tulemme ensi vuonna uudestaan.

— Ja silloin me otamme Minnetakin mukaamme! riemuitsi Vabi.

Mutta tällaisista toiveikkuuden puuskista huolimatta oli seuraava viikko vähällä masentaa heidän mielensä maan tasalle.

Mailikaupalla he tutkivat rotkovirran molempia rantoja, mutta koko tuon uutteran huuhtelun tuloksena heillä oli viikon lopussa kultaa parikymmentä grammaa.

Kenties heidän pettymyksensä olisi ollut pienempi, jos he eivät olisi löytäneet sitäkään kullan vähää, sillä silloin he — kuten Vabi sanoi — olisivat voineet katsoa epäonnistumistaan silmiin pystyssä päin. Silloin he olisivat voineet olla varmoja siitä, että olivat tulleet väärään paikkaan, ja lähteneet mielellään jatkamaan huuhteluaan jossakin muualla. Mutta nyt nuo muutamat keltaiset rakeet viekoittelivat heitä jäämään aivan samalla tavoin kuin ne ovat viekoitelleet satoja ja tuhansia ihmisiä sivistyksen aamunkoitosta lähtien.

Päivän toisensa perästä he uusivat yrityksensä, joka ilta he innostivat toisiaan säilyttämään toivonsa ja tekivät uusia suunnitelmia. Kevätaurinko alkoi lämmittää yhä enemmän, poppelien silmut puhkesivat pienille lehdyköille ja kevättuulet toivat rotkoa ympäröivien vuorten laelta viestejä saapuvasta kesästä — palsami- ja punapetäjämänniköiden sekä tasankojen tuhansien kukkien tuoksuja.

Mutta vihdoin turhasta etsimisestä oli tehtävä loppu. Kolmena päivänä ei astioissa ollut näkynyt kullasta jälkeäkään. Syödessään päivällistä ison paaden ympärillä toverukset tekivät lopullisen päätöksensä. Aamulla he lähtisivät leiristä. He jättäisivät kanootin paikalleen tänne virran rannalle, koska puro oli nyt tuohikanootillekin liian matala, ja tekisivät jalkaisin matkaa uusia seikkailuja etsien. Heillähän oli vielä koko kesä edessään, ja vaikka he eivät olleetkaan löytäneet John Ballin ja hänen toveriensa aarretta, saattoivat he löytää kultaa jostakin muualta. Ainakin he saisivat yllin kyllin huvia ja jännitystä seikkaillessaan syvemmälle tutkimattomaan ja koskemattomaan korpeen.

Mukoki nousi ja jätti toverinsa pohtimaan suunnitelmiaan. Mutta hän palasi nopeasti takaisin ja osoitti pitkällä käsivarrellaan putouksen takana olevalle harjulle.

— Kuule — hän — hullu mies!

Vanhan eränkävijän kurttuisilla kasvoilla kuvastui suunnaton innostus, ja pitkän aikaa hän seisoi liikahtamatta käsivarsi yhä ojennettuna, mustat silmät katsoen odottavina Vabiin ja Rodiin, jotka istuivat maassa kuin paasiksi kivettyneinä.

Jostakin hyvin kaukaa kantautui heikko valittava ääni, joka sai toverukset saman nimettömän kauhun valtaan kuin aikaisemmin rotkon suulla. Se oli mielipuolen metsäläisen huuto!

Tuon etäisen vaikerruksen kuullessaan Vabi kavahti jaloilleen. Hänen silmänsä hehkuivat ja hänen pronssinväriset kasvonsa olivat kalpeat.

— Muki, minähän sanoin! hän huusi. Minähän sanoin sinulle! Vabin koko ruumis värisi, hänen kätensä pusertuivat nyrkkiin, ja kun hän katsahti Rodiin, tämä hämmästyi ystävänsä outoa ilmettä.

— Rod, John Ball tulee perimään kultaansa!

Sanat olivat päässeet itsestään hänen suustaan, ennen kuin hänen oli onnistunut hillitä itsensä ja pidättää ne. Seuraavassa hetkessä hän jo katui huudahdustaan. Hän oli säilyttänyt omana salaisuutenaan ajatuksensa, että John Ball ja tuo hullu metsäläinen olivat yksi ja sama henkilö, kunnes lopulta oli ilmaissut sen Mukokille.

Vaikka tuo ajatus kasvoi hänen mielessään kuin rehevä sieni, hän oli joka hetki tietoinen siitä, että siltä puuttuivat kaikki järjelliset perusteet, että se joka suhteessa oli täysin mahdoton. Hänen rodulleen ominainen pidättyväisyys oli estänyt häntä puhumasta asiasta Rodille. Mutta nyt ajatus oli puhjennut sanoiksi. Tumma puna levisi hänen kasvoilleen äskeisen kalpeuden sijasta.

— Olen ajatellut tätä jo pitkän aikaa, hän jatkoi. Aina siitä lähtien, kun löysimme hiekasta jalanjäljet! Tarvitaan vain yksi todistus, kuuletko, yksi ainoa todistus siitä, ja…

— Kuuntele!

Rodin ääni oli kuiskaava ja hän kohotti varoittavasti kättään. Tällä kertaa mielipuolen huuto kuului selvemmin. Hän oli tulossa rotkoa pitkin!

— John Ball! Rod toisti, aivan kuin olisi nyt vasta kuullut toisen sanat. John Ball!

Kuin tulvavirtana syöksyi hänen ylitseen se ainoa asia, joka hänestä tällä hetkellä tuntui todelta. John Ball! John Ball oli tulossa ilmoittamaan heille kadonneen kullan olinpaikan, paljastamaan heille ammoin sitten tapahtuneen murhenäytelmän! Kuin tulikipinän koskettama ruutitynnyri hänen mielikuvituksensa syttyi Vabin sanoista.

Mukoki sai ensimmäisenä takaisin terveen järkensä.

— Piiloon! hän tiuskaisi. Piiloon panee nämä kaikki — nämä kaikki — kaikki! Hän osoitteli leiritarvikkeita.

Pojat tajusivat hänen tarkoituksensa.

— Hän ei saa nähdä tuolta putouksen niskalta merkkiäkään meidän läsnäolostamme! Vabikin huusi ja keräili syliinsä keittokapineita. Kaikki piiloon setrimetsikköön!

Mukoki repi kiireesti havumajaa hajalle. Viitisen minuuttia toverukset suorittivat raivokasta hävitystyötä. Jälleen he kuulivat mielipuolen vaikeroinnin, ja tuskin he olivat itsekin päässeet piiloon vanhan metsämökin pimentoon, kun huuto taas kuului, tällä kertaa vain pyssynkantaman päästä kosken yläpuolelta.

Nyt ei miehen huuto kaikunutkaan hurjana, vaan pitkänä valittavana uikutuksena, joka karkotti heidän sydämistään äskeisen kauhun ja täytti heidät rajattomalla, omituisella säälillä. Mikä muutos mielipuolen sielussa olikaan tapahtunut?

Ääni toistui miltei yhtä mittaa, joka kerran entistä lähempänä, ja siinä oli merkillisen kysyvä sävy, miltei kuin epätoivon nyyhkytystä, joka iski kuin rautakynsin Rodin sydämeen ja täytti hänet miltei vastustamattomalla halulla vastata siihen, juosta vastaan ja kurottaa kätensä tervehtimään tuota omituista hurjaa olentoa, joka nopeasti lähestyi heitä rotkon pohjaa pitkin!

Rodin vielä tuijottaessa kosken niskan yläpuolelle näkyi jokin hahmo hypähtävän putouksen vieressä olevalle isolle paadelle; Rodin oli puristettava molemmat nyrkkinsä rintaa vasten pidättääkseen tunnetta, joka oli väkisin puhkeamassa sanoiksi. Sillä nyt hän tiesi — yhtä varmasti kuin Vabikin hänen vierellään — että hänen silmänsä katselivat John Ballia!

Tuokion mielipuoli kyykki sillä kohtaa, missä porraspuu oli ennen sijainnut, ja nähtyään sen hävinneeksi hän ojentautui jaloilleen, ja epätoivoinen valitus kaikui rotkon halki.

Hänen siinä liikahtamatta seistessään toverukset saattoivat nähdä, että mielipuoli oli vanha mies, laiha ja näivettynyt, mutta suora kuin nuori puu ja että hänen kasvojaan ja rintaansa peitti takkuinen tukka ja parta. Hänellä oli kädessään pyssy — sama millä hän oli ampunut kultaluotinsa — ja näinkin pitkältä välimatkalta toverukset näkivät, että se oli pitkäpiippuinen, niiden aseiden kaltainen, jotka he olivat löytäneet vanhasta metsämökistä.

Henkeään pidättäen toverukset odottivat — ainoakaan lihas ei heissä värähtänyt.

Uudelleen vanhus kumartui katsomaan kallion jyrkän reunan yli, sitten hän ojensi molemmat käsivartensa ja vaikeroi nyyhkyttäen aivan kuin olisi pyytänyt jotakin alhaalla olevaa auttamaan häntä. Näky järkytti Rodia. Hänen silmiään poltti ja kurkkuaan karvasteli.

Vabi ja Mukoki katselivat mykin ilmeettömin silmin. Heille tämä merkitsi vain tavallista merkillisempää erämaakokemusta. Mutta Rodille se oli valkoisen miehen avunpyyntö. Vanhuksen ojennetut käsivarret tuntuivat ulottuvan häneen saakka, tuo epätoivon ja orpouden täyttämä nyyhkyttävä ääni tuntui nöyrästi anovan häntä kiiruhtamaan apuun, ojentamaan omat käsivartensa vapauttaakseen tuon onnettoman sielun kirouksestaan.

Hiljaa huudahtaen Rod syöksähti ulos majasta. Hän kiinnitti katseensa kallion reunalla kyyhöttävään säikähtyneeseen olentoon ja eteni varovaisesti käsivarret ystävälliseen tervehdykseen ojennettuina samalla toistaen mielipuolen nimeä:

— John Ball, John Ball, John Ball!

Samassa mielipuoli hypähti pystyyn ja kääntyi pakoon lähteäkseen.

— John Ball! John Ball — John Ball…

Rod melkein nyyhkytti tuon nimen. Hän unohti kaiken muun, kaiken muun paitsi tuon kalliolla seisovan yksinäisen poloisen olennon, jonka nimeä hän varovasti toisteli, kunnes mielipuoli viimein kyyristyi polvilleen ja katseli Rodia vastaten tämän puhutteluun hiljaisella vaikeroinnilla.

— John Ball! John Ball! Oletteko John Ball!

Rod pysähtyi kymmenisen metrin päähän mielipuolesta, ja hengitys miltei salpautui hänen rinnassaan, kun hän huomasi vanhuksen silmiin ilmestyvän oudon kummastelevan ilmeen.

— John Ball…

Hurja katse siirtyi hetkeksi pois hänestä. Se näki vilahduksen kahdesta hahmosta, jotka näkyivät vanhan majan ovelta; ja siinä samassa vanhus ponnahti jaloilleen. Hetken hän seisoi aivan kallion reunalla, sitten hän huudahtaen hypähti notkeasti kuin näätä suoraan putouksen niskalle. Hetken hänen päänsä näkyi alas vyöryvän veden pyörteissä. Sitten hän katosi putouksen juurella olevaan syvään suvantoon!

Vabi ja Mukoki olivat myös nähneet tuon kuolemanhypyn, ja Vabi oli jo suvannon rannalla, ennen kuin Rod oli ehtinyt toipua säikähdyksestään. Vuosisatojen kuluessa putouksen vesi oli kuluttanut tämän suvantopaikan ja kaivanut sitä yhä syvemmäksi, kunnes vesi siinä ulottui miehen pään yli. Leveydeltään se oli vain vajaat neljä metriä.

— Pidä häntä silmällä! Hän hukkuu, ellemme saa häntä ylös!

Rod juoksi suvantopaikan reunalle, ja Mukoki liittyi myös heihin. Kaikki kolme seisoivat valmiina hyppäämään veteen heti kun vanhus tulisi näkyviin. Kului sekunti ja toinenkin, meni viisikin sekuntia, eikä miehestä näkynyt merkkiäkään. Rodin sydän jyskytti kuin rumpu. Kymmenen sekuntia! Neljännesminuuttia! Rod vilkaisi Vabiin. Tämä oli heittänyt yltään peurannahkaisen takkinsa.

— Minä sukellan hänen peräänsä!

Samassa hän jo heittäytyi pää edellä suvantoon. Myös Mukoki riisui takkinsa ja ryömi vatsallaan rantakiven reunalle. Toinen neljännesminuutti, ja Vabin pää ilmestyi veden pintaan.

— Minä tule kanssa! ilmoitti Mukoki.

Hän lennähti nuolena veteen ja katosi mahtavalla loiskahduksella Vabin viereen. Rod seisoi yksin rannalla aivan jähmettyneenä, ja hänen pelkonsa kasvoi joka minuutilla. Hän näki pinnalla kuplia ja renkaita, joita hänen pohjassa liikkuvat toverinsa nostattivat.

Vabi ilmestyi jälleen pintaan haukkaamaan ilmaa ja Mukoki hänen perässään. Rodista tuntui kuin kokonainen ihmisikä olisi kulunut siitä kun hänen toverinsa hyppäsivät pelastamaan vanhusta. Hän menetti kaiken toivonsa. John Ball oli hukkunut!

Hän ei enää epäillyt, etteikö tuo mielipuoli ollut juuri John Ball. Se outo kummasteleva ilme, joka oli ilmaantunut vanhuksen silmiin hänen kuullessaan nimeään mainittavan, oli puhunut selvempää kieltä kuin sanat. Hän oli John Ball! Ja nyt hän oli kuollut!

Kolmannen, neljännen ja viidennen kerran Mukoki ja Vabi nousivat pintaan hengittämään, ja viidennellä kerralla he lysähtivät uupuneina rantakivelle. Mitään sanomatta Mukoki juoksi leiriin ja rakensi kiireesti nuotion.

Vabi jäi rannalle vettä valuvana ja vilusta väristen. Hänen kätensä olivat nyrkissä, ja Rod näki niiden olevan täynnä pohjamutaa. Konemaisesti Vabi avasi sormensa ja katsoi, mitä hän huomaamattaan oli tuonut putouksen alta.

Hetken hän tuijotti kämmenelleen, sitten hän huudahti.

Hän ojensi molemmat kätensä Rodin nähtäväksi.

Hiekanjyvästen ja soranrakeiden keskellä kimmelsi heikosti iso kultanokare. Ja siinä samassa Rodilta unohtui, että John Ball, mielipuoli miesraukka oli kuolleena suvannon pohjassa aivan hänen ulottuvillaan.

16.

JOHN BALL JA KULLAN SALAISUUS

Mukoki oli kuullut Vabin huudahduksen ja tuli juoksujalkaa rantaan, mutta ennen kuin hän oli ehtinyt poikien luo, oli Vabi uudelleen sukeltanut suvantoon. Tällä kertaa hän viipyi pinnan alla useita minuutteja, ja kun hän sitten nousi rannalle, oli hänen kasvoillaan niin kummallisen järkyttynyt ilme, että Rod luuli hänen nyt löytäneen John Ballin ruumiin.

— Hän — ei — ole — suvannossa! Vabi läähätti. Mukoki kohautti hartioitaan, mutta häntäkin näytti värisyttävän.

— Kuollu!

— Hän ei ole suvannossa!

Vabin mustat silmät tuikkivat salaperäisesti.

— Hän ei kerta kaikkiaan ole suvannossa!

Vasta silloin toiset käsittivät mitä hän tarkoitti. Mukokin katse siirtyi suvannon alavirran puoleiseen reunaan, missä kalliot jälleen sulkivat veden ahtaaseen uomaan. Siinä oli vettä vain polven korkeudelle.

— Ei kai hän tuolta ylös tule?

— Ei!

— No, missä hän sitten on? ihmetteli Rod.

Mukoki kohautti jälleen epäuskoisena hartioitaan ja viittasi suvantoon.

— Ruumis ole kallion alla. Hullu mies tuolla!

— Koeta hakea! kivahti Vabi ärtyneesti.

Hän riensi nuotiolle lämmittämään vilusta väriseviä jäseniään, ja Rod kiirehti hakemaan lisää nuotiopuita. He kuulivat Mukokin molskahtavan suvantoon.

Kymmenen minuutin kuluttua Mukoki palasi takaisin.

— Mennyt! Hullu koira mies poissa lammikosta!

Hän ojensi kätensä toveriensa nähtäväksi.

— Kultaluoti, hän murahti.

Kämmenellä kimalteli pähkinän kokoinen kultarae.

— Minähän sanoin, huudahti Vabi, että John Ball vielä palaisi perimään kultaansa. Ja hän teki sen! Kulta on suvannossa!

Mutta missä oli John Ball?

Oli hän sitten elossa tai kuollut — minne hän oli voinut kadota heidän käsistään?

Toisenlaisissa olosuhteissa rotkon seinämät olisivat kajahdelleet toverusten ilonhuudoista. Mutta nyt synkkä ahdistus tukahdutti heidän riemunsa.

Lopultakin vanha tuohikartta oli ilmaissut salaisuutensa, ja suunnaton aarre oli heidän kätensä ulottuvilla. Mutta kaikki olivat vaiti. He tunsivat, että John Ballin elämä oli ollut sen hintana, ja heidän sydäntään kouristi ilkeästi ajatus, että elleivät he olisi hakanneet poikki vanhuksen porraspuuta, hän kenties olisi hengissä ja istuisi siinä heidän joukossaan. Tahtomattaan he olivat ajaneet kuolemaan tuon poloisen, joka lähes puolen vuosisadan ajan oli elellyt yksikseen erämaassa villipetojen kanssa taistellen. Ja kun he muistivat, miten vanhus oli ollut polvillaan kallion reunalla ojentaen rukoilevasti käsivarsiaan ja nyyhkyttäen epätoivoisesti, heidän sydäntään kouristi muukin kuin myötätunto.

Tällä hetkellä toverukset olisivat mielihyvin luopuneet kaikesta maailman kullasta, jos he sillä olisivat saaneet takaisin tuon säälittävän, maailmasta orpoutuneen vanhuksen.

— Minua kaduttaa, että kaadoimme kelon, Rod sanoi.

Ne olivat ensimmäiset sanat mitä pitkään aikaan oli siinä nuotion äärellä lausuttu.

— Niin minuakin, Vabi virkkoi yksikantaan ryhtyen vetämään märkiä vaatteita yltään. Mutta…

Hän keskeytti ja kohautti olkapäitään.

— Mutta mitä?

— Sitä vain, että me näytämme olevan kovasti yhtä mieltä siitä, että John Ball on kuollut. Mutta jos hän kerta on kuollut, miksi hänen ruumiinsa ei ole suvannossa? Minusta alkaa totisesti tuntua siltä, että Mukokin taikauskoiset käsitykset hänestä pitävät parhaiten paikkansa.

— Minä kuitenkin uskon, että hän on suvannossa! Rod huomautti.

Vabi käännähti nopeasti ja toisti samat sanat, mitkä äsken oli lausunut Mukokille.

— Koeta hakea!

Vabi ja Mukoki olivat erinomaisia sukeltajia, ja kun heidän yrityksensä oli ollut turha, ei Rodilla suinkaan ollut halua lähteä suvannon pohjaa tutkimaan.

Mukoki, joka poikien jutellessa oli ripustanut puolet vaatteistaan tulen loisteeseen kuivumaan, sitoi parhaillaan huuhteluastiaansa pitkän seipään nenään; näytti siltä kuin hänellä olisi ollut aikomus käydä nostamaan suvannosta pohjaliejua. Rod meni katsomaan hänen puuhaansa, ja taas heräsi hänessä kullan himo.

Kun astia oli saatu tukevasti kiinni seipääseen, kolmikko lähti rannalle koettamaan onneaan.

Mukoki viskasi astiansa niin kauaksi kuin ylettyi, harasi sillä pohjaa ja tyhjensi sitten sisällön rantakalliolle; pojat heittäytyivät innokkaina vatsalleen liejukasan viereen ja ryhtyivät penkomaan märkää hiekkaa ja mutaa ja erottivat tarkoin jokaisen vähänkin epäilyttävältä näyttävän rakeen.

— Tämähän on kaikkein paras tapa huuhtoa, Rod totesi, kun Mukoki heitti toisen astiallisen liejua kalliolle. Minä haen vähän vettä.

Hän juoksi leiriin hakemaan toisetkin huuhteluastiat ja näki palatessaan Vabin tanssivan hurjasti kalliolla. Mukoki seisoi vieressä mitään sanomatta, kasvot leveässä virnistyksessä.

— Mitä tästä sanot? Vabi huudahti Rodin ehdittyä heidän luokseen. Mitä sanot?

Hän avasi kätensä, ja siinä kimalteli kultanokare, runsaasti kaksi kertaa isompi kuin Mukokin aikaisemmin löytämä. Rodin suu jäi ammolleen.

— Sittenhän suvannon täytyy olla niitä täynnä! hän vihdoin sai sanotuksi. Hän täytti astiansa puolilleen hiekalla ja soralla ja astui veteen polviaan myöten. Huuhteluinnossaan hän huljautti osan astian sisällöstä veteen, mutta puolustautui itselleen ajattelemalla, että tämä oli hänen ensimmäinen astiallisensa ja että hän toisella kertaa olisi huolellisempi.

Hän pani merkille, ettei kaikkea hiekkaa voinutkaan huuhdella pois, ja kun hän tarkemmin katsoessaan näki hiekan itsepintaisesti pysyttelevän astian pohjalla raskaampien piikivirakeiden kanssa, hänen sydämensä lennähti kurkkuun.

Vielä kerran hän täytti astiansa vedellä ja huuhteli. Sitten hän kallisti astiaa siten, että vuoren syrjässä olevasta halkeamasta tunkeutuva päivän valo osui sen sisältöön. Valtava määrä pienen pieniä kimmeltäviä hiukkasia paistoi hänen silmiinsä. Keskellä hehkui himmeänä herneen kokoinen puhdas kultarae! Lopultakin he olivat löytäneet runsaan esiintymän — niin runsaan, että hän vapisi sitä ajatellessaan. Hän oli rikas! Nuo kimmeltävät hiukkaset takasivat hänelle ja hänen äidilleen vapautuksen ainaisista huolista. Hän kahlasi rantaan ja meni Vabin luo.

— Taas uusi kultarae! Vabi huudahti.

— Niin. Mutta mitä rakeesta! Tässä on muutakin…! Hän heilautti astiaansa niin että nuo tuhannet hiukkaset liikkuivat kimallellen. Tätä kultahiekkaa minä pidän paljon tärkeämpänä. Pohjahiekka on täynnä kultaa!

Hänen äänensä värisi ja kasvot olivat kalpeat. Vabi katsoi ystäväänsä silmiin, eikä sanoja tarvittu sen enempää.

Mukokikin silmäisi astiaa mitään sanomatta ja palasi jälleen haraamaan pohjamutaa. Verkalleen Rod huuhteli astiansa valmiiksi.

Puolen tunnin kuluttua hän näytti sitä uudelleen Vabille. Kaikki sora oli erottunut pois. Pohjalle jäänyt hiekka oli täynnä noita kimmeltäviä hiukkasia, ja puoleksi niiden peittämänä oli tuo iso kultarae. Vabin astiassa ei ollut yhtään raetta, mutta siinäkin oli runsaasti kultahiekkaa.

Mukoki oli nostanut valtavan määrän hiekkaa ja soraa joen pohjasta rantakalliolle ja oli nyt polvillaan sitä tutkimassa. Kun Rod kävi hakemassa kasasta kolmannen astiallisen liejua, ei Mukoki ollut löytänyt mitään.

Illan hämärä alkoi jo laskeutua rotkon pohjaan, ja neljättä astiallista lopetellessaan Rod ei enää voinut pimeän vuoksi erottaa keltaista jauhetta pohjahiekasta. Yhtä kultaraetta lukuunottamatta hän oli löytänyt vain kultahiekkaa. Vabi oli saanut kolme pientä raetta.

Kun työskentely lopetettiin, nousi Mukoki viimeisenä paikaltaan itsekseen naureskellen. Hän ojensi kätensä. Vabi katsoi siihen, ja hänen hämmästynyt huudahduksensa kutsui Rodinkin paikalle.

Mukokin kämmen oli kukkurallaan kultarakeita! Hän laski ne Vabin kouraan, ja tämä luovutti ne vuorostaan Rodille. Tuntiessaan rakeiden painon tämä ei enää voinut pidättää iloaan, joka oli koko iltapäivän kutitellut hänen kurkussaan. Valtavin loikkauksin hän pyyhälsi leiriin ja etsi siellä käsiinsä pienen vaa'an, jonka he olivat ottaneet mukaansa Vabinoshista. Heidän iltapäivän kuluessa löytämänsä kultarakeet painoivat yhteensä kaksisataa grammaa ja kultahiekka vähän yli kolmesataa.

— Puoli kiloa kultaa!

Rod ilmoitti tuloksen epäuskoinen väre äänessään.

— Siitä tulee kolmesataa ja kuusikymmentä dollaria! hän laski nopeasti. Taivaan tasakäpälät!

Loppusumma tuntui hänestä niin mahdottomalta, että hän keskeytti lauseensa.

— Vajaan puolen päivän työstä, Vabi lisäsi tyynesti. Mehän pääsemme parempiin tuloksiin kuin John Ball ja hänen toverinsa. Tämän mukaan ansaitsisimme kuukaudessa parikymmentä tuhatta dollaria!

— Ja syksyyn mennessä… aloitti Rod.

Mukokin taholta alkoi kuulua naureskelua, ja Rod näki vanhan eränkävijän kasvoilla verrattoman ilmeen.

— Ja kahdessakymmenessä tuhannessa kuussa — paljonko se silloin teke? Mukoki kysyi.

Ei edes Vabi ollut koskaan kuullut Mukokin laskevan leikkiä, ja hän intoutui tästä oudosta ilmiöstä niin, että haastoi vanhan ystävänsä painiin ja sai tämän vyörytetyksi alas kalliolta.

Mukokin kysymys ei ollut pelkkää leikkiä, sen pojat saivat pian nähdä. He työskentelivät monta päivää lakkaamatta. Havumajassa olevat pukinnahkaiset pussit täyttyivät vähitellen. Viidentenä päivänä Rod löysi kultahiekan joukosta seitsemäntoista isoa raetta, joista suurin oli hänen peukalonsa pään kokoinen.

Seitsemäs päivä oli kaikkein tuottoisin, mutta yhdeksäntenä sattui yllättävä asia. Kaikki nämä päivät Mukoki oli naarannut suvannon pohjaa ja nostanut rantakalliolle soraa ja hiekkaa. Mutta yhdeksäntenä päivänä hänen alkeellinen työvälineensä nosti kerrallaan vain pari kourallista liejua. Surkea totuus paljastui heille.

Suvannon aarre alkoi ehtyä!

Mutta tuo havainto ei heitä kuitenkaan pahasti masentanut. Aarteen alkulähteen täytyi varmasti löytyä jostakin suvannon liepeiltä, ja toverukset uskoivat tavoittavansa senkin. Sitä paitsi heillä jo oli melkoinen omaisuus — vähintään kahdentuhannen dollarin arvoinen miestä kohden. Kolmen päivän ajan he vielä jatkoivat työtään, mutta sitten ei Mukokin haaviin enää tullut mitään. Pohjakallio oli ilmeisesti tullut esille.

Viimeinen astiallinen huuhdottiin aikaisin aamulla, ja kun lämmin sää oli pilannut karibun lihan, lähtivät Mukoki ja Vabi heti päivällisen jälkeen etsimään uutta riistaa Rodin jäädessä leirin vartijaksi.

Hämärän laskeutuessa rotkoon alkoi Rod valmistaa metsämiehille illallista. Niin syventynyt hän oli leipomiseensa, ettei hän huomannut varjomaista olentoa, joka varovaisesti ryömi vuoren rinnettä alas. Eikä hän nähnyt hurjaa silmäparia, joka kiilui häntä kohti hämärästä putouksen puolelta.

Hän tuli olennon läsnäolosta tietoiseksi vasta sitten, kun hän kuuli hiljaisen, valittavan huudahduksen, joka ei ollut paljonkaan kuiskausta äänekkäämpi. Silloin hän hätkähtäen hypähti pystyyn tuntien samaa värisevää kiihtymystä kuin tuonnoin puhellessaan kallion alla rotkon mielipuolelle kulkurille.

Kymmenkunnan askelen päässä hän näki kasvot — suuret, valkeat, aavemaiset kasvot, jotka tuijottivat häneen tihentyvästä hämärästä. Mielipuoli metsäläinen oli siinä maahan kyyristyneenä!

Tuona hetkenä Rod kiitti Luojaansa siitä, ettei ollut syntynyt pelkuriksi. Seisoessaan siinä nuotion täydessä loisteessa hän levitti molemmat käsivartensa kuten aikaisemminkin ja alkoi jälleen hiljaa ja pyytävästi toistella John Ballin nimeä.

Hän sai vastaukseksi heikon, tuskin kuuluvan äännähdyksen, joka toistui useaan kertaan ja sai Rodin iloisen liikutuksen valtaan, sillä hän oli kuulevinaan siinä omat sanansa: "John Ball! John Ball! John Ball!"

Tuota äännähdystä toistellen mielipuoli lähestyi Rodia hitaasti nelin ryömin, sitten Rod näki hänen ojentavan toista kättään, ja tässä ojennetussa kädessä oli kala!

Hän astui askelen miestä kohti ja kurotti kättään; mielipuoli pysähtyi ja painui kyyryyn aivan kuin lyöntiä peläten.

— John Ball! John Ball! Rod toisti.

Mitään muuta hän ei osannut sanoa. Nyt hän oli kymmenen jalan päässä vanhuksesta, nyt kahdeksan — kohta hän oli niin lähellä, että olisi saattanut tavoittaa tämän yhdellä hyppäyksellä. Siihen hän pysähtyi.

Vanhus oli laskenut kalan maahan. Sitten hän alkoi hitaasti perääntyä päästellen käsittämättömiä äännähdyksiä, hypähti sitten pystyyn ja lähti valittavasti huutaen juoksemaan suvannolle. Rod lähti nopeasti hänen jälkeensä. Hän näki vanhuksen hyppäävän kalliolta vesirajaan, kuuli veden loiskahduksen ja sitten oli jälleen hiljaista!

Pitkän aikaa Rod seisoi rannalla putouksen veden pärskyessä hänen kasvoilleen. Tällä kertaa ei mielipuolen sukellus suvantoon täyttänyt häntä samalla jäätävällä kauhulla kuin edellisellä kerralla. Vanhuksella oli varmasti piilopaikka jossakin tuolla suvannon liepeillä! Hän katseli tarkkaan ohutta vesiverhoa, joka kosken niskalta putosi alas suvantoon. Se oli kolmisen metriä leveä ja peitti ohuudestaan huolimatta takana olevan mustan kallioseinän näkymättömiin.

Mitä tuon vesiharson takana oikeastaan oli? Saattoiko olla mahdollista, että John Ball oli löytänyt itselleen turvapaikan tuon putoavan veden ja kallioseinän välistä?

Rod palasi verkalleen leiriin vakuuttuneena siitä, että hänen viimeinkin oli onnistunut löytää jonkinlainen ratkaisu tuohon salaperäiseen ongelmaan. John Ball piileskeli tuon vesiputouksen takana!

Yhä vielä kaikui hänen korvissaan vanhuksen omituinen äännähtely, ja hän oli varma siitä että mielipuoli oli toistellut omaa nimeään. Viimeinenkin epäilys oli hälvennyt hänen mielestään. Mielipuoli metsäläinen oli John Ball! Rod katseli kalaa — miesparan liikuttavaa rauhanlahjaa — ja kääntyi sitten vielä kerran silmäilemään suvannon mustaa pintaa.

Rod huuteli vieläkin John Ballin nimeä, yhä kovempaa ja kovempaa, kunnes hänen äänensä kantautui kauas rotkon perukoille. Mutta vastausta ei kuulunut. Sitten hän jälleen kääntyi katsomaan kalaa. John Ball toivoi siis ystävyyttä rotkonsa uusien asukkaiden taholta, ja oli siinä mielessä tuonut lahjaksi kalan!

Tulen valossa Rod näki, että se oli omituisen muotoinen tumma kala — sen pienet suomut olivat miltei mustat. Se oli ison raudun kokoinen, mutta rautu se ei ollut. Sen pää oli iso kuin imukalalla, mutta imukalakaan se ei ollut. Hän tarkasteli päätä lähempää ja hätkähti huomatessaan, että kalalla ei ollut silmiä!

Silloin totuus valkeni hänelle — ratkaisu kysymykseen, mitä piili putouksen takana. Sillä hänen kädessään oleva sokea kala oli peräisin toisesta maailmasta, maan mustiin uumeniin kätkeytyvästä maailmasta! Hänellä oli kädessään todistus siitä, että putouksen takana sijaitsi suuri luola, maanalainen onkalo.

Tuosta onkalosta mielipuoli John Ball oli löytänyt itselleen kodin ja sieltä hän pyydysti ruokansa.

17.

MAANALAINEN MAAILMA

Kun Mukoki ja Vabi puolta tuntia myöhemmin palasivat leiriin, olivat leivät vielä paistamatta. Leivinkivet olivat jäähtyneet ja nuotiokin rauennut hiillokseksi. Sen vierellä Rod istui pää painuksissa pitäen kalaa kädessään.

Jo ennen kuin Mukoki oli saanut lasketuksi maahan kantamuksensa Rod ehätti kertomaan tovereilleen, mitä hänelle oli heidän poissa ollessaan tapahtunut, ja näytti heille John Ballin lahjaa. Lisäksi hän kertoi heille, mihin lopputulokseen hän oli tullut tapahtumaa siinä nuotion äärellä pohtiessaan. Putouksen takana oli varmasti suuri luola, ja tästä luolasta he eivät löytäisi ainoastaan John Ballia vaan myös pääosan kulta-aarteesta, jonka rippeitä he olivat huuhtoneet suvannon pohjalta.

Kun ilta pimeni, lisättiin uutta puuta nuotioon ja jatkettiin juttelua, jonka kohteena ei niinkään paljon ollut kulta kuin sen salaperäinen vartija John Ball.

Yhä uudelleen Rod sai kertoa vanhuksen käynnistä leirissä, hänen toistamastaan äännähdyksestä, lahjan luovuttamisesta ja siitä, miten mielipuolen silmiin oli tullut haparoiva tuntemisen ilme hänen kuullessaan nimeään mainittavan. Jopa Mukokikin järkyttyi kuulemastaan.

Mielipuoli oli nyt ollut ilman asetta. Hän ei enää halunnut tehdä heille mitään pahaa. Jokin uusi ihmeellinen asia ilmeisesti askarrutti hänen hämärtyneitä aivojaan ja ajoi häntä toisten ihmisten pariin; tosin hän arkaili kuin kesytön metsän eläin, mutta luotti kuitenkin ja toivoi saavansa heiltä ystävyyttä ja suojaa. Hän rukoili heiltä nyt toveruutta, ja sydämensä sisimmässä Rod ajatteli, ettei järjen kipinä ollut vielä kokonaan sammunut John Ballin aivoista.

Kun toverukset viimein yömyöhällä kääriytyivät huopiinsa, ei kulta enää ollut heidän ajatuksissaan. Säälinsekainen myötätunto oli voittanut kullanhimon.

John Ballin pelastaminen ja hänen saattamisensa jälleen ihmisten pariin oli oleva heidän työnään seuraavana päivänä.

He ovat ylhäällä samanaikaisesti aamun sarastuksen kanssa, ja heti kun oli tarpeeksi valoisaa, he olivat valmiit lähtemään putousta tutkimaan. Vabi kääri kiväärinsä ja joukon pihkaisia kalikoita kumikankaaseen ja Mukoki laittoi samanlaiseen vedenpitävään kääröön keitettyä lihaa. Vedenrajassa Rod näytti, minne John Ball oli kadonnut.

— Hän sukelsi suoraan putouksen alle. Luolan suun täytyy olla aivan putoavan veden takana, hän sanoi.

Vabi riisui takkinsa rantakivelle.

— Minä yritän ensin. Odottakaa, kunnes palaan.

Sen enemmittä puheitta hän sukelsi pää edellä suvantoon. Minuutti toisensa jälkeen kului, mutta Vabia ei vain näkynyt. Rod tunsi jähmettävää pelkoa. Mutta Mukoki naureskeli.

— Vabi kyllä löytää mies, hän vastasi Rodin kysyvään katseeseen.

Samassa Vabi jo sukelsikin näkyviin. Rod auttoi häntä nousemaan rantaan.

— Kyllä me sentään olemme aikamoisia tylsimyksiä, Muki! hän puuskahti. Samalla kohtaa, missä minä aikaisemmin John Ballia etsiessäni löin pääni kiveen, seisoin nyt aivan vaivattomasti ja — ja katselin sisälle luolaan, joka oli suuri kuin talo!

— Sukella varovasti! Mukoki varoitti Rodia, joka varustautui hyppäämään veteen. Muuten jymäyttä pää kallio vasten — puks vain!

— Ei meidän tarvitse sukeltaa, Vabi sanoi. Aivan putouksen alla on vettä vain runsaan metrin syvyydeltä. Jos kahlaamme sinne rannalta, pääsemme helposti luolaan.

Kumikankainen käärö kainalossaan Vabi laskeutui suvantoon aivan putouksen kiviseinän vierestä ja syöksyi sitten vesiputoukseen. Mukoki seurasi hänen kintereillään, ja viimeisenä tuli Rod vetäen syvään ilmaa sisäänsä. Hän tunsi musertavan paineen hartioillaan ja jymisevän pauhun korvissaan ja hänen oli pakko laskeutua kyyryyn. Mutta hänellä oli ilmaa keuhkoissaan ja tajua aivoissaan sen verran, että osasi painautua aivan kiinni putouksen kallioseinään.

Ensin hän ei pystynyt näkemään mitään. Sitten hän näki jotakin mustaa häämöttävän edessään ja käsitti katselevansa ison maanalaisen luolan suuaukkoon.

Pitäen molemmin käsin kiinni kallioseinästä hän haparoi eteenpäin ja huomasi pian seisovansa pehmeällä hiekalla. Joku tarttui häntä käsivarteen. Putouksen jyminän halki kuului heikko huuto hänen korvaansa.

— Katsohan!

Hän hieroi veden silmistään ja katseli eteensä. Aluksi hänen oli vaikea nähdä mitään. Sitten hänen silmiinsä tuli heikkoa valon kajastusta — niin heikkoa, että hänestä tuntui kuin tähti olisi tuikkinut pimeydestä. Mutta mitä kauemmin hän sitä katseli, sitä selkeämmäksi se kävi, ja yhtäkkiä se hänen hämmästyksekseen kohosi ylemmäksi. Ja sitten tuo outo valo taas laskeutui ja katosi lopulta heidän näkyvistään.

Pojat näkivät Mukokin hahmon liikkuvan pimeydessä ja siirtyvän peremmälle, ja mitään kysymättä he lähtivät seuraamaan häntä. Putouksen pauhu heidän takanaan heikkeni vähitellen. Mustaakin mustempi pimeys ympäröi heitä joka puolella, ja heidän oli pidettävä kiinni toisistaan.

Rod käsitti nyt, miksi hänen toverinsa eivät olleet sytyttäneet soihtujaan. Jossakin heidän edellään kulki toinen valonlähde, jota mielipuoli John Ball kantoi kädessään. Rodin päässä kohisi. Minne John Ball heitä johdattikaan?

Hän huomasi, että he eivät enää kulkeneetkaan tasaisella hiekkalattialla, vaan olivat laskeutuneet alemmaksi kuten valo äsken. Etunenässä kulkeva Mukoki pysähtyi, ja hetken aikaa he seisoivat ja kuuntelivat. Putouksen jyminä kuului enää vain heikosti.

He olivat juuri jatkamaisillaan matkaa, kun muuan ääni naulitsi heidät paikalleen — se oli kuiskaus tai nyyhkytyksen hiljainen kaiku. Rodin sydän oli lakata toimimasta.

Tuo merkillinen ääni hävisi ja täydellinen hiljaisuus seurasi. Sitten kuului matala valittava huuto — niin täynnä tuskaa ja samalla niin raivoisa, että Vabiakin värisytti hänen yrittäessään lävistää katseellaan loppumatonta pimeyttä. Huudon vielä kaikuessa luolan seinillä Mukoki lähti jälleen eteenpäin.

Rod tunsi, että kulku kävi nyt ylöspäin, ja arvasi, että he pian näkisivät edellään kulkeneen valon. Mutta niin äkillistä muutosta, mikä nyt seurasi, hän ei ollut osannut odottaa.

Oli kuin musta esirippu olisi yhtäkkiä vedetty sivuun heidän silmiensä edestä, ja heidän oli pakko tyrmistyneinä pysähtyä. Sadan askelen päässä heistä oli hiekkaan pystytettynä iso tervasoihtu, ja sen vieressä polvillaan oli John Ball kädet kuin rukoukseen ojennettuina!

Aivan hänen takanaan välkkyi soihdun lepattavassa valossa pikimusta vesi, John Ball kurottautui sitä kohti. Toverukset kuulivat jälleen hänen äänensä, joka nyt oli niin matala ja pehmeä, että sitä tuskin erotti. Rodin mielestä se oli kuin eksyneen lapsen epätoivoista nyyhkytystä, ja hän kuiskasi hiljaa jotakin Vabin korvaan. Sitten hän lähestyi äänettömästi mielipuolta.

Jonkin matkan päässä hän pysähtyi.

— John Ball! hän kutsui hiljaa.

Sitten hän otti vielä muutaman askelen, niin että joutui soihdun valopiiriin. Vanhus lakkasi ääntelemästä, mutta ei liikahtanut. Hän pysyi polvistuneessa asennossaan ja ojensi käsiään mustaan pimeyteen.

Rod tuli aivan hänen viereensä, ennen kuin toistamiseen puhutteli häntä.

— Tekö siinä olette, John Ball?

Maahan painautunut vanhus kääntyi, ja Rod näki hänen hurjat silmänsä. Ne loistivat kirkkaina soihdun valossa, ja Rod oli huomaavinaan niissä jonkinlaista tuntemista ja palaavaa ymmärrystä. Hän ojensi käsivartensa ja lähestyi rohkeasti vanhusta toistellen John Ballin nimeä, eikä tämä enää peräytynytkään vaan kyyristyi yhä lähemmäksi maata pehmeästi äännähdellen.

Rod oli hänestä enää parin askelen päässä, kun mielipuoli yhtäkkiä hypähti pystyyn notkeasti kuin kissa ja syöksähti valittaen veteen vyötäisiään myöten. Käsivarret yhä ojennettuina hän katsoi taakseen Rodia; Rod arvasi, että vanhus ponnisteli sanoakseen hänelle jotakin.

Mitä haluatte sanoa, John Ball?

Hänkin kahlasi veteen.

— Kertokaa minulle!

Hänkin ojensi kätensä pimeyteen, ja silloin vanhus tuntui ymmärtäneen. Hän pani molemmat kätensä torveksi suulleen, kuten Rod oli nähnyt Vabin ja Mukokin monesti tehneen hirveä houkutellessaan; sitten kajahti niin sydäntä viiltävä huuto, että veri oli jähmettyä Rodin suonissa. Vanhus oli huutanut naisen nimen!

— Do — lo — res — Do — lo - res!

Kaikujen vaiettua Rod huusi saman nimen.

— Dolores! Dolores! Dolores!

Kuului loiskahdus ja John Ball oli kyyristynyt Rodin eteen, syleili hänen polviaan ja toisti nyyhkyttäen tuota nimeä — Dolores! Dolores! Dolores!

Rod kumartui ja kietoi kätensä vanhuksen kaulaan, ja tuo harmaa takkuuntunut pää painui häntä vasten. Nyyhkytys hiljeni vähitellen, pää painui yhä raskaammin hänen polvelleen, ja hetken kuluttua Rod huusi Vabia ja Mukokia luokseen, sillä vanhus oli nyt aivan liikkumaton.

He kantoivat tajuttoman John Ballin soihdun valoon. Hänen silmänsä olivat ummessa, hänen kotkan kynsiä muistuttavat sormensa olivat pusertuneet nyrkkiin, ja vasta kun Mukoki oli tunnustellut hänen sydäntään, he uskoivat vanhuksen vielä elävän.

— Hänet on vietävä leiriin, Vabi sanoi. Kulje sinä, Rod, edellä soihdun kanssa.

Paljon ei John Ballin kuihtunut ruumis painanutkaan, joten häntä oli helppo kantaa. Putouksen kohdalla kiedottiin kumikangas hänen päänsä ympäri, ja toverukset syöksyivät vesiseinän läpi taakkoineen.

Vasta tunnin kuluttua vanhus avasi silmänsä. Rod istui silloin hänen vieressään, ja vanhus katsoi häntä pitkän aikaa silmiin; sitten hän taas vaipui horrokseen. Rod nousi varovasti pystyyn kasvot kalpeina.

— Minusta tuntuu, että — hän kuolee! hän kuiskasi.

Toiset eivät sanoneet mitään. Pitkän aikaa he istuivat äänettöminä John Ballin vieressä ja odottivat tajunnan palaamista. Lopulta Mukoki nousi ja siirtyi tulen ääreen laittamaan keittoa. Hänen liikehtimisensä näytti herättävän John Ballin horroksestaan, ja Rod riensi kallistamaan vesiastiaa hänen huulilleen. Hetken perästä hän auttoi John Ballin istumaan ja syötti hänelle muutaman lusikallisen lämmintä keittoa.

Päivän kuluessa vanhuksen tajunta palasi lyhyiksi hetkiksi, mutta muun ajan hän nukkui tuossa omituisessa horrostilassa. Sellaisena tiedottomuuden hetkenä Vabi leikkasi hänen takkuisen tukkansa ja partansa lyhyemmiksi, ja nyt vasta he näkivät sen miehen hirvittävän laihat ja vahamaiset kasvot, joka puoli vuosisataa aikaisemmin oli piirtänyt kartan tuohenpalaselle.

Kahtena seuraavanakaan päivänä ei hänen tilassaan näkynyt tapahtuvan muutosta. Kuumetta hänessä ei heidän ymmärryksensä mukaan ollut. Mutta kolme neljättä osaa vuorokaudesta hän makasi miltei kuin kuollut. Ei edes Mukoki, joka tunsi kaikki erämaan taudit ja niiden parannuskeinot, keksinyt mitään apua vanhukselle. Ainoastaan lientä he saivat hänelle puolittain väkisin syötetyksi.

Seuraavana päivänä Vabi kävi tarkemmin tutkimassa putouksen takana olevaa maanalaista luolaa. Palattuaan sieltä hän ilmoitti saaneensa selville suvannon kulta-aarteen salaisuuden.

Kulta tuli luolasta. Sen lattiana oleva pehmeä hiekka, jota pitkin he olivat kulkeneet, sisälsi runsaasti kultahiekkaa ja -rakeita. Kevättulvan aikaan tuli luolaan vettä jostakin ylempää ja huuhtoi lyhyen ajan pohjahiekkaa alas suvantoon. Kova virta ja kosken voima olivat painaneet suurimman osan tästä hiekasta eteenpäin, mutta raskaampi kultahiekka ja -rakeet olivat jääneet puron uomaa syvemmän suvannon pohjaan.

Mutta kulta sai nyt odottaa. Heillä oli sitä jo sievoinen omaisuus, ja saattoivathan he palata hakemaan sitä myöhemmin. Nyt heidän tehtävänään oli pelastaa John Ball elävien kirjoihin — mies, jolle kaikki tämä rikkaus oikeastaan kuului. Kolmantena päivänä Rod purki sydäntään tovereilleen.

— Meidän on saatava John Ball kauppa-asemalle niin pian kuin mahdollista, hän sanoi. Ainoastaan siten voimme pelastaa hänet. Jos lähdemme matkaan nyt kun kanootti vielä kulkee purossa, niin ehdimme Vabinoshiin kymmenessä tai viidessätoista päivässä.

— Emme me jaksa meloa venettä vastavirtaan, Vabi arveli.

— Emme kylläkään. Mutta me voimme panna John Ballin kanoottiin ja hinata sitä köysillä virtaa ylös. Onhan siinä työtä, mutta…

Hän vaikeni, katsoi Vabiin ja jatkoi sitten:

— Tahdommeko, että John Ball pelastuu, vai haluammeko hänen kuolevan?

— Jos uskoisin hänen jäävän eloon, hinaisin kanoottia vaikka tuhat mailia pelastaakseni hänet, Vabi sanoi vilpittömästi.

Jos toverusten mielessä olisi vielä ollutkin hivenen epäröintiä, niin John Ball ratkaisi itse kysymyksen vielä samana iltapäivänä. Hän heräsi silloin pitkästä horroksesta. Hänen silmissään oli uudenlainen ilme, ja kun Rod kumartui hänen ylitseen, hän kuiskasi hiljaa mutta hyvin selvästi:

— Dolores… Dolores… Missä on Dolores?

— Kuka on Dolores, John Ball? Rod kuiskasi sydän kiihkeästi takoen. Kuka on Dolores?

Ball koukisti luuksi ja nahaksi laihtuneen käsivartensa, painoi kädellä otsaansa ja nyyhkytti valittaen. Sitten hän hetken päästä toisti itsekseen:

— Dolores… Dolores… Kuka on Dolores?

Vabi ja Mukoki olivat kuulleet vanhuksen sanat ja tulivat lähemmäksi. Mutta John Ball ei puhunut enempää. Hän nielaisi muutaman lusikallisen lientä ja vaipui jälleen horrokseen.