VIIDES OSA: SEIKKAILUNI MERELLÄ.

22 Luku. Miten aloitin seikkailuni merellä.

Kapinoitsijat eivät palanneet — ei edes yhtään laukausta kuulunut metsästä. He olivat, kapteenin sanan mukaan, "saaneet osansa siksi päiväksi." Me saimme olla rauhassa paaluvarustuksessa ja häiritsemättä hoidella haavoittuneita ja aterioida. Junkkari ja minä keitimme ruoan ulkona vaarasta välittämättä, ja sielläkin me olimme vallan pyörällä päästä kuullessamme tohtorin potilaitten kauheita valitushuutoja.

Kahdeksasta kaatuneesta oli kolme vielä hengissä — ampumareiässä ammuttu merirosvo, Hunter ja kapteeni Smollett. Kahdesta ensinmainitusta ei enää ollut parantumisen toiveita. Rosvo kuolikin jo tohtorin häntä käsitellessä ja Hunter taas ei, kaikista ponnistuksestamme huolimatta, enää tullut tuntoihinsa. Koko päivän hän makasi tainnoksissa, hengittäen yhtä raskaasti kuin entinen merirosvo vanhassa kodissani. Isku oli taittanut hänen kylkiluunsa ja kaatuessaan hän oli musertanut päänsä; ja seuraavana yönä hän ääntä päästämättä meni Luojansa luo.

Kapteenin haavat olivat kyllä vaikeat, mutta eivät vaaralliset. Elimet eivät olleet pahemmin vahingoittuneet. Andersonin kuula — Job oli näet ensiksi häntä ampunut — oli musertanut hänen lapaluunsa ja vikuuttanut vähän keuhkoa; toinen kuula oli vain repinyt pohjelihaksia. Tohtori oli varma hänen parantumisestaan, mutta muutamiin viikkoihin hän ei kuitenkaan saisi kävellä eikä liikuttaa kättään, ei edes puhella, ellei se ollut aivan välttämätöntä.

Minun tapaturmaisesti käden selkämään saamani haava oli kuin hyttysen pistos. Tohtori Livesey paikkasi sen laastarilla ja nipisti minua korvasta kaupan päälliseksi.

Aterian syötyä junkkari ja tohtori istuutuivat kapteenin viereen neuvottelemaan. Kun he olivat kyllikseen puhelleet, niin tohtori, vähän jälkeen puolen päivän, otti hattunsa ja pistoolinsa, vyötti miekan kupeelleen, pisti kartan taskuunsa, ja heittäen musketin olalleen kapusi paaluaidan yli ja läksi nopeasti astumaan läpi metsän pohjoiseen päin.

Gray ja minä istuimme hirsimajan etäisimmässä nurkassa, ettemme kuulisi päällikköjemme neuvottelua, ja Gray otti piipun suustaan eikä ollenkaan muistanut panna sitä takaisin suuhunsa, kun hän näki tohtorin lähtevän.

"No vie sun hitto!" hän virkkoi, "onko tohtori hullu?"

"Enpä luulisi", vastasin. "Kyllä kai hän viimeiseksi meistä kaikista järkensä menettää."

"Ehkä olet oikeassa, toveri", Gray sanoi; "mutta joll'ei hän ole hullu, niin — pane sanani mieheesi — olen minä hullu."

"Minä luulen", vastasin, "että tohtorilla on omat tarkoituksensa; ja ellen erehdy, niin menee hän nyt tapaamaan Ben Gunnia."

Minä arvasin oikein, kuten jälkeenpäin sain tietää. Mutta mökissä oli ilma tukahuttavan kuuma, keskipäivän aurinko paahtoi pieneen hietakenttään aitauksen sisäpuolelle ja uusi tuuma alkoi nyt kehittyä aivoissani. Minä rupesin kadehtimaan tohtoria, joka lintusten seurasta ja mäntyjen tuoksusta nauttien asteli metsän viileässä varjossa, sen sijaan että minä paistuin elävältä istuessani siinä vaatteet kuumaan pihkaan pikeytyneinä ja ympärilläni niin paljon verta ja kuolleiden raatoja, että paikka herätti minussa inhoa ja melkein kammoa.

Hirsimajaa siistiessäni ja ruoka-astioita pestessäni tuo inho ja kateus minussa kasvoi kasvamistaan, kunnes minä leipäsäkin lähelle osuttuani otin kenenkään huomaamatta ensimmäisen askeleen pakoon, täyttäen molemmat taskuni korpuilla.

Hullu olin kai mielestänne, ja epäilemättä olikin aikomani yritys mieletön ja uhkarohkea; mutta minä olin päättänyt suorittaa sen niin varovaisesti kuin suinkin voin. Nuo korput ainakin pelastivat minut, jos jotain odottamatonta sattuisi, nälästä seuraavan päivän loppupuolelle asti.

Seuraava tehtäväni oli anastaa pistoolipari, ja kun minulla ennestään oli ruutisarvi ja kuulia, pidin minä varustuksiani asestukseen nähden riittävinä.

Suunnitelmani ei sellaisenaan ollut hulluimpia. Minä aioin kulkea pitkin sitä hiekkaniemekettä, joka idässä erottaa satamapaikan aavasta merestä, etsiä käsiini sen valkean kallion, jonka edellisenä iltana olin huomannut, ja ottaa selville oliko Ben Gunn sinne piiloittanut veneensä. Olen vieläkin sitä mieltä, että se yritys maksoi vaivan. Mutta kun olin vakuutettu, etten saisi lupaa poistua aitauksesta, niin oli tarkoitukseni jättää lupa pyytämättä ja livahtaa ulos kenenkään huomaamatta, ja tämä täytäntöönpanotapa se juuri turmeli koko suunnitelmani. Mutta minä olin vain poikanen ja päätökseni oli tehty.

Kohtalo tarjosi pian minulle erinomaisen tilaisuuden. Junkkari ja Gray auttoivat kapteenia kääreiden muuttamisessa. Tie oli vapaa. Minä juoksin minkä jalat kannattivat yli aitauksen tiheimpään metsikköön, ja ennenkuin poistumiseni huomattiin, olin jo niin kaukana, etteivät toverieni huutelut enää minulle kuuluneet. Tämä oli toinen mieletön tekoni ja paljon pahempi kuin edellinen, sillä minä jätin nyt vain kaksi tervettä miestä rakennuksen vartijoiksi. Mutta samoin kuin edellinenkin, tämä mielettömyyteni joudutti vain meidän kaikkien pelastumista.

Minä suuntasin kulkuni suoraan saaren itärannikkoa kohti, sillä olin päättänyt mennä niemekkeen merenpuolitse, ollakseni aivan varma, ettei minua satamasta huomattaisi. Iltapäivä oli jo pitkälle kulunut, vaikka vielä oli lämmin ja valoisa. Tunkeutuessani korkeakasvuisen metsän lävitse kuulin kaukaa edestäpäin rannikkotyrskyjen yhtämittaisen jyminän ja myöskin lehtien sohinaa ja oksien rapinaa, joka osoitti, että merituuli puhalsi tavallista voimakkaammin. Pian tunsin sen viileitä henkäyksiä, ja muutamia askeleita asteltuani saavuin metsikön aukeampaan reunaan ja näin sinisen ulapan aurinkoisena leviävän silmän kantamiin ja tyrskyjen vaahtoisina myllertävän rannikkoa vasten.

En ollut vielä koskaan nähnyt merta tyynenä Aarresaaren ympärillä. Vaikka aurinko olisi kirkkaimmillaan paistanut, ilmassa ei olisi henkäystäkään tuntunut ja vedenpinta olisi ollut peilityyni, niin sittenkin nuo mahtavat mainingit vyöryivät pitkin ulkorantaa lakkaamatta, jymisten yöt ja päivät; ja minä luulen, ettei koko saarella ollut ainoatakaan paikkaa, jonne niiden pauhu ei olisi kuulunut.

Minä kävelin pitkin rannikkoa nauttien täysin rinnoin, kunnes arvelin tulleeni tarpeeksi kauas etelään. Käyttäen muutamia tuuheita pensaita suojanani ryömin nyt varovasti ylös niemekkeen harjalle.

Takanani oli meri, edessäni satama. Merituuli oli jo tyyntynyt, aivankuin olisi se tavattomaan raivoonsa sisunsa purkanut. Etelästä ja kaakosta tuli nyt vain kepeitä henkäyksiä, jotka kuljettivat mukanaan suuria sumuvalleja. Satama lepäsi Luurankosaaren suojassa tyynenä ja lyijynharmaana, aivankuin sinne saapuessammekin. Sen peilikirkkaaseen pintaan kuvastui selvään Hispaniolan jokainen piirre vesirajasta aina suurmaston huippuun saakka, jossa riippui merirosvojen lippu. Laivan vierellä oli toinen laivaveneistä ja sen perätuhdolla istui Silver — hänet minä aina tunsin. Laivan peräreunustaa vasten nojasi kaksi miestä, toisella punainen lakki päässään — sama roisto, jonka minä muutama tunti sitten olin nähnyt hajasäärin istuvan paaluaidalla. Nähtävästi he puhelivat nauraen, vaikka minä niin pitkältä matkalta — runsaan mailin päästä — luonnollisesti en voinut erottaa sanoja. Äkkiä kuului sieltä mitä kauhein ja luonnottomin rääyntä, jota minä ensin pahasti säikähdin. Pian kuitenkin muistui mieleeni Kapteeni Flintin ääni ja luulinpa jo näkevinäni itse tuon räikeävärisen linnunkin istumassa isäntänsä ranteella.

Hetken kuluttua vene läksi liikkeelle rantaa kohti ja punalakkinen mies meni alas kajuuttaan.

Jotenkin samaan aikaan aurinko vaipui Tähystäjän taakse, ja kun sumu sakeni nopeasti, alkoi ilta toden teolla pimetä. Minä huomasin, että jokainen hetki oli käytettävä, jos mielin sinä iltana veneen löytää.

Valkealle kalliolle, joka selvästi näkyi pensaikon ylitse, oli matkaa vielä noin kahdeksasosa mailia, ja kesti kotvan, ennenkuin olin ryöminyt, usein nelinkontin, sen luo. Oli jo melkein täysi yö, kun käteni kosketti sen ryhmyiseen pintaan. Kallion juurella oli hyvin pieni sammaleen peittämä notkelma, jonka salasivat pengermät ja polviin asti ulottuva sankka pensaikko, ja keskellä tätä notkoa seisoi todellakin pieni, vuohennahoista kyhätty teltta, jotenkin samanlainen kuin mustalaisten teltat.

Minä pudottauduin notkoon ja kohotin teltan laitaa, ja siellähän se Ben Gunnin vene oli kuin olikin — oikea kotitekoinen kapine. Sen muodosti kömpelö, sitkeästä puusta kyhätty, luisulaitainen runko, jonka päälle oli pingoitettu vuohennahkoja, karvat sisäänpäin. Se oli kovin pieni minullekin, enkä voi käsittää, että se olisi voinut kantaa täysikasvuisen miehen. Sisustuksena olivat mahdollisimman alhaalle asetetut tuhdot ja keulapuolella eräänlainen jalan vastin, ja melomista varten oli siinä kaksilapainen mela.

En ollut vielä silloin nähnyt "korakelia", joita brittiläiset ennen muinoin rakensivat, mutta myöhemmin näin sellaisen, ja parhaiten kuvannen Ben Gunnin veneen, kun sanon, että se oli ensimmäinen ja kehnoin korakeli, jonka ihminen on koskaan kyhännyt. Mutta se korakelin suuri hyväpuoli sillä kieltämättä oli, että se oli erittäin kepeä ja helppo kantaa.

Kun nyt olin löytänyt veneen, niin olisi minun seikkailuhaluni kai teidän mielestänne pitänyt jo olla tyydytetty. Mutta tällävälin oli päässäni syntynyt uusi tuuma, ja minä olin mieltynyt siihen niin itsepäisesti, että olisin sen luullakseni toteuttanut itse kapteeni Smollettin kiellostakin huolimatta. Aikomukseni oli yön turvissa soutaa Hispaniolan luo, katkaista sen ankkuriköydet ja antaa aluksen omin päinsä ajautua rannalle. Minä olin päätellyt, ettei kapinallisilla, aamullisen vastoinkäymisensä jälkeen, voinut olla mitään muuta mielessä kuin nostaa ankkuri ja purjehtia matkoihinsa. Tämä oli mielestäni estettävä, ja kun äsken olin nähnyt, miten he jättivät vartijat veneettä, niin arvelin voivani toteuttaa tuumani jotenkin helposti.

Minä istuuduin odottamaan pimeän tuloa ja söin vankan aterian korppujani. Yö oli mitä soveliain aikomuksilleni. Sumu oli nyt peittänyt koko taivaan, ja kun viimeinenkin päivänkajastus oli hälvennyt, sulki synkkä pimeys Aarresaaren mustaan syliinsä. Nostettuani vihdoin korakelin olalleni ja haparoituani ylös kuopasta, jossa olin aterioinut, erotti silmä vain kaksi pistettä koko satama-alueella.

Toinen oli suuri nuotio suolla, jonka ääressä tappiolle joutuneet merimiehet mellastivat. Toinen taas, joka vain heikkona kajastuksena pilkotti pimeässä, ilmaisi ankkuroidun laivan aseman. Hispaniola oli luoteen vaikutuksesta kääntänyt keulansa suoraan minuun päin, ja valoa laivalla oli vain kajuutassa. Siten oli näkemäni valaistus vain peräikkunasta tulvivan valon heijastusta sumuun.

Luodetta oli kestänyt jo kotvan aikaa ja minun oli kuljettava leveän ja vetisen hietikon yli, johon jalkani usein upposivat yli nilkan, ennenkuin saavutin pakenevan vesirajan. Jonkun matkaa kahlattuani minä päättäväisesti laskin korakelini veteen.

23 Luku. Luodevesi.

Korakeli oli — kuten selvästi huomasin, ennenkuin siitä erosin — sangen turvallinen alus minun kokoiselle ja painoiselle henkilölle ja suoriutui kepeästi laineikossa; mutta ohjattavaksi se oli mitä oikullisin ja itsepäisin kulkuneuvo. Teinpä mitä tahansa, niin se vain kulki tuulen ja virran mukana enemmän kuin muuhun suuntaan, ja sen vahvin puoli oli pyöriä ympäri. Itse Ben Gunnkin myönsi, että se on "oikullinen ohjattava, ellet tuntene sen tapoja."

Kaikesta päättäen minä en tuntenut sen tapoja. Se kääntyi kaikkiin muihin suuntiin paitsi sinne, minne minä tahdoin. Enimmäkseen se kulki sivuittain ja varmaa on, etten minä koskaan olisi päässyt laivalle ilman vuoroveden apua. Onneksi luode painoi minua oikeaan suuntaan, meloinpa miten tahansa, ja siellä suoraan edessäni seisoi Hispaniola, niin etten sitä vähällä olisi voinut väistääkään.

Aluksi se häämötti jonakin yön pimeyttä tummempana esineenä, sitten alkoi sen mastojen ja rungon muoto erottua, ja seuraavassa silmänräpäyksessä, kuten näytti (sillä mitä kauemmaksi minä jouduin, sitä nopeampana luodevesi virtasi), olin jo sen ankkuriköyden kohdalla ja pitelin siitä kiinni.

Köysi oli kireällä kuin jousen jänne — niin voimakas oli virran paine. Laivan sivuilla virtaava vesi liplatti ja solisi pimeässä kuin vuoripuronen. Yksi ainoa sivallus vain merimiesveitselläni, niin Hispaniola lähtisi ajautumaan virran mukana.

Siihen asti oli kaikki niinkuin ollakin piti, mutta samassa juolahti mieleeni, että pingoitettu köysi äkkiä katketessaan on yhtä vaarallinen kuin potkiva hevonen. Vallan varmaa oli, että jos minä olisin kyllin uskalias leikatakseni Hispaniolan irti ankkuristaan, niin sekä minä että venhoni saisimme heittää huiman kuperkeikan. Se hillitsi käteni, ja jos onni ei olisi taaskin minua erikoisesti suosinut, niin olisi minun täytynyt luopua aikeestani. Mutta heikot tuulen henkäykset, jotka olivat alkaneet puhallella kaakosta ja etelästä, olivat yön tultua kääntyneet lounaaseen. Parhaillaan asemaa mietiskellessäni tuli puuska ja painoi Hispaniolaa vastavirtaan; ja suureksi ilokseni minä tunsin ankkuriköyden höltyvän ja käteni, jolla siitä pitelin kiinni, painuvan silmänräpäykseksi veteen.

Silloin tein päätöksen, otin veitsen taskustani, avasin sen hampaillani ja leikkasin säikeen toisensa perästä, kunnes vain kaksi oli enää jälellä. Siihen keskeytin hommani katkaistakseni viimeiset säikeet vasta sitten kun uusi tuulenpuuska taas vähentäisi pingoitusta.

Koko ajan olin kuullut äänekästä puhelua kajuutasta, mutta mieleni oli niin täynnä toisia ajatuksia, etten sitä ollut paljon huomannutkaan. Nyt joutilaana istuessani kävin tarkkaavaisemmaksi.

Toisen tunsin äänestä alilaivuriksi, Israel Handsiksi, joka ennen oli ollut Flintin tykkimies. Toinen luonnollisesti oli punamyssyinen ystäväni. Molemmat miehet tuntuivat olevan sangen juopuneita, ja juominkeja yhä jatkui, sillä siinä kuunnellessani toinen miehistä avasi peräikkunan ja heitti ulos jotakin, jonka arvasin tyhjäksi pulloksi. Mutta he eivät olleet vain juovuksissa; kuulin selvästi, että he olivat myöskin kauhean vihaisia. Kirouksia sinkoili kuin rakeita ja tuon tuostakin syntyi sellainen rähäkkä, että minä jo odotin tappelua. Mutta kerta kerralta riita loppui ja äänten murina jatkui hiljaisempana, kunnes uusi meteli taas syntyi ja vuorostaan loppui pahemmitta seurauksitta.

Rannalla minä puiden lomista näin suuren nuotiovalkean yhä iloisena leimuavan. Joku lauloi pitkäveteistä, kulunutta merimieslaulua, jonka jokainen värssy loppui venytettyyn loppuliritykseen ja jota selvästi voi jatkaa niin pitkälle kuin laulajain kärsivällisyys riitti. Minä olin matkalla sen monesti kuullut ja seuraavat säkeet muistuivat mieleeni:

Minusta tämä surullinen runonpätkä liiankin hyvin soveltui seurueeseen, joka äsken oli niin tuntuvia tappioita kärsinyt; mutta päättäen kaikesta, mitä näin, olivat nuo merirosvot yhtä tunteettomia kuin meri, jolla he purjehtivat.

Viimeinkin tuli odottamani tuulenpuuska, kuunari kallistui ja painuin lähemmäksi. Minä tunsin köyden taas höltyvän ja voimakkaalla sivalluksella katkaisin viimeiset säikeet.

Tuulen vaikutus veneeseeni oli perin vähäinen ja virta painoi minut melkein samassa tuokiossa Hispaniolan keulaa vasten. Samalla kuunari alkoi hitaasti kääntyä asettautuen poikkivirtaan.

Minä ponnistelin henkeni edestä, peläten joka silmänräpäys alukseni kaatuvan; ja huomattuani, etten kyennyt työntämään sitä suoraan ulos, kuljetin sen pitkin laivan sivua peräpuolelle. Viimeinkin olin vapaa vaarallisesta toveristani, ja juuri kun minä viimeisen kerran tyrkkäsin venhettäni ulos laivan kyljestä, koskettivat käteni köyteen, joka riippui kuunarin peräkaiteista. Silmänräpäyksessä minä tartuin siihen.

Vaikea minun on syytä tähän tekooni selittää. Alunpitäen tein sen vaistomaisesti, mutta kun köysi oli kädessäni, ja minä huomasin sen laivaan kiinnitetyksi, niin alkoi uteliaisuus saada minussa vallan ja minä päätin vilkaista kajuutan ikkunasta sisään.

Minä vedin hiljakseen köydestä, ja kun arvelin olevani tarpeeksi lähellä, kohottauduin suuresta vaarasta huolimatta puoleksi seisoalle ja näin siten kajuutan katon ja osan sen sisustusta.

Kuunari ja sen pieni toveri soluivat nyt sangen hyvää vauhtia virran mukana ja me olimme jo joutuneet nuotion kohdalle. Pienet, lukemattomat laineet loiskivat sangen äänekkäästi laivan keulaa vasten, enkä minä ymmärtänyt miksi se ei herättänyt vartijoissa epäilystä, ennenkuin sain silmäni ikkunareunan yläpuolelle. Yksi ainoa silmäys olikin tarpeeksi ja epävakaisessa venhossani en uskaltanutkaan temppua uudistaa. Minä näin Handsin ja hänen toverinsa, toinen toistaan kurkusta kuristaen, kamppailevan henkensä edestä.

Minä laskeuduin takaisin tuhdoille ja viime hetkessä sen teinkin, sillä olin joutumaisillani suoraan mereen. Vähään aikaan en nähnyt mitään muuta kuin nuo kaksi hurjistunutta, tummanpunoittavaa naamaa, jotka yhdessä huojuivat savuavan lampun valossa. Minä suljin silmäni, totuttaakseni ne jälleen pimeyteen.

Päätön laulu oli lopultakin päättynyt ja koko nuotioseurue oli yhtynyt kuoroon, jonka niin usein olin kuullut:

Minä parhaallaan ajattelin, miten kovassa touhussa viina ja hiisi tänä iltana olivat Hispaniolan kajuutassa, kun korakelin äkkinäinen keikahdus sai minut säpsähtämään. Samassa se teki jyrkän käänteen ja tuntui muuttavan suuntaa. Vauhti oli sillävälin arveluttavasti lisääntynyt.

Minä avasin heti silmäni. Ympärilläni pienet laineet vihaisesti sohisten löivät vastakkain samalla pimeässä hiukan hohtaen fosforilta. Hispaniolakin, jonka kölivedessä minä yhä keinuin, näytti empivän suunnastaan. Minä näin pimeätä taustaa vasten sen mastojen vähän huojuvan, ja kauemmin tarkattuani älysin senkin kääntyvän etelään.

Minä vilkaisin olkani yli ja hätkähdin. Siellä suoraan takanani, loimusi nuotiotuli. Virta oli tehnyt suoran kulman ja vei mukanaan suuren kuunarin ja pienen kieppuvan korakelin. Vauhtiaan lisäten, pärskyen yhä korkeammalle ja loiskien yhä äänekkäämmin se kaartui ahtaan salmen läpi ulos aavalle merelle.

Äkkiä edessäni kulkeva kuunari kallistui rajusti, painuen noin parikymmentä astetta kyljelleen, ja melkein samassa kuului kajuutasta kaksi perättäistä huudahdusta. Minä kuulin askeleita rappusista ja arvasin, että juopottelijoilta oli viimeinkin riita keskeytynyt ja he olivat älynneet onnettomuutensa.

Minä paneuduin pitkäkseni venhepahaseni pohjalle ja hartaana uskoin sieluni Luojalle. Olin varma, että salmen suussa me joutuisimme raivoaviin tyrskyihin, jossa minun vaivani pian loppuisivat; ja vaikka minä olisinkin ehkä voinut tyynesti kuolla, en kuitenkaan voinut kohtaloani tyynesti odottaa.

Tuntikaudet olin kai siten maannut laineiden sinne tänne viskelemänä, tuon tuostakin saaden kuohuista vesisuihkun päälleni ja joka hetki odottaen kuolemaa seuraavan hyökyaallon kainalossa. Vähitellen väsymys minut voitti, mieleni herpautui ja aika ajoin vaivuin kesken kauhujanikin horroksiin, kunnes uni viimein teki tehtävänsä ja minä nukuin vaappuvassa venhossani uneksien kodista ja "Amiraali Benbow'sta."

24 Luku. Korakelin merimatka.

Oli jo selvä päivä, kun heräsin ja näin keinuvani Aarresaaren lounaisen kärjen kohdalla. Aurinko oli ylhäällä, mutta sen peitti minulta vielä Tähystäjän leveä seinämä, joka tällä puolen suunnattomina kallionmöhkäleinä ulottui melkein merenrantaan saakka.

Käärmeniemi ja Perämastokukkula olivat sivullani, kukkula kaljuna ja synkkänä, niemi jyrkkärantaisena, neljä tai viisikymmentä jalkaa korkeana ja suurten, irtonaisten paasien reunustamana. Minä olin vajaan neljännesmailin päässä rannasta, ja ensimmäinen ajatukseni oli meloa maihin.

Tästä aikomuksestani minun täytyi pian luopua. Kallionlohkareitten välissä hyökylaineet jymisivät kuohuisina; joka sekunti kuului voimakas kohahdus, kun mahtava vesipatsas syöksähti korkealle ilmaan ja jälleen viskautui alas; ja minä näin jo itseni, jos lähemmäksi uskalsin, louhikkoisella rannalla kuoliaaksi murskautuneena taikka turhaan ponnistavan voimiani koettaessani kiivetä pystysuoria kallioseinämiä ylös.

Eikä siinä vielä ollut kaikki. Minä näin suuria, limaisia hirviöitä, jotka joko parvissa ryömivät kallioiden tasaisella laella taikka kovalla loiskinalla pudottautuivat mereen — uskomattoman suuria, notkeita etanoita, tekisi mieleni sanoa, yhteensä noin neljä- tai kuusikymmentä, joiden haukkuvia ääniä kalliot kaikuna kertasivat.

Jäljestäpäin olen saanut tietää, että ne olivat merileijonia ja aivan vaarattomia. Mutta niiden näkeminen, kun ranta sitäpaitsi oli vaikeapääsyinen ja tyrskyt kävivät niin voimakkaiksi, oli minulle enemmän kuin tarpeeksi, jättääkseni maihinnousu-aikomukseni siellä sikseen. Minusta tuntui mieluisalta kuolla merellä nälkään kuin uhmata sellaisia vaaroja.

Minua odottivat kuitenkin, kuten oletinkin, paremmat menestymisen mahdollisuudet. Käärmeniemen pohjoispuolella rannikko muodostaa syvän lahdelman, jonka hiekkapohja pitkät matkat paljastuu alhaisen veden aikana. Kauempana pohjoisessa on toinen niemeke — Metsäniemi, kuten se oli kartalle merkitty —, jota peittävät korkeat, viheriät ja merenrantaan saakka kasvavat männyt.

Mieleeni muistui, että Silver oli sanonut vuoroveden virtaavan pohjoiseen pitkin koko Aarresaaren länsirannikkoa; ja huomattuani, että jo olin sen vaikutuspiirissä, minä päätin jättää Käärmeniemen taakseni ja säästää voimani maihinnousuyritykseen miellyttävämmältä näyttävän Metsäniemen rannalle.

Meri aaltoili taajaan ja rauhallisesti. Kun tuuli oli tasainen ja eteläinen, vaikutti se yhtäläisesti kuin virtakin, ja laineet kohoilivat taittumatta.

Ellei niin olisi ollut asianlaita, olisin arvatenkin jo kauan sitten joutunut tuhon omaksi; mutta nyt pieni, kepeä venhoni luisui hämmästyttävän varmasti aallokossa. Kun makasin sen pohjalla ja kohotin parhaaksi vain silmäni laidan yläpuolelle, näin usein mahtavan, sinisen muurin vyöryvän lähellä päätäni korkeammalla. Mutta korakelini vain vähäsen hypähti, aivan kuin vipusimilla tanssien, ja luisui kepeänä kuin lintu notkoon muurin toiselle puolen.

Rohkeuteni pian kasvoi ja minä hankkiuduin istumaan koettaakseni melomistaitoani. Mutta pieninkin painon vaihdos saa aikaan äkillisiä muutoksia korakelin käytöksessä. Ja tuskinpa olin edes hievahtanut asemiltani, kun venho, kokonaan lopettaen kepeän, tanssivan liikuntonsa, syöksyi suoraan alas huimaavan korkean laineen harjalta ja loiskautti keulansa syvälle seuraavaan aaltoon.

Minä kastuin ja kauhistuin ja laskeuduin silmänräpäyksessä entiseen asentoon. Korakeli näytti jälleen tointuvan ja kuljetti minua laineelta laineelle yhtä rauhallisesti kuin ennenkin. Selvää oli, että se tahtoi pitää oman päänsä. Mutta oliko minulla silloin toivoa maihin pääsemisestä, kun en mitenkään voinut vaikuttaa sen suuntaan?

Minua alkoi kauheasti pelottaa, mutta en kuitenkaan menettänyt malttiani. Ensiksi minä, hyvin varovaisesti liikkuen, ammensin merimieshatullani veden vähin erin pois korakelista, sitten kohotin taas vähän päätäni ja aloin tutkia, millä tavalla alukseni niin rauhallisesti laineet sivuutti.

Minä huomasin, että jokainen aalto oli aivan kuin vuoren selänne kuivalla maalla, täynnä harjuja, tasankoja ja notkoja, eikä suinkaan tuollainen suuri, tasainen ja sileä vuori, jolta se rannalta tai laivasta katsottuna näyttää. Kun korakeli sai omin valtoinensa vapaasti käännehtiä, se niin sanoakseni luikerteli noita matalampia paikkoja myöten ja vältti jyrkät rinteet ja korkeammat, taittuvat aallonharjat.

"Ahaa", ajattelin itsekseni; "minun täytyy siis pysyä asemillani ja välttää painon siirtämistä; mutta tokihan voinen työntää melan ulos ja silloin tällöin tyynissä paikoissa lykätä sillä venettäni maihin päin." Sanottu ja tehty. Siinä lojuin nyt kyynärpäitteni varassa mitä tukalimmassa asennossa, ja tuontuostakin vetäisin melalla kääntääkseni keulan maata kohti.

Se oli hyvin vaivalloista ja hidasta työtä, mutta minä pääsin silminnähtävästi lähemmäksi, ja kun jouduin Metsäniemen lähelle, jonka kuitenkin huomasin mahdottomaksi saavuttaa, olin jo päässyt muutaman sataa metriä idemmäksi. Hyvin lähellä rantaa jo olinkin. Minä näin vihreiden puunlatvojen tuulessa huojuvan, ja olin varma, että seuraavassa niemessä epäilemättä pääsisin maihin.

Aika olikin jo maihin päästä, sillä minua alkoi nyt vaivata polttava jano. Ylhäällä paahtava aurinko, sen tuhatkertainen välke veden pinnassa ja merivesi, joka kuivui iholleni ja muodosti huulilleni suolakerroksen, panivat kaikki yhdessä parhaansa saadakseen kurkkuni polttamaan ja päätäni pakottamaan. Nähdessäni puut niin lähellä minut valtasi melkein sairaalloinen halu maihin, mutta virta oli pian vienyt minut niemen ohi, ja kun uusi ulappa avautui eteeni, niin minä näin näyn, joka antoi ajatuksilleni kokonaan uuden suunnan.

Suoraan edessäni, vajaan puolen mailin päässä, minä näin Hispaniolan ajelehtivan. Olin vakuutettu, että nyt joutuisin kiinni; mutta jano oli mieleni niin hämmentänyt, etten saanut selville, pitikö minun siitä iloita vai olla pahoillani; ja paljon ennen kuin siitä olin edes selvillä, oli minut hämmästys kokonaan vallannut enkä voinut muuta kuin tuijottaa laivaan ja ihmetellä.

Hispaniolassa oli ylhäällä suurpurje ja kaksi halkaisijaa, ja valkea kangas loisti lumivalkoisena auringonpaisteessa. Kun silmäni ensi kerran sattuivat laivaan, sen kaikki purjeet vetivät; sen suunta oli melkein luoteinen ja minä oletin, että siinä olevat miehet aikoivat saaren ympäri takaisin satamaan. Nyt se alkoi kääntyä yhä enemmän ja enemmän länteen ja minä luulin heidän huomanneen minut ja aikovan lähteä minua kiinniottamaan. Viimein se kuitenkin suoraan vastatuuleen kääntyi, pysähtyi ja seisoi lepattavin purjein hetkisen avuttomana paikallaan.

"Moiset hutilukset", ajattelin, "he ovat kai yhä sikahumalassa." Ja minä kuvittelin, mitä kapteeni Smollett olisi tällaisessa tapauksessa heille sanonut.

Sitten kuunari vähitellen kääntyi alemmaksi ja sai tuulen purjeisiin toiselta hangalta, purjehti hetkisen hyvää vauhtia ja nousi jälleen päin tuuleen. Tämä uudistui kerta toisensa perästä. Hangalta toiselle, pohjoiseen, etelään, itään ja länteen yritteli Hispaniola kallistellen ja laineita piesten ja jokainen yritys päättyi, kuten oli alkanutkin, vastatuulessa lepattavin purjein. Minulle alkoi selvitä, ettei sitä kukaan ohjannut. Ja jos niin olivat asiat, niin missä olivat sitten miehet? Joko he olivat aivan tiedottomiksi päihtyneet taikka sitten lähteneet laivasta, päättelin. Jos minä pääsisin laivaan, niin ehkä voisin tuoda sen takaisin kapteenilleen.

Virta kuletti korakelia ja kuunaria yhtä nopeasti etelään. Kuunarin purjehtiminen ei asiaan vaikuttanut, sillä se oli niin päätöntä ja hetkellistä, ja laiva seisoi vastatuulessa joka kerta niin kauan, ettei se ainakaan jättänyt minua, vaikkei hitaamminkaan edennyt. Jos minä vain uskaltaisin nousta istumaan ja ryhtyä melomaan, niin sangen varmasti saisin sen kiinni. Tuuma tuntui uskaliaalta ja senvuoksi miellytti minua, ja kun muistin keulakannella näkemäni vesitynnyrin, niin viriävä rohkeuteni kasvoi kaksinkertaiseksi.

Nousin istumaan ja sain melkein samassa runsaan vesisuihkun silmilleni. Mutta tällä kertaa en aikomuksestani luopunut, vaan aloin voimieni takaa varovaisesti meloa ohjaamattoman Hispaniolan jälkeen. Kerran sain niin suuren laineen venheeseeni, että minun täytyi pysähtyä ja ryhtyä lepattavin sydämin ammentamaan pois vettä; mutta vähitellen totuin alukseni tapoihin ja ohjailin sitä aallokossa niin, että se vain toisinaan töyttäsi keulansa laineeseen ja pärskytti kuohua kasvoilleni.

Minä lähenin nyt nopeasti kuunaria; näin jo messingin kimaltelevan peräsimen varressa, kun se löi laidalta toiselle, eikä vieläkään ketään ilmestynyt laivan kannelle. Minä en voinut sitä muuten selittää kuin että miehet olivat poistuneet. Jos taas oletukseni oli väärä, niin täytyi heidän maata juovuksissa jossain kannen alla, jonne ehkä saisin heidät teljetyiksi, ja silloin oli laiva vallassani.

Hispaniola oli jonkun aikaa seisonut päin tuuleen — mikä minulle oli sen pahin temppu. Sen keula oli melkein suoraan etelää kohti —luonnollisesti kuitenkin käännellen koko ajan puoleen ja toiseen. Joka kerta, kun se laskeutui alemmaksi, sen purjeet osittain saivat tuulta ja pakottivat sen samassa takaisin vastatuuleen. Sanoin, että tämä oli sen pahin temppu. Se kyllä näytti tässä asennossa aivan avuttomalta; purjeet paukahtelivat tykkien tavoin ja väkipyörät kierivät kolahdellen kannella; mutta samalla se kuitenkin yhä pakeni minua, eikä sitä silloin kuljettanut yksistään virta, vaan myöskin tuuli, jonka vaikutus oli luonnollisesti hyvin suuri.

Mutta viimeinkin tarjoutui minulle otollinen tilaisuus. Tuuli tyyntyi hetkiseksi, ja virran vaikutuksesta Hispaniola vähitellen kääntyi paikallaan, niin että sen perä viimein oli minuun päin. Kajuutan ikkuna oli yhä auki ja lamppu kumotti pöydän yläpuolella. Suurpurje riippui velttona kuin viiri tyynessä, ja laiva liikkui ainoastaan virran painamana.

Viime hetkinä minä olin milteipä jäänyt jäljelle; mutta ponnistaen nyt kaikki voimani aloin jälleen saavuttaa pakolaista.

Tuskinpa sataa metriä oli enää jäljellä, kun tuuli jälleen virisi. Hispaniola laski täysin purjein ylähankaan ja oli taas tiessään, keinuen kepeänä kuin joutsen.

Ensin olin joutua epätoivoon, mutta sitten riemu täytti mieleni. Hispaniola kääntyi kääntymistään, kunnes oli sivuittain minuun —jatkoi yhä kierrostaan, kunnes vain puolet, kolmannes, neljännes entisestä välimatkasta oli jäljellä. Minä näin jo laineiden keulassa valkoisina kuohuvan. Se näytti tavattoman suurelta, katsellessani sitä matalasta venhostani.

Silloin minä äkkiä käsitin asemani. Aikaa ei ollut enää miettimiseen —tuskinpa edes henkeni pelastamiseen. Olin laineen harjalla ja kuunari syöksyi jo alas seuraavalta. Keulapuu oli pääni päällä. Minä ponnahdin jaloilleni ja hyppäsin, painaltaen korakelin veden alle. Toisella kädelläni tartuin keulapuun päähän, ja jalkani osui köysien väliin. Siinä vielä läähättäen riippuessani ilmaisi heikko kolahdus minulle, että kuunari oli ajanut korakelin päälle ja murskannut sen, ja että minun nyt oli pakko turvautua Hispaniolaan.

25 Luku. Minä valloitan Hispaniolan.

Tuskin olin päässyt keulapuulle, kun ajopurje rupesi lepattamaan ja pamahtaen kuin tykki pullistui toiselle hangalle. Tämä pani kuunarin köliään myöten tutisemaan; mutta seuraavana silmänräpäyksenä, muiden purjeiden yhä vetäessä, ajopurje jälleen vaihtoi hankaa ja jäi höllänä riippumaan.

Tämä temppu oli vähällä heittää minut mereen, ja hetkeäkään odottamatta minä läksin konttaamaan pitkin keulapuuta ja pyörähdin nurin niskoin kannelle. Minä olin keulakopin alapuolella, ja suurpurje, joka yhä veti, peitti minulta osan peräkantta. Ei ainoatakaan ihmistä ollut näkyvissä. Kannella, jota kapinan jälkeen ei oltu kertaakaan pesty, näkyi paljon jalanjälkiä, ja kaulasta katkaistu tyhjä pullo kieri vesirei'issä kuin mikäkin elävä olento.

Äkkiä nousi Hispaniola suoraan vastatuuleen. Keulapurjeet läiskivät vimmatusti takanani, peräsin löi toiselle puolen, ja laiva kohousi vavahtaen, niin että päätäni huimasi; samassa suurpuomi heilahti sisään, niin että väkipyörät vonkuivat, ja minä jäin alapuolen peräkantta.

Siellähän ne molemmat vahdit sittenkin olivat. Punalakkinen makasi selällään, jäykkänä kuin käsikanki, ikenet irvessä ja kädet ojennettuina kuin ristille naulittuina. Israel Hands istui kaiteeseen nojaten, pää rinnalle painuneena, kädet kannelle hervahtuneina ja ruskettuneet kasvot tahmaisen kalpeina.

Jonkun aikaa teutaroi laiva kuin vikuri hevonen, purjeet puhaltuivat puolelta toiselle ja puomi heittelehti edestakaisin, niin että masto vongahteli sen paineesta. Tuon tuostakin pärskähti runsas vesisuihku kaiteen yli ja keula iski raskaasti aaltoihin; niin paljon vaikeampi oli tämän suuren purjelaivan suoriutua laineikossa, kuin minun kotitekoisen, luisulaitaisen korakelini, joka nyt oli meren pohjassa.

Joka kerran kun kuunari huojahti, luisui punalakkinen pitkin kantta, mutta tästä kovakouraisesta käsittelystä ei hänen asentonsa eikä irvistyksensä ilme hänen kasvoillaan vähääkään muuttunut — ja juuri tämä oli kammottavaa. Jokainen aluksen nykäys muutti myöskin Handsin asentoa. Hän näytti yhä enemmän vajoavan velttona kannelle, sääret soluivat yhä leveämmälle ja koko ruumis kääntyi laivan perään päin, niin että hänen kasvonsa vähitellen peittyivät, ja lopulta ei miehestä näkynyt muuta kuin korva ja kierretyn viiksen pää.

Samassa minä huomasin kummankin miehen vieressä kannella tummia verilätäkköjä, ja siitä päättelin, että he juovuspäissä riidellessään olivat surmanneet toinen toisensa.

Minun siinä kummaillen katsellessani Israel Hands viimein äkkiä, kun laiva puuskien välissä seisoi hiljaa, kohottautui voihkien takaisin samaan asentoon, jossa hänet ensiksi olin nähnyt. Tuo hänen tuskaa ja äärimmäistä väsymystä ilmaiseva valituksensa ja veltosti ammottava suunsa liikutti sydäntäni. Mutta minä muistin omenatynnyristä kuulemani puheet ja sääliväisyyteni oli kuin poispuhallettu.

Minä astelin perällepäin suurmaston viereen. "Nouse laivaan, herra Hands", virkoin pilkallisesti.

Hän käänsi hitaasti silmänsä minuun päin, mutta oli liian uupunut ilmaistakseen mitään hämmästystä. Ainoa, minkä hän sai sanotuksi, oli: "viinaa."

Minä huomasin, että hetket olivat kalliit, ja välttäen puomia, joka jälleen heilahti toiselle laidalle, minä juoksin perään ja alas kajuuttaan.

Siellä kohtasi minua sekasorto, jota on vaikea kuvata. Kaikki lukitut säiliöt oli karttaa etsittäessä murrettu auki. Lattialla oli paksulti mutaa, jossa roistot olivat istuskelleet juomassa ja neuvottelemassa palattuaan vaelluksiltaan suosta leirinsä ympäriltä. Laipioissa, jotka olivat valkeiksi maalatut ja kultauksin koristetut, näkyi likaisten kämmenien jälkiä. Tusinoittain tyhjiä pulloja kolahteli nurkissa aluksen heilahdellessa. Muuan tohtorin lääkärikirjoista oli pöydällä avattuna ja puolet sen lehdistä oli revitty, arvatenkin piippujen sytyttimiksi. Keskellä savusi yhä lamppu himmeänä, umbranruskeana.

Minä menin kellariin. Kaikki tynnyrit olivat poissa ja hämmästyttävän suuri määrä pulloista oli tyhjennetty ja heitetty pois. Totta totisesti ei roistoista yksikään ollut kapinan jälkeen nähnyt selvää päivää.

Kellarissa haparoidessani löysin lopulta Hands'ia varten pullon, jossa vielä oli vähän viinaa, ja itseäni varten kaivoin esiin vähän korppuja, hedelmäsäilykkeitä, suuren rypäleen rusinoita sekä palasen juustoa. Näine saaliineni palasin kannelle, panin oman varastoni peräsintukin taakse ja, pysyttäytyen Handsista turvallisen välimatkan päässä, menin vesisäiliölle keulaan ja sammutin janoni pitkin siemauksin. Vasta sitten annoin viinan Handsille.

Hän joi ainakin neljänneksen, ennenkuin otti pullon huuliltaan.

"Äh", virkkoi hän, "tuhat tulimmaista, juuri tätä tarvitsinkin!"

Minä olin jo istuutunut omaan nurkkaani ja aloittanut ateriani.

"Ovatko haavat pahojakin?" kysyin häneltä.

Hän mörisi tai paremminkin sanoen haukkui.

"Jos se tohtori olisi laivassa", hän puhui, "niin pian olisi paikat paikoillaan. Mutta minulla ei ole onnea hituistakaan, näes, ja siinä se vika minuun nähden on. Mitä tuohon kansiluutaan tulee, niin hän on kuin onkin kuollut", hän lisäsi tarkoittaen punalakkista miestä. "Ei hän sitäpaitsi ollutkaan mikään merimies. Mutta mistähän sinä tänne ilmestyit?"

"Minä tulin vain ottamaan haltuuni tämän laivan, herra Hands, ja nyt nähnette hyväksi pitää minua toistaiseksi kapteeninanne."

Hän katsahti minuun hyvinkin happamen näköisenä, mutta ei virkkanut mitään. Hänen poskensa olivat jo saaneet vähän väriä, mutta huonon näköinen hän yhä oli eikä jaksanut pysyä asennossaan laivan heilahdellessa.

"Sivumennen sanoen", jatkoin minä, "minä en suvaitse tuota lippua, herra Hands, ja teidän luvallanne lasken sen alas. Parempi ilman lippua kuin että tuo rääsy roikkuu mastosta."

Ja väistäen taas puomia minä juoksin lippuliinalle, vedin alas kirotun ryövärilipun ja heitin sen mereen.

"Jumala kuningasta suojelkoon", huudahdin lakkiani heiluttaen; "ja kapteeni Silverin valta olkoon lopussa!"

Hän tarkasteli minua tuikeasti ja viekkaasti, leuka yhä rintaa vasten painuneena.

"Minä luulen", hän viimein virkkoi — "minä luulen, kapteeni Hawkins, että te nyt tarvitsette vähän niinkuin apua maihin päästäksenne. Emmeköhän me vähän keskustele?"

"Miksi ei", vastasin, "vallan mielelläni, herra Hands. Puhukaa vain suunne puhtaaksi!" Ja minä menin jatkamaan hyvällä ruokahalulla ateriaani.

"Tuo mies", hän alkoi nyökäyttäen heikosti päätään ruumiiseen päin —O'Brien oli hän nimeltään ja kansallisuudeltaan irlantilainen — "tuo mies ja minä nostimme purjeet aikoen tuoda laivan takaisin. Mutta hän on nyt kuollut, kuollut kuin kivi, ja ken nyt tätä laivaa hoitaa, en käsitä. Jollen minä sinua vähän ohjaile, niin ei sinussakaan siihen miestä ole, sen mukaan kuin minä asiata ymmärrän. Mutta kuulehan nyt, sinä annat minulle ruokaa ja juomaa ja vähän vaatteenriekaletta haavani kääreeksi, niin minä neuvon sinua laivan ohjauksessa. Ja silloin voimme mielestäni molemmat olla tyytyväisiä."

"Yhden seikan sanon sinulle", virkoin, "minä en aio takaisin kapteeni Kidd'n satamaan. Tarkoitukseni on purjehtia pohjoiseen lahteen ja laskea laiva siellä rauhassa rantaan."

"Tietysti se on tarkoituksesi", hän huudahti. "Enhän toki liene niin suuri pöllö, etten sitä älyäisi! Minä olen koettanut onneani ja joutunut alakynteen, ja nyt olet sinä käskijä. Pohjoissatamaan! Eihän minulla ole valitsemisen varaa, ei totta totisesti! Minä auttaisin sinua viemään laivan vaikka suoraan raastuvan pihamaalle. Tuhat tulimmaista, sen tekisinkin!"

Minusta hänen ehdotuksensa oli järkevä. Me teimme kaupat siinä tuokiossa. Kolmen minuutin kuluttua minä ohjasin Hispaniolaa myötätuuleen pitkin Aarresaaren rantaa, toivoen hyvinkin voivani sivuuttaa pohjoisen niemen ennen keskipäivää ja pääseväni pohjoissatamaan ennen nousuvettä. Silloin voisimme rauhassa laskea aluksen rantaan ja odottaa, kunnes laskuvesi sallisi meidän mennä maihin.

Minä köytin peräsimen ja menin alas omalle kirstulleni, josta toin äitini antaman pehmeän silkkinenäliinan. Sillä sitoi Hands minun avullani reiteen saamansa syvän haavan, ja saatuaan vähän ruokaa sekä kulauksen tai pari viinaa hän alkoi silminnähtävästi virkistyä, istui suorempana, puhui äänekkäämmin ja selvemmin ja näytti joka suhteessa kokonaan toiselta mieheltä.

Tuuli oli meille erittäin suotuisa. Aluksemme kiisi sen ajamana kepeästi kuin lintu, ja saaren rannikko vilisi nopeasti ohitsemme alati muotoaan muuttaen. Pian olimme sivuuttaneet ylävämmät seudut ja keinuimme matalan hietaisen rannan edustalla, jossa siellä täällä kasvoi vaivaismäntyjä. Mutta pian olimme senkin sivuuttaneet ja kääntäneet louhikkoisen kallioniemen ympäri, johon saari pohjoisessa päättyi.

Minä ylpeilin suuresti uudesta päällikön virastani ja nautin raikkaasta aurinkoisesta ilmasta sekä rannikon alati vaihtuvista näköaloista. Minulla oli nyt runsaasti vettä ja hyvää ruokaa, ja omatuntoni, joka karkaamiseni vuoksi oli ollut sangen rauhaton, tyyntyi nyt kun ajattelin suurenmoista voittoani. Luulenpa, etten enää olisi voinut toivoa itselleni mitään enempää, elleivät toverini silmät olisi alati pilkallisina seurailleet, ja hänen kasvoillaan aina päilynyt ilkeä hymy. Siinä hymyssä oli samalla kertaa sekä kipua että heikkoutta — kuluneen vanhuksen hymyä; mutta hänen kasvojensa ilmeessä oli sitäpaitsi jotain ilkkuvaa ja salakavalaa, kun hän yhtämittaa viekkaasti tarkasteli hommiani.

26 Luku. Israel Hands.

Tuuli kääntyi nyt länteen, aivankuin toivomuksiamme noudattaen. Sitä helpommin pääsimme purjehtimaan saaren luoteisesta kulmasta Pohjoislahden suulle. Kun meillä ei ollut voimia ankkurin käsittelemiseen emmekä uskaltaneet laskea alustamme rantaan, ennenkuin vuoksi oli ehtinyt kohota vähän korkeammalle, oli meillä nyt aikaa yllin kyllin. Toverini neuvoi, miten minun oli käännettävä laiva tuuleen. Monen yrityksen jälkeen siinä onnistuinkin, ja me istuuduimme vaieten toisen ateriamme ääreen.

"Kapteeni", virkkoi hän viimein, huulillaan yhä tuo entinen kiusallinen hymynsä, "tuossa on tuo vanha toverini O'Brien; mitähän jos heilauttaisimme hänet mereen. Minä en tavallisesti saivartele enkä nytkään tunne tunnonvaivoja hänen suunsa tukkimisesta; mutta minusta hän ei ole laivamme kaunistuksenakaan — eikä kai teistäkään."

"Minun voimani eivät siihen riitä, eikä toisekseen se tehtävä minua miellytä. Jääköön senvuoksi minusta nähden tuohon", virkoin.

"Tämä oli onneton laiva — tämä Hispaniola, Jim", hän jatkoi silmää iskien. "Tällä on ihan kuin jonkinlainen voima viedä mieheltä henki, tällä Hispaniolalla — montakohan poloista merimiestä onkaan jo joutunut surman omaksi siitä kun sinä ja minä astuimme laivaan Bristolissa. En ole vielä niin sikamaisen huonoa onnea nähnyt, en totisesti! Tuossa on nyt tuo O'Brien — hän on kuollut, vai mitä? No niin, minä en ole mikään oppinut mies ja sinä olet poika, joka osaat lukea ja selitellä; sano nyt minulle suoraan, onko sinun mielestäsi kuollut mies aivan ikuisesti kuollut vai palaako hän vielä elävien pariin?"

"Sinä surmaat ruumiin, Hands, mutta et sielua; se sinun pitäisi jo tietää", vastasin. "O'Brien on toisessa maailmassa ja katselee ehkä sieltä meitä."

"Vai niin!" hän virkkoi. "Se on onnetonta — vastustajan surmaaminen näyttää siis olevan vain turhaa ajan hukkaa. Oli miten oli, ne henget eivät taida sentään pienistä välittää, sen mukaan mitä minä olen nähnyt. Mutta henget sikseen, Jim. Sinä olet puhunut minulle suoraan ja minä olisin hyvin kiitollinen, jos sinä menisit tuonne kajuuttaan ja toisit minulle sitä — sitä — hitto vieköön! En saa nimestä kiinni; no niin tuo minulle pullo viiniä, Jim — tämä viina on liian väkevää minulle." Mutta Handsin huono muisti näytti minusta luonnottomalta, ja mitä tuli siihen, että hän joisi viiniä mieluummin kuin viinaa, niin sitä minä en ollenkaan uskonut. Koko juttu oli tekemällä tehtyä. Hän tahtoi minun poistuvan kannelta — sen verran oli selvää. Mutta mikä tarkoitus siinä piili, siitä minulla ei ollut aavistustakaan. Hänen silmänsä välttivät aina katsettani; ne pälyivät sinne tänne, tarkastellen milloin taivasta, milloin taas O'Brien vainajaan pälyen. Koko ajan hän hymyili ja näytteli kieltään niin rauhattomana ja hämillään, että lapsikin olisi voinut huomata hänen petosta hautovan. Minä olin kuitenkin heti valmis vastaamaan, sillä minä älysin missä etevämmyyteni piili. Niin perin tyhmältä mieheltä minä helposti kykenisin viimeiseen asti salaamaan epäluuloni.

"Vai viiniä!" virkoin. "Sen parempi. Punaistako vai valkoista?"

"No niin, luullakseni se on aivan saman tekevä minulle, toveri", hän vastasi; "kunhan se vain on väkevää eikä vähällä lopu."

"Olkoon menneeksi", vastasin. "Minä tuon portviiniä. Mutta kotvan sitä saanen etsiä."

Näin sanoen minä laskeuduin alas rappusia niin suurella kolinalla kuin suinkin aikaansain, sieppasin kengät jaloistani, juoksin käytävän toiseen päähän, kapusin ylös keulakajuutan portaita ja kurkistin kannelle. Tiesin, ettei hän odottaisi näkevänsä minua siellä, mutta olin kuitenkin mahdollisimman varovainen. Ja pahimmatkin epäluuloni osoittautuivat tosiksi.

Hän oli kohottautunut käsiensä ja polviensa varaan, ja vaikka sääreen nähtävästi kovasti koskikin liikkuessa — sillä kuulin hänen vaivoin voihkinan pidättävän — niin ryömi hän kuitenkin hyvää kyytiä kannen yli. Parissa minuutissa hän oli ylähangan vesireikien luona ja kaivoi eräästä köysikasasta esiin pitkän puukon, taikka, paremmin sanoen, lyhyehkön tikarin, joka oli kahvaa myöten veressä. Hän tarkasteli sitä hetkisen, leuka päättäväisesti eteenpäin työnnettynä, koetti kärkeä kämmeneensä ja, piiloittaen sitten aseen poveensa, ryömi takaisin entiselle paikalleen.

Enempää minun ei nyt tarvinnutkaan tietää. Israel kykeni liikkumaan, hän oli nyt asestettu, ja koska hän oli nähnyt niin paljon vaivaa päästäkseen seurastani vapaaksi, niin olin minä selvästi tarkoitettu uhriksi. Mitä hän senjälkeen aikoi tehdä — ryömiäkö yli saaren Pohjoislahdesta suon keskeiselle leiripaikalle, vaiko laukaista pitkän Tomin luottaen siihen, että hänen omat toverinsa ensiksi tulisivat hänen avukseen — sitä minä luonnollisesti en voinut arvata.

Tunsin voivani kuitenkin luottaa häneen yhdessä asiassa, koska meidän molempien edut siinä kävivät yhteen, ja se oli kuunarin saattaminen satamaan. Kumpikin meistä halusi saada sen suojaan rannalle ja niin sijoitetuksi, että se tarpeen tullen olisi mahdollisimman vähällä vaivalla ja vaaralla jälleen irroitettavissa. Ja minä päättelin, että siksi kunnes tämä oli tehty, minun henkeni kyllä oli turvattu.

Samalla kuin aivoni selvittelivät näitä seikkoja, ei ruumiinikaan ollut toimettomana. Minä olin luikkinut takaisin kajuuttaan, pistänyt kengät jälleen jalkoihini ja umpimähkään kaapannut jonkun viinipullon käteeni. Palasin nyt tuomisineni jälleen kannelle.

Hands makasi aivan samassa asennossa kuin lähtiessänikin, kokoonlyyhistyneenä ja silmäluomet alaspainuneina, aivan kuin olisi hän ollut liian heikko, valoa sietääkseen. Minun palatessani hän kuitenkin katsahti ylös, napsautti hyvin tottuneesti pullosta kaulan poikki ja otti aika siemauksen, virkkaen vanhaan tapaansa: "onneksi olkoon!" Sitten hän oli hetkisen aivan hiljaa, kunnes veti esiin tupakkarullan ja pyysi minua leikkaamaan siitä itselleen mällin.

"Leikkaapa tuosta kiemura minulle", hän virkkoi, "sillä minulla ei ole veistä, ja vaikka olisikin veitsi, niin tuskinpa olisi voimia. Ah, Jim, Jim, pelkäänpä tehneeni lehmänkäännöksen. Leikkaa minulle mälli, joka sangen varmaan lienee viimeiseni, poikaseni, sillä luulenpa olevani lähdössä pitkälle kotimatkalle."

"Mällin leikkaan", virkoin, "mutta jos olisin sinun housuissasi ja arvelisin tilani niin huonoksi, niin rukouksiin turvautuisin, kuten kristityn miehen sopii."

"Miksi?" hän kysäsi, "sanopa minulle, miksi."

"Miksikö?" huudahdin. "Hetkinen sitten kyselit minulta kuolleista. Sinä olet uskostasi luopunut, sinä olet elänyt synneissä, valheissa ja veritöissä. Tuossa jalkojesi juuressa makaa parhaallaan mies, jonka olet surmannut, ja sinä kysyt minulta 'miksi.' Kautta Jumalan laupeuden, Hands, etkö jo käsitä?"

Minä puhuin vähän kiivaasti, kun muistin verisen tikarin, jonka hän oli piiloittanut taskuunsa ja jolla hän aikoi minut katalasti murhata. Mutta hän puolestaan otti huikean kulauksen viinipullosta ja lausui tavattoman juhlallisesti:

"Kolmekymmentä vuotta olen minä meriä kyntänyt, nähnyt hyvää ja pahaa, parempaa ja vielä pahempaa, kauniita ilmoja ja pahoja säitä, ruoan loppuvan ja puukkojen heiluvan ja muuta vaikka minkälaista. Minä sanon nyt sinulle, etten vielä koskaan ole nähnyt hyvää hyvyydestä koituvan. Käy päälle; se on elämänohjeeni; kuolleet eivät pureksi, se on elämän vakaumukseni — amen, niin olkoon. Mutta kuules nyt", hän lisäsi äkkiä vaihtaen äänensävyä, "me olemme jo tarpeeksi hullutelleet. Nousuvesi on jo tarpeeksi korkealla. Sinun täytyy noudattaa käskyjäni, kapteeni Hawkins, niin ohjaamme tuota pikaa aluksen satamaan."

Kaiken kaikkiaan oli meillä vain pari mailia purjehdittavana, mutta tehtävä oli vaikea, kun väylä tähän pohjoiseen satamaan oli ahdas ja matala ja sitäpaitsi antautui idästä länteen, joten alusta täytyi nokkelasti käsitellä sisään päästäkseen. Luulen olleeni kätevä perämies ja varma olen siitä, että Hands oli erinomainen luotsi, sillä me teimme käännöksen toisensa perästä ja vältimme rantoja niin suurella varmuudella, että sitä huvikseen katseli.

Tuskin olimme niemekkeet sivuuttaneet, kun olimme täydelleen maan suojassa. Pohjoissataman rannat olivat yhtä sankkametsäisiä kuin eteläisen satamankin, mutta lahti oli pitempi ja kapeampi ja näytti enemmän joen suulta, mikä se oikeastaan olikin. Suoraan edessämme lahden eteläpäässä me näimme melkein lopulleen lahonneen laivan hylyn. Se oli ollut suuri kolmimastoinen alus, mutta oli jo niin kauan ollut alttiina vaihtelevien ilmojen vaikutukselle, että se oli kokonaan peittynyt paksuun ruohoverhoon, ja sen kannella kasvoi pensaita, jotka nyt olivat täydessä kukassa. Näky oli masentava, mutta osoitti samalla, että satama oli suojaisa.

"Kas vain", Hands virkkoi, "tämähän on suloinen sopukka näin maihin laskea. Tasainen hietapohja, ei värettäkään vedenpinnalla, puita ympärillä ja vanha alus kukkimassa kuin paras puutarha!"

"Ja kun kerran olemme maihin ajaneet", kysäsin, "niin miten saamme aluksen jälleen irti?"

"Kysymys sekin", hän vastasi; "viet vain köyden maihin tuonne toiselle rannalle laskuveden aikaan, sidot sen kiinni johonkin noista suurista männyistä, tuot toisen pään takaisin ja sidot sen kiertovipuun ja odotat nousuvettä. Kun sitten nousuvesi tulee, niin miehet vipua kiertämään ja laiva luisuu vesille tuossa tuokiossa. Mutta nyt, poikaseni, pidä varasi. Olemme perillä ja vauhti on liian kova. Ylemmäksi vähän — kas niin — suoraan — ylemmäksi — hiukan alemmaksi — suoraan suoraani"

Näin hän jakeli käskyjään ja minä tottelin henkeä pidättäen kunnes hän äkkiä huudahti: "nyt, sydänkäpyseni, päin tuuleen!" Minä tein työtä käskettyä, Hispaniola kääntyi nopeasti ja läheni matalaa metsäistä rantaa.

Viimeiset jännittävät käänteet estivät vähän minua pitämästä Handsia yhtä tarkasti silmällä kuin tähän asti olin tehnyt. Nytkin oli mieleni, odottaessani laivan törmäävän rantaan, niin jännitettynä, että minä kokonaan unhoitin uhkaavan vaaran ja seisoin, ylähangan kaidetta vastaan nojautuneena, katsellen laivan keulasta sivuille leviäviä pieniä laineita. Olisin joutunut surman suuhun vähääkään puolustautumatta, ellei äkkiä joku ääni olisi minua herättänyt ja saanut minut kääntämään päätäni. Kuulin ehkä kolauksen tai näin hänen varjonsa liikahtavan, taikka oli se vain vaistomainen tunne — miten tahansa, kun katsahdin sivulleni, niin siinä oli jo Hands puolitiessä tulossa minua kohti, tikari koholla oikeassa kädessään.

Taisimme molemmat huudahtaa, kun katseemme yhtyivät, mutta kun minun huutoni oli kauhun parahdus, niin karjaisi hän kuin vihainen härkä. Samassa silmänräpäyksessä hän hyökkäsi eteenpäin ja minä hyppäsin syrjään paetakseni keulaan. Samassa päästin käsistäni peräsimen, joka vinhasti pyörähti ylähankaan. Tämä pelasti henkeni, sillä peräsimenvarsi iski Handsia rintaan ja pysäytti hänet hetkeksi.

Ennenkuin hän ennätti iskusta tointua, olin jo päässyt turvaan nurkasta, jossa hän oli aikonut minut yllättää, ja minulla oli nyt koko kansi käytettävänäni. Suurmaston luona minä pysähdyin, vedin taskustani pistoolin ja tähtäsin häneen levollisena, vaikka hän oli jo kääntynyt ja tulossa uudelleen kimppuuni. Minä painalsin liipasinta, lukko laukesi, mutta leimausta ei näkynyt eikä pamausta kuulunut: sankkiruudin oli merivesi liuottanut kelvottomaksi. Minä kirosin huolimattomuuttani. Miksi en ollut jo hyvissä ajoin uudelleen ladannut aseitani? Silloin en olisi ollut kuten nyt vain pakeneva lammas tuon teurastajan edessä.

Oli vallan ihmeellistä, miten nopeasti hän liikkui, vaikka olikin haavoitettu. Harmahtavat hiukset olivat valahtaneet kasvoille, jotka vihan vimmassa punoittivat kuin punaisin lippu. Minulla ei ollut aikaa koettaa toista pistooliani eikä ollut siihen haluakaan, kun arvasin senkin olevan yhtä kelpaamattoman. Sen heti selvästi älysin, ettei minun pitänyt häntä yhäti paeta, sillä silloin hän olisi pian teljennyt minut keulaan, samoin kuin hän hetki sitten oli vähällä saada minut perässä yllätetyksi. Jos kerran sellaiseen satimeen jouduin, niin vallan varmasti hänen verinen tikarinsa oli viimeinen, jota iäisyyden tällä puolen saisin tuntea. Minä asetin käteni vasten suurmastoa, jolla oli riittävästi paksuutta, ja odotin jokainen hermo jännitettynä.

Kun hän huomasi, että minä aioin mastoa kiertäen välttää häntä, niin hänkin pysähtyi, ja hetkinen pari kului epäilyihin hänen puoleltaan ja vastaaviin liikkeihin minun puoleltani. Se oli samaa leikkiä, jota niin usein olin kotinurkissani leikkinyt, mutta totta totisesti ei sydämeni liene koskaan tässä leikissä niin hurjasti lyönyt. Se oli kuitenkin pojan leikkiä ja minä ajattelin kylläkin pitäväni siinä puoleni vanhahkoa merimiestä vastaan, jonka sääri lisäksi oli haavoitettu. Rohkeuteni rupesikin nousemaan niin nopeasti, että minä aloin jo miettiä, miten tämä leikki oli loppuva; ja vaikka tiesin voivani sitä kauankin pitkittää, en kuitenkaan nähnyt mitään lopullisen pelastumisen mahdollisuutta.

Asemamme oli tällainen, kun Hispaniola äkkiä iski rantaan, huojahti, karisi hetkisen hiekassa ja kallistui sitten ajatuksen nopeudella oikealle, kunnes kannen kaltevuus oli ainakin 45 astetta ja vesi pursusi sisään kaiteen aukoista, muodostaen aikamoisen lammikon kaiteen ja kannen kulmaukseen.

Me lensimme kumpikin silmänräpäyksessä kumoon ja kierimme yhdessä laivan toiseen laitaan punalakkisen vainajan seuratessa jäykkänä perässämme. Olimme niin lähekkäin, että pääni iski Handsin jalkoihin jotta hampaani kalisivat. Tärähdyksestä huolimatta olin kuitenkin ensiksi jälleen jaloillani, sillä Hands oli takertunut vainajan ruumiiseen. Laivan kallistuminen oli tehnyt kannen leikkiin kelpaamattomaksi; minun täytyi keksiä joku toinen pakotapa ja viipymättä, sillä viholliseni oli melkein kantapäilläni. Nopeasti hyppäsin perämaston vanteille, kapusin vikkelästi ylös enkä vetänyt henkeä ennenkuin istuin ristipuulla.

Nopea toiminta oli pelastanut henkeni. Tikari osui vain puolen jalkaa alemmaksi mastoon minun kiivetessäni ylös, ja siellä seisoi Hands suu auki tuijottaen ylöspäin oikeana ällistyksen ja pettymyksen perikuvana. Kun minulla nyt oli hetkinen vapaasti käytettävänä, vaihdoin nopeasti uuden sankkiruudin toiseen pistooliini, ja saatuani sen käyttökuntoon rupesin lataamaan toista kokonaan uudelleen, ollakseni vielä varmempi asiastani.

Uusi puuhani ei näyttänyt ollenkaan miellyttävän Handsia. Hän huomasi onnenpyörän kääntyvän hänelle vastaiseksi. Ja tuokion tuumailtuaan hänkin vaivalloisesti hinautui vanteille ja rupesi, tikari hampaissa, hitaasti kapuamaan ylöspäin. Haavoittuneen säären liikutteleminen maksoi hänelle lukemattomat voihkinat ja hidastutti tavattomasti kulkua. Niinpä olinkin valmisteluni rauhassa lopettanut, ennenkuin hän oli edes kolmatta osaa välimatkasta taivaltanut. Silloin minä, pistooli kummassakin kädessä, virkoin hänelle:

"Askel vielä, Hands, niin ammun aivosi mäsäksi. Kuolleet eivät pureksi, kuten tiedät", lisäsin ylimielisesti naurahtaen.

Hän pysähtyi siihen paikkaan. Näin hänen kasvojensa ilmeestä, että hän koetti miettiä, ja se tehtävä kysyi häneltä niin paljon aikaa ja vaivaa, että minä uudessa turvapaikassani purskahdin äänekkääseen nauruun. Viimein hän kerran pari nielaistuaan sai suunsa käyntiin mutta kasvoilla oli yhä tuo perin typerä ilme. Voidakseen puhua hän otti tikarin hampaistaan, mutta säilytti muuten entisen asentonsa.

"Jim", hän puhui, "olemme tainneet joutua riitaan, me molemmat, mutta koetetaan nyt sopia. Jos minä vain olisin saanut sinut satimeen, niin —; mutta minulla ei ole onnea, ei totisesti, ja pelkäänpä, että minun täytyy antautua sinulle, poikanulikalle, mikä, kuten hyvin ymmärtänet, käy kovin vanhan merikarhun sapelle."

"Hands hellitti otteensa ja suistui suinpäin mereen."

Minä parhaillaan nautin hänen sanoistaan, itsetietoisena kuin kukko orrella, kun hän äkkiä heilautti oikeaa kättään. Kuulin kuin nuolen ilmassa vongahtavan tunsin sysäyksen ja kirpeän pistoksen ja siinä nyt istuin olkapuustani mastoon naulittuna kiinni. Tuskasta ja äkillisestä hämmästyksestä — en voi sanoa sen tapahtuneen vapaasta tahdostani, enkä ainakaan tiennyt tähdänneeni — laukesivat molemmat pistoolini ja putosivat samalla käsistäni. Eivätkä ne seuratta pudonneet; heikosti parahtaen Hands hellitti otteensa vanteista ja suistui suinpäin mereen.

27 Luku. Paljon rahaa.

Laiva kun oli pahasti kallellaan, ulkonivat mastot kauas yli laidan, ja ristipuulla istuessani minulla siten oli ainoastaan vettä alapuolellani. Hands, joka oli alempana, oli luonnollisesti lähempänä laivaa ja putosi minun ja laidan välille. Kerran hän kohosi pinnalle, värjäten kuplista kihisevän veden verellään, mutta vajosi sitten ainaiseksi. Veden selvittyä minä näin hänen makaavan kokoon käpertyneenä kirkkaalla hietapohjalla laivan kyljen varjossa. Pari kalaa sujahti hänen ruumiinsa ylitse. Vedenpinnan värähdellessä hän näytti toisinaan vähän liikahtavan aivan kuin noustakseen. Mutta kuollut hän kuitenkin oli, sekä hukkunut että ammuttu, ja makasi nyt kalojen ruokana samassa paikassa, jossa hän oli suunnitellut minun päivieni päättyvän.

Heti kun tästä tosiseikasta selville pääsin, alkoi minua peloittaa ja päätäni huimata. Lämmin veri valui pitkin selkääni ja rintaani. Tikari, joka olkapääni oli mastoon naulinnut, tuntui polttavan haavassa kuin tulikuuma teräs. Mutta ei se kuitenkaan ollut tämä ruumiillinen tuska, joka minua kiusasi. Sen tunsin voivani kestää valituksitta. Enimmin kauhistutti minua se, että putoaisin ristipuulta tuonne viheriään, liikkumattomaan veteen, alilaivurin ruumiin viereen.

Minä puristin molemmin käsin vantteja niin että kynsiäni kirveli ja ummistin silmäni, aivan kuin peittääkseni itseltäni vaaranalaisen asemani. Vähitellen kuitenkin mieleni rauhoittui, sydämeni rupesi lyömään vähän tyynemmin ja olin jälleen oma herrani.

Ensin aioin nykäistä tikarin irti; mutta joko se koski liian kipeästi tai petti rohkeuteni — ja luovuin aikeestani, ankaran väristyksen puistattaessa ruumistani. Mutta miten olikaan, juuri tuo väristys suoritti koko tempun. Tikari oli vähällä ollut osua kokonaan syrjään. Se oli lävistänyt vain pienen ihonkaistaleen, ja sen repäisi väristys nyt rikki. Verta vuosi kyllä runsaammin, mutta minä olin jälleen vapaa ja ainoastaan paidastani ja takistani kiinni mastossa.

Nämä helposti nykäisin rikki ja laskeuduin kannelle oikeanpuolisia vantteja myöten. En mistään hinnasta olisi nyt uskaltanut käyttää vasemmanpuolisia vantteja, joilta Israel äsken oli pudonnut.

Kannelle saavuttuani sidoin haavani parhaan mukaan. Se kyllä kirveli ja vuoti verta aika tavalla, mutta ei ollut syvä eikä vaarallinen eikä sanottavasti haitannut minua kättä käyttäessäni. Sitten katselin ympärilleni, ja kun laiva tavallaan nyt oli minun vallassani, rupesin tuumimaan sen vapauttamista viimeisestäkin matkustajasta —O'Brien-vainajasta.

Hän oli, kuten jo olen maininnut, ajautunut laitaa vasten, missä hän makasi kuin mikäkin kauhea, luonnoton nukke, luonnollisen kokoisena kylläkin, mutta samalla niin kelmeänä ja jäykkänä. Hänen asentonsa oli sellainen, että helposti saatoin häntä käsitellä, ja kun tottumukseni tärisyttäviinkin seikkailuihin oli melkein täydellisesti haihduttanut minusta kuolleiden pelon, tartuin häntä vyötäisistä kuin olisi hän ollut mikäkin pehkusäkki ja heilautin hänet yli laidan. Kovasti polskahtaen hän vajosi mereen, punainen myssy irtausi päästä ja jäi kellumaan pinnalle, ja heti kun vesi oli tyyntynyt, näin minä hänen ja Israelin makaavan vierekkäin, hiljaa huojahdellen veden liikkeestä. Vaikka O'Brien olikin vielä nuorehko mies, oli hän kaljupäinen. Siellä hän nyt makasi, kalju pää murhaajansa polvilla, ja nopsaliikkeiset kalat uiskentelivat molempien ruumiitten yläpuolella.

Olin nyt ypöyksin laivalla. Vuorovesi oli juuri vaihtunut. Aurinko oli jo painunut niin lähelle taivaanrantaa, että läntisen rannan puiden varjot alkoivat ulottua yli koko lahden ja muodostella kuvioita laivan kannelle. Iltatuuli oli virinnyt, ja vaikka kaksihuippuinen kumpu idässä olikin siltä suojana, rupesivat köydet hiljakseen humajamaan ja veltot purjeet heilahtelemaan. Minä huomasin siinä vaaran alukselle. Keulapurjeet sain helposti lasketuiksi, mutta suurpurje oli pulmallisempi. Aluksen kallistuessa oli puomi luonnollisesti heilahtanut ulos sivulle, ja sen pää sekä parisen jalkaa itse purjeesta oli nyt veden alla. Arvelin tämän vaaraa vielä lisäävän, mutta jännitys oli niin suuri, että minua vähän peloitti ryhtyä enempiin toimenpiteisiin. Viimein kuitenkin vedin esiin veitsen ja leikkasin poikki laskuköydet. Piikki putosi heti alas ja suuri osa purjeesta levisi veden pinnalle, mutta ponnistelinpa sitten miten tahansa, niin ei kahveli liikahtanutkaan ja siihen minun täytyi puuhani lopettaa. Hispaniolan täytyi nyt, kuten minun itsenikin, luottaa vain onneen.

Koko lahti oli nyt peittynyt metsän varjoon. Muistan hyvin, miten viimeiset auringonsäteet pujotteleutuivat puiden väliin jääneestä aukosta laivanhylylle ja jalokivinä loistaen valaisivat sen kukkaispeitettä. Ilma kylmeni, vuorovesi virtasi nopeasti merelle päin ja kuunari kallistui yhä enemmän oikealle kyljelleen.

Kapusin laidalle ja kurkistin reunan yli. Vesi näytti tarpeeksi mataloituneen, ja pidellen molemmin käsin katkaisemastani laskuköydestä laskeuduin hiljalleen veteen. Se ei ulottunut vyötäisiinkään saakka, hietapohja oli kovaa ja pienien laineiden uurteiseksi muodostelemaa, ja minä kahlasin rohkein mielin rannalle, jättäen Hispaniolan kallelleen, isopurje lahdelman pinnalle levinneenä. Jotenkin samaan aikaan aurinko meni mailleen ja tuuli humisi hiljaa illan hämyssä huojuvien honkien latvoissa.

Vihoviimein olin siis päässyt mereltä maihin, mutta tyhjin käsin en palannutkaan. Siinä oli nyt kuunarimme vapaana merirosvoista ja valmiina ottamaan vastaan omat miehemme ja viemään heidät jälleen ulapalle. Mieleni paloi takaisin hirsimajaamme kehastelemaan urotöitäni. Minua ehkä pakoni johdosta soimattaisiin, mutta Hispaniolan valloitus oli omiansa tukkimaan heiltä suun; ja minä toivoin kapteeni Smollettinkin myöntävän, etten ollut aikaani turhaan kuluttanut.

Näin tuumaillen läksin taivaltamaan kohti hirsimajaa ja tovereitani. Muistin, että itäisin niistä joista, jotka laskivat kapteeni Kiddin satamaan, alkoi kaksihuippuiselta kummulta vasemmalta puoleltani, ja minä suuntasin kulkuni sinne päin päästäkseni virran yli sen alkupäässä. Metsä oli jotenkin harvaa, ja pian olin kiertänyt kummun juurelle ja kahlannut puron yli, jossa vesi nousi minulle vain puolipolveen.

Olin nyt lähellä sitä paikkaa, missä olin Ben Gunnin kohdannut, ja rupesin kulkemaan varovaisemmin, pälyen joka taholle. Hämärä oli syvennyt pimeydeksi, ja kun astuin ulos molempien kummun huippujen välisestä notkosta, huomasin taivasta vasten värehtivän valon kajastuksen, ja arvelin saaren asukkaan keittävän siellä illallistaan nuotion ääressä. En kuitenkaan voinut olla kummastelematta moista huolimattomuutta hänen puoleltaan, jos näet minä näin hänen nuotionsa kumotuksen, niin eikö se näkynyt myöskin Silverille, joka majaili rannalla suon reunassa?

Vähitellen yö yhä pimeni. Perin vaikeata oli pitää kulkuni suunta edes suunnilleen oikeana, kaksihuippuinen kumpu takanani ja Tähystäjä oikealla häämöittivät yhä epäselvempinä pimeydessä, vain jokunen tähti tuikki kelmeänä taivaalla ja vähän väliä minä tupsahdin pensaihin tai tuperruin hiekkaisiin kuoppiin.

Äkkiä vähän valkeni ympärilläni. Katsahdin ylös. Kuun valju kajastus oli valaissut Tähystäjän huipun ja pian näin jotain leveätä, hopeankarvaista kohoavan puiden lomitse. Arvasin kuun nousseen.

Sen avulla suoritin nopeasti loput taipaleesta ja vuoroin kävellen, vuoroin juosten kiiruhdin kärsimättömänä hirsimajaa kohti. Päästyäni metsikköön, joka oli varustuksen edustalla, en kuitenkaan ollut aivan ajattelematon, vaan hiljensin kulkuani ja liikuin varovasti. Perin surullisesti olisivat seikkailuni loppuneet, jos omat toverini olisivat erehdyksessä minut ampuneet.

Kuu nousi yhä korkeammalle, sen valo tulvi jo valtoinaan metsän aukeamiin. Mutta suoraan edessäni alkoi toisenlainen valonkajastus näkyä puiden lomitse. Se on punertava ja lämmittävä ja silloin tällöin se vähän himmeni — aivan kuin kokkotulen jäännökset olisivat siellä liekehtineet.

En kuolemaksenikaan käsittänyt, mitä se oli.

Viimein saavuin raivatun ahon reunaan.

Läntinen puoli oli kuun valaisema, mutta muu osa siitä ja hirsimaja olivat vielä pimeässä. Majan toisella puolen oli suunnaton nuotio palanut hiillokselle ja hehkui tasaisena punaisena kumotuksena, joka perin räikeästi erottautui kuun valjusta valosta. Ei elävää olentoa näkynyt eikä muuta ääntä kuulunut kuin tuulen hiljainen suhina.

Pysähdyin hämmästyneenä, ehkä vähän pelästyneenäkin. Tapamme ei näet ollut ennen laittaa suuria nuotioita. Kapteenin määräyksien mukaisesti olimme olleet suorastaan itaroita polttopuiden suhteen, ja minua rupesi pelottamaan että poissa ollessani oli jotain pahaa tapahtunut.

Hiivin itäisen kulmauksen ympäri pysytellen koko ajan varjossa, ja sopivassa pimeimmässä kohdassa kapusin aitauksen yli.

Varmemmaksi vakuudeksi minä vielä laskeuduin polvilleni ja läksin äänettömästi nelinkontin ryömimään majan kulmausta kohti. Likemmä päästyäni mieleni äkkiä suuresti keveni. Se ei ole kyllä itsessään mikään miellyttävä ääni, ja monesti olen sitä moittinut; mutta tuona hetkenä se oli minulle kuin kauneinta musiikkia, kun kuulin toverieni kuorossa kuorsaavan rauhallisesti nukkuessaan. Vahdin huuto merellä, tuo mieluisa "Kaikki hyvin", ei ole konsaan niin tyynnyttävästi korviini kaikunut.

Yksi seikka oli kuitenkin päivän selvä: heidän vahdinpitonsa oli kerrassaan kelvotonta. Jos Silver miehineen olisi nyt ollut ryömimässä heidän kimppuunsa, niin ei yksikään heistä olisi aamua nähnyt. Siinä nyt oli seuraus siitä, että kapteeni makasi haavoittuneena, ajattelin, ja uudelleen rupesin soimaamaan itseäni kun olin jättänyt heidät sellaiseen vaaraan ajattelematta miten harvalukuiset he olivat vahdinpitoon.

Olin nyt päässyt ovelle ja kohousin seisaalleni. Sisällä oli pilkkosen pimeä, niin etteivät silmäni siellä mitään erottaneet. Ääntä ei kuulunut muuta kuin säännöllinen kuorsaaminen ja heikko naputus, joka vähän väliä keskeytyi ja jota en kyennyt itselleni selittämään.

Pitäen käsiäni eteenpäin ojennettuina minä hiivin sisään. Paneusin vain maata entiselle paikalleni (ajattelin itsekseni naureskellen) ja aamulla sitten saisin nähdä, mitä naamoja he näyttäisivät minut huomatessaan.

Jalkani kosketti johonkin myötenantavaan. Se oli jonkun nukkujan jalka ja hän käänsi mörähtäen kylkeä, mutta ei herännyt.

Mutta samassa äkkiä kajahti kirkuva ääni pimeästä:

"Paljon rahaa! Paljon rahaa! Paljon rahaa! Paljon rahaa!" —loppumattomiin samaa soinnutonta nuottia kuin huhmaren kalinaa.

Silverin vihreä papukaija, Kapteeni Flint! Sen siis olin äsken kuullut puun kuorta naputtavan; se se nyt, pidettyään parempaa vahtia kuin yksikään muista elävistä olennoista, ilmoitti tuloni tuskastuttavan yksitoikkoisella hokemisellaan.

Minulle ei jäänyt aikaa tointuakseni ällistyksestä. Papukaijan kimakka ääni herätti nukkujat ja he hypähtivät jaloilleen. Samassa kuului karkean kirouksen vahvistama Silverin huuto:

"Ken siellä?"

Minä pyörähdin pakoon, törmäsin johonkin miehistä, peräydyin ja juoksin suoraan toisen syliin, joka puolestaan tarttui kovin kourin minuun kiinni.

"Nouda soihtu, Dick", käski Silver, kun minut sitten oli varmasti vangittu.

Muuan miehistä poistui majasta ja palasi pian kädessään palava soihtu.