XV.

Eräänä iltapäivänä kulkivat Sakarias Wilde, Aada ja päällikkö Bög tietä pitkin, joka johti kaupunkiin. Kaksi ensinmainittua oli juuri käynyt ratsastamassa, he olivat vielä ratsupuvuissaan; mutta Aada oli kuumuuden vuoksi hieman nostanut hattuaan otsalta. Näiden kolmen siinä kävellessä, tuli nuori mies heitä vastaan. Hän oli luutnantin univormussa. Siitä johtui, että Aada vasta hänen tultua vallan lähelle tunsi hänet. Se oli todella hän, joka koko tällä ajalla ei hetkeäkään ollut poistunut Aadan ajatuksista. Nyt hän tuli lähemmäksi. Vaistomaisesti Aada loi katseensa alas. Kuitenkin hän näki, että luutnantti tervehti päällikköä, ja että tämä ojensi hänelle kätensä. Ja hän näki ja kuuli päällikön esittävän häntä heille molemmille:

— Luutnantti Carsten Stahl… sitten he astuivat edelleen. Vieras seurasi mukana.

Sakarias Wilde jutteli paljon siitä, että kyllä oli tuntenut luutnantti Stahlin isä vainajan, eversti Alf Stahlin. Jopa hän saattoi kertoa jotain ratsastusretkestä, jolloin eversti oli syöksynyt alas hevosen selästä ja taittanut käsivartensa. Ja nuori luutnantti vastasi, että niin todella oli laita, ja ettei isänsä koskaan ollut oikein parantunut siitä vammasta… hänen toinen käsivartensa oli senjälkeen aina ollut heikko.

Äkkiä tien mutkassa luutnantti joutui Aadan viereen. Ja nyt hän puhutteli Aadaa, ja tämä vastasi. Ja he vaihtoivat sanojaan, siinä astuessaan vierekkäin, molempien katsoessa toisiinsa — ja Aada tunsi epämääräistä riemua ja outoa iloa.

Sakarias Wilde ja päällikkö olivat pysähtyneet katselemaan erään talonpojan uutta hevosta. Wilde oli varma siitä, että se oli uusi. Hevonen seisoi talon aidan luona ja näytti siltä, kuin olisi se kernaasti halunnut toiseen paikkaan. Silloin tällöin se söi heiniä, mutta hieroi itseään seuraavassa tuokiossa aitaa vastaan ja katsoi kauas viisaine silmineen.

Siinä täytyi odottaa liian kauan, ja hitaasti kulkivat luutnantti Stahl ja Aada eteenpäin.

Viimein molemmat vanhukset olivat tarpeeksi katselleet hevosta. He jatkoivat siis matkaansa ja huomasivat, että Aada ja luutnantti Stahl olivat pysähtyneet ja odottivat heitä. Mutta heidän tullessa lähemmäksi, Sakarias Wilde säpsähti nähdessään tyttärensä. Sen näköinen hän ei ollut, kun toiset nuoret miehet keskustelivat hänen kanssaan. Wilde sai siitä miettimisen aihetta.

Vähää myöhemmin hän sanoi:

— Kuulkaapas, herra luutnantti, tehkääpä nyt tyttärelleni ja minulle mieliksi poikkeamalla meille syömään illallista… ja viipymään vielä hetkeksi jälkeen. Mitään erityistä minulla ei ole tarjottavaa, ainoastaan kylmää ruokaa… mutta älkää kuitenkaan kieltäytykö. Sinä Bög tietysti teet meille seuraa.

Molemmat kiittivät, ja yhdessä mentiin nyt Vorre-kartanon ovelle.

Ennenkuin ilta oli päättynyt, oli Sakarias Wilde varma siitä, että tyttärensä ensi vahva rakkaus kohdistui luutnantti Stahliin, mieheen, johon hän vasta sinä iltana oli tutustunut. Hänen järkevä, hänen viisas pikku Aadansa oli toisin sanoin jonkun aikaa jo rakastanut vierasta miestä. Niin hän todella oli tehnyt, ja siitä Wilde ja pastori äsken olivat yhdessä jutelleet kuin aukaistusta kirjasta; Aadaa pastori, Wilden myöntyvästi nyökäyttäessään päällään, oli maininnut harvinaiseksi luonteeksi, joka epäilemättä oli osaava valita miehen, jossa oli »paljon sisäistä kauneutta».

Mutta olikohan luutnantti Carsten Stahlilla paljon sisäistä kauneutta? heh, heh… kyllä hän näytti löytävän kauniita sanoja, epäilemättä hänellä oli hyvä äly, mutta tuo oikea sisäinen arvo… Wilde tuntui nyt muistavan usean sanan eversti Stahlin pojasta, Herra tiesi, eivätkö ne sanat kertoneet, että hän oli kevytmielinen ja tuhlaavainen nuori herra.

Ilta kului muuten varsin hupaisasti. Seuraavana päivänä luutnantti Stahl taas tuli tervehtimään ja viipyi huomattavan kauan. Miten hän asetti sanansa, sitä Wilde ei muistanut; mutta niin helposti ja luonnollisesti tuli esiin, että hän ja Aada aikoivat lähteä ratsastamaan seuraavana päivänä.

Hm, ajatteli Wilde, tässä pitäisi tehdä jotain; mutta oikeastaan: eihän tässä sentään ole mitään tehtävissä.

Kun Bög sattumalta tuli sisään, Wilde kyseli häneltä tarkoin, kerrottuaan tälle vanhalle talon ystävälle mitä hän itse, Wilde, luuli. Bög nyökkäsi moneen kertaan:

— Niin, hän sanoi, minä huomasin sen niinikään, minäkin, rakas vanha ystävä, voit uskoa, että minäkin sen huomasin… niin, niin, niin, mitä pitää minun sanoa? Toistaiseksi tahdon sanoa, arvelevani, että saattaa olla kunnon mies, mutta olla sopimaton avioliittoa varten. Suoraan sanoen, minä pidän paljon Carstenista, mutta aviomieheksi, ei! siihen hän on liian huikentelevainen. Ehkä hänen vaimonsa, niin kauan kuin hän voi tuon miehen sitoa, saa taivaanvaltakunnan, mutta sitten käy niin ja näin. Niin, sinä ymmärrät… minä, kuten sanoin pidän hänestä paljon, mutta pidän yhtä paljon Aadasta. Ja hänen tulee saada toinen mies. Niin totisesti. Miksi sinä kyselet? Näetkös, lapsuudestaan asti Carsten on ollut raju ja samalla lahjakas poika. Tavallisesti ihmiset kehittyvät pois rajuudestaan, mutta Carstenilla on sitä vielä melkoisesti ruumiissaan. Katsohan vaan, miten hän käytti niitä kymmentätuhatta riksiä, jotka hänen isänsä Alf Stahl jätti jälkeensä. Mitä teki Carsten? Miten hän asiaa aprikoitsi? Sanoipa hän nuo kevytmieliset sanat, että jos olisi perinyt satatuhatta riksiä, niin olisi ollut varovainen, mutta näistä kymmenestätuhannesta muka piti tehtämän loppu. Ja sen sijaan, että olisi järkevästi sijoittanut nämä tuekseen myöhäisempää elämäänsä varten, hän matkusti ulkomaille ja pani nuo rahat menemään parina vuotena… iloinen poika, kuten siis huomaat. Sillä kertaa hän sanoi minulle: olet kai samaa mieltä kanssani siinä, että nyt kun seikkailut ja sota ovat ohi, on arvokasta maailmassa ainoastaan hyvä ruoka, hyvä viini ja kauniit naiset. Se oli hänen mielilauseensa. No niin, eihän se ole hullumpaa. Ja ne, joilla on tuollaiset periaatteet, eivät ole kaikkein huonoimpia… mutta hyviä aviopuolisoja he eivät suinkaan ole. Puhuakseni suoraan, jos minun se pitää tunnustaa, jos minun pitää se kuiskata esille, olen itse kannattanut samaa periaatetta; mutta enpä koskaan ole nainut. No, hyvä ystävä, voihan odottaa aikaansa, älähän nyt heti käy niin vakavaksi. Kuka tietää, ehkä Aada voi olla kyllin vahva… kyllin vahva… kiinnittääkseen häntä koko elämänajaksi. Jos joku nainen sen yleensä saattaa tehdä, niin se kyllä on hän. Odottakaamme nyt siis, mitä tulevaisuus tuo mukanaan.

XVI.

Tuo katse, joka kahdelle henkilölle kertoo, että he rakastavat toisiaan; se, joka tekee, että molemmat hymyilevät ja vaikenevat. Tuo pitkä katse, joka panee veren kiertämään ja tuomaan mukanaan valoisia näkyjä. Se, joka kertoo kaiken paremmin ja todemmin kuin monet sanat.

Ei kulunut monta päivää, ennenkuin juuri se katse vaihdettiin Aada Wilden ja Carsten Stahlin välillä. Ja joko he istuivat Vorre-kartanon salissa tai kävelivät yksinäisessä lehtokujassa — niin aina he herkesivät puhumasta, hetken kiitäessä täynnä mitä rikkainta onnea.

Mutta eräänä iltapäivä-hetkenä, ei sen kauempaa kuin viikon päivät senjälkeen, kuin heidät oli toisilleen esitetty, pysähtyi Carsten Stahl, heidän kulkiessa lehtokujassa, ja tarttui Aadan käteen. Hän kallisti päätänsä Aadan päätä kohti:

— Neiti Wilde… älkäämme kulkeko edemmäksi… odottakaamme hetkinen… Tiedättehän, mitä nyt tahdon sanoa, ettekö tiedä?

Aada tuijoitti eteensä. Hän oli niin kalpea, että hänen piirteensä muuttuivat himmeiksi, mutta hänen silmänsä olivat entistään tummemmat.

— Neiti Wilde, te sen tiedätte, olen sen nähnyt.

Hän veti hänet lähemmäksi luokseen.

— Olen nähnyt sen kaikesta, silmistänne ja hymystänne. Neiti Wilde, minä rakastan teitä! Rakastan teitä, vastatkaa minulle, rohkenenko toivoa.

Aada kallisti päänsä hänen olalleen. Tämä liike, joka oli täynnä antaumusta ja hellyyttä, sanoi niin paljon. Carsten Stahl painoi häntä poveansa vasten. Tuo nuori neitsyenruumis kohtasi niin pehmeänä hänen vartaloaan.

— Neiti Wilde… voitteko vastata… pyydän teitä.

— Niin, niin… kuului kuiskauksena, tahdon… tahdon kaikkea… teidän edestänne.

Hän tarttui kiinni häneen ja rupesi kuiskaamaan hänelle sanoja, makeita sanoja, hehkuvia sanoja, jommoisia voimakkailla miehillä on tapana käyttää.

— Aada, nosta päätäsi. Anna minun nähdä silmäsi: anna minun ihailla sinua. Sinä kaunis, sinä olet minun, sinä olet minun. Aada, rakastan sinua. Anna minun suudella sinua. Anna minulle ihana suusi ensi kerta. Ei kukaan ennen minua… Aada minun.

Ja hän suuteli häntä rajusti ja palavasti, ja Aada vastasi suudelmiin tyrmistyneenä ja lumoutuneena. Olihan hän hänen. Hän tarttui Carstenin päähän valkeine käsineen, hän hymyili riemuiten, hän nojasi häneen.

He kulkivat hitaasti eteenpäin, kuiskaten ainoastaan toistensa nimiä, antaen pitkien katseiden sanoa kaiken muun. Viimein he pysähtyivät Vorre-kartanon portille, Carsten kuiskasi:

— Huomenna tulen puhumaan isäsi kanssa.

Aada meni sisälle ja istuutui ikkunan ääreen ja katsoi ulos puutarhaan. Vanhat puut keinuttelivat lehdistä raskaita oksiaan hitaasti ilmassa. Kukkia kasvoi kimputtain, lintuja ja hyttysiä lenteli sinne tänne, kaikki oli kuin ennen hänen ympärillään. Mutta hän istui siinä keskellä tätä kaikkea ja oli toinen. Hän tunsi vielä Carstenin suudelmia huulillaan ja hänen käsivarttaan vyötäisillään, ja hän hengitti syvään, aavistaen jonkun sellaisen seikan lähestymistä, mikä oli vielä kauniimpaa.

Siinä näin istuessaan hän kuuli isänsä tulevan, näki hänen pysähtyvän keskelle lattiaa ja kuuli hänen kysyvän äänessä omituinen sävy, missä ystävällisyys ja veitikkamaisuus koetti päästä voitolle, mutta mistä vakavuus kuitenkin pilkoitti esiin:

No, mitä sinä ajattelet, Aada, näytät niin syvämietteiseltä.

Hän nousi ja meni isänsä luo, katsoi häntä syvälle silmiin ja kätki päänsä hänen povelleen:

— Isä, isä.

Wilde silitti hitaasti ja helläkätisesti hänen hiuksiaan:

— Aada, rakas lapseni.

Hän ei sanonut enempää, mutta äänenpaino oli sellainen, että Aada ymmärsi, että hän tiesi kaiken.

— Isä, hän tulee huomenna pyytämään sinua… Isä, enköhän minä saane häntä?

— Rakas Aada, luuletko että hän voi tehdä sinut onnelliseksi?

— Varmasti, varmasti.

— No, kun niin luulet, niin suokoon Herra, että kaikki käy hyvin.

Seuraavana päivänä Carsten tuli puolisen aikana ja puhui melkein kaksi tuntia Wilden kanssa. Lopuksi Wilde syleili häntä, suuteli häntä, kutsui Aadaa, liitti yhteen heidän kätensä ja poistui huoneesta.

Olihan Wilde jo vanha mies, pian kuusikymmentä viisi. Häntä vallan uuvutti kaikki tämä, joka keskeytti jokapäiväisen elämän rauhallisia ajatuksia. Hänen täytyi tavata Bögiä ja puhua hänen kanssaan. Sentähden hän valjastutti hevosen ja käski ajaa Bögin taloon, joka oli huvilantapainen rakennus kaupungin laidassa. Bög oivalsi, mistä oli kysymys, ja tuli heti.

— No, vanha ystävä, miten luonnistuvat asiat, miten käy lastemme?

He tekivät pitkän ajoretken ja juttelivat koko ajan. Wilde kertoi, että luutnantti Stahl nyt oli Aadan sulhanen. Päällikkö ainoastaan nyökäytti päätään. Wilde jatkoi, kertoi nuorten molemminpuolisesta rakkaudesta, siitä hyvästä vaikutuksesta, minkä Carsten Stahl häneen oli tehnyt silloin, kun oli tullut pyytämään Aadan kättä. Muun muassa Carsten silloin oli esittänyt muutamia tulevaisuudentuumia, jotka suuresti olivat miellyttäneet Wildeä.

— Kuuden viikon kuluttua, näin jatkoi Wilde, Carsten matkustaa pois puoleksi vuodeksi, hänen tulee olla kenraali Lerchen ajutanttina; sitten hän aikoo hakea päällikön paikkaa Börgen linnoituksessa. Se on syrjässä, ja heille tulee yksinäistä viettää vuotensa siellä, mutta näetkös, juuri se seikka, että hän pyrkii Börgeen, tuntuu minusta ilahuttavalta; eihän se viittaa siihen, että hän olisi tuollainen huikentelevainen mies. No niin, hyvä ystävä, en minä missään tapauksessa ole mies, joka rohkenee esiintyä liian ankarana tuomarina. Antaa nyt Aadan ja Stahlin olla erillä toisistaan tuon puolen vuoden. Jos heidän rakkautensa silloin vielä kestää, niin lähtekööt sitten yhdessä Börgeen, niin saahan Herra sitten järjestää loput. Kun oikein asiaa punnitsen, en saata tehdä muuten, kuin mitä teen.

— Hyvä ystävä, vastasi Bög, luulen, että sinun joka tapauksessa pitäisi olla levoton antamaan pois Aadaa; onhan hän kasvanut niin kauniisti täällä monta vuotta. No, mutta muuten… Kruse sanoi jotain hyvää tänään, kun ohimennen mainitsin Aadan ja Carstenin välit. Hän virkkoi:

— Vanha sananparsi sanoo: emme aina tule onnellisiksi sen kanssa, josta pidämme, mutta tulemme aina onnettomiksi sen kanssa, josta emme pidä.