SISÄLLYS: (continued 2)

Juuri tätä ajatellessaan hän näki jonkun ajomiehen lähenevän jäätä myöten. Mies ilmaantui Marstrandin puolisesta salmesta ja ajoi niin huolettomana jäätä pitkin, kuin ei olisi tiennyt meren taas ruvenneen kantamaan veneitä ja laivoja.

Kaljaasin kupeelle ajettuaan hän huusi laivurille:

»Onko sulla evästä, veikkonen, kun täällä jäissä makaat? Minulta saat ostaa, jos tahdot, suolasilliä tai kapakalaa tai savustettua ankeriasta.»

Laivuri ei viitsinyt hänelle vastata, puisti vaan nyrkkiä ja sadatteli.

Silloin kalakauppias laskeutui kuormaltaan. Hän otti reestä heinätukon ja pani sen hevosen eteen. Sitte hän kiipesi purjealuksen kannelle.

Laivurin edessä seistessään hän sitte hyvin vakavasti puhui:

»En tällä kertaa tule luoksesi kalasaksana. Mutta minä tiedän sinut hurskaaksi mieheksi. Senvuoksi tulin pyytämään sinun apuasi, saadakseni takasin nuoren neidon, jonka skottilaiset soturi eilen toivat muassaan tänne laivaasi.»

»Eivät he tietääkseni ole ketään neitoa tänne tuoneet», sanoi laivuri. »En koko yönä kuullut laivassani mitään naisääniä.»

»Olen Torarin, kalakauppias», sanoi toinen, »olet ehkä minusta kuullut. Minä se olin Solbergin pappilassa Aarne herran kanssa illallisella samana yönä kun hänet sitte murhattiin. Siitä asti on Aarne herran kasvattitytär ollut ja elänyt minun mökissäni, mutta eilisiltana hän joutui Aarne herran murhamiesten käsiin, ja ne ovat kai tuoneet hänet muassaan laivalle.»

»Aarne herran murhaajatko olisivat minun laivassani?» sanoi laivuri kauhistuneena.

»Kuten näet, olen halpa ja voimaton mies», sanoi Torarin. »Toinen käteni on rujo, siitä syystä minä vältän uskallettuja yrityksiä. Jo pari viikkoa olen ollut selvillä Aarne herran murhaajista, mutta kostoa heille en ole rohjennut yrittää. Ja minun vaikenemisen! tähden he nyt ovat päässeet karkuun ja saaneet ryöstetyksi neidon mukaansa. Mutta nyt sanon, etten tahdo enää lisätä katumistani tässä asiassa. Tahdon yrittää ainakin sen neitosen pelastamista.»

»Jos Aarne herran murhaajat ovat täällä laivassa, miksei sitte kaupungin vartioväki tule heitä kiinniottamaan?»

»Olen heitä pyytänyt ja ruinannut menneen yötä ja tämän aamua», Torarin sanoi, »mutta ne eivät rohkene lähteä. Sanovat, että täällä laivassa on satoja palkkasotureja, joiden kanssa eivät uskalla käydä tappelemaan. Silloin ajattelin, että minun kai pitää Jumalan nimeen yksinäni lähteä tänne ja koettaa sinun avullasi saada neidosta tietoa, koska sinut tiedän hurskaaksi mieheksi.

Mutta laivuri ei huolinut vastata hänen puheeseensa neidosta. Hän ajatteli vaan sitä toista. -Mistä sinä voit tietää että murhaajat ovat täällä laivassa?» hän sanoi.

Torarin osotti suurta tammiarkkua,, joka seisoi soutoteljojen välissä.

»Tuon olen nähnyt Aarne herran kotona niin monesti, etten siitä voi erehtyä», hän sanoi. »Se on täynnä Aarne herran rahoja, ja missä hänen rahansa ovat, siellä eivät hänen murhaajansa liene etäällä.»

»Se arkku on sir Archien ja hänen ystäväinsä sir Reginaldin ja sir Filipin oma», sanoi laivuri.

»Niin on», Torarin sanoi, katsoen tyynesti laivuriin, »tiedän sen. Se on sir Archien ja sir Filipin ja sir Reginaldin oma.»

Laivuri seisoi hetkisen ääneti ja tähysti joka taholle ympäristöön.

»Milloinka sinä arvelet tästä lahdesta jäiden lähtevän?» hän sanoi.

»Nyt täälläpäin on ylen kumma vuosi», sanoi Torarin. »Tästä lahdesta jäät muulloin lähtevät aikaisin, kun tässä on virtakohta. Mutta näin ollen voi sattua että laivasi ajautuu maalle kun jäät lopulta purkautuvat.»

»Sitä minäkin pelkään», sanoi laivuri.

Hän seisoi taas hetken ääneti. Hän oli kääntynyt katsomaan merelle päin. Aamuaurinko helotti taivaanlaelta, ja vaahtoisena lainehtiva ulappa kimalteli sen loisteessa. Jäistä vapautuneita aluksia luovi edestakasin, ja riemusta kirkuvia lintuparvia läheni etelästä. Kalat uiskentelivat ihan vedenpinnassa, ne pärskyttivät vettä ja ponnahtelivat välkkyen ilmaan, ikäänkuin huumauksissa, päästyään ummesta jään alta. Lokit, jotka olivat jään ulkoreunalla vaanineet saalista, lensivät suurissa parvissa maata kohden tutuille apajilleen.

Laivuri ei voinut tätä näkyä kestää. »Minäkö olisin pahantekijäin ja murhamiesten ystävä?» hän sanoi. »Minäkö pitäisin silmäni ummessa, vaikka näen miksi Jumala sulkee laivaltani meren portit? Pitääkö minun hukkua niiden jumalattomien tähden, jotka ovat tänne turvautuneet?»

Ja laivuri meni väkensä luo ja sanoi: »Nyt tiedän mikä meitä pidättää täällä, vaikka muut alukset jo ovat menossa. Se tulee siitä, että meillä on murhamiehiä laivassamme.»

Sitte laivuri meni skottilaisten soturien luo, jotka vielä nukkuivat laivaruumassa. »Veikkoset», hän sanoi heille, »pysykää vähän aikaa rauhassa, vaikka kuulisitte laivassa huutoa tai meteliä! Me tahdomme noudattaa Jumalan käskyä ja hävittää pahantekijät joukostamme. Jos minua tottelette, niin lupaan jättää haltuunne sen arkun, jossa Aarne herran rahat ovat, ja saatte jakaa ne keskenänne.»

Vaan Torarinille laivuri sanoi: »Mene sinä jäälle heittelemään kalat pois reestäsi! Saat siihen toisenlaisen kuorman.»

Sitte laivuri ja hänen väkensä murtautuivat siihen kajuuttaan, jossa sir Archie ystävineen nukkui. Ja ennenkuin nämä pääsivät hereille, olivat miehet jo heidän kimpussaan sitomassa heitä.

Ja kun skottilaiset yrittivät puolustautua, niin heitä iskettiin kirvespohjilla ja rautakangilla, ja laivuri sanoi heille: »Te olette konnia ja murhamiehiä. Miten luulitte voivanne rangaistusta välttää? Ettekö tienneet, että juuri teidän vuoksenne Jumala yhä pitää meren portteja sulettuina?» Silloin ne kolme miestä rupesivat yhteen ääneen huutamaan tovereita avukseen.

»Älkää kutsuko!» sanoi laivuri. »Eivät he tule. He ovat saaneet Aarne herran rahat jaettavikseen ja mättävät paraikaa hopeata hattuihinsa. Näiden rahojen takia sen ilkityön teitte, ja samojen rahojen takia nyt saatte rangaistuksenne.»

Vaan Torarin ei vielä ollut ehtinyt syytää kaloja pois reestään, kun laivuri väkineen tuli jäälle hänen luokseen. He taluttivat keskellään kolmea köysiin pantua miestä, jotka olivat kovin pahasti runneltuja ja haavoistaan ihan voimattomina.

»Jumalan ei tarvinnut minua turhaan kutsua», sanoi laivuri, »heti kun käsitin hänen tahtonsa, minä sitä tottelin.»

He laskivat vangit Torarinin rekeen, ja Torarin kyyditsi heidät kapeita, vielä jäässä olevia salmia ja lahtia pitkin Marstrandiin.

Vaan illempana laivuri yhä seisoi aluksensa korkealla peräkannella ja tähysti merta kohti. Koko ympäristö oli vielä aivan muuttumatta, ja jääruhka laivan edessä kasvoi kasvamistaan.

Hämärän tullessa laivuri näki pienen ihmisjoukon astuvan manteren puolelta jäälle ja lähenevän hänen alustaan.

Kesti hyvin kauan, ennenkuin matkamiehet ennättivät niin lähelle että heidät selvästi erotti. Niiden hitaasta käynnistä hän kuitenkin oitis huomasi, että ne olivat vanhoja ja raihnaisia.

Ihan lähelle tultua hän viimein näki joukon etunenässä kaksi pappia, liperit ja kauhtanat yllään. Toinen oli nuori, vaan toinen hyvin vanha. Näiden jälessä tuli muutamia ukkoja, joilla oli ruumispaarit kannettavanaan, ja kaikkein viimeisenä vanhan vanha eukko, kahden naispalvelijan taluttamana.

He seisahtivat jäälle aluksen viereen, ja vanhempi pappi sanoi laivurille:

»Lähdimme noutamaan täältä kuollutta nuorta neitoa. Nuo murhamiehet ovat tunnustaneet, että hän uhrasi henkensä estääkseen heitä pääsemästä pakoon, ja nyt me tulimme häntä noutamaan, saadaksemme haudata hänet omaistensa joukkoon niin arvokkaasti kuin hän ansaitseekin.»

Silloin Elsa löytyi ja vietiin alas jäälle. Hänet laskettiin vanhusten tuomille paareille, ja vanha pappi kiitti laivuria ja lähti taas joukkonsa etupäässä kulkemaan maata kohti.

Mutta heidän pois kääntyessään laivuri ihmeekseen näki paarien vieressä nuoren neidon, jota hän ei ennen ollut huomannut ja joka vähä väliä kumartui vainajan yli ja hyväili häntä hellästi.

Mutta sitä mukaa kuin ruumissaatto eteni, saivat myrsky ja aallot jalansijaa ja murtivat jään auki sen askelten jälissä. Niin että tuskin se oli ennättänyt peittyä niemen taakse, kun jää jo oli pirstaleina ja suuri kaljaasi pääsi vapaana purjehtimaan meren ulapoille.